TUHAT TOINEN YÖ
Mór J ókai
Tuhat toinen yö ja muita tarinoita toimitus ja jälkis anat Reijo Valta
Osuuskunta Jyvä s-Ainola
S isällys Tuhat toinen yö
5
Kerjäläispoika
45
Galdarian
50
Pelaaja
61
2016 ISBN 978-952-5353-72-3 (pdf) issuu.c om
4
Tuhat toinen yö I. SCHAHIN
LINNA
Edessämme näemme pitkän rivin loistav ia saleja taika-palatsissa: salit eivät o le minkäänlaisilla suljetuilla ovilla toisistaan eroitetut, vaan korkeilla holvikaareilla y hdistetyt, niin että perimmäises tä kammarista saattaa nähdä koko riv in läpitse. Joka sali saapi valaistuksensa y lhäältä, sivu-ikkunoita ei löydy ensinkään, kato n kirjavien lasilevyje n läpitse tule e valo taivaankaaren karvaisena. S olakat pilarit, jo illa komeat maurilaise t kaaret lepäävät, o vat kirjavasta marmorista ja jaspisista; pilarie n välipaikat o vat puoleksi peitetyt paksuilla damasti-esiripuilla, joita kultaiset ny örit koossa pitävät. Ihania kukkakiehkuroita kullattujen ristikko je n yli, jo tka peittävät 5
salaisia ko meroita. S einät ovat tehdy t malakitista ja las urikive stä, jo ita koristaa monenmuotoiset kultaiset lehditys-kuvaukset; lattia o n peitetty hienoilla, pehmeillä matoilla. Keskimmäinsn sali on pyöreä ja seinät o vat ke ltaisesta marmo rista, jo ille ylhäältä tule va vaalean ruusunpunainen valo antaa aamurusko n kaltaisen valais tuksen, lukematon jo ukko tropiki-kas veja ympäröipi suihkulähdettä salin keskellä, jo ssa kristallikirkkaat ves ipisarat pitävät iloista tanssia; salin sivuilla hy ppelehtii kirj avasiipisiä lintuja ja sukke lia apinjoita läpinäky väin metallilanka-kutomusten takana. Korkean holvikaaren läpitse näkee suurenlais en etusalin, jo nka perimmäisen py lväsriv in tois sa puolla on ihana puutarha, granaati- ja palmupuilla, jo iden lehdet näyttävät runsaudesta hikoilevan. Pitkän etusalin keskellä seiso o katettu pöytä, kaikenlaisilla herkuilla, jo tka saattavat s ilmää ja suuta halustuttaa, jo ista voi j outua kahden v aiheelle, tule eko enemmän ihmetellä noita loistavia maljo ja vaiko niille taiteellisesti rakennettuja so kuri-palatseja ja vapisevia hyytelökukkia, ja o nko niitä ennemmin sy ö minen kuin katseleminen. Ja kaikkie n näitten lois tosalie n, py lväskäy täväin ja puutarhan läpitse tuo ksuu suloinen, unelmiin houkutteleva lemu — sekoitus exotillisten kasv ien tuoksua ja kultaisen ambra-säiliön savua. Tämmö inen on sc hahin ihmepalatsi. Eikä hänel tä siinä puutu maailman s uurinta ihme ttäkään, nais ta. Kultakirjaisella o ttomanilla lepää satumaailman v allitseva haltiatar, suloinen o lento, niin hieno kuin uneksittu; diademittakin kuningatar. Joukko palvelijattaria y mpärö ipi hän6
tä, niinkuin kirjavat jalokive t temanttia, ja koettaa häntä ilahuttaa; he tanssivat, laulavat, so ittavat hänen mielikse nsä, lukevat hänelle runoja, huvittavat häntä nuoralla-tanssinnalla ja loihtukeinoilla, taikka neulovat ja kutovat hänen käskystänsä kalliita vaatteita; kunnes kaiken tämän komeuden herra, sultan itse, astuu sisään, si lloin vetäytyvät palvelijattaret kunnioituks ella takaisin, hallitsijattaren tarjo tess a valko ista kättään kaikkein onnellisimmalle miehelle suudeltavaksi, joka nimittää häntä, armahinta ainoata sultanaansa, Hafise miksi. Onpa siellä näyttämökin, jossa näytelmiä esi tetään; ei puutu c irkustakaan, missä arapialaiset keikailijat tuovat esiin konstejansa, niin kuluu päivä kulta le ikeillä, lauluilla, tansseilla ja makeisten syönnillä. Vihdoin soipi salainen musiikki, piilossa olevan ko nelaitoksen synnyttämä, ja tuudittaa kaikista nautinnoista v äsyneet hyv in ansaittuun uneen. Vaan eihän koko tässä ke rtomuks essa ole mitään erittäin merkillistä — vasta silloin alkaa se jotakin huomiota herättää, kun saapi tietää, että tämä itämainen loistolinna e i ole haettava missään Marokkossa tahi Tripolissa, eikä Indian hehkuvan auringo n alla, vaan että se oli Brittiläisten y len siv istyneessä maassa, tuskin neljän englannin peninkulman päässä pääkaupungista Lontoosta, todellakin olemassa, alueella, jo ka o n Lo ntoon poliisin katsannon alaisena sekä kuuluu lordmayo rin piirikuntaan ja jo sta k uitenkaan vuodet pitkät ei yksikään näistä ole mitään tiennyt. Mutta meidän täytyy mainita, että kertomuksemme on vuodelta 1733, jolloin ei vielä löytynyt noita sanomalehtijouk7
koja, jotka kaikkia ilmi lavertelevat ja kaikkien ihmisten asioihin sekaantuv at. Tämä sultanpalats i sijaitsi ke skellä ääretöntä metsää, jo ssa uusi isäntä oli ostanut kaikki siinä löytyvät talot ja tilat, voidaksensa olla aiv an y ksinänsä, niin ette i siellä paitsi hänen palv elusv äkeänsä kukaan asunut. Englannissa ei silloin ollutkaan mitään tavato nta, e ttä rikkaat maanomistajat ympärö ivät ko ko alueensa korkeilla aitauksilla ja sulkivat tiet, jo tka veivät heidän linnoihinsa, salpapuilla. Tämän alueen he rra oli tarkka maksaja, hänellä ei ollut kene nkään kanssa riitoj a, hän ei ko skaan rikkonut maan lakeja vastaan, nimitti its ensä asiato imissa «M ister Herby Esquire« eikä ensinkään salannut s itä, että hän o li muslemi, jolla o li hyvät syynsä paeta S tambulista. Ja pakolaisten o ikeutta oli Englannissa aina suoje ltu. S ultanpalatsin palmupuut ja tropiki-kasv it o livat paljaita ansarituotte ita; koko puutarha oli pe itetty lasikatolla j a se niinkuin palatsikin lämmitettiin talvella kuumilla vesi höyryillä; Englanniss a onkin talv i paljo n lauukeampi kuin meillä. Kaikki ete lämaiden puut ja e läimet o livat Afrikasta tuodut, neekeri-orjat tulivat Nubiasta, kioski o li maurilaisten arkitehtien työtä; — vaan mistä on sultana itse syntyisin? S e o n kertoelman arvoitus.
8
II. SULTANA HAFISEM
S e ajantieto, jo sta olemme saaneet kertomuksemme pääkohdat, antaa täydellisen ilmoituks en siitä, mitenkä sultana Hafisem oli jo utunut sultanpalats iin. Mr. Herby o li Lontoossa, jossa hänellä usein o li tekemistä Brosher'in basaarissa, tullut tutuksi erään tytön kanssa. Tämän nimi oli Miss Clarisse . Hän oli erään kö yhän rihkama-kauppiaan ty tär, s iitä luokasta, j ota nimitetään herjaussanalla «Co c kney «. Hänen vanhe mpansa o livat kunnon ihmisiä. Miss Clarisse en eivät loistavat lupaukset mitään vaikuttaneet. Hän oli siveä tyttö ja, v aikka hänen sydämensä tuon kauniin, ritarillis en miehen korupuheista suures ti pehmeni, ei hän tahto nut kuulla mitään hänen-kanssa-menemise stä, enne nkuin tämä oli kunniasanallansa vakuuttanut tahto vansa viedä hänet puo lisona ko tiinsa. Naiminen kävi si ihen aikaan B rittien saare lla sange n helposti. Jolla o li kiirettä, se taisi morsiamensa kanss a tuota pikaa paeta S kotlannin rajan yli; s iellä o li pikkukaupunki Gretna Gree n, jonka paikallistuo marin e dessä (jo ka satunnais esti oli hevois seppä) y ksinkertainen ilmoitus siitä, että tahtoo o ttaa toinen toisensa mieheksi ja vaimoksi, oli riittävä lailliseen avioliittoon. Eräänä iltana saattoi Mr. Herby ihanan Clarissen, sill'aikaa kuin tämän vanhemmat olivat puodin-ovea lukitse mas9
sa, kanssansa pake nemaan Gretna Gree n' iin. S ieltä saapui hän aviopuo lisona Mr. Herbyn palatsiin. Tämä oli nyt itämaisella nimellä Hafisem sc hahin ainoa lailline n vaimo sekä alkoranin sääntöj en, että englantilaisen tavan skottilaise n kanonin mukaan. Clarisse o li lempeä, viaton olento, jo ka itämaisella loistolla koris tetun palatsin komeudesta, häntä y mpäröiv ästä ilonv immasta ja varsinkin puoliso nsa rakkaudesta, me lkein oli jumaloimista, oli täydellises ti lumottu. Me emme o le turkkilaisten o loje n ihailijoita, tunnustamme kuitenkin, e ttä kris tinihmiselle mahtaa se o lla verraton hellätuntoisuus, jos joku vaimo näkee, että hänen mieliksensä puoliso nsa kaikki e ntiset orjattaret laiminlyödään. Ja Clarisse lla ei todellakaan ollut mitään sy y tä orjatartensa tähde n käydä mustissa sukin. Nämä o livat ainoastaan häne n huviksensa linnass a, vaan sentähden että he hänen edessään tanssisivat ja laulaisivat, häntä vaatettaisivat, hänen hiuksiansa sadoin tavo in kampaisivat, häntä kuvailisivat, hänelle hausk oja tarinoita kertoisivat ja häne n tahto ansa täyttäisivät. Ne rakastivat lempiv aimoa kaikki. Kiukustumisesta, kate udesta, tinkimisestä ei tässä suloseuras sa mitään tie tty; sc hahi o li kohtelias jo kaiselle: sitä ainoata kohtaan, jota hän Hafisem'iksensa nimitti, oli hän kuite nkin rakkaus ja ihailu itse. Ihana Clarisse saattoi kyllä luulla s eiso vansa samalla portaalla kuin Vanhanenglannin ylhäiset myladyt. Kuitenkin, kun muutamia kuukausia oli kulunut riemuhurmauksess a, silloin alkoi ihanaa Hafisem'ia painaa sy vä alakuloisuus, jota ei hänen seurakumppaliensa leikit eikä hä10
nen puoliso nsa lempey s vo ineet karkoittaa. — P itkällisten pyyntöje n j a rukousten pe rästä tunnusti hän v ihdoin sy yn murheiseen mielialaansa. Hän halusi nähdä vanhempiansa. Hänessä he räsi lapsen rakkaus isään ja äitiin, jo tka hän, hyv ästi sanomatta, paeten oli jättänyt ja jotka nyt häne n katoomise stansa varmaankin surivat itsensä kuolijaksi. Hän tahtoi ilmoittaa heille elävänsä ja o nnellisna o levansa. S c hahi rakasti Hafisem' iansa liiaksi. Kuultuansa sy yn hänen synkkämielisyytee nsä, lausui hän hänel le: — Hyvä, jo tta näkisit, kuinka paljo n sinua rakastan, niin minä en ainoastaan salli, että kirjo itat vanhemmillesi, vaan että myösk in kutsut hei tä tänne, jo tta he näkisivät, kenen mieliksi sinä olet heidät jättänyt, ja jos sinulla o n iloa siitä että kaikki, mitä tässä näet, on o masi, niin pitää he idän s inun kanssasi jakaa se ilo. Näiden sanain pe rästä palas i heti kado nnut hymy Hafisem' in huulille j a poskille takaisin. Ja lähe tettyänsä kirje en isälle ja äidille , oli hän armaisuus itse sc hahians a kohtaan, silloin lauloi j a tanssi hän kilvan seuralaistensa kanss a. Hän anto i kaikille tiedoksi, että heidän ensi sunnuntaina pitäisi pukeutua kauniimpiin vaatte isinsa, si llä silloin tulisi vieraita Lo ntoosta. Ko kit, so ittajat ja silmänkääntäjät saivat käsky n tehdä parastansa, sillä odotettiin le mpisultanan valistuneita vanhempia — rihkama-kauppiasta j a hänen vaimoansa.
