Research Methods for Leisure and Tourism
Fifth edition
Pearson Education Limited
KAO Two
KAO Park
Harlow CM17 9NA
United Kingdom
Tel: +44 (0)1279 623623
Web: www.pearson.com/uk
First published 1992 (print)
Second edition published 1997 (print)
Third edition published 2006 (print)
Fourth edition published 2011 (print)
Fifth edition published 2018 (print and electronic)
© Longman Group UK Limited 1992 (print)
© Financial Times Professional Limited 1997 (print)
© Pearson Education Limited 2006, 2011 (print)
© Pearson Education Limited 2018 (print and electronic)
The right of A. J. Veal to be identified as author of this work has been asserted by him in accordance with the Copyright, Designs and Patents Act 1988.
The print publication is protected by copyright. Prior to any prohibited reproduction, storage in a retrieval system, distribution or transmission in any form or by any means, electronic, mechanical, recording or otherwise, permission should be obtained from the publisher or, where applicable, a licence permitting restricted copying in the United Kingdom should be obtained from the Copyright Licensing Agency Ltd, Barnard’s Inn, 86 Fetter Lane, London EC4A 1EN.
The ePublication is protected by copyright and must not be copied, reproduced, transferred, distributed, leased, licensed or publicly performed or used in any way except as specifically permitted in writing by the publishers, as allowed under the terms and conditions under which it was purchased, or as strictly permitted by applicable copyright law. Any unauthorised distribution or use of this text may be a direct infringement of the author’s and the publisher’s rights and those responsible may be liable in law accordingly.
Pearson Education is not responsible for the content of third-party internet sites.
ISBN: 978-1-292-11529-0 (print)
978-1-292-11531-3 (PDF)
978-1-292-21786-4 (ePub)
British Library Cataloguing-in-Publication Data
A catalogue record for the print edition is available from the British Library Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Veal, Anthony James, author.
Title: Research methods for leisure and tourism/A. J. Veal.
Description: Fifth edition. | Harlow, United Kingdom : Pearson, 2018. | Includes bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2017038217| ISBN 9781292115290 (print) | ISBN 9781292115313 (pdf) | ISBN 9781292217864 (epub)
Subjects: LCSH: Leisure—Research—Methodology. | Tourism—Research—Methodology.
Classification: LCC GV14.5 .V43 2018 | DDC 790.1/8072—dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2017038217
10 9 8 7 6 5 4 3 2 1
22 21 20 19 18
Front cover image © Robert Cadloff/Getty Images
Print edition typeset in 10/12.5 Palatino LT Pro by iEnergizer, Aptara®, Ltd.
Printed and bound in Malaysia by Jiwabaru
NOTE THAT ANY PAGE CROSS REFERENCES REFER TO THE PRINT EDITION
4.
3.7
7.
7.1
8.
6.
5.2
5.
6.1
6.3
6.4
6.5
6.6
6.7
6.8
2.2
2.9
Supporting resources
Visit www.pearsoned.co.uk/veal to find valuable online resources
Companion Website for students
● Annotated links to relevant sites on the web
● Interactive media resources, including video cases, flash animations and extra cases
● A full compendium of part bibliographies for you to print out and take with you to the library
● Online tutorials for SPSS, Excel and Nvivo
● Additional practice data sets
For instructors
● Customisable PowerPoint slides, including key figures and tables from the main text
● A fully updated Instructor’s Manual, including sample answers for all question material in the book
● Testbank of question material
Also: The Companion Website provides the following features:
● Search tool to help locate specific items of content
● E-mail results and profile tools to send results of quizzes to instructors
● Online help and support to assist with website usage and troubleshooting
For more information please contact your local Pearson Education sales representative or visit www.pearsoned.co.uk/veal
8.1
5.4
5.5
5.6
5.7
5.8
5.9
6.1
6.2
6.3
6.4
6.5
6.6
6.7
6.8
7.1
7.2
7.3
7.4
7.5
7.6
7.7
7.8
8.1
Another random document with no related content on Scribd:
jäänyt Taavesta jälelle. Taave osasi selittää, hän vain hämärästi
tajuta ja laimeasti uskoa. Semmoista se oli.
Taave kuului nytkin siellä tuvassa puhuvan akoille ja vakuuttavan.
Mitä niille akoille… ei se kannata suutaan vaivata. Parempi kun lähtisi Taavekin talolle. Kai siellä joku kokous oli tänäänkin. Pitäisi mennä kuuntelemaan.
Saatuaan yht'äkkiä harvinaisen innon puuskan meni Ale ovelle ja pyysi
Taavea mukaansa.
— Mennään talolle kuulemaan, kai siellä kokous on.
