Kohti kestävämpää kulttuuriympäristöä s

KOHTI

KESTÄVÄMPÄÄ KULTTUURI YMPÄRISTÖÄ

Elämme jokapäiväistä elämäämme erilaisissa kulttuuriympäristöissä, jotka jaamme sekä toisten ihmisten että monien muiden lajien kanssa. Yhteinen elinympäristömme kehittyy jatkuvasti – sitä on hyvä myös aktiivisesti suojella ja ohjata kestävämpään suuntaan.

teksti ja kuvitus silja aalto

Ihmisen luonnollinen elinympäristö

Ihminen on elinympäristöään voimakkaasti muokkaava eläin. Siinä missä majava patoaa vesistön omiin tarpeisiinsa ja tulee samalla luoneeksi uudenlaisen elinympäristön monille muille lajeille, myös ihminen on aina esihistoriallisista ajoista asti vaikuttanut ympärillään olevaan luontoon.

Kulttuuriympäristöä voidaan pitää ihmisen elinympäristönä, joka on muokattu meidän elinkeinojemme ja tarpeidemme mukaan. Sen pitäisi siis olla ihmiselle sopivin ja miellyttävin paikka elää. Aina rakennettua ympäristöä ei kuitenkaan koeta viihtyisäksi. Ihmisillä on ristiriitaisia näkemyksiä hyvästä elinympäristöstä ja sen kehittymisen suunnasta.

Tuttu maisema on osa ihmisen paikallisidentiteettiä – siihen liittyy muistoja, kokemuksia ja mielipiteitä. Usein eri sukupolvia miellyttävät maisemassa eri asiat. Omaa lähiympäristöään oppii

suojelemaan, arvostamaan ja ymmärtämään, kun ottaa selvää sen historiasta ja syistä joidenkin asioiden uudistumiselle ja toisten säilymiselle.

Luonto, kaupunki ja kestävyys

Kulttuuriympäristöissä elää ihmisen rinnalla useita muita lajeja. Suomen Ympäristökeskuksen vuoden 2019 arvioinnin mukaan yli 24 prosenttia uhanalaisista lajeistamme elää kulttuuriympäristöissä.

Vaikka uhanalaisten lajien kannalta merkittävimpiä ovat maatalouteen liittyvät perinneympäristöt, monipuolinen luonto on tärkeää myös kaupungeissa ja taajamissa. Yli 70 prosenttia suomalaisista asuu kaupunkialueilla ja kohtaa arjessaan lähinnä kaupunkiluontoa. Lähiluonnon tila ja sen lajiston monimuotoisuus vaikuttavat etenkin kasvavien lasten ja nuorten luontosuhteen muodostumiseen.

Elinvoimaisen ja monimuotoisen luonnon lisäksi kaupunkiympäristön pitäisi olla myös päästöjen ja kulutuksen puolesta kestävää. Kestävyydellä ja kestävällä kehityksellä tarkoitetaan yleensä jonkin asian todennäköisyyttä vaikuttaa myönteisesti sosiaaliseen, ekologiseen ja taloudelliseen kehitykseen. Rakennetussa ympäristössä puhutaan myös kulttuurisesta kestävyydestä, mutta tällaisen kehityssuunnan hahmottaminen on useimmiten haasteellista eri ihmisryhmien ristiriitaisten tavoitteiden ja arvostusten takia.

Onneksi kestävän kulttuuriympäristön tavoitteet monilta osin tukevat toisiaan. Esimerkiksi historiallisesti ja arkkitehtuurisesti merkittävät puistot ja puutarhat suojelevat myös kaupunkiluonnon monimuotoisuutta ja sitovat hiilipäästöjä. Kierrättämisen sääntö koskee usein myös rakennuskantaa: on ympäristöystävällisempää säästää ja uu-

delleen käyttää vanhaa kuin rakentaa tilalle kokonaan uutta.