11
III. KUUVALO,
TIENNEUVOJA-KONEENA
Clarisse kirjo itti vanhemmillensa, että se mies, joka hänet otti avio puolisoksensa, oli itämainen ruhtinas. Hän käski he itä jättämään poliisi n rauhaan, si llä hän seurasi mie stänsä vapaasta tahdostaan. Kirj een tuoja o n my kkä eikä o saa kirjo ittaa, häntä siis ei ole tutkittav aksi o ttamista. Jos he tahto vat tytärtänsä nähdä, viepi hän heidät ajajan luokse, jo ka o dottaa heitä aitauksen e dessä. Rihkama-kauppias ei ollut mikään herkkäusko inen mies, joka kuuluu o levan sangen huono o mituisuus englantilaisissa; mutta silloin hyv äili häntä niin kauan hänen vaimonsa, että sai hänet tulemaan kanssans a noide n salaisten vaunuje n luokse, jo iden piti viedä heidät heidän tyttärensä kotiin. Äidit rakastavat tyttäriänsä Englannissakin, niinkuin muualla. S ulj etut vaunut, j oihin kauppias-parikunta as tui, kulkivat nyt läpi sy dänyön ja pysähtyivät aamulla auringon koittaessa palatsin eteen. S iellä vietettiin heidän tuloansa tykkien-laukauksilla ja turkkilaisella musiikilla; nostosillalle tuli musta majo r domus vaunun-ovea heille avaamaan ja marmoripo rtailla oli heitä vastaanottamassa sc hahi itse, kädellään taluttaen ihanaa Hafisem'ia. Hafisem syöksy i nyt kursailematta äitinsä sy liin ja antoi kyyneltensä vapaasti juosta, s itte suuteli hän isänsä kättä, 12
kun taas sc hahi muhamedilaisen hidasluontoiso lla tav alla pisti hohto kivi-so rmuksilla ko ristetun so rmensa kauppiaan karkeaan käte en. Yksinkertainen po rvaris-parikunta taisi palj aasta hämmästyksestä tusk in mieltänsä hillitä, vietäess ään loistosalien läpitse. Eivätpä he tienneet niiden esineiden nimiä edes, joita näkivät, ja kun kauppiaatar kysy i miehe ltänsä: "Mitä maksane e kyynärä sitä mattoa, jo nka päällä käymme?" vastasi hän äreästi: " olenko minä koskaan semmoista nähnytkään?" Tuo kelpo mies ei todellakaan ko skaan eläissänsä ollut nähnyt sitä, mitä kaikkea nyt hänen ympärillänsä oli, eikä hän ikänä o llut syönyt ja juonut mitään senkaltaista, jo ta nyt hänen eteensä pöydälle asetettiin. Hän luuli y hä unta näkevänsä, eikä sen vuoksi koko aikana puhunut sanaakaan. S illä ei ole mitään tyhmempää, kuin unissa puhuminen. Hän vaan ihme tteli ja y ritti turhaan herätä. Hän jo i lasinsa viimeiseen tilkkaan asti. (Kuten tunnettu, on mahdoto nta unissa tyhjentää lasia; kuinka hyvänänsä yrittääkin, lasi pysy y täynnä eikä mitään tule juoduksi.) Tämä ainoa se o li, joka häntä vakuutti siitä, e ttä tämä kaikki oli todellis ta elo a. Mutta sen sijaan o li hänen vaimo nsa sitä puheliaampi. Hän taisi aivan eläv ästi esiin tuo da kummastuks ensa ja ihastuksensa kaikista, mitä oli nähnyt ja nauttinut. Mitkä loistavat kammarit! mitkä komeat pöy tä-astiat! ja nämä kukat! Tuleeko niistä piikki-sikoja, kun ne kypsy vät? kasvaako niistä granaati-omenoita? Onko tämä putinki niistä leivottu? Ja nuo sukkelat neekerit tuossa! O vatko ne ehkä koti-eläimiä? Heidän suurinta kummastustaan herätti kuitenkin talon kerra itse, vakavalla, rauhallisella katsannollaan, jo ka ko hteli 13
puolisonsa äitiä kunnioituksella semmoisella, kuin tämä olisi ollut täysiverinen prinsessa. Ja jo s jo ku kapine miellytti tuota kelpo vaimoa, niin samassa hetkessä kuin hän lausui sanat: "voi, kuinka ihanaa" o li se jo hänen omansa. Kaulakäätyjä, ko rvarenkaita, so rmuksia, so lkia jo utui sukkelaan hänen haltuunsa; se kultainen pikari, jo sta hän joi, pistettiin hänen taskuunsa, ja kun kerran mieskin teki y rityksen, tullaksensa hereillä-olostaan vakuutetuksi, kysy mällä: "palj onko kello o n, sire? " niin o tti sc hahi k ultakellonsa vyöstään ja pani sen venezialaisine vitjoineen appivaarinsa kaulaan riippumaan, jo sta tuo rehelline n rihkamakauppias niin ällistyi, että alko i tulla levottomaksi vaimonsa tähden. Atrian jälkee n katseltiin näe t apinj ain hullunkurisia konsteja, ja siellä o li muitten jo ukossa iso inhoittava paviani sinisellä naamalla ja punaisilla lanteilla; ja vaimo alkoi jo: "voi kuinka..." , mutta sillo in peitti mies kädellään äkisti hänen suunsa, kuiskaiste n: "älä nyt hiisku sanaakaan, muute n se sulle k ohta lahjoitetaan!" S itte seurasi bajaderi-tanssej a, lauluja ja loihtukonsteja, jo mmo isia po rvaris -parikunta ei milloinkaan ollut nähnyt; illalla hei tä ihastutti loistav a leikkitulitus, sitte taas atria, ja tulisia viino ja, ja kun yltäkyllin o li syöty ja juotu, sanottiin jäähyv äiset: Clarisse suuteli vanhempiansa, schahi saattoi käsivarresta appeansa vaunuihin; takkinsa erinomaisesta painosta saattoi tämä arvata, että sen taskut varmaankin o livat täytetyt kultakaluilla. — S inä! sano i vaimo miehellensä, kun he taas istuivat pimeissä vaunuissa, luulen että olemmo o lleet o ikeassa loihtulinnas a. 14
— Olen pian saava tarkan tiedon, missä o lemme o lleet. — Mitenkä sen voit saada? — S en tiedän jo. On näet hy vin muistamine n, ettei eng lantilainen koskaan juo niin paljo n (ja hän juopi sange n paljo n), e ttä unhoittaisi mitä kaks' kertaa kaks' tekee. Älkö ön myöskään kukaan luuletelko, että jo s hän on englantilaiselle lahjoja antanut, hän jo myö skin olisi hänet maksanut. Vaunuje n liikkeelle lähtiessä otti rihkamakauppias muis tokirjan kätee nsä. Ylhäällä v aununkatossa oli pie ni läpi, jo sta täys ikuu kirkkaasti loisti sisään. S en valo lankesi v aunuje n vasemmalle seinälle. Mies kirjo itti kirjaansa: "vasemmalla". Rihkama-kauppias luki nyt hev os ten tahdinmukaisia askelia, kunnes valopilkku rupesi vähitellen siirtymään ja jäi seiso maan vaunuj en etuseinälle. S illoin kirjo itti hän askelten luvun ja sanan " etupuolla" muis tokirj aansa, aloitti uudes taan lukemistaan. Kun sitte valokeila liikkui vaunuje n oikealle sivulle, kirjo itti hän numeroje nsa alle sanan " oikealle" . Ja mitenkä hyvänänsä valopilkku juokseskeli ympäri pimeässä oltavassaan, seurasi sitä rihkama-kauppias tähdentutkijan tarkkuudella, niin kauan, että vaunut vihdoin pysähtyivät aitauksen luona, jo ssa mykkä ajaja avasi vaunun-ovet ja laski ulo s vankinsa. S iinä katseli rihkama-kauppias vielä no ita pulskeita hevosia, ja mittasi sill'aikaa nyrkillään, kuinka pitkät heidän jalkansa ja runko nsa o livat. Nyt o li hänellä jo kaikki tarpeelliset tiedot. 15
Ympäri vaeltava kuuvalo selitti, koska vaunut kääntyivät o ikealle taikka v asemmalle . Luetut hev oste n askele t ilmoittivat, kuinka pitkä matka kutakin suuntaa oli kulje ttu. Nyt ei tarvinnut muuta, kuin antaa muistoonpanot poliisille, jo ka tuon oppinee n tähdentutkijan avulla täysikuun aseman mukaan taivaalla aivan tarkoilleen saattoi laskea kaikki sen tien mutkat, jolla v oipi tulla loihtulinnaan, jo ss a kovin epäluulon alaiset henkilöt viettävät salaista elämää, jo ta kunnollisen poliisin ei tarvitse kärsiä.
IV. P OLIISITUTKINTA
Lo ntoon lordmayori sai tuon hirve än tiedon, että lähellä Englannin pääkaupunkia löytyy turkkilais-itämainen seralji, jo ssa hurjapäinen ihminen julkenee käsittää elämän ilo t toisella tavalla, kuin maan lait säätävät. Lo rdmayo ria arve lutti kuitenkin se seikka, että tämä linna kenties ei o lisi hänen virkatoimensa piirissä. Vaan s illoin o tti arvoisa pippurikauppias karttansa esille, oso itti äänelle piirustamaansa tietä, jo ka muistutti hev osen kulkua sakkipelissä, ko etti sillä tavoin näyttää toteen, että tämän sultanpalatsin täytyy löytyä Ke nt'in kreivikunnassa. Lo rdmay ori ilmoitti nyt tämän keksinnön Kent'in kreivikunnan o ltermannille; oltermanni antoi baillifille käskyn 16
ryhtyä tarpe enmukaisiin toimiin: baillifi lähetti s iitä tiedon sheriffille ja s heriffi pani liikkeelle ko nstape linsa. Näin o lisi ollut todellinen ihme, ei Mr. Herby kahta päivää aikaisemmin olisi saanut tietoa herra konstapelin tapahtuvasta tulosta, kun tämä asianomaisten apumiesten seurassa ilme styi hänen portillensa ja kuninkaan nimess ä pyysi sisäänpääs öä. Tämän nimen e destä täy tyi kaikkien porttien avautua. Mutta sis ään astuva konstapeli ei löytänyt mitään muuta edessänsä kuin loistavan palatsin yhden ainoan my ladyn kanssa ja sen lisäksi suuren joukon naispalvelijo ita, jo ista yksi ilmoitti olev ansa kamarineitsy t, toine n ompelijatar, kolmas klaverin-opettajatar j. n. e.; k aikkein viimeinen, jolle ei enää mitään virkaa jäänyt, nimitti itsensä ko rtin-lyöjättäreksi, jo ka ei my öskään ollut mikään laissa kie lletty ammatti. — Ja oliko siinä mitään erinomaista, jo s englantilainen mylady pitää y ksitoista palvelijanaista? Että kaikki nämä naiset o livat nuoria, kauniita ja sulo isia, sitä vastaan ei my öskään hallintohoido lliselta kannalta ollut mitään muis tuttamista. S illoin vasta asettui Mr. Herby so takannalle. — Minä en todellakaan voi käsittää, miksikä herrat portistani sisään ryntäävät? Häne n Majestee ttinsa nimessä? jo nka Jumala antakoon kauan elää! O lenko minä mikään rosv o taikka väärän rahan tekijä? Olenko ketäkään väkivallalla tänne tuo nut? Ky s ykää näiltä naisilta järje stänsä! Konstapeli otti todellakin läsnäo levia kaunottaria ripittääksensä, mutta ei siitä vähintäkään hyö ty nyt. Kaikki vakuuttivat o levansa sultana Hafisemin palvelijoita. 17
S illoin loppui tuon kelpo ko nstapelin kärsivällisyys. — Ja millä oikeudella on sultana Hafisem Mr. He rbyn sultana? S iihen kysy mykse en oli konstapolilla todellakin täysi oikeus. Mutta turkkilainen on älykäs, hän ei antanut itseään kietoa. — S ultana Hafise m o n laillinen avio puo lisoni; ei tosin anglikanis en, vaan muhamedilaisen kirkonme non mukaan minun kanss ani vihitty. (Hän ei tahtonut mainita Gretna Gree niä, voidaksensa o lla Clarissen sukuperää ilmi autamatta). — S enpä voisi jokaine n sanoa, vastasi hänelle konstapeli. Mutta tottahan Te sen verran tiedätte, että Turkin lait ovat voimassa turkkilaisella, mutta Englannin lait e nglantilais ella alustalla. Ja tämän sanottuansa levitti hän Mr. Herbyn etee n käskykirjansa, jo nka keskellä riippui mahdottoman suuri sinetti. Vaan Mr. He rby otti tuon sangen arvollisen paperin konstapelin kädestä ja teki si itä, tämän suureksi hämmästykseksi, iso n tötterön, täytti se n sillä hiekalla, jo lla piha o li peitetty, ja antoi se n hänelle tässä muodo ssa takaisin. — Tuoss' o n, o ttakaa se, hyvä herra! Minä olin jo ennakolta arvannut, että jo ku kerran saattaisi minulle tehdä tuommois en kysy myksen, ja sentähden annoin, tätä palatsia rakennuttaes sani tuoda tänne kokonaisia laivanlaste ja hiekkaa Tripolista, ja peitin sillä pihani ja puistoni. Tässä en siis v aella englantilaisella, vaan turkkilais ella alustalla, siinä o vat, niinkuin tiedätte , turkkilaiset lait voimassa. 18
Tästä tukevasta vastauksesta joutui nyt arvo isa konstapeli aivan ymmälle. Hänen täytyi vetäytyä takaisin hiekkatötterönsä kanssa. Ja sittekuin hänen sitä varten kokoon kutsutut ammatinmiehet olivat suurella huolella mikrosko pillisesti tutkineet puheena o levaa hiek kaa havainneet sen sisältävän osaksi hexaedris iä kvartsikrystalleja, osaksi pienokaisia ammoninsarvia varsinkin palmupuun-sy itä, tuli tieteellisesti toteen näytetyksi, että Mr. Herby n linnan-alusta o li todellista Tripo lis-tunesilaista maata, ja siinä eivät kaikki S uur-Britannian mayorit ja sheriffit ja konstapelit voineet hänelle mitään tehdä hänen usko nnollisissa meno issaan.
