Kultakauden taiteilija - Novelleja ja kirjoituksia taiteesta ja taiteilijoista by Reijo Valta

Kultakauden taiteilija

Kultakauden taiteilija Novelleja ja kirjoituksia taiteesta ja taiteilijoista 1900-luvun taitteesta toimitus ja j채lkisanat Reijo Valta

Osuuskunta Jyv채s-Ainola

Kannen kuva: Elin Danielson-Gambogi, Rantadyyni, 1884.

Saatteeksi

Suomen kulttuuripolitiikka on muuttunut. Vielä ei ole tiedossa miten muutos vaikuttaa taiteilijoihin ja heidän työskentelyedellytyksiinsä. Olemme kuulleet, että rahat loppuvat ja näin emme voi jatkaa. Tämä koskee koko yhteiskuntaa, julkista sektoria ja sen rahankäyttöä olisi pienennettävä kaikilta osin. Toimikunnat ja komiteat pohtivat miten pienentyvillä määrärahoilla saataisiin edes oleellinen säilytettyä johtavien poliitikkojen tahdon mukaisesti. Toisaalta elinkeinoelämä vaatii taidetta, kulttuuria ja tutkimusta valjastettavaksi talouden veturiksi. Ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja kulttuuripiirit järjestivät tilaisuuksia, joissa poliitikot ja taiteilijat saattoivat kohdata toisiaan ja käsityksiään. Keskusteluissa kuultiin useammaltakin suunnalta kuultiin käsitys, että resurssien

puute, köyhyys ja nälkä ruokkivat yrittäjähenkistä luovuutta. Näinhän elettiin ja toimittiin Suomen taiteen kultakaudella 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Tähän teokseen on koottu kultakauden suomalaisten taiteilijoiden novelleja, pakinoita ja taidepoliittisia kirjoituksia. Ehkä nämä avaavat kultakautena käytyä keskustelua ja antavat taustaa nykyisten järjestelmien synnylle. Teoksen avaa Oscar Wilden kirje, jonka sanoma on edelleen pätevä tämän ajan aloittelevalle kirjailijalle.

28. helmikuuta 2016 Reijo Valta

Sisällys

Oscar Wilde. Lausunto kirjailija-ammatista (julkaistu Suomessa 1912)

I Eino Leino. Eräs juhlapuhe (1902)

Juhani Aho. Mennyttä kalua (1891)

Väinö Kataja. Golgata (1898)

Juho Walve. Urbanus Uhvakainen pyrkii urkujenpolkijaksi (1898)

II Eino Leino. Käynti syysnäyttelyssä (1902)

Eva Ljungberg. Kolme Jumalan-äidin kuvaa (1907)

Emil Vikström. Taiteen ymmärtämisen puutteesta (1911)

Volter Kilpi. Kansallisteatterin nykyinen tila (1912)

Jalmari Hahl. Taidemietteitä (1911)

III

Eino Leino. Tarina talvisessa yössä (1902)

Väinö Kataja. Mätäkuulla (1898)

Eino Leino. Kirjallista pakinaa (1902)

110

Oscar Wilde

Lausunto kirjailija-ammatista

Saksalaisissa aikakauskirjoissa kiertelee seuraava, meilläkin ennen tuntematon Oscar Wilden kirje, joka koskee sangen tärkeätä kysymystä: onko kirjailijalle edullista olla yksinomaisesti kirjailija, vai onko parempi että hän harjottaa kirjailijatointansa jonkun muun toimen ohella ja rinnalla? „Rakas, olen vaikean hengenahdistuskohtauksen johdosta ollut vuoteenomana, enkä sentähden ole ennen kyennyt vastaamaan kirjeeseenne. Toivomuksenne mukaan palautan käsikirjoituksenne ja neuvon Teitä vielä vähän tasottelemaan sitä. Aikakauslehtikirjoituksena se on tavallista parempi, vaikka (sallikaa minun puhua suuni puhtaaksi) sävyltään jotenkin sotaisa. 8

Mitä tulee mietteisiinne kirjallisuudesta, niin on mahdotonta kirjallisuudesta elää. Sanomalehtitoimella voi saada hyviäkin tuloja, mutta harvoin puhtaasti kirjallisella. Neuvon Teitä siis vakavasti: hankkikaa itsellenne joku virka-asema, esim. yliopistonopettajan, elämänne perustukseksi ja päätukeeksi, ja säästäkää kirjallisuus ihanimpia, harvinaisimpia hetkiänne varten. Mitä parasta kirjallisuudessa ilmestyy tulee aina niiltä, jotka eivät ole pakotetut sillä ansaitsemaan jokapäiväistä leipäänsä; kirjallisuuden korkein muoto, runous, ei tuota laulajalle rikkautta. Luodaksenne parastanne täytyy Teillä olla aikaa ja vapautta masentavista huolista. Neuvominen on aina vaikeaa, mutta minä uskallan sentään Teitä neuvoa, syystä että olette minua nuorempi. Uhratkaa taiteellenne, niin olette saava korvausta; jos sitä vastoin vaaditte taiteelta, että se uhrautuu Teille, niin tuskin pelastunette katkerasta pettymyksestä. Toivottavaa on että toisin käy, mutta kauhea mahdollisuus on aina olemassa. Kasvatukseenne nähden ei Teidän pitäisi olla vaikeaa saada paikkaa, joka sallisi Teidän elää huolettomana ja omistaa kirjallisuudelle onnellisimmat tunnelmanne. Sitä varten olisi Teidän oltava valmis luopumaan jostakin määrästä luonnollista ylpeyttänne, enkä voi ajatella, ettei rakkautenne kirjallisuuteen saisi Teitä niin tekemään. Muistakaa vihdoin että Lontoo on täynnä nuorta väkeä, joka koettaa saavuttaa kirjallista menestystä, ja että Teidän on itse raivattava tienne kunniaan. 9

Laakerit eiv채t tule toivomalla.

Teid채n Oscar Wilde Aika 9/1912

Eino Leino

Eräs juhlapuhe

Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta

(Eräs taiteilija oli kerran kutsuttu ”Härkästen yhdistyksen” kunniapäivällisille. Illan kuluessa pidettiin hänelle seuraava puhe): Arvoisat läsnäolijat! Kovin kunnioitettavat ”Härkästen yhdistyksen” jäsenet! Minua on pyydetty lausumaan muutamia, sanoja tässä todellakin harvinaisessa seurassa, johon minulla myös on onni kuulua. Tämän kunnioittavan toimen ole minä myös vastaanottanut, hyvin tietäen, että kunnia siitä on molemminpuolinen, sekä seuran että minun. Toki ennenkuin lausun mitään enempää, pyytäisin, että ne, jotka eivät ole seuran jäseniä, poistuisivat salista, sillä heillä ei 13

ole täällä mitään kunniaa. (Ei kukaan poistu). Hyvä! Siis voin

minä jatkaa. Arvoisat läsnäolijat! Minä tiedän teidän kalliin aikanne — myöskin minun aikani on hyvin kallis — ja että te kaikki mieluimmin tahtoisitte syödä. (Iloisuutta). Mutta ihminen ei elä ainoastaan syömisestä. Ihminen tarvitsee elääkseen myöskin eräänlaisia sielullisia liikutuksia, jotka avittavat ruoan sulatusta. Jokainen teistä on kuullut niistä puhuttavan, jotkut ehkä itsekin niitä tunteneet. Yhteisellä nimellä sanotaan niitä taiteeksi. Vaikka hyvin tiedänkin, missä seurassa minulla on kunnia puhua, pyytäisin kuitenkin kaikkia läsnäolijoita varastamaan (yleinen hämmästys) — hetkisen isänmaalle niin kalliista ajastaan (yleinen tyytyväisyyden hyminä) ja lainaamaan korvansa ja aivonsa pariksi sekunniksi tälle asialle. Sillä minä aijon puhua taiteesta ja sen merkityksestä meille. (Yleinen jännitys.) Hyvät herrat! Kysytään: Mikä on taide? Kuten äsken huomautin, ei taide ole sama kuin syöminen (jännitys herpoutuu). Mutta se on kuitenkin mitä lähimmässä yhteydessä ruuansulatuksen kanssa (jännitys kohoaa jälleen). Taiteella on nimittäin merkillinen voima vaikuttaa sekä alempiin että ylempiin eläimiin. Koiraan esim. vaikuttaa se surullisesti, hevosiin iloisesti. On luonnollista, että se ei voi ihmisiin, ei ainakaan sillä kehityskannalla oleviin ihmisiin kuin me, vaikuttaa samalla tapaa. Se ei voi meissä herättää enää mitään tunteita. (Huutoja: Ei! Ei! Liian selvään! Asiaan!) Minä olen asiassa hyvät herrat. Löytyy nimittäin myöskin ihmisiä, joihin se vaikuttaa tunteita herättävästi. Mutta kuten edellisestä käy selville, on se atavismia, jota löytyy vain tämän 14

seuran ulkopuolella. Meihin vaikuttaa taide ruokaa sulattavasti. (Yleistä hyväksymistä.) Hyvät herrat! Kuitenkin on meissäkin paljon atavismia (Huutoja: Kuolkaa! Kuolkaa!) Me härkäset polveudumme nimittäin niistä Suomen suurista häristä, jotka ovat Suomen pellon kyntäneet. He ovat jättäneet meille perinnöksi tämän pellon, he ovat antaneet sen meille ikäänkuin luovuttamattomaksi aatelistilaksi, jossa meillä on oikeus mielin määrin syödä ja käydä laitumella. (Hyvä! Hyvä!) Se tulee meidän aina muistaa. Vaikka me olemmekin vaan pikku härkiä, olemme me kärkiä kuitenkin ja joskaan me emme usko enää, niin me puskemme. Mutta me emme kylvä ja kynnä enää, sillä sitä ei meidän ole tarvis enää. Sen jätämme me niille elukoille, jotka eivät polveudu mistään, joilla ei ole mitään sukuluetteloa ja suurten esi-isäin traditsioneja kannatettavanaan. Sanalla sanoen: nousukkaille! (Hyvä! Hyvä!) He kyntäkööt ja kylväkööt! Me puolestamme, me — syömme. (Korvia huumaava hyvä-huuto. Eräät ovat käsittäneet väärin puhujan ja yrittävät jo käydä käsiksi paistiin. Toiset huomauttavat heitä tästä erehdyksestä. Ohi menevää tyytymättömyyttä). Hyvät herrat! Tässä meillä on keskellämme sellainen nousukas. Me olemme osottaneet hänelle sen kunnian, että me olemme kutsuneet hänet vieraaksemme, mutta sitä emme me suinkaan ole tehneet siitä syystä, että hän olisi meidän vertaisemme. Pikemmin on hän verrattava meidän 15

esi-isiimme, joista äskettäin mainitsin, sillä hän kyntää ja kylvää niinkuin nekin eikä käy laitumella. Mutta meidän vertaisemme hän ei silti ole, sillä kuten toivottavasti kaikki tässä seurassa tietävät ovat jälkeläiset taikka tässä tapauksessa epigoonit aina edeltäjiänsä suuremmat. (Huutoja: Kyllä! Kyllä! Kyllä tiedetään!) Toivon että arvoisa kunniavieraamme tämän asian tietää. (Kunniavieras pudistaa päätään.) Kuinka? Olisimmeko ehkä erehtyneet teidän suhteenne? Toivon kuitenkin, että tämä pieni auringonpimennys arvoisan vieraamme aivoissa johtuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että hän ei ole epigooni. Jos hän sitä olisi niin kuin mekin olemme, jos hänellä olisi yhtä suuri perintö säilytettävänään kuin meillä, ei hän varmaan päätään pudistaisi. Hän tuntisi kuuluvansa niiden rotuun, jotka tässä maassa voivat jotakin ja merkitsevät jotakin, jotka täällä kauvan elävät ja menestyvät. Toisin sanoen, epigoonein rotuun, sillä noilla niin kutsutuilla uran uurtajilla on se onnettomuus, että he eivät elä kauvan. He kuolevat aina ennemmin tahi myöhemmin. Vai kuinka? Elääkö meidän joukossamme tässä salissa esimerkiksi ketään, joka ei olisi epigooni. (Kaikki pudistavat päätään. Eräs huutaa leikillisesti: Kaikki me olemme Aatamin epigooneja! Yleinen iloisuus.) Siinäpä se! Ainoastaan epigoonein on suotu elää iankaikkisesti. Eläkööt he! (Tilapäinen eläköön-huuto. Sen jälkeen syvä juhlallisuus.) Hyvä herra kunniavieras! (Kunniavieras nousee). Me 16