— Piruako niistä kokouksista… tule syömään, huusi Alen akka.
— Mitä syömään?
Taaven eukko oli lainannut puolikkaan leivästään Alen muijalle. Kumpainenkin perhe pääsi siten aamiaiselle.
Silmät verestäen ahmittiin leipä, silakat ja perunat. Voita ei ollut elintarvelautakunnalla jakaa, ja milläpä sitä olisi ostanutkaan.
Tuli mieleen siinä aterialla Kinkomaan takaliston elämä. Siellä sai kalaakin, ja maitoa oli aina. Se elämä oli usein puutteellista, mutta sitä muistellessa kihosivat vedet silmiin ja kokonainen pala pyrki juurtumaan kurkkuun.
Taaven ja Alen lakkopäivät jatkuivat pitemmälti kuin he edeltäpäin osasivat odottaa. Eräänä sateisena marraskuun aamuna huomasi Taave, mennessään hakemaan lakkoavustusta, kaupungilla punaisia julistuksia puhelinpylväissä. Kiivaasti hän oli kääntynyt sanaa viemään asuintoverilleen.
Ja sitten se siitä vähitellen selveni kaikki. Jo samana päivänä kutsuttiin järjestyskaarti koolle ja heidänkin oli mentävä, koskapa oli siihen vaadittu ensin liittymään.
Hyvähän tämä oli, että työväki otti näin järjestyksen valvoakseen, ajatteli Ale siinä Taaven rinnalla pimeätä katua marssiessaan. Jalka nousi kevyesti, ja rintaa paisutti outo tunne, jota ei osannut selittää oikein itselleenkään. Siellä on nyt torpparilaki tulossa eduskunnassa. Sanovat saatavan kaikki torpat ja mäkituvat vapaiksi. Häneltä se oli mennyt, mutta olihan paljon muita, jotka uupuneina verojen paljoudesta pääsisivät nyt omille perkkiöilleen raatamaan. Vihlaisi kipeästi ajatellessa omaa mökkiä. Se on nyt kai siellä autiona. Tupa on kylmillään, ovi saattaa olla auki, ja ikkunasta on tuuli pudottanut päreet pois. Tuuli kiertää tuvan seiniä ja etsii asukkaita, tapaa
kylmän lieden, peräytyy ja tarkastelee vielä tallin ja navetan. Ei ole sielläkään elon merkkejä.
Taave on toverilleen jotain sanonut, mutta tämä ei kuule. On vain omissa mietteissään. Mutta ei ole nälkä tällä kertaa. Kaartin yhteistä soppaa on syönyt vahtiin lähtiessään, ja se on ainoa vahvempi ateria moneen päivään. Lapsille täytyy säästää.
— Kuulitko sinä, että nyt on keskiyö ja vahteja muutetaan, sanoo Taave.
Ale herää mietteistään. Kylmä on hieman kouristanut kättä, joka pitää pyssynperää. Tähdet tuikkavat korkeudessa.
— Mennään talolle saamaan lämmintä.
— Eihän tässä näy vielä uusia vahtejakaan.
— Tottapahan tulevat. Mennään pois.
— Ja katu jäisi vahditta. Ei sitä niin… tämä on tärkeä tehtävä.
— Eipä täällä mitään näy.
— Vaikkei. Saattaa näkyä, jos tästä poistuu ennen aikojaan. Tämäkin on sitä yhtä kansan pyhää asiaa.
— Piruako sitten eivät tule vuorolleen.
— Jospa siellä ei ole ollut miehiä.
Vaikka Taave ei pitänyt vahtitehtävätä yhtä tärkeänä kuin Ale, oli hän yhtä innostunut uusista, hänelle odottamattomista tapahtumista. Hänessä oli kumminkin sisäinen muutos tapahtunut nopeammin kuin
Alessa. Hän oli oppinut jo vihaamaan parempiosaisia. Ale vain hiljaa valitteli kohtaloa ja torppansa menettämistä, eli joskus päivät aamusta iltaan vanhoissa muistoissa. Ajatukset kulkivat kotimökillä, ja kun jatkuivat pieniä yksityisseikkoja myöten muuttoon, vihlaisi aina silloin kipeästi sydänalassa.