Rakentamisen ja purkamisen tasapainottelua

Ympäristöliikkeen aktiiveille ainakin luonnonsuojelu- ja ympäristönsuojelulaki ovat usein tuttuja. Kaupungeissa ja taajamissa paikallisesti tärkeiden virkistys- ja maisema-alueiden luontoarvot eivät useinkaan riitä perusteluksi suojelupäätökselle. Niiden säilyminen voidaan kuitenkin turvata muiden lakien ja säädösten avulla.

Suomessa asutus on ollut jo esihistoriallisella ajalla tiheimmillään samoilla alueilla, joille se nykyäänkin suurimmaksi osaksi sijoittuu. Tämän vuoksi kaupunkiympäristöistä löytyy runsaasti muinaismuistolain suojelemia kohteita. Rautakaudella ja keskiajalla asumiseen, hautaamiseen tai viljelyyn käytetyillä alueilla kasvillisuus on usein monipuolista ja lajistoon kuuluu muinaistulokkaita sekä muita vanhoista maankäyttötavoista hyötyviä kasvilajeja.

Mielenkiintoinen esimerkkitapaus on Piikkiön Hadvalan niittyjen säästyminen rakentamiselta. Piikkiö on Kaarinan kaupunkiin kuuluva vanha kirkkopitäjä Varsinais-Suomessa. Sen keskustassa sijaitsevan Hadvalan kylän kasvillisuudesta tehtiin 80-luvun alussa raportti, joka nimettiin muistokirjoitukseksi alueen niittykasveille, sillä niiden arveltiin jäävän pian kerrostalorakentamisen alle.

Hadvalassa tehdyt havainnot useista muinaistulokaslajeista herättivät kuitenkin tutkijoiden mielenkiinnon. Arkeologit löysivät seuraavana vuonna kylän mäennyppylöiltä jäännökset rautakautisesta asutuksesta ja hautapaikoista. Suojeltuina muinaisjäännöksinä ne säästyivät rakentamiselta. Nykyään asuintalojen välissä kohoaa kukkaloistollaan ilahduttavia ulkoilualueita. Vaikka niittykasvien oli ennustettu katoavan, niiden määrä itse asiassa kasvoi 2000-luvulle tultaessa maisemanhoidon myötä.

Turussa puolestaan on jo vuosikymmeniä kiistelty erinäisten vanhojen rakennusten, etenkin puutalojen, purkamisesta. Vaikka asiantunteva museoviranomainen suosittelisi rakennusten säästämistä kulttuurihistoriallisen arvon takia, ne voidaan siitä huolimatta raivata pois täysin laillisin päätöksin. Sen sijaan, jos rakennuksen ullakolta löytyy pohjanlepakon lisääntymis- tai talvehtimispaikka, sen tuhoaminen on kiellettyä Euroopan Unionin luontodirektiivin nojalla.

Ihmisten innokkuus suojella itselleen tärkeitä rakennuksia saattaakin lisätä lepakkokartoitusten määrää ja siten parantaa niiden suojelutilannetta. Kuitenkin, jos motiivina ei ole huoli uhanalaisesta lepakosta, vaan muusta syystä ei-toivotun uuden kaavan hidastaminen

tai kaataminen, saatetaan tehdä turhia ja jopa valheellisia ilmoituksia lepakkohavainnoista. Tällaiset tapaukset heikentävät luonnonsuojelun mainetta ja uskottavuutta. Aiheeton vetoaminen luontodirektiiviin ruokkii myös itse lajeihin kohdistuvaa ärtymystä.

Purku-uhan alta elinvoimaiseksi museokohteeksi

Moni tuntee Kuralan Kylämäen, jossa toimii maaseudun perinteistä elämänmenoa esittelevä museo. Kurala oli viime vuonna Suomen kolmanneksi suosituin museokohde, jossa vierailijoita kävi yli 120 000. Harva kuitenkaan tietää, että Kylämäen paikalle oli tarkoitus rakentaa kerrostaloalue.