V. TURKKILAISEN
VAIMO
Niin kuluivat päivät Hafisemilta ilo ssa ja nautinnossa herke ämättä. Jos hän vertaili tätä satumaailmaa si ihen, jonka oli jättänyt, niin e i hänen tarvinnut vaihtokauppaa katua. Kun aamulla palv elijattaret pukivat hänen päällensä nuo kalliit v aatte et, niin muis ti hän, kuinka monta tuntia hänen ko tona ö isin oli täytynyt valvoa, lampunvalon ääressä ommellaksensa itselleen yksinkertaiset kirkkovaatteensa. Täällä seiso i palvelijajoukko valmiina täyttämään jokaista hänen käsky änsä. Vaan kotona oli hän itse palvelijana, hä19
nen tuli siivota kammaria, puotia ja portaita, ja jo s hän lauantaina oli paistanut karkean palasen naudanlihaa tahi laihan pässin-reiden, niin oli siinä atria koko viikoksi valmiina. Hänen isänsä ja äitinsä riitelivät alinomaa ruokarahasta. Molemmat joivat mielellään lasin o lutta, mutta eivät suoneet sitä toisillee n: tekivät sen siis salassa. Viinistä tiesivät he raamatusta niin paljo n, että sitä kasv aa jo ssakin Kaanan maassa, mutta se on kaukana. Ja turkkilainen ei antanut v aimonsa tehdä työtä eikä hätää kärsiä. Täällä seuraa toinen huvitus toista. Tanssit, laulut, so itot, loihtukonstit, aseleikit, metsästys ja tarinain kertominen täyttävät ko ko pitkän päivän. Hänen mieleensä juohtui, että ainoastaan sunnuntai kotona oli lepopäiv ä. S illo in mentiin kirkkoon, kuunneltiin pitkää saarnaa: se o li virv oituks ena; jälkeen puolen päivän tulivat naapurivaimot yhteen, ja koska siihen aikaan kahvi ei v ielä ollut kaikkialle levinnyt, pakinoitsivat he o luen ääressä. S iinä kertoi j okainen, mitä pahaa hän tie si o masta miehestään ja naapurivaimo nsa miehestä, siinä morkattiin koko maailmaa: se oli huvituksena. Ja jo s jo skus jo ku nuorallatans sija as etti kojunsa heidän asunto nsa lähelle, niin täytyi viikon päivät hyvitellä isää, jo tta hän kerran veisi perheensä sinne katso maan, j a toise t viiko n päiv ät kuunnella hänen mankutustaan hyö dy ttömästi tuhlatuista rahoista. Ja sitte, jo s musleminen aviomies ilmestyi naistensa keskelle, niin o li hänellä jokaiselle mielitteleviä sanoja ja lahjo ja: mutta lempivaimolleen antoi hän täyden rakkautensa. S illoin muis teli Hafisem, kuinka ko tona hän ja hänen äitinsä, kuul20
lessaan kotia tulevan isän askelet, rupesivat vapisemaan, tietäes sään että taas tora oli alkava. Isä näet narisi huono ista asiatoimista, so imasi vaimoans a tuhlaavaisuudesta taloudenpido ssa ja jahnasi hänen kanssaan siitä siks i että oli nukkunut. Nämä riitelivät ainoastaan sanoilla, mutta naapuritaloissa käytettiin selkäsaunaakin. Yhdessä perheessä o li mies, toisessa vaimo mustasukkainen, ja siellä kuultiin j oka ilta tuoleja rikottavan, pö ytiä kumoon heitettävän ja murhaa huudettavan. Vaan turkkilainen aviomie s ei koskaan vaivaa puolisoansa mustas ukkaisuude lla, eikä puolisokaan siitä mitään tiedä. Hänen odaliskinsa eivät ole kilpailijoita vaimolle. Jos ei jo ku tätä miellytä, ei hänen tarvitse muuta kuin lausua yksi sana vaan, ja tuo lähetetään pois. He o vat kummallekin vaan huvituksen esineinä. Tuo keltaisilla silmillä varustettu hirviö nukkuu sitkeästi, turkkilaiste n käsity ksen mukaan: ja j os se herää, silloin se myö skin jo murhaa. Ja — siitä huolimatta — ajatte li ihana Hafise m näin: kuinka paljo n parempi on kuitenkin o lla semmoisen miehen vaimo, joka o n raaka, joka riitelee, joka antaa vaimonsa hätää kärsiä, jo ka vielä kanta piekseekin ja juopi hänen vaatteensa, — mutta jo sta vaimo tietää, mitä hän o n! Ja silloin tie tää vaimo myös, mitä hän itse on. Jos mies on rihkama-kauppias, niin on hän rihkama-kauppiatar; jo s mies on s uutari, niin o n hän s uutaritar. — Vaan ny kyisestä puolisostaan ei hän tiedä muuta, kuin että se o n rikas mies, kaunis mies ja hyvä mies. Kuinka paljoa parempi on sen v aimon asema, j oka päivät umpe ensa mieheltään ei kuule muuta kuin av osy dämisiä herjaussanoja, kuin sen, jo nka mies vaan suutelee ja hyväilee 21
häntä, mutta ei milloinkaan anna vaimonsa tietää, mitähän ajattelee! Jonkun ajan kuluttua tuli ihana Hafise m taas surumieliseksi. Ja hän saattoi kuitenkin, jo s tahtoi, k ohdata äitiänsä. — Mitä pilviä o n o tsallasi? kysy i häneltä Herby. Mikä sinulta puuttuu? — S inä minulta puutut. — Olenhan minä luonasi. — Et täydellisesti; sielusi ei ole luonani. S en on jo ku itseänsä varten pitänyt. S e ei ole Englannissa. S en jätit jonnekin Tripoliin, jo sta tuon hiekan tänne tuotit. — S itä sinä luulet sentähden, että olen niin harvapuheinen. Turkkilaiset eivät ole puheliaita. — Vaan oletko s a turkkilainen? — S epä kysy mys! kuka sen päähäsi o n pannut? — Ei kukaan. Its estäni ole n siihen tullut. — S e ei ole totta. Äitisi o n kehoittanut sinua sitä minulta kysy mään, hän sanoi s inulle: "Jos mie hesi on oikea turkkilainen, niin olet sinä hänen laillinen vaimonsa, vihitty häneen musl emien tavan mukaan; mutta jo s hän ei sitä o le, niin on hän englantilainen mylordi ja silloin olet sinä vaan hänen uhrinsa, jo nka tulisi hävetä niistä helmistä, jo ita kaulassasi kannat; jo s hän on turkkilainen, mikse i hän asu Turkinmaalla, Alg eriassa, Marokkossa, jo ssa hänen maanmiehensä asuvat? minkätähde n pitää hän e nglantilaista nimeä ja antaa its ensä esquireksi nimittää? miksei bey 'iksi, musc hir'iksi, efendiksi, paschaksi, niinkuin turkkilaiselle sopisi?" — Se n sanoi sinulle äitisi ja haavoitti sillä sydäme si. Varo itseäsi tätä kysy mystä 22
uudistamasta. Jos siihen vastaan, on se o leva "minun" kuolemani". S itte suuteli hän ihanan Hafisem'in otsaa eikä enää tieduste llut, mitä pilve t siinä merkitsi vät. Ja Hafisem tuli päivä päivältä murhee llisemmaksi; niin usein kuin Herby hänel le suutelon anto i, taisi hän huomata, kuinka Hafise m s illoin punastui. Hän tunsi häpe ätä. S c hahi otti nyt e räänä iltana ihanan Hafisemin sy liinsä ja puhui häne lle: — Minulle on elämä paljo n vaikeampi, jo s näen s inut murheellisena, kuin minulle kuolema olisi vaikea, jo s voisin sinua ilahuttaa. Tahdon sinulle salaisuuteni ilmoittaa. Jos sen säily tät, säily tät elämäni, — jo s sen ilmoitat, o let pääni kaulastani poikki laverre llut.
VI. AHMED BEY
— Nimeni o n Cidel Ahmed Bey: olin kerran Kandian kuvernööri, sen jälkee n Egyptin maaherra ja ensimmäisen arvon musc hiri ottomanein valtakunnass a. Olen kapinalliset kandiotit kukistanut ja mamelukkien hallitsevan luokan masentanut. S aatoin järje stystä aikaan Turkinmaan veroitusasioihin, jo nka kautta sultanin rahakammio täytettiin ja sen ohessa kansan so rro nalainen tila lakkasi. Olen puhdistanut arkipela23
gin merirosv oilta. Kaikki näiden aarteet j outuivat käsiini ja minä jao in ne rehellis esti kharnean kanssa. Palkinnoks i kaikista ans ioistani kihlasi sultani minut nuorimman ty ttäre nsä Leilan kanssa. Ol in muka hänet ansainnut. — Hän oli sangen ihana, melkein niin ihana kuin sinä. — Ja hän on e destäni paljo n kärsinyt: enemmän kuin sinä. — S en olet ko hta tietävä. Kun jo kaikki valmistuks et häihin olivat tehdyt (A llah ohjaa ihmis ten kohtalot!) , murhasi paraimman ystäväni ja suoje lijani s uurve siirin Rusc hdi Mehmet'in salaa häne n orjansa, vesiirin polvillaan rukoillessa moskeian lattialla. Murjaahan olivat k apinoitsevat Dere Beg'it palkanneet. Rusc hdi Mehmetiä, jo ta olin pitänyt to isena isänäni, seurasi virassa Rumili A bdi. Tämä oli veriviholliseni: mies, joka T hessalonian maahe rrana kaksi kertaa vuodessa oli ylöskantanut verot. Rumili Abdin suurve siiriksi tultua, saatoin hyvästi arvata mitä minulle oli tapahtuva. E ttä olin menettävä kaikki entiset k orkeat arvo ni, se o li niin luonno llista kuin maahan pudonnut hedelmä kovan myrsky n perästä. Ettei he nkenikään enään o llut o massa vallassani, siitä saatoin myöskin olla vakuute ttu. Islamin usko ine n käypi aina ruumiinliina päänsä ympäri käärittynä: se o n hänen turbaaninsa; se n tulee häntä aina mustuttaa siitä, ette i häne n elämänsä ole muuta kuin velka, jo ka päivä suoritettavaksi jo utuva. Vaan silloin sain tietää, että my öskin Leila, jo ta niin suuresti o lin rakastanut ja jo ka o li minulle kihlattu, oli uuden suurve siirin kanssa vihittävä. Ja rakkaus tietää vaan y hdestä laista: se o n sama Jäämerestä Bosporiin asti. "Jota rakastan, se o n omani". S iihen ei 24
ole milläkään tsarilla, milläkään sultanilla, milläkään Dalailamalla mitään sanomista. "Joka minua rakas taa ja jo ta minä rakastan: se on minun!" Minä anno in ko hta varustaa paraimman sotalaivani, Takimi Vekain, jo lla o lin lähettänyt niin monta merirosv oa meren pohjaan; usko llisimmat urooni o livat sen kannella. Muutin sitte s iihen kaikki irtaime t aarte eni ja purjehdin S tambuliin. Yöllä heitin ankkurin Kultaisen sarve n luona ja astuin neljälläkolmatta soutajalla varustettuun venheesen, jolla läksin seraljin luokse. Oli juuri suurve siirin ja Leilani hääpäivän yö. Rannat o livat juhlallisesti valaistut, sotalaivoista, jo tka olivat merenlahdessa ankkurissa, lensi rätiseviä leikkitulitusainei ta pimeään y öhön ja ilmoitti suurvesiirin riemua j a minun epätoivoani. S uuri vene, lampuilla valaistuna, kulki meren tyynel lä pinnalla v astaista rantaa kohti. Tällä vene ellä saattoi ylkämies "minun morsiantani" lystihuoneesensa Tsengel-Köi'llä. S e o li varustettu aseellisilla eunukeilla, so ittajilla ja tanssijattarilla. Minä ohjasin veneeni kokkaa tuon to isen veneen laitaa vastaan. — S inä vaalenet! — Olihan se mielettömyyttä, arv elet sa, saada tämä v ene kumo on ja sitte o nkia morsiameni y lös merestä. Olihan hänellä kaksitoista o rjatarta seurassans a. Mitenkä saattais i harjaantune inkaan sukel taja tietää, mikä naisten joukosta on morsian, laineitten himmeässä sy vyyde ssä? Olin kuitenkin varma yrityksestäni. Monet niistä raketeista, jo tka sotalaivoista heitettiin, räjähtivät vasta veden alla ja valaisivat siten itse meren syvyydetkin. S itte tiesin vielä erästä seikkaa hyv äkseni käyttää. Kun sultanin tytär 25
naitetaan, o n hänen päällensä asete ttu niin paljo n kaikenlaisia koriste ita, e ttä hän kullan ja jalokivie n paino sta tuskin saattaa liikkua. Huhu kävi , että suurvesiirin morsiamelta oli yltänsä koristeita, jo iden arvo nousi kahteen miljonaan piasteriin. Tämä taakka on hänet pikemmin painava veden alle, kun sitä v astoin hänen orjattarensa pysy vät veden pinnalla. "Iskekää kiinni!" huusin so utajille, ja silmänräpäyksessä rysk ähtivät hääv eneen laidat rikki, seuraavana hetkenä katoavat lamput mereen, tyhjä ve ne ui ylös alaisin veden pinnalla. S illoin hyppäsin minä ja eräs taitava sukel taja aaltoihin. Meillä o li jaloissa lyijy anturoilla varustetut kengät, jo utuisasti aalto je n alle vajo taksemme. Tusk in saato imme s eurata sitä olentoa, jo ka ko risteittensa painamana sukkelaan kiiti allemme. Meressä räjähtäväin rakettien kirjavassa valossa loisti tämä o lento niinkuin satumaailman haltiatar, jo ka rie ntää alas korallipuistoilla ympärö ityyn kristallipalatsiinsa. Vaan ennenkuin hän ehti Korallipuisto ihin, tartuin minä kiinni hänen huntuunsa ja v edin häntä luo kseni, pudistin sukel luskengät jalo istani ja riensin kalliin saaliini kanssa y lös veden pinnalle. Onni oli minulle suotuisa. En jo utunut kaikien j oukkoon, jotka o livat hääsaattojo ukkona, vaan sukelsin esiin veneeni lähellä. Väkeni veti meidät molemmat laineista, ja sitte samosi mme pois k ajavan nope udella pitkin merenpintaa. S iinä yleis essä hämmennyksessä, jo ksi juhlasaatto yht' äkkiä o li muuttunut, ja kaikkien ihmisten puuhate ssa suurvesiirin ja hänen morsiamensa se kä tämän kalleuksien pelastamista, ei kukaan huo mannut, että eräs laiva kaikessa 26
hiljaisuudessa pakenee Kultaisesta S arvesta. Tällä laivalla heräsi morsiameni sylissäni uuteen eloonsa. — Ihana Hafis em värisi koko ruumiissaan tämän ke rtomuks en aikana. On kuitenkin hirve ä ajatus olla semmo isen miehen rakastama, jo ka o n valmis sen v aimon tähden, jo ta rakastaa, so timaan suursultania vastaan, merta j a kuolemaa vastaan; — joka ensinnä antaa armahansa kuolla, sitte pakoittaa häntä ylösnousemiseen ja lopuksi o ttaa hänet omaksensa! Ahme d pitkitti elämäkertaansa. Yö j a hämme nnys auttoivat pakoamme; mutta päivän tultua kävi asian laita selväks i. Useat henkilöt, j otka olivat hääve neessä, tunsivat kasv oni: siitä saattoi hel posti arvata, minkätähden se laiva o li ollut Kultaisessa S arvessa, jo ka yö llä tuli ja yöllä taas katosi. Luotsit tunsivat pait' sitä laivani, Takimi Vekai'n, varsin hyv in. Kohta lähetettiin kaikki so talaivat Besikalahdesta minua takaa ajamaan. Kapudan pascha itse niitä jo hti. Otus ansaitsi kin takaa ajamis ta. Jo s e o li tavatonta, että sultanin ty tär ry östetään kesk eltä hääsaatto a seraljin ikkunain alta, ja sitte kaikki nuo kalleudet, jo illa morsian oli koriste ttu! Minkä arvo iset nämä aarte et o livat? sitä en tiedä, s illä koskaan en o le kysy nyt niide n arvo a. Olisinhan ennemmin heittänyt ne kaikki meree n! S illoin o lisi Leila jäänyt yksinänsä minulle! Mitä huolin minä hänen timante istaan? Olipa minulla itse llä aarteita enemmän kuin yltäky llin. Ja aarteeni maks oivat k yllä s itä vaivaa, että minua aje ttiin takaa. E ihän meri kultalaivasto n hukkumisen ajois ta ollut näin kallisarvois ta lastia kantanut. 27