olemme kutsuneet teidät tähän seuraan, emme kunnioittaaksemme teitä, sillä sellainen ei tietysti tule tässä tapauksessa kysymykseen, vaan kunnioittaaksemme teidän kauttanne omia esi-isiämme s. o. meitä itseämme. Me tarvitsemmekin kunnioittamista. On nimittäin eräällä taholla tapahtunut sellainen käsitteiden ja kaikkien suhteiden sekaannus, että on ruvettu pitämään nykyään eläviä härkiä suurempina kuin meitä härkäsiä, Suomen suurten kyntäjäin jälkeläisiä. Te olette myöskin sellainen härkä, me tiedämme sen. Te kynnätte omaa sarkaanne kuin konsanaan meidän ikimuistoisat esi-isämme ja jos hyvin käy, tulette tekin vielä monen, monen pikku härkäsen esi-isäksi. Mutta meidän rinnallamme olette te vain kärpänen. (Yleistä hyväksymistä, kunniavieras kumartaa.) Näen ilokseni, että tekin sen tunnustatte. Nousukkaaksi näytätte te myöskin sangen ihmisen näköiseltä. Te olette taiteilija — suuri taiteilija, minä tiedän sen — ja sellaiselle annetaan aina yhtä ja toista anteeksi. Mutta enempää kuin korkeintaan siedettävä, ette te koskaan tässä seurassa ole ettekä tule olemaan. (Huutoja Ei! Ei! Useammat näyttävät jo väsymyksen merkkejä ja käyvät käsiksi paistiin.) Teidän epigooninnekin ovat jo enemmän siedettäviä, sillä heillä on jo suonissaan vanhempaa verta kuin teillä. Niin vanhaa verta kuin meillä ei heillä kuitenkaan koskaan tule olemaan, sillä kohotkoot Suomen taiteilijat kuinka korkealle tahansa, tässä seurassa ainakin he tulevat aina olemaan nousukkaita. Taiteilija, olkoon hän kuinka epigooni tahansa, on kuitenkin aina härkä, jonka ei sovi käydä laitumella, ei ainakaan aineellises17

ti ja juuri tästä aineellisesta puolesta olen minä tahtonut tässä seurassa huomauttaa. (Taiteilija rupeaa katselemaan oven pieliin. Useat pidättävät häntä.) Herra taiteilija! Teillä ei ole mitään syytä kadota meidän joukostamme, sillä tällä kertaa me kyllä maksamme teidän puolestanne. Vai kuinka? (Hyväksymistä, toimeenpannaan yleinen rahankeräys.) Te voitte siis rauhallisesti jäädä. Me olemme tällä kertaa kutsoneet teidät seuraamme huomauttaaksemme teille, kuka te olette ja että te, jos jollekin teidän tovereistanne joskus sattuisi sama kunnia, osaisitte silloin kainoudesta punastuen väistyä. Myöskään ei teillä ole lupa sinä päivänä mennä syömään päivällistä minnekään muualle, vaikka teillä ei olekaan tilaisuutta ottaa osaa meidän päivällisiimme. Sellainen päivä on oleva paastopäivä kaikille Suomen taiteilijoille, sillä samassa kuin me ruokimme teitä, ruokimme me heitä kaikkia. (Huumaava kätten taputus. Heilutetaan ruokaliinoja. Kunniavieras riuhtoo yhä enemmän irti päästäkseen.) Hyvät herrat! Me rakastamme kaikki Suomen taidetta, mutta me emme rakasta taiteilijoita. Taide on aina jotakin jaloa ja puhdasta, nöyrää ja siveää, joka vaikuttaa meihin miellyttävästi kuten puhdas liina katetulla pöydällä (Liikutusta.) Mutta taiteilijat ovat useinkin röyhkeitä, he eivät valitse syöntiaikojaan ja saavat täten aikaan arvaamatonta hämminkiä hyvin järjestetyssä perheessä. Suomen kansa on tällainen perhe. Me emme kärsi siinä mitään epäjärjestystä. (Huutoja: Emme! Nousevaa innostusta. Useat, jotka jo olivat 18

alkaneet syödä, lakkaavat.) Elleivät taiteilijat tahdo taipua meidän ruokakellomme mukaan, jätämme me heidät kokonaan eteiseen, kuten esim. tässä tapauksessa. Onnettomuudeksi on täällä meidän joukossamme eräs, jota me emme ole voineet sinne jättää, mutta sekin onnettomuus on Jumalan ja isänmaan ja minun avulla kääntynyt meidän onneksemme. Me olemme saaneet hänelle sanotuksi, mitä me olemme tahtoneet saada sanotuksi, ja voimme siis hyvällä omallatunnolla juoda hänen maljansa. Hänen ei, — meidän esi-isiemme, — ei, meidän itsemme malja! Eläkäämme! (Jyrisevä eläköön-huuto. Taiteilija puikahtaa ulos. Kilistäjät jäävät katsomaan toisiaan hämmästyneinä.) Päivälehti n:o 253 31.10.1902

Juhani Aho

Mennyttä kalua

Vietimme viime kesää eräässä Pohjois-Savon maalaistalossa ystäväni maalari ja minä. Talo oli noin puoli peninkulmaa kirkonkylältä, kauniilla paikalla järven niemessä. Ystäväni oli tullut sinne tekemään luonnoksia, minä enimmäkseen laiskottelin, viruen jonkun kirjan kanssa hänen läheisyydessään ja nukuin tuon tuostakin ruohikkoon. Me mietimme onnellista ja huoletonta taiteilija-elämää, tyytyväisinä siitä, että meillä oli mielestämme niin paljon alkuperäisiä ajatuksia ja että luulimme omistamamme kykyä niiden esille tuomiseen. Talon väki oli hauskaa ja hyväluontoista, isäntä puhelias, pehmeäluontoinen ja vähän kehuskeleva, tytöt sukkelasuisia ja teräviä. Emäntä oli miellyttävä, rauhallisesti katseleva, hienopiirteinen savolainen emäntä, joka näkymättömästi liikkui ja toimi kaikkialla ja oikeastaan näytti johtavan 20

koko talonmenon. Usein saunan jälkeen ja illallisen syötyä istuimme isossa pirtissä tai pirtin rappusilla koko perhe iloisesti tarinoiden aina puoleen yöhön. Mutta sitäpaitse oli talossa vielä henkilö, joka ei koskaan ottanut osaa yhteiseen seurusteluun ja jota ei näyttänyt kuuluvan varsinaiseen talonväkeen. Hän oli keski-ikäinen, mustaverinen, pitkä ja laiha mies, silmät syvällä päänsä ja iso tukka ainaisessa epäjärjestyksessä. Rahvaan pöydässä hän kyllä söi ja leikkasi itselleen samaa leipää, mutta erikseen oli hänellä itseään varten voiastia ja maitokannu. Kun me istuimme pirtissä, istui hän porstuan rappusilla ja kun muut tulivat porstuaan, niin vetäytyi hän tikapuille, josta piippu hampaissa tuijotti ulos järvelle melkein liikkumatonna. Melkein aina hän tupakoi ja kun oli yhden topallisen polttanut, tyhjensi hän sen ja pisti uutta sisään. Muuta hän ei juuri tehnytkään. Emme nähneet häntä mihinkään käskettävän, ei pellolle eikä metsään. Ongella hän kuitenkin istui ahkeraan ja näkyi joskus käyvän merroillakin. Sitäpaitse nouti hän kaksi kertaa viikossa sanomalehdet kirkonkylän kauppamiehestä, jossa viipyi tavallisesti koko päivän. Silloin oli hänellä aina hampaissaan lyhyt pureksittu sikarin pätkä, josta hän loput poltti piipussaan. Lehdet luki hän tullessaan istuen maantien vieressä, josta hänet joskus kävelyillämme tapasimme, niihin vaipuneena. Alussa hän meitä vältteli ja käänsi pois päänsä, kun sivuutimme toisemme. Mutta sittenkun hän oli alkanut tuoda sanomalehtiämme, kun me tarjosimme hänelle joka kerta palkkioksi sikarin, niin alkoi hän kesyttyä. Sikarit ne näkyivät 21

olevan hänen heikkoutensa, sillä vaikka hänellä olisi ollut oma piippu vasta täytettynä pisti hän sen heti taskuunsa ja sytytti kohta sen päälle sikarin. Kun sen jälkeen asetuimme pellon pientarelle tai niitylle tai läheiseen metsään seurasi hän meitä ensin loitommalla ja läheni sitten vähitellen niin likelle, että jonkun kiven tai kannon päässä istuen voi katsella maalaamista. Hän näkyi olevan niin huvitettu taulun kehittymisestä, että unohti piippunsakin sammumaan. Tarkastelin häntä salaa ja näin hänen, jännitetty eloisuus noissa muuten veltostuneissa piirteissä, silmillään uteliaasti vertailevan toisiinsa itse maisemaa ja sen kuvaa. — Oletteko tämän talon miehiä? kysyn häneltä kerran, kun hän on tullut aivan meidän taaksemme. — En, vastaa hän sivumennen ja hajamielisesti. — Ettehän ole renkikään — Renkikö? En ole renki. En voi kysyä sitäkään: ”mikä te sitten olette?” Ja kun hän ei meitä mitenkään häiritse, niin annamme hänen kulkea mukanamme, varsinkin kun hän itsestään ottaa kantaakseen maalauskapineita. Hänen harvapuheisuudestaan päätämme, että hän mahtaa olla joku talonväen sukulainen, joka on jotenkuten päästään hiukan vialla. Kysymme siitä kerran sopivassa tilaisuudessa isännältä. — Ei se taida olla juuri päästäänkään vialla eikä ole sukuakaan tähän taloon. Se on alkujaan herra, vaan ei ole

osannut miehuuttaan pitää. Veljensä, jolla on virka kaupungissa, se sen kävi pyytämässä tänne meille asumaan ja täällä se on ollut jo puolikymmentä vuotta. Vanha äitinsä saa sen elatuksesta maksaa kymmenen markka kuussa, jotka tulevat sieltä suoraan postikonttorin kautta minulle. Itselleen ne sille eivät anna kuin minkä vähän tupakkarahaksi ja vaatteiksi. Mutta ne juopi se hetipaikalla suuhunsa ja sitten täytyy polttaa nurkantakusia ja kulkea talonpoikain vaatteissa. Käsky on kyllä kova, ettei sille saa antaa väkeviä eikä sille tarjotakaan muuta kuin kahvit. — Tiedättekö mitä hän on ennen ollut? — Sitä me ei tiedetä eikä sitä kuulu sen papinkirjassakaan olevan. Humalassa ollessaan tuo kuuluu vaimoväelle kehuneen, ettei hän aina ole ollut tämän näköinen, vaan että on liikkunut laajalti maailmaa ja käynyt suurten valtakuntain pääkaupungit ja että hänestä olisi voinut tulla mainio mies, jos ei olisi ollut vastahakoisuutta. Silloin siitä on vähän vastusta, kun tulee pahapäisenä kotiin, mutta kun se taas selviää, niin on noin hiljainen ja vähäpuheinen. Ja sentähden on sitä haluttu pitää. — Tekeekö hän mitään? — Eipä sen töistä muuta kuin minkä kesällä onkii kaloja ja talvella pyytää langoilla jäniksiä. Välistä tuo pukee tuiskulla turkit päälleen ja lähtee halkopinolle pilkkomaan itselleen kakluunipuita. Taikka kassaroipi havuja tallin takana. Tottapa se lienee siitä mieleistä työtä, kun ei sille kukaan ole siihen mitään pakkoa pannut. Kysyimme millä lailla hän sitten saa aikansa kulu23

maan.

