Luku 2 Autuuslupaukset

“Niin hän avasi suunsa ja opetti heitä ja sanoi: ‘Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta’” Matt 5: 2, 3

Ihmettelevästä kansanjoukosta nämä sanat tuntuvat oudoilta ja uusilta. Tällainen opetus on täysin vastakkaista sille, mitä he ovat kuulleet papeilta ja rabbiineilta. He eivät näe siinä mitään mikä imartelisi heidän ylpeyttään tai ruokkisi heidän kunnianhimoisia toiveitaan. Mutta tämä uusi opettaja uhkuu voimaa, joka pitää heidät kuin lumottuina otteessaan. Jumalallisen rakkauden suloisuus virtaa hänen olemuksestaan kuin tuoksu kauniista kukasta. Hänen sanansa ovat “niinkuin sade, joka nurmikolle vuotaa, niinkuin sadekuuro, joka kostuttaa maan” (Ps. 72:6). Kaikki tuntevat vaistomaisesti että tässä on hän, joka tuntee sielun salaisuudet ja joka kuitenkin lähestyy heitä lempeän myötätuntoisesti. Heidän sydämensä avautuvat hänelle, ja heidän kuunnellessaan Pyhä Henki auttaa heitä ymmärtämään sitä läksyä, joka ihmiskunnan kaikkina aikoina tulee oppia.

Kristuksen aikana kansan uskonnolliset johtajat tunsivat omaavansa runsaasti hengellisiä aarteita. Fariseuksen rukous: “Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset” (Luuk. 18: 11) ilmaisi koko hänen yhteiskuntaluokkansa asenteen. Itse asiassa koko kansakunta ajatteli pitkälti samalla tavalla. Mutta Jeesusta ympäröivässä joukossa oli muutamia, jotka tunsivat hengellisen köyhyytensä. Kun ihmeen kautta saatu kalansaalis osoitti Kristuksen jumalallisen voiman, Pietari lankesi Vapahtajan eteen ja huudahti: “Mene pois minun tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen” (Luuk. 5: 8). Samoin vuorelle kokoontuneessa joukossa oli niitä, jotka tunsivat olevansa viheliäisiä, kurjia, köyhiä, sokeita ja alastomia (Ilm. 3: 17) Jeesuksen olemuksesta huokuvan puhtauden rinnalla sekä kaipasivat Jumalan armoa, joka “on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille” (Tiit. 2: 11). Näissä sieluissa Kristuksen tervehdyssanat herättivät toivoa. He näkivät, että Jumalan siunaus oli heidän elämänsä yllä.

Jeesus oli tarjonnut siunauksen maljaa niille, jotka tunsivat olevansa rikkaita ja vailla mitään tarpeita, ja nämä olivat pilkaten kääntäneet selkänsä armolliselle lahjalle. Joka tunteeolevansaterve,kohtalaisenhyväjatyytyväinenomaantilaansa, eipyriosallistumaan Kristuksen armosta ja vanhurskaudesta. Ylpeys ei tunne tarvitsevansa mitään, se sulkee sydämen Kristukselta ja niiltä äärettömiltä siunauksilta, joita hän tuli antamaan. Ylpeän henkilön sydämessä ei ole tilaa Kristukselle. Omissa silmissään rikkaat ja kunnioitettavat eivät ano uskossa eivätkä he myöskään saa Jumalan siunausta. He tuntevat olevansa kylläisiä, siksi he poistuvat tyhjinä. Kristuksen tarjoamaa apua arvostavat vain ne, jotka tietävät olevansa täysin kykenemättömiä pelastamaan itsensä, täysin kyke- nemättömiä tekemään ainoatakaan vanhurskasta tekoa omin voimin. Nämä ovat hengellisesti köyhiä, niitä jotka hän julistaa autuaiksi.

Kun Kristus antaa ihmiselle anteeksi, hän saattaa hänet ensin katumaan. Pyhän Hengen tehtävä on saada meidät vakuuttuneiksi syntisyydestämme. Ne joiden sydäntä Jumalan Henki on koskettanut, näkevät ettei heissä itsessään ole mitään hyvää. He huomaavat, että itsekkyys ja synti ovat vaikuttaneet kaikkeen mitä he ovat tehneet. Kurjan publikaanin tavoin he seisovat syrjässä uskaltamatta edes nostaa silmiään taivasta kohti ja huutavat: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” (Luuk. 18: 13). He ovat autuaita. Katuvalle on varattu anteeksiantamus, sillä Kristus on “Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” (Joh. 1: 29). Jumalan lupaus kuuluu: “Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villan- valkoisiksi” (Jes. 1: 18). “Ja minä annan teille uuden sydämen - - Henkeni minä annan teidän sisimpäänne” (Hes. 36: 26, 27).