S iksi asti kuin tulimme Cerigon saarelle, oli meillä ko ko ajan o llut myötätuulta, mutta silloin käänty i tuuli ja me idän täytyi ruveta luovaamaan. Tultuamme Korfun edustalle, jonka o mistaj a oli Venezian tasav alta, huomasimme jo vainoojiemme purje et taiv aan rannalla. M inä näin ne y ksittäin pistävän esiin taivaan ja meren reunan välillä mustain myrskylintuin muo toisina. S illoin astui luo kseni velj eni S aid, meistä mole mmista isäni parempi poika; hänen vartalonsa, hänen kasvonsa olivat minun näköiset, mutta hänen sielunsa minun sieluani paljo a ylev ämpi. H än laus ui minulle: "Veli Ahmed! emme enää vo i laivamme kanssa päästä pako on. Jos rupeemme tais teluun, herättää tykkien jy rinä huomiota kaikissa satamoissa; meiltä suljetaan tie. Minä olen nuori eikä minulla o le ketäkään maailmassa. S inä olet o nnelline n, sinulla o n vaimo, jo ka sinua rakastaa. Vaihtakaamme koktaloamme!" Minä lo in silmäyksen Leilaan, ja v astaan otin tämän jalon uhrin. S aid pukeutui minun vaatte isini: aarte eni annoin siirtyä vene zialais een goelettiin, jonka o lin o stanut, astuin siihen its e Leilan kanssa, ve dätin tasavallan lipun maston huippuun ja laskin rohkeasti merelle. Vaan Takimi Vekai, velje ni S aidin johdolla, teki puolikaaren muotoisen käännöksen saaren ympäri ja kiiti si tte täy sin purje in ete lää ko hti, ikäänkuin o lisi tahtonut päästä Afrikan puoliselle rannikolle. S inne o hjasi nyt myöskin takaa ajav a laivasto suuntans a ja pian se katosi näkö piiristäni. M issä se sai laivani kiinni, sitä en koskaan saanut tietää. Myöhemmin, jo o nnellisesti Veneziaan päästyäni, kuulin perästäpäin tulleilta purje htijo ilta, 28
että he selkämerellä olivat nähneet ankaran taistelun ne ljäntoista fregatin ja yhden brigantinin välillä. Taistelun loputtua lukivat he vielä kymmenen purjetta taiv aanrannalla. Neljä otti kelpo S aidini ja loistava Takimi Vekai' ni matkakumppaliks een mukaansa aaltoj en valtakuntaan. Voittajat eivät mitään hyötyneet. L aiva, jo ta he ajoivat takaa, ei antanut itseään vang ita, v aan pakoitti heitä sitä upoksiin ampumaan ja sen salais uudet o n meri peittänyt. Kaikki kumppalini, jotka o livat todistajia rohkeaan morsiamen-ryöstööni Bosporilla, ovat meree n hukkuneet. Ei y ksikään ihminen voinut vainoajilleni sanaakaan minusta sanoa. Minä olin heille kuollut. Veneziass a vuokrasin komean palatsin, jonka o mistaja äskettäin ynnä kahden poikansa kanssa oli so dassa kaatunut. Täällä vietin kaksi e linvuotta, jo tka minulle tarjo sivat paratiisillista iloa. Venezia oli si lloin alituise ssa sodassa Turkin kanssa: en saattanut pelätä, että korkea Po rtti vois i antaa minua vainota Laguuneissa. Olin kuitenkin sange n varovainen, sanoin olevani armenialainen ruhtinas ja kävin vaimoni kanssa kristityissä kirkoissa. Koko maailma sanoi, että hän oli kaunein nainen Veneziassa! Ja kuinka usk ollinen hän o li! Ja kuinka hän minua rakasti! Hän ei koskaan poistunut rinnaltani. Meidät saattoi vaan y hdes sä nähdä. Ja ihmine n on niin turhamielinen, että mielellään ko reilee onnensa kanssa. Hänen ilonsa enenee siitä, että häntä kadehditaan. Ja j uuri kuin häne lle ei olisi o llut kylläksi tuo säkenöitsevä silmäpari, peitin minä hänet timanteilla. Jalokivien loiste oli jo utuva häpeään hänen ihanuutensa rinnalla. 29
Aino astaan yhtä koristetta en koskaan antanut hänen käyttää. S e oli feronnie ri: ots aripn y ksinkertaises ta filig ramista, mutta sen keskellä o li ho htokivi, y htäsuuri kuin italialaine n pähkinä. Timanttej a nähtiin kyllä Ve neziassa suuressa määrässä, kallisarvoisiakin. Vaan tämä oli sininen timantti, siis hyvin harvinainen. S e eriää saphirista siten, e ttä timantin tummasta sine stä, kuni iltataivaan tähdet, astuu es iin taivaankaaren muotoiset säteet. Minä pyysi n Leilaa, ette i hän koskaan panisi tätä kalleutta otsallensa. Ei ainoastaan omituinen aav istus minua siihen kehoittanut, v aan myö skin ty ven mietintä. Minun kasvoni o livat jo niin paljo n muuttuneet, ettei minussa koskaan enää voinut tuntea entistä turkkilaista musc hiria; vaan Leilan kasv o ja ei, paitse Haremin naiset, vielä kukaan muu k uolevaine n, kuin sultan, o llut hunnuto nna nähnyt. Eipä ede s hänen ylkämiehensä, suurve siiri, voinut vie lä kerskata nostaneensa häne n huntuansa. — Mutta sinine n timantti saattoi hänet ilmiantaa. S illä se o n kuuluisa, sillä o n oma historiansa: kutka sen o livat o mistaneet ja minkä kohtalon alaisiksi he o livat joutuneet. Kokonainen satumaailma ympärö i sitä. Tähän asti olivat kaikki sinisen timantin omistajat kuolle et väkivaltais ella tavalla. Kaikista sinisistä timanteista on tämä arvoltaan järje styksessä toinen. Ensimmäisen omistaa suurmogul, se o n kyyhkyisen munan kokoinen. Vaan voipiko kehoittaa naista, jo lla o n maailman toinen jalo kivi, s itä piilossa pitämään? sitä kelle nkään näyttämättä olemaan? Voisitko sinä sitä tehdä, Hafisem? Hafisem nauroi siihen. 30
— Ensiksikään ei minulla o le mitään sinistä timanttia, ja toiseksi ei minulla o le ketään, jolle saattaisin semmoista näyttää. Vaan hän e i sanon ut y hde lläkään sanalla, että hän, jos olisi tuommo isen timantin omistajana saattaisi olla sillä ko rei lematta. — Älä naura, Hafise m, murhe s euraa ylpeyttä. Eräänä iltana antoi dogi suuren juhlan, jo hon mekin o limme kutsutut, kun tulimme portaille ja L eila he itti kasvoiltaan kullankirj avan huntunsa, näin kauhis tuksella sinisen timantin säteilevän hänen ots allansa. Minä en häntä siitä nuhdellut, huokasin vaan syvästi: Allah tahtoi niin! Muutenkin seuras i Leilaani sata silmää, missä se urassa hyv änänsä hän ilmestyi; nyt veti hän kaikkien huomiota puoleensa. Tuskin j akso in o dottaa siksi, että jätimme nuo loistavat salit. Vaan minä en vieläkään häntä nuhdellut. M inkätähden olisin häneltä hävittänvt tuon ilon, että kuukauden päivät koko maailma oli hänen timanteistaan puhuva? S euraava kuukausi o li kev ään alku. Menin eräänä iltapäivänä Leilani kanssa SanGiorgio Magg ioren saarelle kävelemään; ilma oli täynnä hyacinthi-lemua, jo hon sekaantui uhrisavun haju c ypressi-puista. Ja cypressie n haju on jo takin kuolon-aavistuksen tapaista s uurimmassa autuaallisuudessa. Yhtäkkiä, juurikuin maasta ylösnous ten, astui meitä vastaan kaksi arnautia. Vaiston-tapaisesti peitin viitallani Leilaa tartuin miekkaani. Mutta tällä kertaa o li sangen paljo kansaa puisto ssa ja minulla oli s euralaisia. Molemmat arnautit meniv ät ääneti o hitsemme, mutta iskivät silmänsä teräv ästi minuun. 31
Leila nauro i äänee n hämmästykselleni näiden mo lempien karhuje n ilmestymisestä! Veneziassa liikkui siihen aikaan kaike n maailman kansakuntia. Nuo sy nkät ole nnot kuuluivat arvattavasti sen berberi-laivan väestöön, joka eilen oli laskenut ankkuriin L idon edustalle. Vene zia oli näet silloin liito ssa merirosv ov altioitten kanssa ja makso i niille vuotuista veroa siitä, että ne suojelivat heidän kauppalaivojansa. Tämä kohtaus teki minut kuitenkin sangen lev ottomaksi, ja seuraavan» päivänä en tahtonut mennä naamiohuv iin. Vaan kohtalo pako itti Le ilaa si nne menemään. Hän py ysi, hän rukoili minua niin kauan, käy tti kaikkia lumouske inojansa, kunnes s ai minut siihen, e ttä veisin häntä huv iin. Kanavalla o li vilkas liike. Gondolit kiitivät toinen toisensa ohits e, täynnä kirjavia naamioita. Huomiotani herätti kuitenkin se seikka, että eräs gondo li, jo nka keula päättyi krokotilin päähän ja jo ssa istui kaksi miestä ruskeissa burnuseissa, meitä alituisesti seurasi. Lähellä pääportaita, jo ssa meidän tuli astua alas, luikahti takaa ajav a gondo li ohitsemme, ja nuo molemmat miehet hyppäsivät ennen portaille kuin minä. Gondolimme o li siitä melkein kumoon me nemäisillään, jo ka e i kuite nkaan koskaan tapahdu venezialaiselle gondolierille. Minä tartuin sauvoimeen, v etääkse ni gondoliamme portaisin kiinni, kun yht'äkkiä vieressäni kuulin kaksi laukausta; silmäykseni lensivät molempiin miehiin, jo istalaukaus tuli. Tunsin, etten itse ollut haavoitettu, jo ka todellakin o li ihme, sillä he ampuivat minua muutaman askelen päästä, ei ollut arvelemise en, molemmat salamurhaajat tarttuivat toisiin pis tooleihinsa. Minä 32
löin heidät molemmat kuolijaksi, ennenkuin ehtivät uudestaan ampua. Lyönti sauvoimesta kummallekin, siinä o li tarpeeksi. Vasta silloin huomasin, mitä olin kadottanut! Enemmän kuin kaikki! Kalliimman kuin henkeni, Leilani! Hän o li minulle uskolline n kuolemaan asti. S amalla silmänräpäyk sellä kuin salamurhaajat tähtäsivät aseensa minua vastaan, heittäytyi hän eteeni ja suoje li minua ruumiillaan kuolemasta. Ja luodit olivat aiv an hyv in suunnitetut: ne olisivat sydämessäni. Molemmat sattuivat Leilan otsaan, siihe n paikkaan, missä sininen timantti oli kiiltänyt. Hänen kaunis päänsä vastaan otti ne luodit, jo tka olivat minun sy dämelle ni aio tut. Hän kuoli, pelastaessaan minut. Allah o li sen niin päättänyt. Vieläkin kiilsiv ät kyynelet Ahmedin s ilmissä, k un hän nämät sanat laus ui. — Tapetuis sa salamurhaajissa tunsin eilis päivän molemmat arnautit. Kaimaninpäällä varustettu g o ndoli kato si, ja aamulla ei enää nähty berbe rilaivaa satamassa. S e o li turkkilainen laiva meriro sv on-lipulla. S inine n timantti jäi haltuuni, mutta Leila oli minulta hukkaan menny t, ja minä olisin antanut kaikki maailman timantit ja lis äksi v ielä oike an käteni, jo s hän o lisi luonani pysy nyt. Nyt tiedät Ahmed Beyn historian. S aatatko nyt y mmärtää, mikä minut on Englantiin ajanut? mikä minua pakoittaa koko maailmasta suljettuna el ämään? ja miksikä tämä salaisuus ympärilläni? — Minä olen kuolemaan tuo mittu. Ja kuolemantuomio o n oikea, sillä minä olen tehnyt semmoisen ri33
koksen hallitsijan kruunua vastaan, jota hän ei ikänä v oi anteeksi antaa. Hänen telo ittajansa ovat lähetetyt y mpäri koko maailman minua etsimään ja, mis sä ne minut s aavuttavat, väkipuukolla, pistoolilla tahi myrkyllä maailmasta pois lähettämään. Mikään muu ei voi minua heiltä varje lla, kuin sy vimmän salaisuuden pimeys. Jos he saavat tietää, missä asun, niin o n samassa jo hautani siinä kaivettu. Näetkö nyt, Hafisem, kuinka suuresti sua rakastan? Minä lasken henkeni käsiisi, sillä niin totta kuin suudelma sinun huuliltasi o n riittävä minulle paratiisiä täällä maan päällä valmistamaan, yhtä totta on, että ainokainen sana noilta samoilta ruusuhuulilta on tarpeeksi lähettämään minut tuonne taivaalliseen paratiisiin, jonne Hafisemini ei voi mua se urata, sillä Muhamed ei antanut naisille mitään e lämää tuolla puolen. Tämän kertomukse n kuultuansa tahtoi nyt rakkaudesta hurmaantunut Hafise m mieluisammin antaa A hmedilleen sitä huulie nsa hunajaa, j onka kautta maa muuttuu paratiisiks i, ja vannoi kaikkein pyhäin kautta tahtovans a ijäti huuliltaan karkoitettuna pitää tuo ta kuolemantuo vaa voimaa. — S inä täytit, jatkoi Ahmed, tuon suuren tyhjyyden sydäme ssäni, jonka Leila oli jättänyt. Hän oli niin ihana kuin sinä. Niin hyvä, kuin sinä. Ja rakasti minua niin paljo n, kuin sinä. Aino astaan yksi v ika hänellä oli. Hän ei voinut salata iloansa, voittojansa. Tätä vikaa älä sinä häneltä peri! S inulle olen jo antanut kaikki, mikä kerran o li Leilan oma — itsenikin. Lahjo itanko sulle v ielä my öskin sinisen timantin? Muis ta, että sen historia o n täynnä o nnetto muuks ia. Ei kukaan tiedä, minkä arvollinen se o n, sillä se o n aina verellä o s34
tettu. — S e on oleva o masi, silmäsi saavat sitä ihailla, j otta tulisit vakuutetuksi, että kaikki o n totta, mitä sinulle olen kertonut. Älä sitä kuitenkaan kenellekään näytä, niinkauan kuin minä olen elo ssa; sillä minun kuolemani o n siinä. Ja niin lahjo itti Ahmed ihanalle Hafisemille kalleuksien ihme en, jonka tähden hänen ensimäiso n puolisonsa täytyi vaihe ttaa maallisen elämänsä taivaalliseen. (Ko ska pro feeta semmoisille naisille, j otka sankarittarina kuolevat, poiketen myös kin vakuuttaa elämää tuo lla puo len hautaa.)