— Talvikaudet se kantaa kirjoja lainastosta ja lukee niitä. Ja kun ne sattuvat loppumaan, niin voipi istua päiväkaudet tuolla lailla pää nuupallaan ja imeä piippuaan, niinkuin sen on herratkin nähneet tekevän. Ei se puhu mitään eikä tee selkoa tuumistaan, mitä nuo sitten lienevätkään. — Toihan tuo ensi vuosina paperia kauppamiehestä ja laitteli nokikynällä huoneiden ja puitten ja ihmisten kuvia, — selitti emäntä, joka oli tullut saapuville. — Ne on niitä joutilaan töitä mitä lienevät, sanoi siihen isäntä välinpitämättömästi. Mutta ystäväni oli tullut utelijaaksi ja kysyi, eikö niitä saisi nähdäkseen. — Ei me ole heitä talteen pantu; vaikken tiedä kuitenkaan mahtaisiko tyttöjen piilopaikoista löytyä. Niille se oli niitä hyvällä tuulella ollessaan lahjoitellut ja kehunut tekevänsä satain markkain lahjoja — tietäähän ne humalaisen puheet. Emäntä pani kuitenkin tytöt kaivamaan kätköjään ja sieltä niitä löytyikin muutamia papereita, joihin jotenkin tottunut käsi oli mustalla liidulla piirustanut tuvan sisustan ja perälasin alle kangaspuut kutojineen. Kangaspuitten yli nojautuva nainen oli takaapäin hyvinkin talon vanhemman tyttären näköinen. Toisessa oli alettu kuvata hevosta kaivonkapasta juomassa, jota mies painoi jalallaan kaivonkanteen. Kolmas oli aivan keskentekoinen mutta näkyi siitä sentään, että tekijä oli yrittänyt kuvata tarhaa ja lehmiä savulla. — Mutta on taiteilija tuo! huudahti ystäväni. Näetkö, kuinka tyypillinen on tuo tyttö tuossa … ja katso, miten 24

oikein on hevonen tehty. Se on aivan valmis eskissi. Nyt minä alan häntä ymmärtää! Ja meille alkoi selvitä tuo kummallinen mies ja hänen osanottonsa maalaukseen. Ja nyt minä käsitin tuon katseen, jolla hän seurasi ystäväni työtä ja vertaili hänen tauluaan luontoon. Minussa heräsi halu häneen lähemmin tutustumaan ja saamaan lisäselkoa hänen elämästään. Mutta turhaan odotimme häntä seuraavana aamuna luoksemme, vaikka ystäväni oli alottanut uuden ison taulun aivan talon rannassa. Hän palasi ongelta; mutta kun näki meidät, ei laskenutkaan tavalliseen venevalkamaan, vaan nousi maihin ulompana niemessä ja kiersi pellon taitse pihaan. Hän ei tullut koko päivänä luoksemme ja kun sattui vastaan rappusissa, vältti hän katsomasta silmiin ja vastasi tuskin tervehdykseen. Kuulimme sitten, että tytöt olivat kertoneet hänelle että me olimme nähneet hänen piirustuksensa ja että hän oli vaatinut ne takaisin ja luultavasti polttanut ne. Olisimme kai saaneet mennä talosta niine tietoinemme tuosta salaperäisestä miehestä, jota kuitenkin yhä enemmän uteliaisuuttamme kiihoitti, ellei eräs sattuma olisi saanut hänen salaisuuttaan aukeamaan eteemme. Juhannusyöksi oli talon taaksi karkealle keinukankaalle laitettu kokko vanhasta tervanvenheestä, jonka me olimme ostaneet ja vanhasta tervatynnöristä, jonka isäntä oli antanut. Kun samalla oli ystäväni nimipäivä, olimme päättäneet tarjota siellä totia vanhemmille miehille, nuorelle miesväelle olutta ja naisille limonaadia ja makeisia. 25

Valmistuksia tehdessämme oli outo ystävämme ollut pihasalla ja pysyi siellä koko päivän, vähemmin arkana ja välttelevänä kuin tavallisesti, niinkuin meistä näytti. Ja kun yhteisen kylvyn jälkeen lähdimme miehissä liikkeelle ja hänkin oli saapusalla, niin kysyin, eikö hän tahtoisi tehdä meille seuraa ja tulla juomaan kanssamme lasin totia. Hän sanoi kiitoksia, nähtävästi hyvinkin mielissään, vaikka vähän hätäisesti ja epävarmasti ja tarjoutui kantamaan olutkoria renkipojan apuna. Kun sitten oli saavuttu perille ja me järjestelimme mäen rinteellä ison kiven kupeessa juomatavaroitamme, ryhtyi hän nuorten miesten kanssa kokkoa viimeistelemään. Suuret risutakat olallaan kulki hän vähä väliä ohitsemme, heitti kuormansa rysähtäen maahan ja poistui taas samaa tietä metsään uusia noutamaan. Mutta niinpian kun olimme kehoittaneet häntä totia tekemään, liittäytyi hän nopeasti seuraamme, jossa, paitse meitä molempia, istui pienessä kehässä talon isäntä ja muutamia muita naapurinmiehiä. Hänen kätensä vapisi näkyvästi, kun hän kaato, vettä lasiin, ja sormet kouristuivat suonenvedontapaisesti sokerirasiassa, josta hän suurella vaivalla vihdoinkin sai pari palasta veden sekaan. Siitä oli nähtävästi kauvan, kun hän oli saanut tehdä totia. Me kilistimme hänen kanssaan ohimennen ja juttelimme edelleen ilmoista ja viljan kasvuista häntä häiritsemättä. Sillä välin maisteli hän ahkerasti lasistaan ja veteli kiihkeästi savuja paperossista, jotka hän poltti aivan pumpuliin saakka 26

ja sytytti hetikohta käskemättä uuden. Mutta yht’äkkiä hän kysäsi: — Eikö kokkoa sytytetäkään? Hän katsoi meitä nyt suoraan silmiin ja nuo synkät, jäykät piirteet olivat vähän vilkastuneet. Niissä oli miltei vähän iloakin ja kasvoista oli kadonnut niiden tavallinen arkuus. Ja kun olimme huutaneet pojille, että he panisivat kokon tuleen, niin tarttui hän lasiinsa ja sanoi aiheettoman juhlallisesti: — Saanko luvan juoda herrain maljan … me emme vielä tainneet tulla esitellyksikään … nimeni on Forsberg. Me vastasimme maljaan ja hän ryyppäsi pitkässä siemauksessa lasinsa puoliltaan kuiviin. Nousimme kaikki katsomaan kokon sytyttämistä. Hän neuvoi poikia sytyttämään sitä joka taholta yht'aikaa: — Sitten se oikein humahtaa! sanoi hän. Seisottiin kehässä liekkien ympärillä, jotka ratisten kiiruhtivat eri haaroilta ylöspäin selkärangaksi pystytetyn petäjän latvaa kohti. Sinne päästyään paukahtivat ne suurella huminalla yhteen ja nuoleksivat pitkinä kielinä tyyntä ilmaa. Pikkupojat huutivat hurraata ja heittelivät risuja liekkien lisäsyötiksi, kun tulen ensimmäinen puuskaus oli ohitse. Tarkastelin sillä välin Forsbergia, joka seisoi vieressäni ja oli jäänyt tuleen tuijottamaan. Hän seisoi hajasäälin, kädet housuntaskuissa, hattu toisella korvalla ja sammunut paperossi suupielessä. Hänen silmissään oli totinen tarkkaava il27

me, joka muistutti sitä katsetta, mikä usein on maalareilla,

kun he tutkivat jotain motiivia. Ja yhtäkkiä ojensi hän kätensä, osoitti sillä taivaan ja tulen rajaa ja sanoi minulle: — Se on mainio efekti tuo ... — On se, vastasin minä hiukan hämmästyen. — Tuo taivas tuossa ... katsokaa, kuinka se nyt on tumma ... ja se ylimeno kirkkaampaan vähän kauempana ... tuon tytön punaset kasvot ja sininen esiliina, mitenkä ne luistavat ... se on komeata ... noissa tuolla taampana voittaa taas taivaan valaistus... — Niin, sanoin minä, muuta osaamatta, entä voinut enää pidättäytyä kysymästä: — Te olette maalari? — Olen minä maalannutkin. — Ettekö sitten enää? Siihen hän ei mitään vastannut, pysyen yhä samassa asemassa. Silloin tällöin liikahtivat hänen kasvonsa aiheettomasti ja minusta näytti kuin olisi hän vavahdellut itsekseen. Toti alkoi nähtävästi kohota yhä enemmän hänen päähänsä. — Nyt yhteinen malja ... juokaa pojat ja tytöt olutta ja limonaadia ... ja sitten tanssimaan! huusi ystäväni tuonnempana. Joukko hajautui eri ryhmiin, mitkä keinuivat, mitkä tanssivat. Isännät siirtyivät lasineen lähemmä kokkoa ja me vetäysimme kolmisin lasiemme ääreen, jonne Forsberg tuli kernaasti ja hetikohta, kun häntä siihen kehoitimme. — Minä kuulin, että olette maalannut, sanoi ystäväni, kun olimme saaneet toiset lasimme valmiiksi. Hän ryhtyi siihen koko sielullaan ja otti suuntäyteisen kulauksen malt-

tamatta sokeriakaan sulattaa ja kaataen enemmän kuin puoleksi konjakkia. — En minä ole enää moneen vuoteen … — Mutta te piirustatte kuitenkin? Hän ei vastannut siihen, vaan otti uuden kulauksen ja tupakkaa pitkät savut keuhkoihinsa. — Te olette sama Forsberg, jolta on kaksi taulua Ateneumissa. — Taitaahan siellä niitä olla kaksi. Mutta ei niistä mitään ... saanko luvan kysyä oletteko tutkinut Düsseldorfissa? — En ole ... minä olen ollut vaan Pariisissa. — Sen näkee teidän luonnoksistanne ... sinnehän nyt kaikki tätä nykyä menevät ... mutta maalattiin sitä ennen Düsseldorfissakin ... siellä se maalasi Holmbergkin. — Te tunsitte hänet? — Miks'en olisi tuntenut, kun istuttiin jota ilta samassa kneipissä … Hän oli nero, huudahti hän ikäänkuin tuntien tarpeen yhtäkkiä purkaa kaikki tunteensa — … ette te nykyajan nuoret pariisilaismaalarit vielä ole osanneet luontoa käsittää sillä tavalla kuin hän ... teissä ei ole ideaalismia, teissä ei ole ideaalismia ... mutta taiteessa täytyy olla idalismia ... katsokaa tätä kesäyötä...! — Mutta miksi ette te ole jatkanut? kysyi ystäväni, ivan vivahduksella. — Minä en puhu itsestäni enkä teistäkään ... puhutaan niistä suurista mestareista ... mutta mitä merkitsevät yksilöt ... yksilöt kaatuvat, mutta taide elää ... eläköön taide ... se tai29

de on jotain pyhää ja jaloa! ... Suomen taiteen malja!