Taave oli selvillä luokkahengestä, vaikka olikin takapajulla yhteispyrinnöissä. Kuluneina lakkopäivinä oli hän jo opetellut käyttämään voimasanoja porvareista. Se tuntui vielä olevan niinkuin toisten matkimista, mutta viha kehittyi ja kasvoi, kun sitä kiihoitteli kaikin puolin. Omituinen mielikuva oli saanut hänet päivän kuluessa valtoihinsa. — Tämän kaiken takia hänkin sai monen muun mukana menettää mökkinsä. Kuka olisi ollut täällä hänen paikallaan vallankumouksessa? Hän oli lisää »yksi rengas ketjussa», niinkuin aviiseissa sanottiin. Ja siksi ei saanut surra niinkuin Ale, että oli torppa menetetty Vallankumoustahan ei olisi tullutkaan, jos isännät eivät olisi ajaneet pois mökkiläisiä mailtaan ja rahaherrat kiduttaneet työväkeään. Ja jos vallankumousta ei olisi tullut, niin kaikki olisi jäänyt ennalleen.
Taave puhui tästä Alellekin, heidän viimeinkin vapauduttuaan vahtivuorosta ja kuumaa kahvia hörppiessään työväentalossa.
— Kai se niin on, myönsi Ale.
Seuraavana päivänä alkoi kaartin henki tulla näkyviin. Pidätettiin kadulla rauhallisia ihmisiä, jotka näyttivät herrasihmisiltä, ja kuljetettiin »vallankumousneuvostoon», joka sijaitsi työväenlehden toimitustalossa. Ja kun sattui kadulla joku tehtaan isännistä tai johtajista vaadittiin suurisuisesti lähtemään tutkintoon ja nautinnolla kuljetettiin heitä pistimillä uhkaillen.
Jo kuului singahtelevia sanojakin.
— Lahtariporvarit! Verenimijät! — Kaartiin päässyt pitkätukkainen katurakki veti lakin viistoon silmilleen ja hihkaisi sydäntä vapauttavasti. Pitkä punainen nauha liehui rinnuksissa.
Taave katseli tätä ja innostui jo hänkin.
— Pitäisi meidänkin kuljettaa yksi porvari tutkinnolle, sanoi hän Alelle.
Ale melkein hätkähti.
— Mitä heistä… ei me nyt ainakaan… kulkekoot rauhassa, kun eivät rupea rähjäämään.
— Vaikk'ei. Lysti niitä olisi kuljettaa. Näitkö kun pormestaria vietiin?
— En, mitäpä minä. Tokko se mitään pahaa lienee tehnyt.
— Et sinä ymmärrä vallankumousta. Siinä pitää esiintyä reilusti, niinkuin päällikkö sanoo.
— Kunhan järjestys on hyvä, vähätpä minä muusta. Tulisi vain tietoja sieltä eduskunnasta.
Vahtivuoro taas muuttui, ja heidän palattuaan »päämajaan» tuntui Alesta siltä, kuin olisi ollut lauantai-ilta siellä kotopuolessa. Jäsenissä oli suloinen raukeus, niinkuin on illalla, kun päivän on omaa työtään tehnyt. Tämäkin oli omaa työtä. Kaikki maattomat tästä hyötyivät.
Ale voi vain kuvitella maattomien mielialoja taistelun voitoista tai tappioista. Tehdasväkeen kuuluvana hänen olisi pitänyt ajatella
itseään, mutta hän ei voinut. Maaseutu ja sen vähäväkiset olivat mielessä. Olikohan tämä oikein? Tehdastyömiehiä tuntui maattomiin verraten olevan vain kourallinen. He saivat sen kahdeksantunnin lain. Ketä varten sitten lienee se kunnallislaki? Eihän työläiset saaneet ennen puhua mitään kunnan asioista. Jos jotain työpaikalla sattui sanomaan, niin isäntä hymyili, niinkuin olisi sanonut: mitähän tuokin.
Hyvä kai se on kunnallinenkin äänioikeus. Varovasti uteli hän siitä Taaven mielipidettä.
Taave sylkäisi ja tapaillen tehtaalaisten murretta sanoi:
— No ekkös perhana käsitä, että meittiä kun on enempi, niin meitillä pitää olla valta kans' kunnan asiois'.
Ale ei siihen sanonut enää mitään. Kovin tuntui Taave kehittyvän nopeasti, kun jo puhuikin niinkuin tehtaalaiset. Se tuntui hieman pahalta Alesta, ja hän tunsi sen takia vieraantuvansa Taavesta. Muutenkin oli hän viime päivinä muuttunut. Kohteli kuin suojelevasti ja aina hymähti hänen tietämättömyyttään. Toiset tehtaalaiset näyttivät tekevän samoin vuorostaan Taavelle. Kukaan heistä ei viitsinyt jutella Taaven kanssa. Kerran hän oli kuullut jonkun miehistä sanovan Taavelle: »Sinussa ei ole luokkahenkeä, mokoma maalaisapina.» Se sanoi sen kuin leikillään, mutta hän näki, että Taaveen se koski pahasti, ja sen jälkeen oli Taave alkanut muuttua.