VII. SININEN
TIMANTTI
S ittekuin viranomaiset o livat saaneet Mr. Herbyn salaisesta olopaikasta asianmukaisen tiedo n, ei hänellä enään o llut mitään syytä olla puolisonsa vanhemmille salamielinen. Rihkama-kauppias ei to sin kos kaan käynyt hänen luonansa. Hän o li puritani, jo ta kaikki maailman rikkaudet eivät voineet rauhoittaa siitä, että ty ttärensä o li pakanallise n turkkilaisen vaimona, lopuksi hän ei ensinkään usko nut Herbyä turkkilaiseksi. Lienee hän jo ku tuomittu rosv o, jo ka S aksanmaalla o n ryö stänyt tuon kuuluisan " kultaisen taulun" ja sitte tänne piilo on paennut. — S aat sen nähdä, sanoi hän vaimolleen, ettei tämä mies ole kukaan muu kuin tuo mainio S c hinderhannes. 35
Ja tämän kertoi rihkama-kauppiaan vaimo joka s unnuntaina tyttärellensä, sultanpalatsissa käydess ään. Hafisem o li tosin vannonut, ettei ikinä kellekään muulle ihmiselle ilmaisi si sitä, mitä Cidel Ahmedista oli kuullut. Vaan eihän nyt äitiään vo i pitää " muuna ihmise nä". Hän o n yksi ruumis ja yksi sielu tyttärensä kanssa. Jos he kaksi jotakin tietävät, on se ainoastaan, kuin jo s yksi sielu sen tietäisi. Äidin voivo tuksia oli rauhoittaminen se n tapauksen kerro nnalla, joka oli Cidel Ahmedin Englantiin vienyt. Ainoastaan s iten saattoi selittää sitä arvoitusta, minkätähden loihtupalatsi o li rakennettu L ontoon läheisyyte en ja maurilais ilta arkitehdeilta, ja minkätähde n siinä pidetään marokkolaista palvelusv äkeä, jo nka kanssa ei kukaan y mpäristössä voi puhua. Nyt ei kauppiatarkaan s aanut mitään lepoa, ennenkuin oli kaikki miehellensä kertonut. Ov athan mies ja vaimo niinikään vaan yksi ruumis ja yksi sielu; mitä molemmat tietävät, sen tietää vaan yksi ihminen. Vaan kaikke en tähän vastasi rihkamakauppas: — Tuo o n kaikki puhdasta lörpötystä! Tuonlaisia juttuja olen jo " Tartler'issä" lukenut (se o li menneen vuosisadan alkupuolella y ksi niistä ko lmes ta sanomale hdestä, jo tka Lontoossa ilmestyivät). S enhän voisi jo kainen sanoa, että hän on turkkilaine n pascha. Kun hän vaan taitaa tupakkaa oikein polttaa, luulevat naiset heti häntä turkkilaiseksi, eivät vaimot ymmärrä, mitä miehet keskenänsä puhuvat, niin ei siitä vielä seuraa, että se o n turkin kieltä. Vävy si on Cartouc he, ja tulee lope ttamaan elämäns ä teloittajan kirveen alla! S euraavana sunnuntaina tuli kauppiatar vielä alakulo i36
so mmalla mielellä tyttärensä luoksi. Nyt ei hän tahto nut mitään usko a, ennenkuin saisi käteensä jonkun pätevän todistus kappalee n. Hafisem ei voinut vastustaa äitinsä kyyneliä. Hän kertoi häne lle myö skin tuo n suurimman salaisuuden si nisestä timantista, ja vahvistaaksensa kertomuks ensa totuutta, näytti hän hänelle v ielä tuo n ihmeellisen jalokive n; kuitenkin kehoitti hän äitiään kaiken mokomin, ettei siitä y hdellekään ihmiselle mitään virkkaisi, jos v ävy nsä ja tyttärensä henki hänelle o li rakas. Tuo hyvä vaimo päätti myöskin, ettei edes miehellensä mitään mainitsisi siitä loistavasta timantista, jo nka oli nähnyt. Tänä pyhäpäivänä oli kuitenkin rihkamakauppias, kapakasta palatessaan, tuimempi kuin milloinkaan ennen. Juomaveljet o livat entistä enemmän sekoittanee t sappea olueesen ijankaikkisella pilkallansa hänen väv ymiehestään, suurturkista. Vaimo raukka sai kuulla jos jotakin mainiosta rosvosta Rooberts Barthelemystä, joka oli tehnyt aivan samoin, kuin tuo mies ; hän oli varsinainen me rirosv o, mutta o misti maatilan j a piti siinä kauniin vaimon sekä katso ttiin maalla kunno n mie heksi ja perheenisännäksi . "Tuo " on hänen kumppalins a! Vaimo kärsi kaikkea tätä äänetönnä. Vaan iankaikkisesti ei kuitenkaan perheenemännänkään kärsivällisyys ke stä. Vihdo in raivasi s alaisuus itse lleen väkivallalla tien hänen huuliensa kautta. Ja hän jutte li miehelleen sinise stä timantista, jo ta itse oli pitänyt kädessään. Niin iso kuin Italian pähkinä. — S ininen timantti! ärj äsi rihkama-kauppias, vimmas37
tune ena naurahtaen. Hyvä Jumala taivaassa! Jo s en tänään olisi ripillä käynyt, kuinka sinulle antaisin selkään! Puhu minulle keltaisesta timantista, v ihriäisestä, punaise sta, mutta sinisestä timantista älä minulle puhu, muuten saat minulta jo takin sinistä; mutta se ei ole mikään timantti! Vaimo löi nyt kielensä so lmuun eikä enään edes atuimilla olisi voinut sanaakaan hänen suus tansa ulos vetää. Kauppias raivosi vielä jo nkun aikaa; sitte rupesi hän kaunisti py ytämään vaimoansa, että toki peräyttäisi tämän äärettömän valheen; vaan vaimo ei hänelle enää mitään vastannut. — Jos en tänään o lisi käynyt pyhällä ehtoollisella! ärisi mies vielä puolinukuksis sa, maata mennessään. Jos ei vaan tänään olisi sunnuntaipäivä! Hänen vaimonsa o li vaan yhä ääneti. Mutta kuorsaamisesta huomattuans a miehe nsä jo nukkune eksi, ei hän enää voinut hillitä itseään, hän pani suunsa miehen korvalle ja huus i täyttä kurkkuansa: "Juuri sininen timantti se o li"! S illoin karkasi rihkama-kauppias y lös vuoteeltaan, katso i se inäkelloa, se o li neljänneksen yli kaksitoista, sunnuntai oli ohitse. Nyt saattoi hän jo antaa vaimollensa se lkäsaunan! Vaan vaimo antoi hänelle takaisin ja kelpo lailla; antoipa vielä silmän alle, ja se oli jo jotain sinistä. S euraavana päivänä kyse li tiety sti j oka ihminen, jo ka häntä vastaan tuli, hänen sinisestä silmästään. Ja rihkamakauppias oli rehellinen puritani, ne eivät ko skaan valehtele; hän ke rtoi jo ka ihmiselle j utun sinis estä timantista. Kauppiaan juomaveljien joukossa oli myöskin eräs juve-
38
lise ppä; tältä päätti hän tiedustella tuosta usein mainitusta timantista. — Jim, sano i hän j uvelise pälle illalla olutlas in ääre ssä, näetkö tuota sinistä pilkkua silmäni alla? S en olen saanut vaimoltani, s entähden ette n tahto nut uskoa, e ttä hänen ty ttärens ä sc hahiltaan o n lahjaksi saanut sinisen timantin. Lö ytyykö semmoista maailmassa? — Bob, sanoi hänelle toveri, sinisiä silmiä löytyy maailmass a paljo n, varsinkin maanantaiaamuina varahin, mutta sinisiä timantteja ei ole monta. Ne o vat harvinaisia. Vaan niitä löytyy kuitenkin. S uurmogulilla on suurin sininen, se painaa 156 k aratia. Voit o staa semmoise n myöskin Maharadc halta De lhissä, se o n halvempi, painaa vaan 66 karatia. S uurempi ja sang en kauniisti tahottu on vielä saatavana Turkin sultanin aarre-aitassa; si tä tavallisesti hänen lempity ttäre nsä hääpäivänään kantavat, se painaa 77 karatia ja o n velj ien ke sken kuudensadantuhannen piasterin arvoine n; suuruudeltaan Italian pähkinän kokoinen. — S e se on tyttäreni timantti! Juve liseppä pudisti päätään epäileväise sti. — Kuules Bo b! S ininen timantti on vaikea tuntea. S e o n täydellisesti toisen jalokive n näköinen, jo nka nimi on turmalini. Tätäkin lö ytyy eri-värisiä, my öskin sinisiä. Tämäkin murtaa valonsäteet ja oso ittaa taivaankaaren värejä, niinkuin timantti. Hierottuna kangasta vastaan, vetää tämäkin s ulan luoksensa, niin kuin timantti. S inistä turmalinia sano taan Brasilian saphir'iksi; me nimitämme sitä indic olith'iksi . Joka ei y mmärrä asiata, voipi siinä tulla petety ksi. Niin s uuri
39
kappale turmalinia, kuin sultanin timantti, on vaan 33 punnan arv oinen. Rihkama-kauppias me ni nyt k otia ja nauroi aika tav alla vaimollensa. — Te itä vaimoväkeä o n mus leminne aika hy västi pettäny t. Vale -sultanalle annetaan valetimantte ja. Ole n kirj oittanut muistoon sen nimen. S aatat sen tyttäre llemme mainita. Bras ilian s aphiri on tuo n lasipalan nimi. Vo itte si llä nyt koreilla. Tynnyri silakoita on sen arvo . Rihkama-kauppiatar tuskin j akso i o dottaa ensi sunnuntaihin asti. Hän riensi tyttäre lleen miehensä hirve ätä keksintää kertomaan. Ihana Hafisem nyk äsi olkapäitään ja vastasi: "Mitä me siitä huolimme, onko häne n timanttinsa vale-timantti, kun hän vaan itse ei ole minulle valeellinen". Vaan se o n juuri napa, jo nka ympäri koko kerto elma liikkuu, onko tämä kivi oikea timantti? — sillä jo s niin ei ole, ei koko tuo Mr. Herbyn kummallinen juttu Cidel Bey'stä o le muuta kuin tarina, rakastuneen naisen ty ydyttämiseksi kyhätty. Ja semmoista epätietoisuutta ei nainen voi kärsiä. Kauppiatar puhutteli tytärtänsä niin kauan, e ttä oli saattanut häne n mielensä aivan sekaannuksiin: hänen tulisi vaan yhdeksi päiväksi antaa luotaan tuo ihmeellinen kivi, jotta isä voisi näyttää sitä eräälle mainiolle juvelisepälle Cityssä, sen arvosta tietoa saadakseen. Hafisemiss a sai epäluulo voito n pelosta. Lö ytyisikö maailmassa naista, jo ka, j os hänelle sanottais iin, että hohtokive nsä, jonka on lempilahjaksi saanut, ei ole mikään oikea jalo kivi, v aan aino astaan turmalini, e i salas sa lähe ttäisi sitä 40
juve lisspälle, totuudesta selkoa saadakseen? Tuleehan sen kautta ei ainoastaan kivi, vaan myöskin rakastetun sydän tutkituksi. S ininen timantti vaelsi kauppiattaren taskussa Lontoosen. Kauppias vei se n kuuluisimmalle juvolisepälle Cityssä. Tämä tutki kiveä ja antoi se n takaisin, sanoen: "Timantti G olkondasta. Ar vo: ne ljäkymmentätuhatta puntaa ste rlingiä". Rihkama-kauppias sy öksy i riemus ta hurmaantuneena kotiinsa j a suute li vaimonsa k ättä, ja sano i "hyv än päivän" sijasta "neljäky mmentätuhatta puntaa!" Tänä päivänä ei hänen huuliltaan voinut mitään muuta sanaa kuulla, ja jo s jo ku tuli hänen puotiinsa tupakkaa tahi juus toa ostamaan, ei hän ollut taipuvainen sille vähe mpää punnitsemaan kuin neljäkymmentätuhatta puntaa. Vaan illalla pyys i hän juhlallisesti — kahden vie raan miehe n läsnä ollessa — vaimoltansa anteeksi s itä selkäsaunaa, jo nka tämä häneltä o li saanut, ja lupasi hänelle, että ensi sunnuntaina itse tulisi ylhäise n herra Cidel Ahmed Beyn luokse, jo lloin myö skin Hafisem o li saava takaisin timanttinsa y nnä tähän asti kaivatun isällise n siunauksen kanssa. Tätä käyntiä varten tilattiin ihan uudet vaatteet Dick o rpanalta ja baillif'in luona tehtiin kirja, jossa ihanan Hafisemin isä juhlallisesti peräyttää entiset väitöksensä, että Mr. Herby muka o lisi Cartouc he, jos ei Fra Diavolo taikka S c hinderhannes, Rooberts Barthelemys tä puhumatta, ja tunnustaa hänet täysiveriseksi muslemiseksi g entleman'iksi. 41
VIII. ONNETON
SUNNUNTAIPÄIVÄ
Moni suuri tapaus maailman historiassa on saanut alkunsa aivan v ähäpätöisistä asio ista. Niin tekee edellä kerrottu turhanpäiväinen seikka sinisen timantinkin historiassa uuden känteen. S e päivä, j ona rihkama-kauppias master Dick' iltä tilasi uude n takin, oli maanantai. Vaan maanantaina oikeaus koinen kristitty räätäli ei koskaan aloita mitään työtä, sillä silloin nukkuvat kaikki hänen kisällins ä sunnuntai-humalass aan. Master Dic k'iltä taas vaatii, e ttä hän tiistaista s uunnntaihin saisi valmiiksi täydellisen vaatteukssn, olisi yhtä kuin jos silakalta vaatisi, että se laulaisi niinkuin satakieli. Luvata sitä saattaisi s ilakkakin, mutta valmiiksi ensi s unnuntaiksi s aisi hän sen yhtä vähän kuin master Dic k uudet vaatteet. — Ja ilman uusia vaatteita ei voinut sc hahilla-käyntiä aj atellakaan. Asia jäi siis seuraavaksi sunnuntaiksi. Tällä aikaa talletti rihkama-kauppias sinise n timantin — jo tt' ei häneltä s en tähden kaulaa katkaistaisi — kuninkaallise n talle tus-vi rastoon ja siitä saadun kuitin neulo i hän sisään liivinsä alustaan, jo ta hän ei ede s yöksi y ltään riisunut. S amana viikkona tapahtui, että kolme turkkilaista kauppamiestä, jo tka kauemman aikaa o livat Lo ntoossa o leskelleet, kaikessa hiljaisuudessa rupesivat kauppatointansa päättämään: he myivät tavarastonsa, keräsivät saatavansa, makso i-
42
vat ve lkansa. Kukaan ei siinä havainnut mitään erisk ummallista. Nyt tuli tuo niin suurilla valmistuksilla odo tettu sunnuntai. Rihkama-kauppiaan vaatteet tuotiin todellakin kotia nelj ännekse n tuntia myöhemmin — siis tarpeeksi aikaisin ennen lähtöhetken lyömää; ne tosin ensi aluksi eivät ensinkään sopineet, mutta saattoivat toki semmoisinakin virkansa täyttää. Kohta aamu-jumalanpalveluks en päätettyä lähti arvoisa kauppias-parikunta liikkeelle saapui päivällisen aikana loihtupalatsin edustalle. Vaan siellä heitä odotti hirve ä hämmästys. Palatsin porteilla kävi poliisimiehiä edes takaisin; ko nstapelit ratsastivat ympäri pitkin puiston teitä. Palatsin pihalla vastaan ottivat tulleita vanhempia palvelijattaret, kuolonkauhistus kas voillaan, käs kivät heitä itse tulemaan katso maan, mitä tapahtunut o li, sillä ke rtoa sitä e i voi. He vie tiin Bey'n makuukamariin. S iellä lepäsivät vuoteella Cidel Ahmed ja Hafisem. Ihanan Hafise min pää riippui alaspäin, pitkät hiukset hajalla maton päällä. Hänen rinnassaan o li syvä haava. Cide l Ahme din oikea käs i näytti tahto van pe ittää tätä haav aa, kun sitä vastoin vasen käsi yritti nostaa Hafis emin päätä. Mutta oma päänsä puuttui häneltä. A inoastaan ty pistetty runko siinä venyi. Aarrekammion ovet o livat auki murretut ja sieltä kaikki aarteet, kalleudet ja arvo paperit pois v iedyt. Ahmedin palvelijo ista o li po issa kaksi, jotka juuri tänä 43
yönä palats ia vartioitsivat. Nämä olivat arvattavas ti murhaajat. S amana päiv änä kato sivat myöskin nuo ko lme turkkilais ta kauppamiestä Lo ntoo sta. Rihkama-kauppiattaren arv elun mukaan oli ihan varmaa, että Turkin hallituksen valtuute tut o livat tappaneet Cidel Ahmedin, ja että he sitte toimitetun te htävänsä todistukseksi veiv ät hänen päänsä ja aarteensa Ko nstantinopoliin. Mutta sinistä timanttia eivät he kuitenkaan voine et saada. S e jäi kuninkaalliseen talletusv irastoon, josta se annettiin rihkama-kauppiaalle, ko ska kaikki haremi-naiset taisivat todistaa, että Cidel Ahme d o li jalokiven hänen tyttärellensä lahjo ittanut. Rihkama-kauppias myi kiven raskaasta kultakappalee sta j a maste r Bo bista tuli myöhe mmin "s uuri huo ne" ; mutta nimi "Boshow" (pascha) takistui iäksi hänen niskoillensa. Hänen o ike a nimensä jo utui siitä unohduksiin. S ininen timantti jo utui myöhe mmin A msterdamin pankkiirin Van Hopen o maksi, ja on luultavasti yhä vielä siellä. Tämä tarukertoelma, semmoisena kuin se Lontoon läheisy ydessä vuo nna 1733 o li tapantunnt, kerrottiin sitte maailmankaupungin "kolmessa" sanomalehdessä yhtäläisellä tavalla.