Hän tarttui suurella liikkeellä lasiinsa. Veret alkoivat nousta yhä enemmän hänen päähänsä, hänen silmänsä paloivat ja otsan pinta kävi sameaksi, niinkuin hänen ajatuksensa ja puheensa. Uteliaina me häntä tarkastelimme. — Onko teillä vielä tupakkia? — Kiitoksia! — Antakaa anteeksi! … mutta minä olen niin saakelin iloinen, että saan tavata tuttavia ... miks'ette ole tutkinut Düsseldorfissa ... mutta minusta tuntuu kuin olisimme kuitenkin vanhoja tuttavia! ... Auch ich bin in Arkadien geboren! ... niin, niin, mutta mitäpä minusta, minä olen mennyttä kalua! Te olette kovin pessimisti … mistä sen niin varmaan tiedätte? — En minä tiedäkään eikä sitä tiedä muutkaan ... sitä luullaan ja päätellään ja sanotaan, että se ja se on mennyttä kalua ... mutta se riippuu asianhaaroista ja siitä kuka onnistuu … te olette niin praktillisia nykyaikaan ... mutta sen minä sanon, että minä vielä näytän ... antakaa minulle huomenna väriä ja kangasta, nuoret miehet ... — Kernaasti! — Niin, niin, kernaasti ... teillä on hyvä tekniikka ... se on vaikea se tekniikka, mutta ei se siinä ole kaikki ... Holmberg sanoi, että minulla on hyvä väriaisti ... antakaa anteeksi, että minä kehun itseäni ... ei ne minun tauluni siellä Ateneumissa ole mitään … roskaa ... mutta on minulla ollut kauvan yksi hyvä ajatus ja kaksikin ... tämmöinen valoisa kesäyö, jossa palaa tuli ja nuo väet kokon ympärillä ja tulen 30

ja valoisan yövalaistuksen taistelu … ymmärrätkö? ... Ette te ymmärrä enkä minä osaa puhua … Hiiteen kaikki! Maljanne! Hän näytti katkeroituvan mutta heltyi uudestaan, kun ystäväni myönsi, että se todellakin oli hienosti ajateltu. Hän sai vedet silmiinsä ja alkoi taas puhella, puoleksi itsekseen. — Tämä kesäyö, tämä pohjolan ihana kesäyö! Mikä aika, mikä aika. Miksi ei sitä ole maalattuna. Tuolla on kaislikko ... ja mökki tuolla toisella puolen järven ... usva hiipii rantoja pitkin ... ja kalastaja ruohikkorinnassa … karjan kellot kalkattavat … vaan ei se kuulu asiaan … vaan miks’ei kuulla … se taulu pitäisi maalata niin hyvin, että luulisi kuulevansa karjankellot ja muut äänet ... muut äänet ... mitenkä sanookaan Topelius kesäyön kirkkaudesta pohjolassa ... ”ne ovat maalanneet auringon ja kuun kaikissa asemissa taivaalla” ... taivaalla ... ”mutta kesäyön kirkkautta, jossa ei ole varjoja, vaan valo tulee” ... en minä muista … ei mulla ole ollut energiaa … eikä tekniikkaa … Hän koetti koota pakenevat ajatuksensa ryyppäämällä, mutta ei nähtävästi saanut esille sitä, mitä olisi tahtonut sanoa. — Eih! — No, terve! En minä enää … — Ei tiedä, ehkä se taas kävisi hyvin, jos koettaisitte. — Mitäh? Ei se käy … tiedättehän sen … minä näen sen silmistänne, että vaan sanotte sanoaksenne … mutta minua ei tarvitse sääliä, vaikkei minusta ole tullutkaan mitään … kuuletteko, että minua inhottaa … Jos teillä on vielä konjakkia, niin antakaa tänne! 31

Isäntä oli tullut uutta lasia tekemään ja hän sanoi siihen puoleksi leikillä: — Ei sille pidä enää antaa. Oli ollut omituista katsella, miten erilaiset tunteet ja mielentilat vaihtelivat entisen maalarin kasvoissa. Heti ensimmäiset kulaukset, tai oikeastaan jo varma tietokin niiden saamisesta vapauttivat hänen mielensä sen tavallisista kahleista. Vähitellen sai hän rakkautta puhua ja hän näytti koettavan saada ulos sen, mikä siellä oli pitkät ajat kantanut. Kenties kuinka kauan ajan perästä heräsi hänessä taas hänen taiteellinen vaistonsa. Se sulotti esille toivoa ja melkein vesissä silmin puhui hän noista ajatuksistaan. Hetkisen luotti hän vielä itseensä, mutta samassa hän sekautui, luottamus katosi ja vaihtui katkeruudeksi. Ja juuri pahimpana hetkenä tuli isäntä muistuttamaan nykyisyydestä. Kuin salama, iski viha hänen silmistään ja suu kävi ilkeisin kureisin. — Mitä te täällä teette, mene tiehesi! huusi hän hänelle. — So, so — olen sitä yhtä kutsuvieras minäkin … vaan jos nämä herrat käskee … — Ei, ei istukaa vaan, mahdutaanhan me tähän kaikkikin. — Minä sanon teille, isäntä, että se on moukkamaista tulla sekaantumaan meidän keskusteluumme; mitä asiaa teillä on siihen, juonko minä eli en. — Ei mitään, ei mitään … mitäs se nyt Forsberg leikistä suuttuu? 32

— Se ei ole leikkiä … sinä olet kavala mies … sinä vartioit minua kuin salapoliisi … kyselet joka kylässä että onko se käynyt täällä taas juomassa ja kerrot kauppamiehessä ja kirkonkylässä … oletko sinä minun holhooja? — Kukas sen on sanonut … sanokaapa herrat oletteko kuulleet, että minä … — Sitä sinä kehut … sinä olet tyhmä ja ahne … ja raaka mies … — Tuolla lailla se ainka alkaa rakentaa riitaa … nyt sen näette herrat … se kun vähänkää juopi … ja herra hän on olevinaan, vaan renttuherra sinä olet sittenkin. — Sinä olet moukka … minä ylenkatson sinua! Minä käännän sinulle inholla selkäni! — Kumma kun sinun ylpeytesi antaa myöten syödä samassa pöydässä! — Rahat minä maksan ruuastani! — Sinä sen maksat? Muut sinun syöntisi maksavat … joka pennin, minkä itse saat, juot suuhusi. — Sinä et raski juodakaan! Ja tällä typerällä tavalla jatkui heidän väittelynsä väen kokoontuessa heidän ympärilleen. Forsberg oli tällä välin taas täyttänyt lasinsa puhtaalla konjakilla ja ryyppi sitä kuiviltaan. Ryyppiessään ja riidellessään aleni hän alenemistaan samalle kannalle kuin hänen jokapäiväinen seuransa. Hänestä katosi kaikki muu ja hänen sanansa ja liikkeensä muistuttivat tavallista rappiolle joutunutta nurkkakirjuria. Meitä vaivasi tämä riita ja me kehoitimme häntä 33

tulemaan pois. Mutta silloin kääntyi hänen raivonsa meitä

kohtaan. Epäonnistuneen kyvyn koko katkeruudella alkoi hän haukkua ystävääni: — ”Hyvähän on teidän, joilla on relatiooneja ja hyviä ystäviä ja stipendioita, mutta mitä helvettiä maksaa köyhän miehen lapsen…” — ja sitten hän unohti sen ja alkoi sadatella maata ja taivasta ja väliin omaa itseään. — Elkää nyt … — Antakaa minun olla, pois minun silmistäni, herrat ja narrit … minä olen mennyttä kalua … mennyttä kalua … mutta minä kostan, minä kostan koko maailmalle … kas tuossa! Ja hän heitti tyhjän lasinsa kiven kylkeen pirstaleiksi. Mutta kun hän aikoi antaa muidenkin mennä samaa tietä, tarttuivat miehet häneen kiinni ja siitä syntyi käsikähmä. Hän oli aivan hengästynyt ja uupunut sisällisestä raivostaan ja kun hän oli saanut pari sysäystä, kompastui hän ja kaatui pitkälleen sammalikolle. Hän ei enää päässyt ylös ja vähän aikaa yriteltyään — nukkui hän. Hän meitä säälitti ja suretti ja samalla meitä inhotti talonpoikain kohtelu jotka kävivät häntä näykkimässä ja koettivat olla sukkelia hänen kustannuksellaan. Vaatteet epäjärjestyksessä — ne vähäiset mitä hänellä oli — laiha rinta paljaana, hattu kaukana katajikossa, päälaki hiuksettomana ja suupielet velttoina kuin kuolleella retkotti hän siinä selällään raskaasti hengittäen. Aurinkokin oli noussut ja Juhannuspäivän ensimmäiset säteet sattuivat vielä lisäksi valaisemaan tätä kurjuutta.

Hänellä oli ollut aikoinaan aatteita ja innostusta hänelläkin ja tähteitä olimme nähneet niistä mekin tuossa äsken. — Aina kun näen tuollaisen sortuneen virkaveljen — sanoi ystäväni alakuloisesti, — tulee minulle sellainen salainen omantunnon pistos, että kukaties mitä hän olisi tehnyt, jos olot olisivat olleet myötäiset ja ehkä hän samoissa oloissa olisi tehnyt paljoa enemmän kuin minä itse ja moni muu. Hänen tauluunsa — muistathan, kuinka niitä kerran sinulle näytin — osoittavat alkuperäistä käsitystä, vaikka ovatkin virheellisesti tehdyt, ja se kuului hänen hämäristä puheistaankin. Sitäpaitse muistuu minulle aina Kivi mieleeni... Me ajoimme poikanulikat pois hänen ympäriltään ja muukin väki hajosi siitä kylälle. Sitten otti ystäväni takkinsa ja levitti sen hänen päälleen suojaksi aamukylmältä. — Antaa hänen nyt nukkua . . huomenna täytyy meidän koettaa ottaa häntä huostaamme ... kenties saisimme hänet vielä jaloilleen.

*** Mutta emme nähneet häntä huomenna emmekä ylihuomennakaan. Vasta kolmantena päivänä palasi hän taloon ja hiipi huoneitten taitse suoraan saunaan maata. Päällään ei hänellä ollut muuta kuin paita ja housut. Lakkinsa ja ystäväni takin oli hän — saimme sittemmin tietää — vienyt kirkonkylän salakapakoitsijalle viinan panttiin. Meidän puheillemme ei hän enää antautunut koko kesänä. 35

Päivälehti n:ot 239-240 15.-16.10.1891

Väinö Kataja

Golgata

Syyskuun aurinko oli mailleen menemässä; kajastus sen viimeisistä säteistä loi huoneesen lumottavan hohteen, päivän viimeisen surumielisen tervehdyksen, sen väistyessä voittavan yön tieltä. Taudin kuihduttamana makasi nuori taidemaalari Kaarlo Walta vuoteellaan, kuumeesta hehkuvin silmin katsellen tätä hohdetta, jota jo esiin hiipivä hämärä alkoi kietoa riuduttavaan syleilyynsä. Huone oli rappeutunut ja huonosti kalustettu. Katto oli savusta mustunut, lattia kulunut, akkunat ilman verhoja. Mutta siinä oli asunut eteenpäin pyrkivä, ahkera taiteilijahenki, sen todistivat lukuisat maalaukset, harjoitelmat ja piirustukset, jotka peittivät ajan hampaan pahasti kuluttamia seinäpapereita. 36