Kaartin kasarmissa ruokailtiin, ja kaartilaiset melusivat kehuskellen, miten mikin oli sanonut sille porvarille ja miten sitä oli kuljetettu. Taave harmitteli, etteivät he saaneet kuljettaa sillä tavoin yhtään porvaria. Se teko olisi kuin nostanut toisten tasalle, ja olisi saanut kehaista niinkuin toisetkin.
Taaven mieliala oli tasoittunut. Ei ollut muuta halua kuin päästä nousemaan luokkatietoiseksi. Kaikkihan tässä muu menee itsestään. Mitään erikoisempaa toivetta oman elämänsä suhteen ei saanut vakiintumaan mielessään. Saisi vain ruokaa riittävästi. Kai sitä sitten saisi, kun porvarit tulisivat nyt ensin nujerretuiksi.
Seuraavan yön valvoivat Taave ja Ale neuvoston kanslian vartijoina. Vahteja ei muutettu ja oli valvottava aamunkoittoon ahtaassa porraskäytävässä. Taave luotti toverinsa valppauteen ja kuorsasi istuillaan, hartiat seinää vasten. Pyssy oli poikittain siinä hänen sylissään. Alekin torkahteli, mutta kun ovi jossain kävi, vavahti hän ja puristi lujemmin pyssyn piippua.
Ajatukset kulkivat vain entisessä kodissa, Kinkomaan takalistolla. Jospa sen saisikin vielä omakseen. Tulisi tieto, että nyt on laki selvä siltä kohdalta.
Aamutunneilla kutsuttiin Ale kahville neuvoston ison pöydän ääreen. Ale silmäili ympärilleen. Olipa huoneessa siivoa. Paperossinpätkiä virui pöytä täynnä. Julistuksia ja sähkösanomia oli siinä hajallaan kahvikuppien joukossa. Miehiä makasi permannolla kuorsaten äänekkäästi, ja toisesta huoneesta näkyi tupakansavun seasta unisia naamoja. Permannolla oli vielä muun roskan joukossa jalkarautoja, jotka oli tuotu poliisikamarilta. Joku kertoi Alelle, että niillä oli peloiteltu herroja.
Tuotiin sähkösanoma. Joku aukaisi sen unisesti. Syntyi liikettä, kun se luettiin. Nukkujat heräsivät ja koettivat kuunnella.
— Mitä helvettiä! Lakko lopetettava?!
— Ja mitä on saatu?
— Kunnallislaki ja kahdeksantunnin laki.
— Entä torpparilaki? kysyi Ale ja tunsi, miten äänensä vapisi.
— Siitä ei puhuta mitään.
— Ei ole väliäkään, kuului joku tehtaalainen sanovan.
Se oli Alelle kuin nyrkin-isku vasten kasvoja. Ei osannut paikaltaan nousta.
Joukko kiihtyi. Se olisi jatkanut lakkoa, kerran alkuun päästyään.
— Kun alkoi muutamia herrojen päitä putoilla, niin jo rupesi pääneuvostossa housut vapisemaan! huusi muuan nainen, paikallisneuvoston jäsen. — Tämä ei nyt maksanut mitään! Ei edes nämä oman kaartin urheat pojat saaneet nähdä yhtään pisaraa porvarien verta.
Miehet nauroivat. Alea kauhisti naisen puheet. Silmät pyöreinä hän tuijotti naiseen. Tämä huomasi Alen ihmettelyn.
— Mitäs se maalaispoju katsoo? Suree kai sitä torpparilakiaan. Noo, mitäpä semmoisina velkaisäntinä porvarien liepeillä tekee keikkumassa?
Vai niin se olikin.
Ale nousi väsyneesti ja poistui. Ei kai täällä enää tarvittane, kun kerran lakko loppuu. Eipä haluttanut ollakaan. Maalaispoju. Velkaisäntinä; Ne pilkkasivat vielä, vaikka oli koettanut tehdä kaikkensa, valvonut ja rehkinyt.
Ale herätti toverinsa.
— Kuule, mennään pois. Lakko on loppunut.
Taave heräsi, sylkäisi ja kirosi. Ale valitti hänelle pettymystään.
— … kelettäkö sinä torpparilailla, eihän sull' ole torppaakaan.
Taave meni miesten joukkoon, mutta Ale poistui kiireesti. Tuntui niin turvattomalle, ja outo ikävä kuristi kurkkua. Entiset torpanmaat olivat olleet jo niin lähellä. Nyt ne häipyivät kauas, kuin sumun taakse.