Jeesus sanoo hengellisesti köyhistä: “Heidän on taivasten valtakunta.” Tämä valtakunta ei ole maallinen eikä ajallinen kuten kuulijat olivat toivoneet. Kristus avasi ihmisille oven hänen rakkautensa, armonsa ja vanhurskautensa hengelliseen valtakuntaan. Messiaan valtakunnan kansalaisten tunnusmerkkinä on Ihmisen Pojan kaltaisuus. Hänen alaisiaan ovat hengellisesti köyhät, hiljaiset, ne joita vainotaan vanhurskauden tähden. Taivasten valtakunta kuuluu heille. Heissä on alkanut työ, joka on vielä keskeneräinen, mutta joka tekee heidät “soveliaiksi olemaan osalliset siitä perinnöstä, mikä pyhillä on valkeudessa” (Kol. 1:12).

Kaikki jotka tuntevat sielunsa äärimmäisen köyhyyden, jotka tietävät ettei heissä itsessään ole mitään hyvää, voivat löytää vanhurskauden ja voiman katsomalla Kristukseen. Hän sanoo: “Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon” (Matt. 11: 28). Hän pyytää sinua vaihtamaan köyhyytesi hänen armonsa rikkauksiin. Me emme ole Jumalan rakkauden arvoisia mutta Kristus, meidän vakuutemme, on, ja hän kykenee täysin pelastamaan kaikki, jotka tulevat hänen luokseen. Oli menneisyytesi minkälainen tahansa, nykyinen tilanteesi kuinka masentava hyvänsä, tule Jeesuksen luo sellaisena kuin olet, heikkona, avuttomana ja toivottomana. Lempeä Vapahtaja tulee kauas sinua vastaan ja kietoo ympärillesi rakastavat käsivartensa sekä vanhurskauden viittansa.

Hän vie meidät Isän eteen puettuina oman luonteensa valkeaan vaippaan. Hän rukoilee Jumalaa meidän puolestamme sanoen: Olen ottanut syntisen paikan. Älä katso tätä eksynyttälastavaankatso minua. Jossaatanasyyttää meitäsynnistäja vaatii meitä itselleen, Kristuksen veri puhuu puolestamme sitä suuremmalla voimalla.

“Ainoastaan Herrassa on vanhurskaus ja voima. Herrassa tulee vanhurskaaksi kaikki Israelin siemen, ja hän on heidän kerskauksensa” (Jes. 45:24,25).

“Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen” Matt 5:4

Tässä mainittu murehtiminen tarkoittaa todellista sydämen surua synnin vuoksi. Jeesus sanoo: “Ja kun minut ylennetään maasta, niin minä vedän kaikki tyköni” (Joh. 12: 32). Kun ihminen vedetään katsomaan ristille nostettua Jeesusta, hänelle selviää ihmiskunnan syntisyys. Hän näkee, että juuri synti piinasi kirkkauden Herraa ja naulitsi hänet ristiin. Hän näkee, että vaikka häntä on rakastettu sanoin kuvaamattomalla rakkaudella, hänen elämänsä on jatkuvasti ollut täynnä kiittämättömyyttä ja kapinallisuutta. Hän on hylännyt parhaan ystävänsä ja halveksinut taivaan kallisarvoisinta lahjaa. Hän on uudestaan naulinnut Jumalan Pojan ristille, uudestaan lävistänyt tuon verta vuotavan, kärsivän sydämen. Synnin leveä, musta ja syvä kuilu erottaa hänet Jumalasta, ja hän murehtii sydän särkyneenä.

Tällaiset murheelliset “saavat lohdutuksen”. Jumala paljastaa meille syyllisyytemme, jotta me pakenisimme Kristuksen luo ja hänen kauttaan vapautuisimme synnin orjuudesta ja iloitsisimme Jumalan lasten vapaudesta. Jos kadumme vilpittömästi, me saamme tulla ristin juurelle ja jättää taakkamme sinne.