Lähellä akkunaa oli maalaustelineillä suurehko taulu; siihen kiintyi lopuksi sairaan levottomasti sinne tänne harhaileva silmäys, silmäys, jossa ilmeni kiihkeys, tuskallinen kaipaus ja samalla synkkä toivottomuus. Siinä oli hänen ensimmäinen suurempi teoksensa — ja luultavasti myöskin viimeinen. Riuduttavan taudin jo hiipiessä hänen ruumiissaan oli hän henkensä koko innolla ryhtynyt sitä valmistamaan; sielunsa silmien edessä väikkyvistä utukuvista oli hän luonut henkeä, lihaa ja verta ja siveltimellään loihtinut ne esiin taululle voimakkaina ja henkevinä, tunnelma ja väritys oli ilmestynyt kuin itsestään — silloin, juuri silloin kun hän alkoi keskittää henkensä voimat taulun päähenkilöön, joka työn kestäessä oli hänen sielussaan hämärästä ja epäselvästä haamusta kehittynyt ihanaksi, kunnioitusta herättäväksi, selväpiirteiseksi olennoksi, silloin putosi sivellin hänen voimattomista käsistään ja hän kääntyi vuoteen omaksi ... Voisiko hän koskaan enää siitä nousta? Rintatauti oli pitkälle kehittynyt ... Iltaruskon hohde valaisi nyt selvästi taulua. Siinä oli kuvattuna Golgata, paikka, jonka vuosisatojen kuluessa lukemattomat taiteilijat ovat kuvanneet, sekä kuolemattoman maineen saavuttaneet mestarit että sellaiset, joidenka nimiä taiteen historia ei ole säilyttänyt. Nuori taiteilija oli aiheekseen valinnut sen hetken, jolloin Jesus teloittajien ja verenhimoisen rahvaan seuraamana on saapunut vuorelle, jossa hänen ihmiskunnanhylkiöidenparissa tulee kärsiä tuskallinen kuolema. Voimakkailla piirteillä olivat siinä kuvatut 37

raivostunut rahvas, voitonriemuiset juutalaiset papit, Rooman karaistuneet, välinpitämättömiltä näyttävät sotilaat, hurjat, kahlehditut ryövärit, pelon ja ynseyden sekainen ilme kasvoillaan, ristien ääressä puuhailevat julmannäköiset teloittajain apulaiset. Syrjässä seisoi kauhun ja tuskan valtaamana uskollisten pieni joukko; Jesuksen äitiä, joka oli maahan vaipumaisillaan, tuki Johannes. Kaiken tämän yli kaareili etelän tummansininen taivas, vuoren alapuolella häämöittivät Jerusalemin upeat rakennukset, mutta taivaanrannalla kohosi musta pilvi, joka Vapahtajan kuolinhetkellä oli vaippaansa kietonut taivaan ja maan. Mutta Hän itse — Hän, joka oli oleva taulun keskustana, johonka tuhansien rakkautta, tuskaa, sääliä, vihaa tai voitonriemua ilmaisevat silmät tähtäsivät, Hän ei ollut vielä siinä! Muutamilla rajapiirteillä oli ristin ääreen merkitty maailman Vapahtajan nöyrä, mutta samalla ylevä asento — siihen oli työ keskeytynyt, kenties ainaiseksi. Ja huomenna alkoi Ateneumissa näyttely, johonka taulu oli aiottu ... Eteisestä kuului askeleita, ovi avautui ja huoneesen astui vanha leskirouva, jonka luona Kaarlo asui. Hän oli ollut apteekista noutamassa lääkärin määräämiä lääkkeitä, jotka hän nyt asetti vuoteen viereen pöydälle. „Kuinka nyt voitte, herra Walta?” kysyi hän ystävällisesti. „Nyt kun saatte lääkkeitä, pääsette ehkä tuosta ilkeästä yskästä.” Kaarlo huokasi kärsimättömästi. Miksi emäntä siinä suotta teeskenteli, kun kerran tiesi, että tila oli melkein 38

toivoton. Olihan Kaarlo kuullut mitä lääkäri hänelle pois lähtiessään viereisessä huoneessa kuiskasi: „Tauti on pitkälle edistynyt, kovempi mielenliikutus tai suurempi voimanponnistus voi tuottaa verensyöksyn, ja silloin ...” Ja huomennahan oli aikomus siirtää hänet sairashuoneesen ... Emäntä toi hänelle raikasta juomavettä, asetti kynttilän ja tulitikut pöydälle ja kysyi, halusiko hän jotakin. Kaarlo vastasi kieltävästi, ja rouva poistui, luvaten myöhemmin illalla tulla häntä taas katsomaan. Hämärä alkoi jo väistyä pimeyden tieltä; värit taululla olivat jo sulaneet yhteen, mustana levynä kuvastui se akkunaa vastaan, jota ulkopuolella oleva kaasuliekki valaisi. Liike kadulla oli vielä vilkas, rattaat kolisivat epätasaisella kivityksellä, jalkakäytävät kajahtelivat työstään palaavien työmiesten raskaista askeleista, puhelua, naurua ja huutoja kuului milloin lähempää, milloin kauvempaa. Samassa talossa olevan ruokakaupan ovikello kilisi lakkaamatta. Kaarlo ummisti silmänsä ja koetti nukkua, mutta uni pysyi poissa hänen vuoteeltaan. Yskä, joka päivällä oli tuntunut helpommalta, alkoi taas häntä rasittaa. Vähän väliä täytyi hänen nousta istualleen, kun ankarat kohtaukset salpasivat hänen henkensä, vaipuakseen taas uupuneena ja kylmän hien vallassa vuoteelle. Hän muisteli kulunutta elämäänsä. Köyhässä työmiehen kodissa oli hän lapsuutensa päivät viettänyt, usein saanut nälkää ja vilua kärsiä. Sitten oli hän päässyt juoksupojaksi eräälle kauppiaalle. Silloin jo alkoivat hänen uinailevat taiteilijalahjansa herätä eloon. Joutohetkiään hän ei viettänyt 39

ikäistensä seurassa eikä heidän ajanviettoihinsa osaa ottanut, vaan vetäytyi yksinäisyyteen, koettaen paperille kuvata kaikki havaintonsa, aluksi lyijykynällä, sittemmin jo väreilläkin. Eräänä aamuna, kun hän istui makasiinissa ja käyttäen suurta tavaralaatikkoa pöytänään kuvasi pihalla seisovaa hevosta, tuli hänen isäntänsä sattumalta sinne. Se oli käännekohta hänen elämässään. Kauppias, taidetta ymmärtävä mies, huomasi heti, että piirustus, jota poika hämillään koetti piilottaa, oli erinomaisella taidolla tehty. Nähtyänsä hänen edelliset piirustuksensa ja maalauksensa, jotka kaikki osottivat kieltämättömiä lahjoja, päätti hän Suomen taiteelle pelastaa tämän nuoren taiteilijan-alun. Nyt alkoi valoisin aika Kaarlon elämässä. Hänen suojelijansa hankki hänelle opetusta ja toimitti hänet sittemmin taidekouluun. Kuinka innokkaasti hän nyt työskenteli! Pian oli hän koulun edistyneimpiä oppilaita ja opettajilla oli mitä parhaimmat toiveet hänestä. Mutta silloin kohtasi häntä kova isku. Hänen hyväntekijänsä kuoli äkkiä, ja hänen kuoltuaan huomattiin, että hän viime aikoina oli kärsinyt melkoisia tappioita, niin että kuolinpesä oli julistettava vararikkoon. Kaarlo, jonka vanhemmat sillä välin olivat kuolleet, oli nyt yksin maailmassa. Hänen olisi ollut taideopintonsa lopettaminen, jollei eräs kivipainon omistaja, joka oli kuullut tästä lahjakkaasta nuorukaisesta, olisi tarjoutunut kustantamaan hänen opintojansa, sillä ehdolla että Kaarlo sitoutui viideksi vuodeksi palvelukseen hänen kivipainossaan. Kaarlo suostui tarjoukseen, ja kun hänen oppijaksonsa oli päättynyt, ryhtyi hän sopimuksen mukaan työhönsä herra Thorningin kivipainossa. Mutta pian sai 40

hän huomata, että oli pitkäksi aikaa leikannut oman kehityksensä siivet. Aamusta iltaan oli hänellä työtä; hän sai kaavaella olut- ja viinipullojen nimilippuja, paperossilaatikoiden kansia tai räikeän värisiä ilmoituspapereita, jossa taiteellisuus tuskin nimeksikään voi tulla kysymykseen. Taiteensa harjoittamiseen ei hänelle juuri ollenkaan jäänyt aikaa. Joku toinen olisi kahleensa katkaissut, mutta Kaarlo oli liian rehellinen sopimustaan rikkoakseen. Kärsivällisesti teki hän vuosien vieriessä työtänsä, pannen säästöön osan pienestä palkastansa, voidakseen palvelusaikansa päätyttyä ainakin ensi aluksi kokonaan antautua taiteensa harjoittamiseen. Ja niin kuluivat vihdoin määrätyt viisi vuotta umpeen. Kaarlo oli nyt vapaa. Tulisella innolla ryhtyi hän työhön voittaakseen takaisin menetetyn ajan. Mutta — vapautus tuli liian myöhään. Alituinen istuminen ummehtuneessa ilmassa oli turmellut hänen muutenkin heikon terveytensä ja ... nyt makasi hän tässä voimatonne saamatta valmiiksi „Golgataansa”, josta hän niin kauvan oli uneksinut, josta hän niin paljon toivoi ... Kaarlo huokasi ja heräsi mietteistään. Hän sytytti kynttilän kuullessaan rouvan askeleita viereisestä huoneesta. Rouva toi hänelle illallista: lihalientä ja nisuleipää, mutta hän saattoi niellä vaan muutamia lusikallisia. Emäntä korjasi hänen vuodettaan, järjesti kaikki yön varalle ja poistui, sanoen rupeavansa levolle viereiseen huoneesen voidakseen kuulla, jos Kaarlo jotakin yöllä tarvitsisi. Kaarloa alkoi painostaa; olihan hän niin vähän nukkunut edellisinä öinä. Kadulta kuuluva hälinä hiljeni hiljenemis41

tään. Yskä oli hetkeksi lakannut rasittamasta. Hänen silmänsä painuivat vähitellen umpeen ja hän vaipui uneen … Hän heräsi huudahtaen ja nousi istualleen, käsivarret ojennettuina ja sanomattoman ihastuksen ilme kasvoillaan. Hän katseli ympärilleen ja hohde hänen silmissään sammui. Niin, tämähän oli hänen huoneensa, ja tuolla akkunan ääressä, aamun kalvakassa valossa puolivalmis „Golgata”. Hän oli uneksinut. Hän oli ollut istuvinaan taulunsa edessä, koettaen turhaan saada kankaalle esiin Vapahtajan kuvaa. Hänen käsivartensa oli raskas kuin lyijy eikä totellut hänen tahtoansa. Suru ja epätoivo valtasi hänet. Silloin alkoi taulu elää. Maisema laajeni, henkilöt eivät enää olleet kuvia, vaan todellisia, eläviä henkilöitä; hän huomasi seisovansa Golgatan vuorella, suuressa väkijoukossa. Siinä olivat kaikki hänen luomansa henkilöt: verenhimoinen rahvas, papit, Rooman sotilaat, ryövärit, kaikki, sellaisina kuin hän oli heidät mielessään kuvitellut. Ja tuolla ristinsä ääressä, nöyränä mutta ylevänä seisoi verinen, ruoskittu Vapahtaja, silmät maahan luotuina. Sanomaton kauhistus valtasi Kaarlon; hän tahtoi paeta, päästäksensä näkemästä kauheata näytelmää, mutta hänen jalkansa olivat kuin kiinni kasvaneet maahan. Silloin nosti Vapahtaja päänsä ja loi häneen silmäyksen, joka tunkeutui hänen sisimpään olentoonsa. Siinä kuvastui ääretön rakkaus, sanomaton sääli jumalallisessa täydellisyydessä, jonka loistoa ihmissilmä tuskin saattoi sietää. Ikäänkuin huikaistuna ja omituisen, suloisen, mutta samalla mieltä riuduttavan tunteen valtaamana vaipui Kaarlo 42

polvilleen; silloin kuuli hän ihmeellisen, lempeän äänen sanovan: „Tällaiseksi kuvaa minut uskollisilleni!” — ja heräsi. Kaarlon sydän tykytti rajusti, hänen mielensä oli kiihkon vallassa. Hänen täytyi saada kankaalle kiinnitetyksi tuo ihana, jumalallinen unikuva, ennenkuin se hänen mielestään häipyi, hänen täytyi ... Olihan se Vapahtajan oma käsky ... Hän heitti peitteen yltään ja nousi lattialle — huone musteni aluksi hänen silmissään ja hän tarttui kiinni pöytään pysyäkseen pystyssä. Mutta sitten ponnisti hän kaikki voimansa ja astui horjuen akkunan luo. Kuumeentapaisella kiireellä haki hän esille värinsä ja siveltimensä; hän pelkäsi kadottavansa sielunsa silmien edessä väikkyvän kuvan, ja tämä pelko antoi hänelle voimia, kuoletti kaiken muun tunnon. Hänen kuihtuneet poskensa alkoivat punoittaa, silmänsä hehkua; sivellin kädessä asettui hän taulun eteen. Sitten alkoi hän maalata aamun kalvakassa valossa ...