Ale väisti arasti vastaantulevaa herrasmiestä, joka katsoi kiukkuisesti hänen punamerkkiään. Tuntui kuin olisi ollut pahanteossa ja siitä yllätetty. Sekin akka puheli niin julmasti. Eihän tässä vielä niin pitkälle… Tuskinpa yhtään oli heidän joukossaan, joka semmoista olisi tahtonut. Vaikka mikäpä sen tiesi, puheet niillä oli raakoja.
Ale raahusti väsyneenä, sisäisesti herpautuneena asuntoonsa. Ei tuonut mitään iloa se lakko hänelle.
Hautamäen tuvassa oli hiljaista. Vain ruokailuaikoina näkyi miehiä pöydän ympärillä, niinkuin työmailta ainakin olisivat siihen tulleet. Lakko oli iskenyt melkein odottamatta Hautamäenkin väkeen. Jotain sellaista saattoivat odottaa vain ne, jotka seurailivat työväen lehtiä.
Työt olivat melkein kokonaan keskeytyneet talossa.
Ulkona satoi lumiräntää, ja pilvet lepäsivät alhaalla. Se lisäsi osaltaan painostavaa tunnetta, joka oli vyörähtänyt laineen tavoin Hautamäkeen.
Talossa oli eletty melkein rauhallisesti sen jälkeen kuin ryssät poistuivat. Siitähän olikin kulunut jo aikaa. Pieniä sanakiistoja sattui silloin tällöin torpparien ja muitten työläisten kanssa, mutta ne sovittiin, ja joskus näytti työväki tyytyväisenä ja reippain mielin suorittavan tehtäviään. Silloin luuli Jaakkokin voivansa katsella rauhallisena tulevaisuuteen. Olihan aika tärkeä maamiehelle. Jokaisen oli tehtävä parhaansa yhteisen nälänhädän torjumiseksi.
Tuli vähitellen syyskesä ja puintiaika. Se särki taaskin välit isännän ja miesten kanssa. Viljaa tuli runsaasti. Sitä olisi kymmeniä tuhansia kiloja nyt luovutettavana Hautamäessä. Milloinkaan ei oltu sellaisia
satoja saatu talon vainioista. Tosin ei ennen oltu niihin uhrattukaan niin paljon työtä ja huolta kuin nyt. Nähtyään sadon lupaavaksi oli Jaakko aikonut tehdä yhtä ja toista työväkensä hyväksi, ja puhuikin joskus siitä, mutta se käsitettiin väärin. — Tuntoaan se sillä rauhoittelee, sanoivat jotkut.
Ja kun puintiaika tuli ja viljaa lähetettiin kuormittain jakopaikkoihin, alkoivat salapuheet sinkoilla ja Jaakko näki katkeruuden kasvavan työväessä.
Eikä kukaan heistä käsittänyt, että maa antoi kaiken, sade kostutti laihon ja kaunis pouta tuleennutti tähkät. Miehet tosin tekivät työn, suorittivat kynnön ja ojituksen, mutta he saivat siitä myöskin riittävän korvauksen, jota olisi pitänyt olla lisäämässä tieto, että oli toisille työläisille näin leipää laittamassa.
— Liian paljon sai nyt Hautamäkeläinen viljaa.
— Saa nyt koota rikkauksia meidän kustannuksellamme.
— Suurporvari tuli miehestä. Saa nähdä, kätkeekö tämä viljaansa, niinkuin moni tekee.
Viljaa ei kätketty, mutta sitä jäi kumminkin riittävästi työväelle. Ei olisi hätää leivästä talon laajalla aluskunnalla.
Mitään näkyvää riitaa ei syntynyt, mutta mieliala ei ollut vapaata. Ja se jatkui marraskuun lakkopäiville.
Silloin alkoi räjähdellä.
— Nyt ne aloitetaan työt tästä puolin kuudelta ja lopetetaan samoina aikoina. Kaksi tuntia aamiais- ja sama määrä päivällisaikaa.
— Eihän ole vielä päätetty, uskalsi Jaakko huomauttaa.
— Mutta se päätetään, kivahti Nikki Purola. — Ja paljon muutakin, joka manttaalimiehiä ei miellytä.
Ruokailuaikaa käytettiin aina työväen puolelta sanakiistoihin. Se oli vastenmielistä Jaakosta, mutta tuli siihen joskus yhtyneeksi.
— Kyllä kai se nyt vallankumous suoritetaan loppuun asti, sanoi joku miehistä uhitellen vilkaisten isäntään.
— Ja minkälaiseen loppuun? kysyi Jaakko.
— Semmoiseenpa kuin Venäjällä.
— Oho, vai siihen malliin ja ryssät isänniksi.
Jaakko naurahti. Tuopit alkoivat kalista kuin uhitellen pöytään, ja leipää leikattiin kuin vihanvimmassa.