Vapahtajan sanat sisältävät myös lohduttavan sanoman niille, jotka kärsivät vastoinkäymisistä tai menetyksistä. Surut eivät kohtaa meitä sattumanvaraisesti. Jumala ei “sydämensä halusta vaivaa eikä murehduta ihmislapsia” (Valit. 3: 33). Kun hän sallii koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, se tapahtuu “tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään” (Hebr. 12: 10). Katkeralta ja sietämättömältä tuntuva koettelemus tulee osoittautumaan siunaukseksi, jos otamme sen uskossa vastaan. Julma isku,joka sumentaa maailmanilot,kääntää silmämmetaivastakohti. Kuinkapaljononkaan niitä, jotka eivät koskaan olisi tulleet tuntemaan Jeesusta, ellei suru olisi johtanut heitä etsimään lohtua hänestä!

Elämän vastoinkäymiset ovat Jumalan työmiehiä, joiden tehtävänä on poistaa luonteestamme epäpuhtauksia sekä hioa siinä olevia särmiä. Ne veistävät, tasoittavat, viilaavat, hiovat ja kiillottavat meitä. Se on tuskallista, sillä on kova joutua painetuksi tahkoa vasten. Mutta valmiina kivi tulee täyttämään paikkansa taivaallisessa temppelissä. Mestari ei tuhlaa huolellista, perusteellista työtä kelvottomaan ainekseen. Vain kalliit kivet hiotaan “kuin temppelin veistetyt kulmapatsaat” (Ps. 144: 12).

Herratuleetyöskentelemään kaikkienhyväksi, jotkaluottavathäneen. Uskolliset tulevat saavuttamaan kallisarvoisia voittoja. He tulevat oppimaan arvokkaita läksyjä, oivaltamaan miten kallisarvoisia kokemuksia heillä on ollut.

Taivaallinen Isämme ei ole koskaan välittämättä niistä, joita suru on koskettanut. Kun “Daavid kulki itkien Öljymäkeä ylös, pää peitettynä ja paljain jaloin” (2 Sam. 15: 30), Herra katseli häntä säälivästi. Daavid oli pukeutunut säkkikankaaseen, ja hänen omatuntonsa vaivasi häntä. Nöyrtymisen ulkonaiset merkit todistivat, että hänen katumuksensa oli aitoa. Itkunsekaisin, sydäntä särkevin sanoin hän esitti asiansa Jumalalle, eikä Herra hylännyt palvelijaansa. Iankaikkisen rakkauden Jumala ei ollut koskaan rakastanut Daavidia enemmän kuin nyt, kun tämä omantunnon syytöksistä kärsien pakeni henkensä edestä vihollisiaan, jotka hänen oma poikansa oli yllyttänyt kapinaan. Herra sanoo: “Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus” (Ilm. 3: 19). Kristus korottaa katuvan sielun ja puhdistaa murehtivan sydämen, niin että siitä tulee hänen asumuksensa.

Mutta kun ahdistus kohtaa meitä, kuinka moni meistä onkaan kuin Jaakob! Luulemme että vihollisen käsi vaivaa meitä. Sokeina me taistelemme pimeydessä kunnes voimamme uupuvat emmekä löydä lohdutusta tai vapautusta. Aamun sarastaessa jumalallinen kosketus sai Jaakobin ymmärtämään kenen kanssa hän oli taistellut - liiton enkelin. Itkien ja avuttomana hän painautui rakastavan Jumalan syliin saadakseen sen siunauksen, jota hänen sielunsa kaipasi. Meidänkin on ymmärrettävä, että koettelemukset ovat meidän parhaaksemme. Emme saa halveksia Herran kuritusta emmekä menettää rohkeuttamme kun hän nuhtelee meitä.

“Katso, autuas se ihminen, jota Jumala rankaisee! - - Sillä hän haavoittaa, ja hän sitoo; lyö murskaksi, mutta hänen kätensä myös parantavat. Kuudesta hädästä hän sinut pelastaa, ja seitsemässä ei onnettomuus sinua kohtaa” (Job 5: 17-19). Jeesus tulee jokaisen kärsivän luo parannus mukanaan. Hänen läsnäolonsa kallisarvoiset säteet voivat valaista menetyksen, tuskan ja kärsimyksen täyttämän elämän.

Jumala ei halua meidän jäävän sydän kipeänä ja murtuneena pysyvän murheen valtaan. Hänhaluaa meidänkatsovan ylöshänenrakastaviinkasvoihinsa.SiunattuVapahtajaseisoo niiden vierellä, joiden silmät ovat niin kyynelten sokaisemat, etteivät he huomaa häntä. Hän haluaa tarttua käteemme, hän haluaa meidän katsovan itseensä yksinkertaisessa uskossa sekä sallivan hänenjohtaa meitä. Hänensydämensä onavoin meidäntuskallemme, surullemme ja murheellemme. Hän on rakastanut meitä ikuisella rakkaudella, ympäröinyt meidät rakastavalla huolenpidollaan. Voimme pitää hänet mielessämme kaiken aikaa sekä ajatella jatkuvasti hänen hellää huolenpitoaan. Hän kohottaa sielun päivittäisten murheitten ja pulmien yläpuolelle rauhan valtakuntaan.