Kirjallinen Kuukauslehti 6-8/1877.
44
Kerjäläispoika JOULUILTAKERTOMUS
Hänen isänsä oli laivanköysi temmannut alas, hän oli veteen tuke htunut. Hänen äitinsä oli pe suvaimo ; hän v ilustui yötyössä, sai kuumetaudin ja kuoli. Pikku poika jäi o rvo ksi ennenkuin o li kunnolleen neljän vuoden vanha. Kun hänen äitinsä vietiin hautaan, niin pikkupoika ajatteli itseks een: kukahan nyt tule e enään sanomaan minulle: rakas poikani? Kukahan tulee minulle tuomaan leipää aamuin ja illoin? Kuka minulle tästä lähtein vuoteen valmistaa? Kuka antaa minulle puhtaita vaatteita, kun tulen likaise ksi? Kuka nostaa minun syliinsä? Kuka suutelee, jo s satun itseäni lo ukkaamaan? Heidän naapurinsakin muuttivat pois, yksi sinne, toinen tänne, vieraita tuli heidän sijaansa, ja jos pikkupoika ilmestyi heidän luoksensa j a pyysi päästä sisään heidän ovestansa, niin he us ein ky sy ivät häneltä: ”mitä tahdo t? mitä pyy dät? mene tiehesi si itä!” Po is menikin kerjäläinen, astui ulos kadulle, jossa hän ei ketään tuntenut, ja seisahtui kauniisti erääseen kadunkulmauksee n ja katseli siinä tulev ia ja menev iä silmiin, e tteikö 45
heis tä jo ku olisi o llut hänen isänsä taikka äitinsä näköinen? niin että olisiv at häntä puhutelleet. Turhaan hän heitä katseli, ihmisillä o li muita tehtäviä kuin pitää vaaria vete lehtev istä lapsis ta. — Oikeat kerjäläispo jat olivat hyvästi perehtyneet konstiinsa, he juo ksivat komeiden herroj en perästä ja hankailivat likaisille rääsyineen heihin siksi kunnes nämä, päästäks een tungettelijo ista vapaaksi, viskasivat heille jotakin. S emmoinen kerjäläinen, joka ei osaa kuin itkeä, saapi kuolla mailla nälkään. Kuollut o lisikin varmaan tuo pikku repale heti ensimäisenä tai to isena päivänä, ellei muuan vanha hurskas he delmänkauppiasrouva olisi huomannut häntä siinä nurkassa, jo hon hän o li se iso ttunut. Hän vaan piti silmällä miksi pikku poika niin sangen kauan seiso skeli siinä jo utilaana. Varmaankin hän tahtoo varastaa. Mutta kun hän sitten näki ettei tämä iltaan saakka liikahtanut siitä mihinkään, niin hänen kävi sääliksi poikaa. Hän valitsi tälle viottuneen omenan: ”Kas tämän saat, mutta ny t sinun pitää jo mennä kotiisi!” Pikku pojalla oli tapana totella, ja kun häntä käskettiin mene mään ko tiinsa, niin hän kauniisti läksi siitä. Mutta sillo in oli jo iltamyöhä, ja illalla ov at suuressa kaupungissa kaikkien taloje n ovet suljetut. Pieni o rpopoika rupe si silloin itkemään, kun hän muis ti, ettei hänellä o llut olle nkaan mihin v oisi s isälle mennä; häntä ei mis sään tulevaksi o dotettu, häntä varten ei missään v uodetta tehty. S itten hän kyyristyi erääseen portin nurkkamaan ja siinä itkuunsa v iimein nukahti; unis saan hän syleili po rtinkiveä, jo ka o li niin hy vä, että suoje li hänen hentoja jäseniänsä tuulelta, ja hän sanoi sille: ”rakas äitini!” 46
Yöllä hän heräsi monta kertaa, kun tuuli niin kylmästi puhalsi, j a ähkie n hän kääntyi toiselle kylje lleen kivis ellä vuoteellaan. S euraavana päivänä hän jälleen etsi hyvän kaupustelijavaimo n, jo ka nähdessään että pikku kerjäläinen oli niin surullinen taas anto i häne lle ruuantähte itä. Kolmantena ja neljäntenä päivänä hän löysi hyvän vanhan ro uvan samass a paikassa, mutta viide ntenä päivänä hän turhaan odo tteli tätä nurkassa. Paljo n o li kulkijo ita kadulla, jo pa ene mmin kuin muulloin, mutta vanhaa tätiä ei kuulunut tällä kertaa. Pieni o rpopoika kysäsi eräältä kerjäläiseltä (suurempaa herraa hän ei rohjennut puhutella): — Missähän nyt on hyvä täti? — Tänään ei tehdä täällä kauppaa, poikaseni, vastasi hänelle kerjäläinen — ko ska tänään on juhlapäivä. S illä tänäpäivänä on syntynyt Jeesus. Näethän, poikaseni, e ttä ihmise t menev ät kirkkoon. Mihin niin paljo n ihmisiä menee, sinne kai hänenkin o n lupa astua sisään, ajatte li pieni orpo, ja kuinka hän riemuitsi, kun hän huomasi, että siitä suuresta — suuresta talosta, jota muhke ampaa taloa e i ollut kenel läkään, ei käs ketty häntä ulos, ei ajettu pois e ikä kysy tty häneltä: mitä hän siellä tahtoo? vaan sallittiin hänen ihastella sang en kaunista laulua ja oleskella hyvin komeapukuisten herrojen keskessä. Joku suuri kunnianarvo inen mies puhui sitten paljo n kansalle, k ertoi että pieni Jee sus oli syntynyt seimessä, paimenten keskellä, että hän o li elänyt köyhyy dessä ja kurjuudess a ja e ttä hän oli rakastanut pie niä lapsia aina. 47
Niin hän olisi kuunnellut päivänlas kuun asti, mitä kunnianarvoisa mies puhui. Aina iltaan s aakka hän huomasi kirkon o levan avoimena; illalla s itten suljettiin sekin ja hän jäi taas kadulle. Niin monet ikkunat kadun varrella olivat valaistut, ko meita vaunuja kulki kolisten y lös ja alas; loistav iin puodin akkunoihin o li asetettu kuusia, palavine vahakynttilöineen, enkeleineen ja pikku kehtoineen, jo ssa pieni Jeesus makasi. Pieni o rpo saatto i niitä katsella. Hymyillen tuli rouvasväkeä puodeista, he olivat ostaneet niistä satumaisia koristeita; jo kainen vei kotiinsa pienille pojilleen, pienille tyttärilleen, mitä pieni Jeesus o li he ille lähettäny t. Ihmeen ihana o n pienen Jeesuksen s yntymäpäivä! Kun vain ei olisi o llut niin kylmä sinä päivänä! Hyvä oli niiden, jo illa oli lämmin uuni lähellään, armaan äitinsä povella vaie ta tuulen viuhinasta, vaan jo ka ei tie nnyt mihin mennä suojaan tässä kolkossa ilmassa! Taas hän palasi kirkonoven luokse, lankesi siinä polvilleen, pannen piene t kätensä ristiin. — Rakas pieni Jeesus, jo ka rakastit lapsukaisia: jo s sinä tarv itsisi t semmo ista pientä palve lijaa kuin minä olen, niin ota minut luoksesi ... Ja suuri Vapahtaja kuuli pie nen palvelijansa pyynnön ja otti luokse nsa hänet, jo ta kukaan ei ollut kaivannut maan päällä. S iihe n nukkui pieni poika ja he räsi taiv aan valtakunnassa ...
48
Te, jo tka iloitsette ja riemuitsette pyhänä joulupäivänä, muis takaa my ös niitä, jo tka näkevät nälkää ja murhe tta.
Uusimaan joulukynttilöitä 22.12.1902. Lisälehti Uusimaa n:o 147 22.12.1902.
49
Galdarian INQVIS ITIONI-KOHTAUS
Johanna, S panian kuninkaan, Filip kauniin puoliso, oli innokas maalaaja. Kuningatar-raukas ta oli levite tty huhu, että hän kärsi aivo tautia, jonka tähden häntä oli käske tty huv ituksekseen maalailemaan, jo nka taitee n hän saattoikin jo kse enkin suuree n täyde llisy yteen. Hän voi niin luonnonmukaisesti maalata mimmoiset kasvot hyvänsä, vaikka ei ollut niitä nähnytkään kuin yhden ainoan kerran, niin että jo kainen voi ne tuntea. Kuningas Filipin mieleen juolahti kerran ruv eta se lailemaan Johannan albumia, jo ssa oli vaan tämän omia käsipiirro ksia. ( Johannalla oli silloin arvo nimenä ”majestee tti”; hänen puolisollaan o li syystä että hän polveutui vieraasta hallitsijaperhe estä, arvo nimenä aino astaan ”korkeus”, ja virallisissa asioissa o li kirjo itettu ensiksi Johanna kuningatar ja sitten Filip kuning as. Kuningas Filip huomasi nyt Johannan albumissa useassa paikassa erään miehen muotokuvan, jo ka tuli siellä esi in useissa eri vaihdoksissa, milloin voittoisena s anka50
rina, milloin ruko ileman pyhiinvaeltajan muodossa, milloin taas lemmittynsä edessä polvistumana rakastajana. Nämät kasv ot mahto ivat o lla myötäänsä nuoren naise n mielikuvituks essa, koskapa hän niin usein ja niin mones sa eri muodossa toi ne ilmi, ja se tunteellinen esitystapa, se taiteellinen huoli, se hartaus joka ilmestyi jo ka kuvassa, jo kaisessa piirteessä, kaikki se todisti, että sy dän o li kättä auttanut. Tässä kuvassa ei ollut kuningas Filipin kasv oinjuonteet. Ehkäpä jo ku vielä kytevä nuoruuden unelma, rakastettu trubaduri, jo ku turnaus leikkie nsankari, jo nka nuori kuninkaantytär s ykkivin sydämmin näki taiste leman j a voittavan hallitsijattarensa v äreillä ja jo nka kaulaan hän v apisevin käsin sitten ripusti kirjaillun siteen, ja jota hän ei enään ko skaan voinut unhottaa? — Eli ehkäpä ei niinkään paljo n. Ehkä o li se vaan mielikuvituksen luoma ihannek uva, semmoine n, jommoisia nuoret nais et o vat näke vinään pilvi ssä; mies, j ota ei kukaan milloinkaan ollut nähnyt, jo ta ei koskaan ole o llut olemassakaan. Niinkin voi olla asian laita. Filip kaunis ei o llut sy nnyltään mikään hispanialainen; hänellä o li kuitenkin jaloja tekoja, jotka o ikeuttivat hänet siksi. Ei muuta kuin kysy ä suuri-inqvisitorilta Dezalta, ken oli Hispaniass a se ritari, jo ka o li tämän kuvan näkö inen; yksi viittaus vaan pyhän Hermandadin satasilmäisille spionille, ja kahden viikon kuluttua tuli v astaus . — Tämä ritari, tummakasv oinen, jolla o li nämät omituisesti hymyilev ät huulet, nämät suuret, tummat silmät, mustien tuuheiden kulmakarvo je n varjo s sa, tämä ei o llut kukaan muu kuin Do n Jayme d'Avila — eräs marrano! 51
Kiite tyn inqvis itionin aikana kutsuttiin marranoiksi niitä maurilaisia ritareja, jotka olivat ruvenneet kristity iksi, joiden sentähden epäiltiin salaise sti harrastav an islamin juhlameno ja. Hitaasti, mutta lakkaamatta hävite ttiin heitä, vaikka he o livat andalusialaisen ritariston kukkana. Ylipäänsä merkitse e ”marrano” hispanian kie lellä: s ikaa. Voi olla sekin mahdollista, ettei juuri Do n Jayme d'Avila ollutkaan enin kuningattaren kuvien kaltainen; se o n kuitenkin varma, että hän oli rikkain sillois ista y limyksis tä, ja tiedämmehän me, että inqvisitionin arvo isat tuomarit v elje llisesti jakoivat tuo mitun omais uuden. S iihen aikaan eli Kastiliassa e räs kuuluisa maalari, ei kuuluisa s entähden, että hän olisi perustanut jo nkun uuden maalarikoulun e li jättänyt jälkimaailmalle suurenmoisia mestariteoksia, vaan hän o li kuuluisa se ntähde n, että hän o sasi piirtää erittäin nopeasti. Hän kykeni sekunnissa kuvaamaan mitä hullunkurisempia irvikuvia, samassa esittäen ne pe rgamentille. Muutoin oli hänen nimensä Luis de Lucero; Romass a oli häntä kumminkin nimitetty ”Frapresto”ksi (kiiruhda!) , jo nka nimen hän sittemmin sai pitää hyv änänsä. Kun Filip-kuningas sai tietää alkukuvan salaperäisiin kasv oihin saaduksi tietoihin, kutsutti hän Luceron luoksensa. ”Maestro”, puhui hän maalarille, ”sinun täytyy valmistaa useampia kuvia perätysten eräistä elävistä kasvoista; kaksi tuntia on sinulla oikeus käyttää noita kasv oj a mallina. Kuinka usein luulet voivasi kuvata ne s iinä ajassa?” ”Niin usein kun teidän majestetinne suvaitsee käskeä.”
