Menneen ja tulevan urheilusankarit

”Lökäpöksy pelasti Suomen!”, otsikoi Iltalehti lennokkaasti 18.2.2010 Peetu Piiroisen voitettua lumilautailun halfpipen olympiahopeaa Vancouverin olympialaisissa. Otsikon saattoi tulkita kahdella tavalla: Hyvä Peetu, loistava suoritus isänmaan sankarilta! / Mikä häpeä, olisi ollut parempi jäädä ilman mitalia kuin saada se lumilautailusta.

Suomalaiseen urheilukeskusteluun on aina kuulunut kysymys siitä, mikä on oikeaa urheilua ja kuka on oikea urheilija. Perinteisen tyylin maailmassa riman ylittivät yksilölajit, joissa vaadittiin kestävyyttä tai voimaa, ja näistäkin valikoituivat lajit, joissa suomalaiset pärjäsivät (tämän vuoksi esimerkiksi vapaapainia on Suomessa pidetty vähän epäilyttävänä etelämaalaisena versiona kreikkalais-roomalaisesta painista).

Tässä ahtaassa ja nurkkakuntaisessa kuplassa

suomalaisen urheilun alkuaikojen suurvaikuttajan Lauri Pihkalan kaikki tosiasiat ohittava kommentti alppihiihdosta on aivan järkevä: ”Ikuisessa taistelussamme sairautta, väsymystä ja pelkoa vastaan paras lääke on ponnistamisen ilo. Siinä taistelussa hiihto on ylivoimainen pujotteluun verrattuna.”

Suomalaisten rajoittunutta käsitystä urheilusta kuvaa, että vuodesta 1947 jaetun Vuoden urheilija -palkinnon saajaksi valikoitui miesten puolella seuraavan 35 vuoden aikana kahta poikkeusta (ja poikkeuksetkin olivat painonnostaja ja soutaja) lukuun ottamatta aina yleisurheilija, painija tai hiihtolajien edustaja. Naisten puolella diversiteettiä oli enemmän ja normaalien epäiltyjen lisäksi palkinnon pääsi pokkaamaan muun muassa jousiampuja ja keilaaja.

Vuonna 1982 vuoden urheilijaksi valittiin F1-mestaruuden ensimmäisenä suomalaisena voittanut Keke Rosberg. Osa urheilutoimittajista piti valintaa pöyristyttävänä, koska heidän mukaansa Rosberg ei tehnyt muuta kuin käänsi rattia ajaessaan ympyrää.

Keken jälkeen lajikirjo on kasvanut ja vuoden urheilijaksi on viimeisen 40 vuoden aikana kelvannut esimerkiksi kaksi autourheilijaa, kaksi uimaria, peräti neljä jalkapalloilijaa ja yksi paraurheilija.

Sählyä pidettiin demokraattisena lajina, jossa mailan ja pallon hankala käsiteltävyys vähensivät urheilullisuuden ja taidon merkitystä. ja MM-kultamitaleihin. Jääkiekon vanavedessä arvokisoihin ovat itsensä raivanneet viime vuosina niin miehissä kuin naisissakin eri lajien joukkueet – ja vuonna 2021 ikimuistoisesti jopa miesjalkapalloilijat. Viime vuosikymmenten epätodennäköisin nousija on kuitenkin ollut salibandy, jonka juuret ovat sählyssä. 1970-luvun vasemmistopiireissä sählyä pidettiin demokraattisena lajina, jossa mailan ja pallon hankala käsiteltävyys vähensivät urheilullisuuden ja taidon merkitystä. Aika pitkään monien asenne olikin, että salibandy on hyvä harrastus kaikille, jotka ovat liian heiveröisiä pelaamaan jääkiekkoa. Nykyään salibandyn MM-kisat vetävät täysiä katsomoita, ja vaikka tämän syksyn välierätappio Ruotsille ei harmittanut niin paljon kuin vastaava tappio jääkiekossa (onneksi nykyään melko hypoteettinen mahdollisuus), niin harmitti kuitenkin.

Muutokset heijastavat maailman muuttumista.

Agraarisen ja hard core -luterilaisen hiki otsalla, räkä viiksissä ja marjakeitto rinnuksilla pitää sinun 50 kilometriä hiihtämän -urheilusankarin tilalle ovat tulleet moderni yhteisöllisyys, hauskanpito ja tiimityö. Jos siis sählyhöntsäilijät ja lökäpöksylaskijat ovat jo päässeet suomalaisurheilun Olympokselle, niin mitä seuraavaksi? Todennäköisesti näemme vielä sen päivän, jossa tapaamme (virtuaalisella) torilla juhlimassa eSport-sankarien menestystä. Ja jos maailma jatkaa nykyistä hulluuden kierrettään, niin näemme ehkä myös ympyrän sulkeutuvan: monet 1930-luvun urheilusankarit taistelivat ja kaatuivat seuraavalla vuosikymmenellä Suomea puolustaessaan; ehkäpä ei-toivottavassa tulevaisuudessa seuraava Mannerheim-ristin ritari on taiturimainen drooni-lentäjä ja entinen e-urheilija. F

Isoin muutos on kuitenkin ollut joukkuelajien nousu. Jääkiekosta on tullut kansallispeli, jonka menestys huipentui kuluvan vuoden olympia-

info

Vuoden urheilija 2023 valitaan tammikuussa.