Miettikää tätä, tuskan ja surun lapset, ja iloitkaa toivossa. “ tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme” (1 Joh. 5: 4).

Autuaita ovat myös ne, jotka itkevät Jeesuksen kanssa, koska he tuntevat myötätuntoa maailmaa kohtaan sen kärsimysten tähden sekä murehtivat sen syntejä. Sellaiseen murehtimiseen ei ole sekoittunut itsekkyyttä. Jeesus oli surujen mies, hän kärsi sellaista sydämen tuskaa, mitä mikään kieli ei kykene kuvailemaan. Ihmisten rikkomukset murskasivat hänen henkensä. Hän ahersi kuluttavalla innolla helpottaakseen ihmiskunnan tarpeita ja kärsimyksiä, ja hänen sydämensä oli surusta raskas, kun hän näki kansanjoukkojen kieltäytyvän tulemasta hänen luokseen vastaanottamaan uutta elämää. Kaikki Kristuksen seuraajat osallistuvat tästä kokemuksesta. Osallistuessaan hänen rakkaudestaan he osallistuvat myös hänen ponnistuksistaan kadonneiden pelastamiseksi.

He osallistuvat Kristuksen kärsimyksistä, ja he osallistuvat myös tulevasta kirkkaudesta. He työskentelevät hänen kanssaan, juovat surun maljan hänen kanssaan, ja he osallistuvat myös hänen ilostaan.

Kärsimyksen kautta Jeesus tuli kykeneväksi lohduttamaan ihmisiä. Missä tahansa ihmiset kärsivät, siellä myös Kristus kärsii (Jes. 63: 9). “Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa” (Hebr. 2: 18). Tässä palvelustehtävässä häntä voi auttaa jokainen, joka on osallistunut hänen kärsimyksistään. “Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta” (2 Kor. 1:5). Herra on varannut erityisen armon murheelliselle, ja tämä armo kykenee sulattamaan sydämiä, voittamaan ihmisiä Kristukselle. Hänen rakkautensa avaa tien haavoittuneeseen, murtuneeseen sieluun ja tulee parantavaksi voiteeksi sureville. “Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat” (2 Kor. 1:3, 4). Vu 13.2

“Autuaita ovat hiljaiset” Matt 5: 5

Autuuslupauksista voidaan havaita kuinka kristillinen kokemus etenee. Ne jotka ovat tunteneet tarvitsevansa Kristusta, ne jotka ovat murehtineet synnin tähden sekä käyneet Kristuksen kanssa koettelemusten koulua, oppivat hiljaisuutta jumalalliselta opettajalta.

Pakanat ja juutalaiset eivät arvostaneet sitä, että joku alistui vääryyteen kärsivällisesti ja lempeästi. Pyhän Hengen innoittamana Mooses lausui olevansa nöyrin mies maan päällä. Tuolloin eläneet ihmiset eivät olisi pitäneet lausuntoa kovinkaan myönteisenä, pikemminkin se olisi herättänyt sääliä tai halveksuntaa. Jeesus kuitenkin asettaa nöyryyden yhdeksi valtakuntaansa pääsemisen ensimmäisistä ehdoista. Hänen oma luonteensa ja elämänsä ilmentävät tämän luonteenpiirteen jumalallista kauneutta.

Jeesus, Jumalan kunnian kirkkaus, ei “katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon” (Fil. 2:6, 7). Hän suostui alistumaan kaikkiin elämän epämiellyttäviin kokemuksiin. Hän ei tullut ihmisten luo kuninkaana vaatimaan itselleen kunnioitusta, vaan hän tuli palvelijana palvelemaan muita. Hänen käytöksessään ei näkynyt häivääkään kiihkomielisestä uskonnollisuudesta tai kylmästä ankaruudesta. Maailman Lunastaja oli luonnoltaan enkeleitä korkeampi, mutta hänen jumalalliseen majesteettiuteensa liittyi hiljaisuus ja nöyryys tavalla, joka veti kaikkia puoleensa.

Jeesus tyhjensi itsensä eikä itsekkyydellä ollut osuutta mihinkään mitä hän teki. Hän alisti kaiken Isän tahtoon. Kun hänen tehtävänsä maan päällä oli päättymässä, hän saattoi