52
”Älä liehakoi. Ensiksi en minä ole mikään ”majesteti”, toise kseen ei kukaan saada käskeä taideniekkaa. Mutta luuletko voivasi kahdessa tunnissa kuvata samat kasv ot kymmenen eri kertaa? Jokaisesta kuvasta olet saava tuhat realia?” ”Jos teidän maje stetinne suvaitsee v akuuttaa minulle kaks ituhatta realia jo kaisesta kuvasta, niin piirrän sen, olkoon se si tten kuka hyv änsä, kahdes sa tunnissa v iisito ista ke rtaa”. ”Hyv ä, sinä saat vaatimasi summan. Mutta eikö s inua häiritsisi se, jo s kuvattavasi kasvot aika ajo ttain muuttaisivat piirteensä; jo s sillä tavallisten jokapäiväisten kasvoje n sijasta jo udut tekemisiin aivan kammoittavaisesti tavattomain kanssa?” ”Oi, maje steti, tavattomat kasv ot ovat taiteilijan tutkintoaineena hänen korkein nautintonsa! Jos se mmoinen huvi on minulla o dotettaviss a, niin piirrän ne tuhannesta viidestä sadasta kappalee n”. ”Maltas; Esc urialissa ei tingitä palvelijain kanssa. Mene nyt alquazilolaisten saliin, jotka tunnin kuluessa saattavat sinut määräpaikallesi. S itä ennen hankitaan sinulle kaikki huonek alut”. Hetkisen kuluttua jätettiin Lucerolle hänen piirtimensä sekä pergamenttilehti j a käsk ettiin hänet sitten nouse maan verho ttuun kanto tuoliin. Kotv an aikaa kannettiin häntä kumisevain käytävien läpi rappusia ylös ja alas; v ihdoin pysähtyivät kantajat eräässä huoneessa, jo ssa askeleet mitään ääntä eivät antaneet. Joko o li huone aivan matala eli oliko se täynnä ihmisiä.
53
Nyt aukaistiin kantotuolin o vi ja maalari käskettiin astumaan siitä. Ensi silmäy ksessä huomasi hän mis sä hän oli. Tuo avara, matala-holvinen sali oli ylt'yleensä mustalla kankaalla verhottuna. Pilareihin kiinnitetyistä renkaista riippui kahleita ja köysiä, jo issa kaikissa näkyi hyytyneen veren jättämiä ruostetahroja. Nurkis sa oli rautakankia, kummallisen muoto isia lusikoita ja kolmisärmäisiä ruuveja kaso ittain sikinsokin päälle tysten, samalla kun perällä ylempänä istui mustiin pukuihin verhottuja o lennoita. Päänsä o livat he peittäneet ko rkeilla suippohatuilla ja kasv ot o liv at tiheiden huntuje n peitossa. S alia valaisi ainoastaan yksi lamppu, alas keskellä lakea. S iinä oleva unikukan öljy levitti kelmeää, kellertävää valoansa joka esineesen. Tälnä o li inqv isitioni-sali. Aino astaan pääinqvisitorilla olivat kasv ot pe ittämättä; hän istui korkealla tuolilla kes kellä toisia tuomare ita, ja hänen musta s amettikaapunsa oli huomattavana v astakohtana muiden yks inkertaisiin pukuihin. Eräällä sivuseinällä salissa o li pöytä, jo nka ääressä istui kaks i mies tä, toinen hunnulla peitettynä j a toine n same ttinaamio silmillään. Edel linen o li inqv isitio nin notario, jo ka juuri ko etteli kynäänsä peukalonsa kynttä vasten; toinen viittasi Luceroa istumaan pöydän tykö. Ei s anaakaan päästänyt kukaan. Nyt antoi tuo naamioitettu merkin inqv isitorille, jonka jälkeen kaksi Hermandadin palvelijaa astui keskelle salia, kohottaen maasta erään mustan verhostimen, jo nka alla se pää oli jo ta taitelijan tuli kuvata. 54
Ei o llut tämä mikään ruumiista irroitettu pää; — ei, vaan elävä pää, katse o li vilkas, suuttunut, otsa ulj as, y lenkatsetta ilmaise vat huulet j a säihkyvät iso t silmät. Kauniin pää, jo sta konsanaan joku nainen on uneksinut, ja jonka edessä mies on konsaan vapis nut. Arvoisa Torquemada, jo nka kiitokseksi o lkoon sanottuna, että hän yhdentoista vuoden kulues sa oli pakoittanut 100,000 ihmistä kidutuspenkille, oli muiden tarkoituksenmukaisten koneiden ohessa, joiden kautta ihmisten salaisuuksia saattoi tutkistella, keksinyt myöskin galdarian. Koe sillä tapahtuu siten, että iso , 10 sankoa vetävä messinkipönttö täyte tään ö ljy llä, ja siihen asetetaan seiso maan paatunut syntinen niin sievästi että pää jää aino astaan näkyviin. S itten käännetään tämä pää tarpeeksi iso n läven läpi tutkintosaliin, mutta itse pönttö jää työhuoneese n, jossa sen alle sy ty tetään vitkallinen tuli, j ota paatumis en määrän suhteen jo ko vähennetään tahi enennetään, siksi kunnes öljy hitaisesti yhä enemmin kuumenee ja kurja uhri tunnustaa eli surkeissa tuskissa kuolee. Tämä on g aldarium. Kuvattava pää o n siis aivan keskellä salia, hyv ässä valossa, lamppu aivan sen yllä. — Lucero ei olisi v oinut parempaa toivoa. Ylväänä lo i pää silmänsä salapukuisiin tuomare ihinsa ja kurttuiset kulmakarvat ilmaisivat uhkamielisy y ttä. Tämä kuva on so pima n:o 1:ksi. Nyt rupe si pääinqvisitori puhuttelemaan syy tettyä. ”Don Jayme d'Avila, tunnusta tuomareillesi, koska sinä 55
ensimmäisen ja viime isen ker ran puhuit Johannan, Hernandon tyttäre n kanssa?” Pää alkoi puhua: ”Minä olen aina ainoastaan nähnyt häntä kaukaa enkä koskaan o le puhunut hänen kanssansa”. ”Don Jayme d'Avila, sinä olet ollut luvatto massa suhteessa Johannaan; tunnusta mitä todistuksia sinulla on hänen rikollisesta lemmestään!” Nämät sanat kuultuansa punastuiv at sankarin kasvot vihasta, si lmät is kivät s alamoita kysy v ää kohden. Hän oli ylenmäärin kaunis tässä silmänräpäykse ssä. ”Sinun kysy myksesi loukkaa sitä, jo ta sinun alamaisessa velv ollisuudessasi tule e kunnioittaa. Olisin majes tetirikollinen omissa silmissäni, jos katso isin mokoman kysy myksen ansaitsevan vastausta. Kuningatar on puhdas ja viaton”. Luce ro aiko i piirtää my öskin nämät k asvot, mutta hänen vieressään istuva salapukuinen tarttui hänen käteensä ja piti siitä kiinni: ”Anna olla; pian ole t näkevä paljo a kauniimpaa”. Inqvisitori viittasi parille pyövelirengille, jotka heti poistuivat; pian alkoivat kasvot muuttaa muotoansa — v alkea oli sy tytetty kidutusko neen alle. ”Katso s nyt tänne, Frapresto!” Aluksi rupesivat silmät säkenöimään, o tsasuonet paisumaan, kasvoje n lihakset vavahtivat suonenvedon tapaisesti; ensi kauhun tus ka rumensi nuo kauniit mieskasv ot. Tämä soveltui hyv in n:o 2:ksi.
56
”Tahdotko vastata kysy myksiimme, Do n Jayme d'Avila?” kuului taas inqvisito rin kume a, kolkko ääni. Nämät sanat kuultuaan kääntyi pää häntä kohden, ja juurikuin s en sankarimainen päättäväisy ys olisi palannut, vastasi uhkamielisesti; ”Kirottu o lkoon se kieli, jo ka ainoallakaan sanalla vastaa sinun kysy myksiisi!” S itte n puristi pää huulensa tois iinsa j a tuijo tti ete ensä silmillä, j otka o livat kuopistaan ulo spakkautumaisi llaan, pidättäen jo k'aino an tus kan äänen. Tämä kuva soveltui hyv in n:o 3.ksi. Valkeaa viritettiin e delleen pöntön alla. Kasvoissa ilmestyy isoja hikikarpaloita; ruumiillisen tuskan ankara taistelu mie hen tahtoa v astaan kuvautuu niissä. Äkkiä pääsi päästä sydäntä vihlaiseva tuskan karjunta, silmät sulke utuiv at vais tomais en surullises ti, ja ko hottaen rumistuneet kasvonsa, joiden piirteisin helvetilline n tuska kuvautuu, e i hän enempää kykene s alaamaan kalvaavaa kipuansa. Hän mölisi kuin kirotut he lvetissä. ”Nyt, katso nyt tänne, Frapresto!” Jokainen vuo lle kasvoissa muuttaa alkupe räisen muotonsa, sielu ei enää saata hallita itseänsä, silmät pyöriv ät kamalasti kuopissansa, huulet o vat vaahdossa ja sadattelevat Jumalaa ja ihmisiä! Oi, Frapre sto, j os nyt onnistut, kuinka ihana kuv a n:o 4 tulekaan o lemaan. Alhaalla lisätään yhä tulta. ”Tahdotko vastata kysy myksiimme, Do n Jayme d'Avila?” 57
Pää ei vastaa enää mitään, ei se myöskään enää huuda, vaan alkaa hymyillä. Kuolontuskat pakoittavat sitä nauramaan, se puhke aa kammottavaan nauruun, ja tämä nauru o n kauhistavinta mitä konsanaan on kuultu. Lucero piirtää kiireesti, tämä on jo kuva n:o 5. S alapukuine n mie s antaa viittauksen vähentämään tulta. Hän pelkää d'Avilan kuole van enne nkuin sitä halutaan. Kasvot kadottavat vähitellen tuskallisen hehkunsa, jo nka sijaan niihin kuvautuu kalv akka, epäselvä värinvivahdus, luonnottoman naurun rumentamat kasv oje njuontee t veltostuivat, näyttäen aivan hervottomilta. Luceron kuva n:o 6 o n valmistunut. Nyt kysyy inqvisitori taasen: ”Tahdotko vastata, Don Jayme d'Avila?” Hitaasti kohottaa ny t ritari päätänsä, ammo illeen aukenev at hänen s ilmänsä, jotta valkuainen tulee näkyviin! Kalpeat, verettömät kasvonsa venyivät so ikeammiksi: ne eivät ole enään mitkään ihmiskasvot, vaan aaveen, joka o n noussut ylös haudasta ja alkaa puhua s ieltä, kiinnittäen harhailevan katseen salapukuiseen. Oi, minkämoinen kammoittava katse! ”No, Frapresto, miksikä pysy y piirustin joutilaana kädessäsi? T ämähän o n oivallisin kuva! — Katso han tänne!” Aave en kaltainen pää aukaisee suunsa ja lausuu harvaan kumealla, korahte lemalla ääne llä: ”Filip! — S eitsemän päivää tämän jälke en — olen — vastaava — sinulle — Jumalan edessä". S itte n käyvät hänen silmänsä nurin, huule t jäävät auki, pää kallistuu sivulle ja vaipuu hervotonna lattialle; jok'ainoa lihas kasvoissa o n jäykistynyt. 58
”Sammuttakaa valkea!" huusi inqvisitori palve lijoille. ”Eikö tämä ole miellyttävä kuvattava?” kysy i salapukuinen maalarilta ”sinä saatat levollisena piirtää sen, sillä hän on mennyt tainnoksiin. Hän tulee heti herätetyksi ja sitten saamme jatkaa”. S alapukuinen nyt kumminkin pe ttyi, sillä ritari ei ollutkaan mennytkään tainnoksiin — v aan oli kuollut eikä siis enään kelvannut malliksi L uc erolle. ”Tuo kirottu!” huudahti maalari, ”kuo !ee kahdeks atta kuvaa otettaessa j a varastaa site n minulta ainakin kymmentuhatta re alia taskustani!” Älä ole milläsikään, sinä saat koko luv atun summan kahdeksastakin kuvasta, jo s ne ovat hyvin o nnistuneet”, lohdutti häntä tuo salapukuinen, ”mene nyt ko tia ja tee tehtäväsi kunnollisesti ja huo lella”. Neljä päivää s iitä olivat nuo kahdeksan kuvaa valmiina ja laaditut kammo ttavalla todennäkö isyydellä. Filip-kuningas lahjoitti ne kaikki puolisollensa... Viidentenä päivänä levisi se tieto maassa, että kuningatar Johanna oli kado ttanut järkensä... Kuudentena päivänä antoi Filip kaunis kokoonkutsua Kastilian y limykset ja ilmoitti heille sen onnettomuuden, että Johannan aivo sairaus on käynyt täyteen voimaansa. S eitsemänte nä päivänä nimittivät Kastilian ylimy kset Filip kaunista ”maje ste tiksi” ja kirjoittivat hänen nimensä edelle ja jälkeen Johanna ... Kahdeksante na päivänä makasi Filip kaunis — kuo linlavalla. S anottiin hänet tulleen myrkytetyksi … 59
*** Laupias Jumala o lkoon kuolleille armollinen tuomari ‌!
Wiipurin Uutiset n:ot 81-83 10.-12.4.1888.