— Ei se muuten kurjuus täälläkään lopu. Maa on saatava jokaisen vapaasti viljeltäväksi.
— Mutta ei niin kuin te sen käsitätte. Jokaisen sitä haluavan on saatava maata ja sellaisilla ehdoilla, että voi ne täyttää. Torpat ja mäkituvat itsenäisiksi ja valtion ja virkatalojen maat palstoiksi pikkuviljelijöille. Siinä on ohjelma.
— Ja kuka sen suorittaa? kysyi joku miehistä kiivaasti.
— Suomen kansa eduskuntansa kautta.
— Mutta porvarit eivät luovu eduistaan. Lupaukset eivät mitään merkitse. On luvattu ja luvataan, eikä mitään anneta.
— Annettaisiin nytkin, mutta ei kelpaa.
— Ei sellaisilla ehdoilla.
— Siinäpä se on. Pitäisi saada ilmaiseksi. Mutta sanohan, Nikki, jos ostaisit talon omilla ansioillasi, antaisitko siitä palaakaan pois lahjaksi?
— Milläpä köyhä ostaa, sinkasi Nikki. — Ei köyhälistö tässä maassa pääse manttaalimieheksi rahan voimalla.
— Mutta ryssän pistimien avulla, laukasi Jaakko kiihdyksissään. — Mutta se veljeily pian loppuu. Kyllä ryssät saavat vielä napraat lähtimet täältä.
— Ei ikipäivänä!
Se oli Nikki Purola, joka sen sanoi.
— Nähdäänpäs!
— Kyllä ryssä joutaa täältä omalle puolelleen, sanoi joku rauhallisemmista työmiehistä. — Sotkemassa vain ovat täällä asioita. Ei taida enää selvää tullakaan.
Kiistely jatkui, ja talon rauha oli näin aina mennyttä. Se koski kipeästi Jaakkoon. Mitä hänenkin tarvitsi mielettömien kanssa… Eivät kuitenkaan ymmärtäneet hänen hyvää tarkoitustaan maakysymyksessä. Hän olisi omasta puolestaan ollut valmis vaikka heti erottamaan palstat alustalaisilleen kohtuullisesta korvauksesta, vaikka ei ollutkaan varma, olisiko se auttanut poistamaan vierasta henkeä joukoista.
Jos kaikki olisivatkin hänen kannallaan maakysymyksessä, ei ehkä rikkinäisyys jatkuisi ja pahenisi, vaan koetettaisiin sovussa ryhtyä rakentamaan uutta Suomea. Mutta oli niin paljon sellaisiakin, jotka tahtoivat pysyä kiinni vanhassa elämänjärjestyksessä eivätkä kyenneet omien etujensa vuoksi näkemään sitä juopaa, joka näin syntyi kahden kansanluokan välille. Suursota oli tuonut kurjuutta ja nälkää. Ei ollut arvosteltava oloja niiden mukaan, jotka oman saamattomuutensa ja laiskuutensa vuoksi olivat joutuneet puutteiseen elämään, vaan sellaisten, jotka ikänsä kaipasivat omaa maata irtolaisina kuljeksien tai vuokramaata viljellen.
Mutta nyt oli vieras henki hiipinyt kuin salaa kansaan ja rauhallisia oloja sekaannuttava myrsky oli varmaankin ovella. Myrkkyä oli kylvetty maatyöväen poveen, ja se vaikutti siellä. Se tuottaisi kerran vielä katkeria kärsimyksiä. Oliko niiden jälkeen nouseva luokkavihasta vapaa kansa ja muodostuva uusi yhteiskunta, jossa suotaisiin riittävät elämän ehdot omasta työstään niille maattomille, jotka terveeseen oikeustajuntaan nojaten tahtoivat päästä omaan maahan käsiksi?
XV.
Hautamäen isäntä palasi kylältä, riisui vettätihkuvan sarkatakkinsa naulaan ja istui raskaasti penkille. Oli päivällisaika jo ohi kulumassa, mutta talon lukuisasta työväestä oli vain muutamia renkejä saapuvilla. Toiset olivat olleet taaskin koko päivän poissa; lakkopäivillä. Palvelijat olivat karjakartanolla, ja emäntä liikkui yksin tuvassa ja keittiössä.
Jaakko istui keinutuoliin karsinaikkunan lähellä ja sysäsi sen liikkeeseen.