* Muutamien päivien kuluttua ilmestyi taidenäyttelyyn taulu, jonka kehystä verhosi musta suruharso. Se oli Kaarlo Wallan „Golgata”. Nuori taiteilija oli aamulla löydetty kuolleena taulunsa edessä. Verensyöksy oli hänen päivänsä päättänyt. Toverit toimittivat taulun näyttelyyn. Sen edessä seisoi aina taaja, vakavaan hartauteen vaipunut katsojaparvi. „Mikä vahinko!” sanoivat katsojat, ja samaa sanoivat sanomalehdet, puhuessaan Kaarlo Wallan ensimmäisestä ja 43

samalla viimeisestä teoksesta. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että ylevämpää Kristuksen kuvaa tuskin oli ennen maalattu. Mutta ei kukaan tiennyt, mikä kuolevalle taiteilijalle yksinäisenä aamuhetkenä antoi voimia päättämään työnsä, ennenkuin hänen silmänsä sammui ja kätensä jäykistyi ainaiseksi. Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 10/1898

Juho Walve

Urbanus Uhvakainen pyrkii urkujenpolkijaksi

Koittipa onnenpäivä kotipitäjäni kirkolle. Monet kiistat ja rähinät vihdoinkin vaikenivat. Päätettiin lopultakin kiukkuisen kirkonkokouksen äänestyksellä hankkia oikein uhkeat urut. Koreita kokkalauseita, sarvipäitä sanasutkauksia koko savolaisen sanavaraston runsaista säilöistä, vastaajat viskelivät „harppujen hankkijoille”. — Panssarin pojat palkataan pillipiipareiksi pääoven parvekkeelle. Silloin varmaankin pahat henget pakenevat kirkon seinien sisältä. — — Vieköön rovasti koko rymellyksen navettansa parvelle ja antakoon siellä pasuunan pauhata karjatyttöjen karkeloimiseksi. — — Ukkojen irvistyksistä ei lähtenyt apua. Seuraavana 45

keväänä urkuja asetettiin paikoilleen pääoven parvekkeelle.

Silloin siitä juttuja alkoi juosta, kertomuksia kiertää. Ääni kuuluu tulevan kuni ukkosen jylinä; vanhan puukirkon laipio rusahtaa alas, akkunaruudut rämisevät sirpaleina seiniltä ja korvat käyvät kuuroiksi. Niin aivan. Kokkolan kivikirkossakin, sanoivat vanhat suolojenhakijat, rapisee rappaus laipiosta, jos milloin täysillä uruilla käristetään. — — Uhvakainen vasta paraasen uhoonsa yhtyi. Hän näet aikoi urkujen polkijaksi. Onnettomuudekseen osui hän koiranleukojen leikkipalloksi. Urbanus Uhvakainen polveutui Pohjanmaalta, mistä lieneekään Lohtajalta pahasena poikasena saapunut. Parhaan ikänsä palveli hän pappilassa ja kun pitäjän vanha kellonsoittaja, Kupus Kauppinen kuoli, yleni Urbanus ihan kuin itsestään tähän kirkolliseen virkaan. Vuosikymmeniä hoidettuaan kiitettävällä taidolla ja erinomaisella täsmällisyydellä kellonsoittajan taiteellista tointa, Urbanus ei hiventäkään epäillyt soitannollisia lahjojaan ja piti siis ihan luonnollisena asiana päästä pitäjän urkujen polkijaksi. Mutta Urbanus ei jättänyt asiaansa sokean sattuman nojalle, hän tahtoi saada siitä perinpohjaisen selvyyden. Kirkonkylään saapui joka suvi kesävieraaksi kuuluisa musiikkitirehtööri, oikein maamme pääkaupungista Nikolainkirkon yliurkuri sanottiin hänen olleen. Uhvakainen ajatteli, hänhän, jos kukaan, tuntee täsmälleen, kuka parhain kelpaa urkujen polkijaksi. Jos häneltä vaan „petyykit” saan, niin silloin vetelee virkaan pääsemisessä. Urbanus Uhvakainen rohkasi mielensä, lähti tirehtyö46

rin luona käymään ja astui juhlallisen totisena hänen eteensä. — Tuota noin, tulin kysymään tirehtyöriltä, miten avarat „eksalmit” täytyy lukea, ennenkun pääsee urkujenpolkijaksi. — Aiotteko, Uhvakainen, sellaiseen toimeen? — Niin mäjähti mieleeni, että jos vaan voisin „eksalmit” läväistä, jättäisin kellonsoiton ja rupeisin parempaa soittoa harrastamaan. Mitenhän paljon siihen vaaditaan? — Jommoinen joukko musiikkitietoja ja runousoppia, sillä näettenhän asia on niin, että jos urkuri alkaa soittamaan „Koko maailma iloitkohon” ja urkujenpolkija taitamattomuudessaan alkaisi polkea „Voi meitä köyhiä syntisiä”, niin syntyisi siitä sekoitus, pahempi kun Paapelin tornissa. Sellaista urkujensoittoa ei kukaan ymmärtäisi. Virsien ja koraalien tunteminen siis ehdottomasti vaaditaan. — Vai niin, vai niin paljon! Luulin vähemmälläkin pääsevän. Uhvakainen aivan äimistyi. Mahdottomalta rupesi tuntumaan yrittäminenkin. — Mistähän päästä tuota voisi alkaa ja ehtisiköhän nuo „eksalmit” Kirkastuksen sunnuntaiksi suorittaa? — Paljon mahdollista. Kääntykää seurakunnan kanttoorin puoleen opetuksen anomuksella. Toivon ja epätoivon valtaamana Uhvakainen astuskeli kotiinsa. Emännälleen ei hän hommistaan hiiskunut sanaakaan. Näytti kovin miettiväiseltä. 47

— Kumpa osaisin edes kirjaa lukea. Hätäkös tässä oli-

sikaan. Aapista tavailin rippikoulussa. Senkin olen unhottanut. Mutta kellonsoittaminen sujuu selvästi. Tiedän ihan säntilleen, miten sapattirauha soitetaan. Huomenkellot kläppäämisineen — ensimmäisen, toisen ja kolmannen kokouksen huokaukset — papinkellot y. m. s. osaan ihan varmasti. Sielukelloihin ja hautauskelloihin saan joko samean tai heleän hyminän sen mukaan, miten vainajan kadotettu tai autuaallinen sieluntila milloinkin vaatii. Niin, ja paljon muutakin. Senkin tiedän niitä korva vaikuttaa kellon laidan ja kielen välissä. Vaikka kuulutuksiin pääsinkin Riitta Stiinan rivakan lukemisen höykällä, ei minulta siltä meininkiä puutu. Muisti kuin hevosella, miksi en voisi läväistä urkujenpolkijan „eksalmia”. Vielä saavat nähdä senkin ihmeen. Riitta lukee joka rivin ja minä kätken sydämmeni pohjaan jokaisen rikunkin. Voitostaan varmana astuskeli Uhvakainen lukkarin pakeille. Hän on Helsingissä „eksalmit” laulanut ja osaa kyllä ohjata, ajatteli hän tiellä käydessään. — Tulin saamaan ohjausta urkujenpolkemisessa. — Kerrassaan hyvä juttu. — Mistähän päästä pitäisi alkaa, jotta pikemmin joutuisi? — Juuresta puuhun tietenkin. Mutta kellonsoittotaito muuttaa kokonaan asian. Täytyykin nyt pari kolme porrasmittaa laskeutua ylhäältä alaspäin pääoven parvekkeelle. — Sitähän minnäi täss oun oappaillut, ett’eihän taito takaisin työnnä. — Uhvakaisen ulkomuotokin sopii mainiosti siihen 48

toimeen, jotenkin jykevä, tavallisen tanakka ja painoakin näyttää keskipalkoille paisuvan tarpeeksi asti. — Mutta virret ja koraalit, niistä taitaa tulla tässä vielä kiusankappaleet. — Mitä vielä! Minä niistä selvän otan. Uskokaa, Uhvakainen, henkeä tässä etupäässä tarvitaan. Sanat ja säveleetkin sijaansa kuuluvat, mutta jos vaan henki puuttuu, niin kaikki on kuollutta. Ken niin asiaa harrastaen, kuin Uhvakainen, ryhtyy urkuja polkemaan, niin henkeä ei tule koskaan puuttumaan. — Sen uskon. — Mutta jos varmuuden vuoksi tahdotte silmäillä oppikirjojakin, niin tässä on pari kolme sellaista. — Kiitoksia! Sydämmeeni aivan kätken niistä jokaisen sanan. Outoa rupesi Uhvakainen ounastelemaan, kun Riitta, rillit nenällä, alkoi kuvakirjoista lukea voin valmistuksesta, kermankuorimisesta, kirnuista, separaattoreista ja senkin päiväisistä. Jokohan petkuttivat, ajatteli Uhvakainen. Voi tuntui mukiin menevältä ja vähän niinkuin oppiaineesen kuuluvalta, sillä Uhvakainen oli usein ollut rovastin mukana sästyvoita kokoamassa. Mutta ne muut vehkeet ja turpiinit siinä tuntuivat vievän ihan väärälle tielle. — Stiinaseni, jätämme nyt lukemisen toiseen kertaan. Minä kysyn neuvoa rovastilta. — Hyvä Urbanus, emmehän me tarvitse sellaisia mei49

jerikapineita, kun kanttoori ja rovasti. Kyllä minä mäntä-

kirnullakin yhden mansikin maidon voiksi vellon ja hinnatkin luettelossa näyttävät niin hirmuisen suurilta. — Tämän alla piileekin toinen asia ja minä kysyn neuvoa rovastilta. Seuraavan sunnuntain aamuna astua töhäili Uhvakainen upeasti kirkkomäkeä tapulin portaille päin, avainkimppu kädessä ja kuvalliset oppikirjat kainalossa. Saatuaan aamusoitot suoritetuksi, riensi hän sakaristoon ikäänkuin salakähmässä saamaan rovastilta varmoja tietoja, ennenkuin lukkari ennättäisi saapua. — Pyytäisin kysyä, ovatkohan nämä oikeita oppikirjoja? — Minkä aineen oppikirjoja ne pitäisi olla. — Aikoisin urkujenpolkijaksi, jos tuota voisin „eksalmit” läväistä. — Rovasti rehahti makeaan nauruun. „Onpas nämä oppikirjoja! Jo nyt Uhvakainen on uhoon yhtynyt. Vähemmälläkin urkujenpolkijaksi päästään. Viekää kirjat kanttoorille ja sanokaa että eksaami on jo suoritettu ja kiitoksella hyväksytty. Helpoituksen huokaus pääsi Uhvakaisen rinnasta ja kirkastuksen sunnuntaina sai hän jo näyttää taitoaan. Hyvin riittikin henkeä uruissa ja sehän oli pääasia. Tuskinpa Sven Dufvakaan tunnollisemmin ja nöyremmin täytti kutsumustaan, kuin Uhvakainen urkujen polkemista. Kanttooriakin hän kunnioitti vilpittömästi, vaikka muut häntä takanapäin sanoivat koiranleuaksi. Uhvakainen sitä-

vastoin aina ylisteli kanttoorin ääntä ja taitoa sekä liitti lopuksi kuvauksen siitä, miten kanttoori oli eksalmia Helsingissä laulanut niin voimakkaasti, etta kymmenpennin pätäkkä oli keikkunut akkunakarmilla kuin herneet pohtimessa ja karsta putoili Nikolainkirkon kattoholveista. Nuori Karjala n:o 0 1.12.1898