60
Pelaaja S iihen aikaan, jo lloin Moorilaiset vielä hallitsivat Andalusiassa, asui Co rdovassa jalo ja hurskas, hyv äntekeväisyy destään laajalti niinhyvin arapialaisilta kuin spanialaisiltakin, tunnettu mies . Hänen nimensä oli Do n Hurtado Garcias Ec equias Eleazaro de Estalminea sukunimeltään: el S enordo Benefic iantis simo, tahi niinkuin hän tav allises ti kuts uttiin Alabado S ea Dios.*) Tätä nimeä hän itsekin kernaammin suvaitsi, sillä ei päivääkään kulunut, ett’ei hän olisi jo llekin o nnettomalle suonut lohdutusta j a mikä oli vieläkin suuremmasta arvosta, totista apua. Mutta lahjoje n o ikealle jakamise lle pani hän sange n suuren arvo n ja jakoi siis almunsa hy vin tarkan punnitsemisen jälke en. Ei hän lahjojansa viskannut akkunan kautta pellolle, jo ka o lisi tehnyt melkein samanlaisen vaikutuksen, kuin valtameren kaloje n leivän muruilla ruokkiminen, sillä Co rdovan kahde stasadasta tuhannesta asukkaasta, kulki ei vähempää kuin kaksikymmentä tuhatta henkeä kaduilla kerjäte n, eläe n päivästä päivään armeliain kanssa ihmistensä lahjoittamista almuista. Ei, Don Hurtado kävi itse katso massa kutka köyhistä o livat todella avun tarpeess a ja jo s hän päiväss ä voi auttaa yhtäkään ihmistä jalo illensa ja turvata sen tule vaisuutta, te ki hän paremmin ja viisaammasti, kuin jo s hän o lisi auttanut satoj a ainoastaan kerrakseen. Nämät hänen j alot pvrintönsä veivät kumminkin hänel*) Ylistetty olkoon He rra . 61
tä paljo n e nemmin varoja kuin hänen kaikki tulo nsa o livatkaan; että hän olisi vo inut tätä arme liaisuuttaan toimittaa, kulki hän kaikkien rikkaiden, ympäri maan asuv ain, tilanomistajain ja ritarein luona, apua pyytämässä. S itä varten oli hänellä ko konainen pitkä luettelo, jo ssa selvästi, suurilla kirjaimilla, seiso i jokaisen grandin, hidalgos’in ja c aballeros’in nimi sekä tuloje n määrä; tämä luette lo o li hänen oivallinen matkauppaansa kulkiessaan suurisukuisten luona, hakemassa kö yhille tulev aa v uotuista almu-määrää. Häntä pelättiin e nemmän kuin Mo orilaisia. — Do n Esteban! Ol ettepa saaneet kymme nen tuhatta realia. Ajatteletteko milloinkaan niitä, joilla ei o le jokapäiväistä leipääkään ? — Niin, mutta minäpä kado tin kaksi tuhatta realia viimeise ssä härkätaistel ussa. — Kukas ne voitti? — Don Gedonio ja Do n Cristobal. — Ko ska teillä o li varaa härkätaistelussa kadottaa kaksi tuhatta, niin voittehan nyt kö yhille lahjoittaa pari sataa realia. Do n Esteban makso i vaaditun summan puiden nyrkkiä taskussaan. Nyt oli don Gedonion ja don Cristobalin maksun vuoro. — Minun jalot herrani! Teillä oli onni voittaa viime härkätaistelussa yhteensä kaksi tuhatta realia. Do n Esteban, joka vedon kado tti, lahjo itti minulle heti kaksi sataa realia; siis ei ole muuta kuin oikeus ja kohtuus, että te, jalot herrat ja ritarit, ollen o nnellisina v oittajina, lahjo itatte köyhilleni tuo n summan kaksinkertaise sti. 62
Jalo t ritarit raapivat harmissaan korv ainsa taustaa, ja makso ivat kö yhille pyydetyn summan. Do n Ambrosio o n kamala ja ahne saituri. Hän istuu juuri iltapöytänsä ääressä: ruokanansa on leipää ja retikoita, Don Hurtadon riv akasti sisään astuess a, pyytämään köyhille tulevaa o suutta. — Katso, vostra signoria; itsellänikään ei ole muuta kuin retikkata ja leipää iltaruuaksi! — Juuri sentähden kuin te, Do n Ambrosio , ette tuhlaa raho janne j outaviin turhuuksiin, jääpi teille sen ene mmin kirstun pohjalle. Ei kukaan voikaan siis paremmin arvostella miltä tuntuu, kun on pakotettu nauttimaan retikoita illalliseks i — retikathan saattavat mielen niin alakuloiseksi — vaikkapa o lisikin kyllin rahoj a. — S itäpaitsi hyö dy tätte itseänne, ja, suoraan sanoen varje lette itseänne juuri sillä, kun autatte kö yhiä lähimmäisiänne . S illä köyhät saatuansa sen, minkä tarvitsevat, pysy v ät oike ina ihmisinä, vajoamatta esim. varkauden kiusaukseen; mutta jo s ei heitä auteta, tulee heis tä varkaita j a murhamiehiä. Ja kenenkäs luo luulette te heidän ensiksi tunkeutuv an? N iin, kyllä he tänne tulee vat! Luonnollisesti teidän kasso janne kopistelemaan! Antakaatte nyt siis paikalla viisikymmentä pes etassa ja nauttikaatte sitten, jos tahdotte vaikkapa koko kuukauden lei pää retikoitta. Madridin muhkeammalla kadulla ko htaa hän taas jo nkun kerran Do n Lo renzo Mendoza di Walencian. — Illustriss imo S enior! Ole npa kuullut, mitenkä sulo isen, sy dämiä lämmittävän saarnan olette pitäneet Py häin miesten päivänä hyv äntekeväisy yden suuresta siunauksesta.
63
— Oikeinko to della! P uhutaanko Co rdov assakin saarnastani? — Ei koko maassa muusta puhutakaan. Minuaki s aarnanne liikutti niin kovin, ett' en voinut vastustaa suurta haluani, anoakseni teitä, vostra illustrissima sennorio. ... — Ettäkö lukisin teille saarnani? S uurimmalla rie mulla! Ompa käsikirjoitukseni o nneksi tallella vielä. — Per Dio , ei suinkaan! Minä pyytäisin vaan viittäsataa moidore sta minun köyhilleni. Alakuloisena o ttaa Don Lo renzo raskaan kukkaronsa ja sanoo puolittain leikillä, puolittain todella; Niin olkoon menneeksi: autuaampi o n antaa k uin o ttaa. Jällee n jatkoi D on Hurtado ympäri maata matkus tamistaan ja eräänä iltana rauhallisesti s aavuttuansa Guadalquirin rannikolle ratsas taen muuli aas illans a, jo nka kaulaan o li ripustettu heleä-äänisiä tiukuja, huomasi hän keske llä me tsäpolkua istuvan erään arabialaisen, jo ka pelasi sc hakkipeliä — aivan y ksinään. Niinkuin tunnettu o n, tuskin mitään voi olla o mituisempaa kuin sc hakkipeli, jossa v asta pelaajana o n — o ma itse. S anomattomasti hämmästyneenä siis Do n Hurtado seisahdutti muulins a ja asettautui tie n puole en istumaan katselle n kotvan aikaa arabialaisen pe liä. Tämä oli tehtäv äänsä sang en inno stunut; mietti hyvän aikaa, ennenkuin nappulat paikasta toisee n siirsi j a näytti o levan sang en tyytyväinen, jo kais esta tekemästänsä uudesta siirrosta. Viimeinkin kysyi Don Hurtado: — Kenen poika olet nuori mies. 64
Arabialaine n siirsi ensin nappulansa toiso en kohtaan pelilaudallansa j a sitte n vastasi: — Isäni nimi oli Ben Mutassem ja minä olen Abu Rizlan, jo s tahtoisit sitä tietääksesi, urhoollinen giauri. — Mitäs sinä täällä teet, hvvä Abu Rizlan, Ben Mutassem’in jalo poika. — Pelaan sc hakkipeliä niin kuin näet. — Näinkö, aivan vksinäsi. — Kukas on siis v astapelaajasi — enhän näe ke tään? — Hän, jo ka on läsnä kaikkialla, aino a herra, suuri ja voimallinen Allah. — Onpa sinulla siis oikein mahtava vastape laaja. — Kaikissa tapauksis sa ainakin hän pelaa oikein. — No , ja kukapa siis voittaa tämän pelin, — sinäkö vai hän? — Näy ttää siltä kuin minä tällä k ertaa joutuisin tappiolle. Niin, enkös ollut o ikeassa? Ainoastaan yksi siirros vielä, silloin o len täydellisesti sulkeuksissa. Ei, tänään en voi enään jatkaa peliäni. — Miksikä ei? — No sentähden kuin pelasin pois kaikki rahani, kaikki. — S iis sinä oikei n pelaat raho ista A llahn kanssa? Rahoistako pelaatte? — Niin, ja nyt tässä pelissä kadotin minä hänelle viisikymmentä kulta kolikkoa. — Ja mitenkä sinä sitte käyttäydyt, kun tando t hänelle maksaa pel ivelkasi? — Tavallisesti lähettää Allah luokse ni, si lloin kuin 65
kadotan, jo nkun jalon hurskaan miehen, jo ka sitten ottaa minulta kadottamani summan, ja jakaa sen köyhille. Tänään luulen Allahn sinut luokseni lähettäneen, kunnioitettava niin ota siis vastaan nämät viisikymmentä kulta kolikkoa ja jaa ne köyhille. Matkusta rauhassa! Ilomielellä tuos ta suuresta lahjasta, jo ka olisi niin painavasta arvo sta hänen köyhille ystävilleen, otti Don Hurtado rahat vastaan, miettien että kyllä tämä tämmöine n peli oli erittäin ”ylösrakentavainen” ajanviete. Ja kun hän sitten monen tuotteliaan ja ansio llisen matkustuksensa j älkeen koko Hispanianmaan ristiin rastiin kulje ttuansa sekä aikoes saan palata kotiansa Co rdovaan, ei hän mitenkään unhottanut pistäytyä katto massa hurskasta arabialaista sekä samalla oli aikomuksensa kysy ä häneltä, jo sko hän uudelleen jo takin peliä ei olisi jäänyt Allahille velkaa — viime kerran jälestä. Omituista kyllä — taaskin istui arabialainen keskellä tietä j ä pelasi vieläkin s uuremmalla innolla kuin ensi kerralla yksinäistä sc hakki pe liänsä. Ja Do n Hurtado seisautti muulinsa se kä o do tti kärsiväisesti kunnes pe li loppuisi. — Mitenkä tänään käy jalo Abu-Rizlan, kumpika nyt voittaa pelin? uteli hän. — Tänään en minä kadota peliäni. Onni hymyilee minulle. V ielä ainoa siirros ja Allah o n tukkunaan saarrettu. — Hyvä. Tänään siis sinä voitat? — Niin teen jalo g iauri. Minä olen voittanut viisi sataa kultakolikkaa Allah'ilta. — No , mutta kukas tuon mahtav an summan sinulle maksaa? 66
— Tavallise sti lähettää Allah, silloin kun hän kado ttaa pelin, luokseni jonkun hurskaan, jalon miehen, joka minulle maksaa pelimme voiton. Luulenpa että Allah, tuo ainoa voimallinen, o n sinut tänään luoks eni lähettänyt, maksamaan häne ltä voittamani viisisataa kultarahaa. Näin sanottuansa karkasi Abu Rizlan nuo len nopeudella hämmästy neen D on Hurtadon kimppuun, oje nsi ladatun pistoolinsa hänen sv däntänsä vastaan ja pakoitti Don Hurtado n antamaan raha lampakko nsa. — Alabado S ea Dio s! sanoi arapialainen luettuansa viisisataa kultarahaa ja annettuansa rahakukkaron Do n Hurtadolle jälleen. — Ky llä ei Allah minua enään milloinkaan sinun luoksesi laittane, huo kaili Do n Hurtado alakuloisena ratsas taen sy vissä miette issään asunpaikkaansa Co rdovaa ko hti.
Savonlinna n:ot 46, 47 ja 52 14.-21.11.1889 ja 26.12.1889.
67
JÄLKISANAT
Unkarilainen Mór Jókai (1825—1904) 1800-luvulla s uosittu kirjailija S uomessa. Hänen novellejaan julkaistiin lehdissä ja kustantajat (S KS , Allardt, B ergbom, WS OY, Otto Andersin, Otav a, Gummerus) painattivat 1875—1 918 parikymmentä hänen teo staan kirjamuotoon. Tuolloin veljesk ansan kirjailijaa kutsuttiin tuttav allisesti Mauri Jo kaiksi. S ittemmin kiinnostus on hiipunut. Jókain tarj oama ekso tiikka maailman piene ntyessä ei enää tuntunut niin mieltä kiinnostavalta. Tähän kirjaan valitut tarinat on julkaistu lehdiss ä. Nimitarina Tuha t toinen yö o n alkujaan julkais tu Kirja llisessa Kuuka uslehdessä 1877. S en o n suomentanut nimimerkki A. J., Antti Jalava (184 6—1909) . Hänet teki pitkän uran unkarin kielen lehtorina Helsingin yliopisto ssa. S uuri os a Jalavan omista teoksista k äsitte li Unkaria. Muiden juttuje n suomentaja ei ole tiedossa. S e voisi olla Jalava, mutta myös muita unkarin taitajia o li. Esimerkiksi Arvid Genetz ja Jalavan o ppilas Niilo E. Wainio käänsivät kirjoja s uoraan unkarista. Nykysuomen synty sijo itetaan 1880-luvulle. Osa kirjan suomenno ksista o n sy ntynyt ennen tuota vuosiky mmentä. Vars inkin vieras peräisten sano je n kirjo ittaminen oli mo nimuotoista, vielä pitkään nyky suomen synnyn jälkeenkin. Tässä kokoelmassa tekstit o vat samassa asussa kuin ne olivat lehdissä taannoin.