Kuralan kylä siirtyi osaksi Turun kaupunkia jo vuoden 1939 kuntaliitoksen yhteydessä, mutta muutos alkoi vaikuttaa maatilojen elämään vasta vuosikymmeniä myöhemmin maan arvonnousun myötä. Eräs rakennusliike osti Kuralan kylän alueita vuonna 1971 asuinkerrostalojen rakentamista varten ja myi ne väliaikaisesti Turun kaupungille asemakaavoitettaviksi.

Uudelleenkaavoitus keskeytyi muinaismuistolain mukaisen selvitystyön takia. Seuraavina vuosina Kuralan mäeltä tehtiin useita rautakautiseen asutukseen ja kalmistoihin liittyviä löytöjä. Museovirasto ja Turun kaupunki eivät olleet yksimielisiä muinaisjäännöksen laajuudesta ja sen vaikutuksesta kaavan etenemiseen, joten tapaus siirtyi valtioneuvoston ratkaistavaksi.

Kuralan Kylämäki suojeltiin lopulta valtioneuvoston päätöksellä 1980-luvun alussa rautakauden muinaisjäännöksiin perustuen. Kylän rakennushistoriallista arvoa tai rakennusten kohtaloa ei käsitelty kiistassa juuri lainkaan, vaikka muun muassa alan opiskelijat julkaisivat aiheesta artikkeleja. Suojelukiistan päättymisen aikoihin maatilojen toiminta oli loppunut, ja pitkään jatkuneen purku-uhan takia rakennuksia ei ollut kunnostettu lainkaan. Alueen arvoa ja potentiaalia oli vaikea nähdä.

Vastuu Kuralasta siirtyi myöhemmin Turun museokeskukselle, ja rakennukset sisustuksineen entisöitiin 1950-luvun ulkoasuun. Museo on nyt toiminut 35 vuotta, ja perinteisten maankäyttötapojen ylläpito on tehnyt historiallisesta kohteesta myös luontoarvoiltaan merkittävän.

Kulttuuriympäristöjen suojelu

Hadvalan ja Kuralan esimerkit kertovat siitä, miten luonnon monimuotisuuden, muinaisjäännösten ja rakennetun kulttuuriperinnön suojelu limittyvät yhteen ja edistävät kulttuuriympäristön kestävää kehitystä.

Monet ihmiset eivät koe luonnonsuojelua omaksi asiakseen silloin, kun luon-

to on kaukana jokapäiväisen elinpiirin ulkopuolella. Rakennetun ympäristön sisällä tai välittömässä läheisyydessä sijaitsevat luontokohteet saattavat herättää huomattavasti suurempia intohimoja myös niissä, jotka eivät normaalisti ota kantaa ympäristökysymyksiin. Kulttuuriympäristön suojelussa piilee mahdollisesti suuri potentiaali aktivoida uusia ihmisiä mukaan ympäristöliikkeeseen.

Luonnon ja kulttuurin raja on kuitenkin epäselvä – vai onko sitä ylipäätään olemassa? Kaupunkien ulkopuolella maa- ja metsätalousympäristöt ovat myös ihmisen muokkaamia. Maaseudun maisemiin liittyy elinkeinoon ja kulttuuriin sitoutuneita muistoja vuosisatojen tai jopa vuosituhansien ajalta.

Minne ikinä ihminen kulkeekaan, hän vie kulttuurin mukanaan ja antaa ympäristölle sekä tarkoituksellisesti että huomaamattaan kulttuurisia merkityksiä. Kevyetkin rakenteet – pitkospuut, suuntaviitat, laavut ja nuotiopaikat – edustavat retkeilykulttuuria. Ne tehdään tietyistä kulttuurisista syistä juuri sen näköisiksi kuin ne yleensä ovat. Metsien suojelu edistää samalla myös eränkäyntiin liittyvän aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön säilymistä.

Pohjimmiltaan kulttuuriympäristöä suojellaan hyvin samanlaisista syistä kuin muutakin ympäristöä. Vaikka se on ihmisen rakentamaa tai muokkaamaa, sen käyttötavat vaikuttavat paitsi muiden lajien menestymiseen myös ihmisten omaan viihtymiseen ja suhtautumiseen luontoon.