Eino Leino

Käynti syysnäyttelyssä

Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta

Tapasin Mikon taiteilijain näyttelyssä vernissapäivänä. Hän liikkui siellä kuin vanha tottunut konsanaan ja näytti tutustuneen jo useampaan taiteilijaankin. Monen kanssa näytti hän olevan vanha ystäväkin. Menin lyömään häntä olalle. — Terve mieheen, sanoin, sinähän kovin näytät pääkaupunkilaistuvan. — Ka, terve, sinäkö se olet! Tunnen päinvastoin itseni täällä hyvinkin maalaiseksi. Hienoa seuraa, hienoa seuraa. Seisoimme juuri sakean naisparven keskellä. Näin Mikon henkivän tätä ilmaa suurella mieltymyksellä. 55

— Mutta tuttavuuksia sinulla on, huomautin, nähdessäni Mikon jälleen tervehtivän erästä ohi kulkevaa taiteilijaa. — Tottahan toki, mutta ne ovat kaikki minun maalaisajoiltani. Tuon kanssa tutustuin minä Viitasaarella, tuon kanssa Rautalammella. Ikävä vain, ettei täällä näy minun Karjala-tuttujani. Arvasin hänen tarkoittavan Gallénia ja Halosta. — Ei kuulu täällä olevan heidän taulujaankaan, sanoin. — Ei kuulu, muita töitä kuuluu olevan miehillä, joita taitaisi ollakin hiukan vaikea tänne Helsinkiin hilata. Vahinko, suuri vahinko. Heitä juuri olisin tahtonut täällä tavata. — Kukapa heitä ei olisi tahtonut tavata? Mutta onhan täällä tauluja liikenemäänkin. Seisoimme juuri Edelfeltin Ida Aalberg-kuvan edessä. Mikko näkyi sitä mittelevän erityisellä hartaudella. — Mitäs pidät? virkoin. — Hyvä on kuva, vastaili hän harvakseen, suuri on siveltimen käyttäjän taituruus. Hienoa työtä, älykästä työtä, niin älykästä, että taiteilija on uskaltanut värien puolesta olla hiukan karukin. Edelfelt ymmärtää paljon ja minkä hän ymmärtää, sen hän myös osaa. Mestari on ylen etevä. Siirryimme siitä muihin Edelfeltin tauluihin. Samalla tyynellä ihailulla Mikko niistäkin puhui. — Professori Runeberg, luki hän luettelosta, onpa siinä tukevaa työtä. Herättää luottamusta heti ensi silmäyksellä. — Entäs tämä toinen valtuusmiesten kuva sitten? Mitäs siitä sanot? Samaa sanoi Mikko siitäkin. Yleensä tuntui hän olevan

suuri Edelfeltin ihailija. ”Hieno herra”, sanoi hän, ”ja ymmärtää niin hyvin meitä suomalaisiakin”. — Suomalainen hän onkin, huomautin. — Kyllä, kyllä, mutta hän on samalla maailmanmies. Ja siihen emme me suomalaiset ole vielä tulleet. Mitenkä se Mefisto siellä ”Faustissa” sanookaan Jumalasta? Hän muisteli nähtävästi sitä kohtaa, jossa Mefisto kiittää Jumalaa siitä, että tämä ymmärtää niin hyvin itse perkelettäkin. — Tuossa ovat Gebhardin taulut, huomautin. Mikko tarkasteli niitä kotvasen. — ”Poika” on hyvä, virkkoi hän sitten, mutta muissa on vähän liiaksi sunnuntaita. Parempia paloja minä olen joskus siellä maalla hänen luonnoskirjassaan nähnyt. Gebhard ei tuntenut häntä tällä kertaa erityisemmin miellyttävän. Mutta sitä enemmän Sjöströmin itsemuotokuva. — Katsopas vaan, sanoi hän, siinä on kiinteyttä. Eivätkä ole hullumpia maisematkaan. Tuolla miehellä on jotakin omaa sanomista. — Sanovat hänen paljon menneen eteenpäin, virkoin sivumennen. — Siitä en tiedä, kun en ole ennen näissä näyttelyissä käynyt. Siksi en minä juuri paljo taidetta ymmärräkään. Puhunpahan vain, mitä luonto ja ihmiset ovat minulle opettaneet. Tuota hänen ei olisi tarvinnut minulle huomauttaa. 57

Mutta kaikissa tapauksissa oli hupaista kuulla hänen jutteluaan. Enckelliä piti hän hiukan herrahtavana. Mutta tekotapaa ihaili ja hienoa käsityskykyä. — Runollinen mies, kuulin hänen hiljaa itsekseen mutisevan. Minä yhdyin häneen täydestä sydämestäni. Veistokuva-osastossa ei Mikko paljon puhunut. Sanoi sanan yhdestä, toisen toisesta teoksesta, minkään ääreen pitemmäksi aikaa pysähtymättä. Nähtävästi ymmärsi hän tätä taiteen lajia vieläkin vähemmän kuin maalausta. Mutta Emil Halosen ”Impi” herätti hänen ihastustaan. — Enpä ole impeä kauniimpaa nähnyt, puhkesi hän puhumaan. Ja hyvin tehty sitten! Muistuttaa Takasta, olematta Takasta, se miellyttää minua. Vaskilangat vain vähän häiritsevät. — Ne kuuluvat aatteeseen, huomautin. ”Antoi impi hapsiansa.” — Kyllä, kyllä, myönnytteli hän. Mutta miksi muistaa aatetta, silloin kuin koko taideteos on puhdasta ainetta, — puhdistettua ainetta piti minun sanoa. Halonen luo vain savessa ja kivessä, ei hänen pidä aatteita ajatella. Aate-taiteilijoita on meillä kylläksi. Siirryimme

jälleen

maalauksia

katselemaan.

Kuljeksimme ristiin rastiin, pysähdyimme Alarik Munsterhjelmin reippaan ”Lumensulamisen” eteen, katselimme Vesterholmin kaunista ”Kevät-aurinkoa”. Jo tultiin nuoren Favenin jättiläiskokoisen kuvan eteen, jonka nimi ”Pako Hiidenkivelle”. Mikko seisahtui kuin naulattu.

— Sehän on ”Seitsemästä veljeksestä”, virkkoi hän. Sitten hän ei puhunut pitkään aikaan mitään. — Ottavat kovin poikamaiselta kannalta Kiven, sanoi hän sitten huokaisten. Jättiläinen hän oli, jättiläisiä olivat myös hänen veljekseksensä. — Mutta heillä oli kuitenkin lapsen sielu, väitin minä, sen on taiteilija saanut aika hyvin esille. Ei väittänyt Mikko vastaan. Mutta pudisti päätään taulun piirustukselle ja suhteille. ”Tekotapa, tekotapa”, mutisi hän itsekseen. — On täällä muitakin nuoria, sanoin, vieden Mikon Laurénin melkein yhtä suurien kuvien eteen. Nekin käsittelivät kansanelämää. — Yhtä ja toista, yhtä ja toista, myönnytteli Mikko, silmää on. Mutta muuten, — hän viittasi äskeiseen. — Kyyhkysen porotaulu on hyvä, virkkoi hän sivumennen. Tulimme Tuhkasen taulujen eteen. — Oletko ollut Vuokatilla? kysyin. Taiteilija oli käsitellyt nimittäin erästä näkö-alaa mainitulta vuorelta. — En ole ollut. Mutta paljon voi taulunkin perustalla kuvitella. Loitsiva akka menettelee myös mukiin. Huomasin, että Mikko alkoi väsyä. Hän ei ollut tottunut näin paljon yhdellä kertaa näkemään. — Mennäänkö pois? ehdottelin. — Mennään. Olisihan täällä vielä paljonkin taiteilijoita, vanhoja taiteilijoita, kyvykkäitä taiteilijoita, kyvyttömiä taiteilijoita ja taideteollisuuttakin. Mutta tullaan joskus toisti. Ei 59

jaksa yhdellä kertaa.

Mentiin pois. Portaissa muisti hän, ettei hän ollut nähnyt Salolta mitään. — Missä hän on? Hänhän viime vuonna kuuluu lyöneen täällä pienen ennätyksen. — Olihan häneltä yksi taulu eikä ollenkaan hullumpi. — Kas, kun ei sattunut silmä huomaamaan, valitti Mikko. Mutta kadulla kysyi hän: — Mitenkä muuten taiteilijain nuorin polvi mahtaa olla tyytyväinen lautakunnan arvostelmin. — Ainahan sitä vastaan tyytymättömyyttä kuuluu. Näytteillä olevat taulut ovat vain pieni osa näytteille tarjotuista. Hyljätyt tietysti puivat nyrkkiään. — Housun taskussa, niin, virkkoi Mikko. Mikseivät pane toimeen vapaata näyttelyä? Jos on jotakin näyteltävää, niin totta hiidessä sen näytteille saa. Yleisöllekin se epäilemättä olisi mieliä kiinnittävää. Sitäpaitsi voisi se vilkastuttaa taiteellista elämää. Mikon nimi on, kuten tunnettu, Vilkastus. Hän tahtoisi aina vaan vilkastuttaa. Mutta ehkäpä sopisi ”hyljättyjen” tuumia asiaa. Päivälehti 241 17.10.1902

Eva Ljungberg

Kolme Jumalan-äidin kuvaa

(Harjotelma)

Kolme naisvartaloa, kukin esittäen Neitsyt Mariaa lapsineen, ilmestyy eteeni lumoavassa kauneudessa esikuvana naisesta — äidistä. Kaksi näistä on ikuistutettu vaatteelle mestarien sellaisten kuin Murillon ja Leonardo da Vincin maalaamina; kolmas on saksalaiselta maalarilta Kaulbachilta. Syvä karakteristiikki on näiden kaikkien tuntomerkkinä. Syvällisemmin tutkiessa saavat kuvat lihaa ja verta, ja elävä elämä ilon ja tuskan, pohjavirtoineen astuu jokaisen eteen. Sellaisena kuin Murillo esittää Kristus-äidin kuuluisassa »La Madonna del divin Figliossa»'an Pittin Galleriassa 61