Näin se siis meni vain edelleen kuin kulo, työväen hullautuminen johtajiensa syöttämiin aatteisiin. Ei auttanut mitään, vaikka hänkin oli koettanut taistella kuumeen leviämistä vastaan oman työväkensä keskuudessa. Oli tapahtunut tänään sellaista, jota ei ennen vielä milloinkaan. Rauhallisimmatkin hänen mökkiläisistään, niitten mukana vanha Eenokki, olivat sanoneet hänen kokoavan kapitaalia työmiestensä kustannuksella.
Että nyt vanha Eenokkikin! Se merkitsee sitä, että tehdassosialismin myrkky on jo niin pilannut maatyöväen, että
oikeudentunto on kokonaan menemässä. Joukkohuumaus vei kaikki mukanaan, sille ei voinut mitään.
Heidän olonsa kaipasivat kyllä suuria parannuksia, mutta tulisivatko he niitä saamaan tällä tavoin? Kun puolue ei voinut enää hallita omia jäseniään ja heidän oma järjestyskaartinsa sai viattoman veren vuotamaan siellä, niin miksi se ei voisi vielä täälläkin tapahtua? Oli vain enää kysymys ajasta ja paikasta.
Jaakko sysäsi keinun jyrisevään liikkeeseen ja jäi miettimään. Hän ei huomannut vaimoaan, joka oli tullut siihen hänen viereensä, ennenkuin tämä laski kätensä hänen olalleen.
— Tätä kaikkeako sinä nyt niin mietit? sanoi Emmi.
— Onhan sitä tässäkin tarpeeksi. Kun näkee vielä, että tulee väärinymmärretyksi. Ei se ole helppoa.
— Minkä sinä heille voit. Antaisit olla…
— Mutta minäpä olisin tahtonut omien alustalaisteni kanssa, edes muutamienkaan heistä, pysyä niinkuin veljenä ja ystävänä. Minähän olen tehnyt kaikkea heidän hyväkseen, ja olen usein jo puhunut torppareille palstoittamisesta.
— Mitä he sanovat siitä?
— He hymähtelevät vain epämääräisesti ja sanovat, että leikkiä kai se on. Sitten vasta, jos sosialistit voittaisivat eduskunnassa, he saisivat palstansa.
— Siinä sen näet, minkälaista joukkoa se on, sanoi Emmi. — Ei sinun kannata surra sen itsepäisyyttä.
— Kyllä minä sen joukon tunnen. Se pitää kiinni joukkohengestä, ja kun tähän asti ei ole kukaan tehnyt sen hyväksi mitään, niin he ovat menettäneet kaiken luottamuksensa parempiosaisiin. Ei yksilö näy saavan hyvillä töilläänkään syntymään tätä luottamuksellista suhdetta heidän kanssaan. Ja jos ajakseen saakin, on se rikki joukkohuumauksen tultua, niinkuin nytkin. Hautamäen maalla ei kärsi puutosta kukaan muut kuin Nikki Purola, joka omaa laiskuuttaan on mennyt rappiolle. Kuitenkaan he eivät enää luota minuun. Kun näin pitkälle ovat parannukset työväen oloissa jääneet, eivätkä he luota porvareihin, ovat anarkistit saaneet heidän luottamuksensa.
Jaakko vaikeni. Palvelijat aterioivat äänettöminä tuvassa, ja vanha kello kävi verkalleen. Ilta jo hämärtyi.
Emmi istui vielä penkillä sukankudin käsissään. Häntä ei yhtään peloittanut, vaikka Jaakko tuossa pelkäsi aseman yhä vain pahenevan. Semmoisiahan olivat olleet jo pitemmän aikaa. Ruokatunnit jauhettu puolueasioita, vaiettu väliin ja taas aloitettu. Joskus oli asia lyöty leikiksi ja naurettu yhteisesti.
Jaakko oli niin tunnontarkka kaikessa. Niin nyt tässäkin. Muutamat kylän emännät olivat Hautamäessä käydessään ihmetelleet, miksi Jaakko on erilainen kuin kaikki muut isännät. Aina puuhaa työväkensä hyväksi, vaikka ei tarvitseisikaan. Nyt sen näkee itsekin, onko siitä apua.
— Eivät ne naapurit oikein pidä siitä, että sinä niin kovin paljon kumarrat työväkeäsi ja aina sen etua valvot, sanoi Emmi. Kuuluvat isännät sanovan, että opettaa työläisensä liian vaativiksi.
— Vai sanovat niin, hymähti Jaakko. — Sehän on kuitenkin minun asiani. Kun Hautamäestä ei käydä mitään heiltä lainaamassa, niin pitäkööt suunsa kiinni.
Vähäisen vaitiolon jälkeen jatkoi Jaakko:
— Olen minä sen jo nähnyt ja tuntenut heidän äänestäänkin, että minun pitäisi polkea samoja latuja kuin hekin, mutta siihen minä en suostu, menköön työväki mihin suuntaan tahansa. Minä ymmärrän heidän asemaansa enemmän kuin naapurit, jotka tahtoisivat säilyttää kokonaan muuttamatta vanhan yhteiskuntamuodon.