Kirjoittaja on taidehistoriaan ja ympäristötieteeseen erikoistunut arkeologian maisteri, joka on tutkinut etenkin Turun seudun muinaisjäännösten nykyistä kasvillisuutta.

Kirjallisuutta

Rakennussuojelu ajassa – Pohdintoja rakennetun ympäristön suojelusta. Toim. Kirsti Kovanen Vaikuttava kulttuuriympäristö. Toim. Piritta Häkälä, Riitta Niskanen & Anna-Riikka Vadèn Mitä on kulttuuriperintö? Toim. Outi TuomiNikula, Riina Haanpää & Aura Kivilaakso Eletty ja muistettu tila. Toim. Taina Syrjämaa & Janne Tunturi

Kulttuuriperintö

Muinaistulokkaat ovat kasvilajeja, jotka ovat levinneet Suomen luontoon ihmisen mukana niin varhain, ettei niiden saapumisesta ole kirjallisia mainintoja. Yleensä muinais- ja uustulokkaiden välisenä aikarajana pidetään 1600-luvun alkua. Muinaistulokkaisiin kuuluu sekä aikoinaan tarkoituksella istutettuja hyötykasveja että ihmisen toiminnasta hyötyviä niin sanottuja rikkakasveja.

Muinaismuistolaki suojelee kaikkia kiinteitä muinaisjäännöksiä eli merkkejä Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Muinaisjäännösalueelle voidaan tarvittaessa rakentaa, mutta tämä edellyttää alueen kokonaisvaltaista tutkimusta arkeologisilla kaivauksilla. Kaivaustutkimusten korkea hinta tekee useimmiten alueille rakentamisesta kannattamatonta.

Arkeologia on tieteenala, joka tutkii menneiden aikojen kulttuureita aineellisten todisteiden perusteella. Yleensä arkeologia muodostaa käsityksiä esihistoriasta, mutta se voi auttaa ymmärtämään myös sellaisia historiallisen ajan asioita ja ilmiöitä, joista kerrotaan heikosti kirjallisissa lähteissä. Tutkimusaineistoa voivat olla esimerkiksi vanhat esineet, rakennukset tai muut rakenteet, kuten haudat tai tiet, mutta myös rakentamisesta ja valmistamisesta syntyvä jäte tai asumisen ja elinkeinojen muokkaama maisema ja maaperä.

Ympäristökeskustelun käsitteet PERINNEBIOTOOPPI

teksti silja aalto kuva milla aalto

Perinnebiotoopit ovat pitkän ajan kuluessa muodostuneita luontotyyppejä, joihin ovat vaikuttaneet perinteiset elinkeinot eli maatalouden eri muodot ennen koneellistumista ja tuotannon tehostumista. Perinnebiotooppeja ovat esimerkiksi avoimet nummet ja niityt, sekä puustoiset hakamaat, metsälaitumet ja lehdesniityt.

Ennen kemiallisten lannoitteiden yleistymistä karjanpito oli välttämätöntä viljelysten lannoittamiseksi, ja karja sai rehun sijasta ruokansa suoraan niityiltä ja laitumilta. Niittämisen ja laiduntamisen mukana ympäristöstä poistuu ravinteita, jolloin korkeakasvuisempi kasvillisuus vähenee. Matalakasvuiset karujen paikkojen kasvit menestyvät niukkaravinteisissa kasvuympäristöissä, ja muodostavat monimuotoista kasvillisuutta, jonka rinnalla elää runsaasti perhosia ja muita hyönteisiä.

Kun niittäminen tai laiduntaminen loppuu, ravinteet eivät enää kulkeudu kasvillisuuden mukana pois maaperästä, ympäristö alkaa rehevöityä ja eliölajiston monimuotoisuus vähenee. Rehevöitymisen lisäksi perinnebiotooppien lajistoa uhkaa elinympäristöjen pirstaloituminen – niille sopivat ympäristöt ovat liian pieniä ja sijaitsevat liian kaukana toisistaan, jotta laji voisi lisääntyä elinvoimaisesti.