— Mutta paha on olla naapurienkin vihoissa, huomautti Emmi.
— Ettäkö he oikein vihaamaan? naurahti Jaakko. — Minä taidankin tässä olla sitten kahden tulen välissä. Toiselta puolen työväki, toiselta naapurit. No, ei se yhtään minua sureta. Kun minä olen uskoni saanut, niin pidän sen myöskin, vaikka jäisin yksin tietäni kulkemaan.
Tämä viimeinen oli tarkoitettu Emmille, ja Jaakko katsahti mitä hän siihen sanoisi.
— Niin, en sitten tiedä. Voit tulla vielä naurunalaiseksi, sanoi Emmi nostamatta katsettaan työstään.
— Ja mistä?
Jaakon ääni helähti teräkseltä.
— Siitäpä juuri, että matelet työväkesi edessä ja noudatat kaikessa heidän mieltään.
Emminkin ääni tuntui jo saaneen katkeran sävyn. Se sai sen melkein ensimmäistä kertaa heidän elämässään.
— Se ei kuulu kehenkään, jos minä teen oikeutta työväelleni, jyrisi Jaakko, nousten kiivaasti tuolista, joka jäi siihen tyhjänä keinumaan, ikäänkuin suuttumus olisi tarttunut siihenkin.
— Eikä minuunkaan?… jos et itsestäsi välitä…
— Sinä et tätä ymmärrä, sanoi Jaakko kuin katuen kiivauttaan ja meni ulos.
Jaakko tunsi verensä voimakkaan käynnin. Miksi ei hänen oma vaimonsakaan ymmärtänyt häntä? Nyt he olivat riidelleet ensimmäisen kerran elämässään. Tähän asti oli hän aina Emmissä löytänyt ymmärtävän toverin. Nyt tuntui kuin raja auenneen entisyyden ja tulevaisuuden välille. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut kahtaalla päin ahdistettuna vaimonsa tukea, sanoikin tämä hänelle kylmiä sanoja.
Se ei muuta kumminkaan asiaa, mietti Jaakko. Minä seison vaikka yksinkin omalla pohjallani. Kyllä naapuritkin käsittävät sen, että uusi aika on tulossa ja että nykyinen aika on kuin rajaviiva vanhan ja uuden välillä, mutta he eivät ole mitään tietävinään siitä. Jokaisessa liepeessä omistamataan maata he riippuvat kiinni kynsin ja hampain, mutta maattomien on sittenkin saatava maata. Jos he nyt tämän käsittäisivät, niin myrskyä ei nousisi ja…
Mutta sehän oli jo nousemassa. Se ajatus iski kuin nuijalla. Tämä oli myrskyn alkua. Suomalaiset työmiehet yhdessä ryssien kanssa ryöstämässä ja murhaamassa. Ei estänyt enää mikään yhteiskunnallista ja valtiollista myrskyä. Hänhän oli tänään nähnyt
sen omalla alueellaan, että olisi turhaa enää hänenkään sovitella yksilönä. Työväenkaarteista puhuttiin ja suojeluskunnista. Se oli siis sotaan valmistelua molemmin puolin.
Jaakko käveli rauhattomana kartanolla illan hämärässä. Kylältä palasi työväki suurta melua pitäen. Jaakko hätkähti. Tuntui sellaiselta, kuin olisivat häntä tulleet kiinniottamaan.
Näinkö pitkällä jo oltiin.
— … nämäkin maajussin perkeleet… kuuli Jaakko katkelman muutaman miehen lauseesta ja tunsi melkein masentuvansa.
Ehkäpä sota oli jo alkanutkin. Joukossa näytti olevan sellainen henki. Muulloin olivat kylältä palatessa jutelleet rauhallisesti, nyt karkeasti kiroiltiin ja vannottiin. Se tuntui ilkeältä ja kuohutti.
Vielä portailla jatkui muutamien miesten sadattelu. Jaakko astui hammasta purren heidän perässään pirttiin.
— … jumal'aut' tässäkin talossa rikkautta, joka on köyhälistön hiellä koottu… perkele!
Se oli Nikki Purola, joka reuhasi.
— Minun pirtissäni ja alueellani ei kirota eikä vannota, sanoi Jaakko jyrkästi.
Miehet hätkähtivät, mutta Nikki naurahti vain. Raapaisi hattuaan korvalliselle ja astui isännän eteen.
— Sinun! Työmiesten voimalla tämä on koottu.