Firenzessä, näemme neitsyt Marian istuvana yksinkertai-

sella kivipenkillä lapsi sylissään. Mikään dekoratiivisessa suhteessa ei häiritse vaikutusta. Viitta, johon lapsi oli ollut verhottuna, on pudonnut alas ja makaa syvissä laskoksissa äidin jalkojen juurella. Tässä kohdin yksin on taiteilija esiintynyt ilmaistaakseen äidillistä arvokkaisuutta. Nuoren naisen suurista, tummista silmistä kuvastuu syvä tuska. Hän on naisen huoleton ja hilpeä perikuva, naisen, joka rakastaa auringon säteilevää valoa, lintujen riemuitsevaa laulua ja maan väririkkaita kukkia. Iloisena ja onnellisena on hänen elämänsä ollut yksi ainoa poutapäivä. Mutta sitten tulee hallayö, myrsky, pimeä. Hän ponnistaa vastaan, hän taistelee, hän ei tahdo antautua surun valtaan. Hän rukoilee, hän itkee — mutta hän ei voi välttää kohtaloaan. Hyökyaalto vyöryy hänen edessään, mutta se ei tapa häntä. Hänen pelastuksensa on hänen lapsensa, ja hän nousee jälleen. Entinen hilpeys on kuitenkin kadonnut. Ruumiillisen ja sielullisen kärsimyksen jälkeen valtaa vakavuus hänen olentonsa. Niin vaikeaksi ei hän ollut ajatellut elämää, jonka todellisuuden hän nyt oli tullut tuntemaan. Vapisevin käsin ottaa hän lapsen syliinsä ja näyttää sitä maailmalle. Mikään ei hänen ulkomuodossaan ilmaise tällöin, että hän olisi onnellinen lahjasta, jonka elämä oli lahjoittanut hänelle, mutta silmien ilmeestä ja vakavasta piirteestä suun ympärillä huomaa, että hän rakastaa tätä niin suuresti, että hänen sydämensä on murtuva sinä päivänä, jolloin hänen on seuraaminen tätä Golgatalle. — Leonardo da Vincin ihanassa »Madonna Littassa» 62

Pietarissa tapaamme erään toisen perikuvan naisesta, eli oikeammin neitsytäidistä. Hän näyttää kypsyneemmältä, paremmin valmistuneemmalta kutsumukseensa. Koko hänen olennossaan piilee selväpiirteinen hellä äidillisyys. Vieläkin kajahtaa

enkelin

rauhantervehdys

hänen

korvissaan:

»Terve, armoitettu siunattu sinä vaimoin seassa!» — Vieläkin tuntuu hän huomaavan syntymäyön ihmeellisen salaperäisyyden, kun ylistyslaulu ja paimenten kunnioitus vahvistivat enkelin sanat. Elämä ei ole häntä pettänyt. Se sitävastoin on antanut hänelle enemmänkuin hän koskaan oli odottanutkaan. Hänen käyskennellessään ja unelmoidessaan isänsä puutarhassa, kuunnellen suihkulähteiden lorinaa ja silmät kohotettuina tuikkivalle tähtitaivaalle, eihän mitään muuta niin toivonut kuin tulla nöyräksi Jumalan palvelijaksi, ja miten kävi sen sijaan — hänestä tuli Jumalan pojan äiti. Tämä korotus täyttää hänet pyhällä hartaudella. Mitä on menneisyys, mitä on tulevaisuus? Nykyisyys on hänelle kaikki. Ulkomaailmasta välittämättä istuu hän selkä avoimiin kaari-ikkunoihin päin, mistä on laaja näköala auringon valaiseman maiseman yli, kokonaan vaipuneena lapsensa katselemiseen, joka täyteläisestä äidinrinnasta etsii ravintoaan. Asema on yksinkertainen ia luonnollinen, ja kokonaisuudeltaan erinomaisen vaikuttava. Tämä uskollinen rakastava nainen, lapsellisen lempeä ilme kasvoissa on äiti, yksinomaan äiti. — Kaulbachin »Itkevässä Neitsyt Mariassa» tapaamme me uudenajan naisen, vanhojen mestarien viattomat 63

madonnakuvat ovat saaneet väistyä sävyisämmän, kärsimyksen korkeimmassa määrässään elähyttämän naisen kuvan tieltä. Tässä kuvassa on elämää ja liikettä Hänen siinä seisoessaan nojautuneena lapsensa yli suuri kyynel silmässään, hurmaavana liikuttavana, selvenee jo ensi katsauksessa hänen elämänsä historia. Hän on kuumaverinen nainen, joka kaihomielin ikävöi onnea. Nautinnon ja ilon kaipuu piilee hänessä kuten perintö. Hän kammoo yksitoikkoista elämää rajoitettuine näköaloilleen ja ahtaine kaavoineen. Hän tahtoo jotakin korkeampaa, avarampaa, suurenmoisempaa. Hänen kauneuden ja rakkauden vaatimuksensa on niin suuri, että seuhkaa sortaa hänet. Tulee sitten päivä, jolloin hän putoo taivaan huimaavilta korkeuksilta. Kansan pilkka ja iva saattaa tämän putouksen tuntumaan hänestä vieläkin katkerammalta. Tunneihmisen ihmeellisellä kyvyllä mielikuvituksen avulla niin sanoaksemme muuttaa olevia oloja koettaa hän maalata vastasyntyneen poikansa tulevaisuuden niin valoisaksi kuin mahdollista. Poikansa hyväksi on hän uhraava koko sen hellyyden, jota hän itse niin kiihkeästi oli ikävöinyt. Hänet on hän tekevä onnelliseksi sillä tunteella, jota toiset ovat herjanneet. Jos hän itse onkin ajettu kuivaan, polttavaan erämaahan, ei ainakaan pojan tarvitse kokea mitä erämaan vaellus merkitsee. Hän on saattava häntä ihanuuden maahan ja antava hänen juoda elämän vettä ja lauhkeiden tuulien vil64

votella. Hän on tekevä hänet sopusuhtaiseksi, onnelliseksi ihmiseksi. Vapisevista huulista ja kyynelten peittämien silmien epätoivoisesta ilmeestä huomaa kuitenkin, ettei hän itse luota siihen tulevaisuuden suunnitelmaan, jonka hän on poikansa hyväksi tehnyt. Päinvastoin kokee hän lujalla äidinrakkaudellaan kaikkea mitä poika saa kokea: väärinymmärrystä, uhkauksia, vainoomisia, tuskallista kuolemaa ristillä. Hän tyhjentää hänen kanssaan kärsimyksen kalkin pohjaan asti ja vääntelee henkisesti syvimmissä sieluntuskissaan. Tekisi mieli huutaa tälle äidille: »Ollos lohdutettu, sä raukka, etkö näe sädekehää poikasi pään ympärillä, etkö näe kuinka paljo suurempi hän on kuin kaikki muut!» — Jos Murillan Neitsyt Maria katsotaan edustavan nuorta viatonta tyttöä hohtavine sielunsiipineen ja Leonardo da Vincin »Madonna Litta» äidillisyyttä liikuttavimmassa hellyydessään, niin on sitä vastoin Kaulbachin »Itkevä Neitsyt Maria» luettava naisiin, jotka edustavat suurta kärsimystä. Ihmiset rakastavat ja ymmärtävät nuorta tyttöä sielunsiipineen, he ihmettelevät kunnioitettavaa naista — äitiä, mutta he halveksivat ja hylkivät sellaisia naisia kuin »Itkevä Neitsyt Maria». Päivä (kuvalehti) 3/1907

Emil Vikström

Taiteen ymmärtämisen puutteesta

On ihmisiä, ja paljonkin sellaisia, jotka sanovat, etteivät he ymmärrä taidetta. Tällainen lause on samalla kertaa sekä väärä että oikea, riippuen siitä, mitä taiteen ymmärtämisellä käsitetään. Väärä se on ainakin useimpien normaalilahjaisten ihmisten suhteen, jos taiteen ymmärtämisellä tarkoitetaan alkeellista syntyperäistä kykyä vastaanottamaan taidevaikutelmia kaikkein yksinkertaisimmassa muodossaan. Eipä ole esimerkiksi täysin normaali se lapsi, joka ei pienestä pitäen tunne kiintymystä outoihin muotoihin, silmäänpistäviin väreihin, kuviin ja piirustuksiin. Mitä tämä taipumus on muuta kuin niiden sielunvoimain alkeellisin ja yksinkertaisin itiö, joiden korkeampi kehityskanta on itsetietoinen taiteen ymmärtäminen ja taiteellinen toiminta. Ja tekisipä mieleni 66

väittää, että hyvin harva on se täysi-ikäinenkin ihminen, joka ei tuntisi kauniin jonkunlaisen ilmenemismuodon vaikuttavan jotain mielihyvän tunnetta. Jokainen, joka sellaista tuntee, ”ymmärtää” taidetta tavallaan, s. o. hänessä on alkeellista vastaanottavaisuutta taiteelle, eikä hän siis ole oikeutettu antamaan itsestään sitä halventavaa ja alentavaa tuomiota, ettei ollenkaan ymmärrä taidetta. Sanoin ”halventavaa ja alentavaa” koska se väite sisältää tunnustuksen siitä, ettei ole varsin täysilahjainen. Mutta toisaalta se lause on oikeakin, vieläpä — sen pahempi — surullisen suuressa määrässä oikea, jos nimittäin vaaditaan hieman enemmän, vaaditaan, että tuo alkeellinen vaisto on kehitetty itsetietoiseksi tajuksi. Taide on varsinaisten harjoittajainsa käsissä kehittynyt niin sanoakseni kieleksi, joka sen kielentaitavain kesken välittää tunteita, välittää aistimuksia ja ajatuksia, joiden arvoon yhtä ikuinen kuin konsanaan käsitteellisen kielen ilmaisemain ihmisjärjen korkeimpain saavutusten. Sen kielen tietoinen ymmärtäminen puuttuu liian monelta. Ja silloin puuttuu luonnollisesti myös se taiteen ymmärtämisen korkein muoto, joka on taidetarvetta, kaipausta nähdä ympärillään kaunista, tunnetta, että elämä on köyhä ja karu sitä ilman. Ja tässä puuttuvaisuudessa ollaan niinkin pitkällä, että monet ihmiset voivat ylvästellen, ikäänkuin jotakin ansiotaan kehuen lausua: minä en ymmärrä taidetta enkä tarvitse taidetta! ... Tämä on tulos siitä että nuo ihmisessä piilevät taipumukset taiteeseen ja taideymmärrykseen on jätetty ja jäte67

tään kehittämättä. Ei voi olla muuta kuin merkkinä siitä, että sivistystyössä on olemassa suuri vajanaisuus, kun niin saa käydä, kun kansan kasvatuksessa jää syrjään näin tärkeä puoli, jää kuihtumaan ja lakastumaan synnynnäinen taidelahja. Niin on juuri meilläkin saanut käydä. Jokaisessa museossa, jossa on kokoelma vanhoja kansan tarve-esineitä, huonekaluja, työkaluja j. n.e., pääsee siitä vakuutukseen. Miten paljon hellivää työtä niihin ennen uhrattiinkaan, miten niitä kukin tekijä makunsa mukaan koetti saada paitsi tarkotustaan vastaaviksi myöskin kauniiksi, somistetuiksi! Taidetyötä se oli totisesti ja edellytyksiensä mukaan arvosteltuna varsin korkeata sellaista. Ja nyt siitä taideymmärryksestä ja taidetarpeesta ei näy jälkeä missään! On kyllä varsin helposti selitettävissä, että kehitys on tuonut paljon käytännöllisiä tekijöitä jokapäiväiseen elämään ja että siten on kaikkia asioita vähitellen alettu arvostella ainoastaan hyödyn, edun, vaivattoman hankinnan ja kylmän järjen kannalta, mutta kun samalla unohtamalla esineiden miellyttävä puoli on hävitetty kauneuden vaisto, niin silloin on mennyt hukkaan sellaista, joka ei ole ristiriidassa hyödyn eikä edun kanssa ja jonka siis ei olisi ollut pakko hukkua, on mennyt hukkaan sellaista, jota me väittämättömästi myöskin tarvitsemme ja aina olemme tarvinneet, menetetty mitä tärkein sivistystekijä, elämämme suurin onnentekijä, raaistuttu. Tämän ei olisi annettava jatkua edelleen, vaan olisi käytävä tarmolla tekemään sitä mikä on jäänyt tekemättä, kasvattamaan laajoja kerroksia taideymmärrykseen ja taidetarpeeseen. Mutta älköön tällöin vaadittako kasvatettavil68

ta itseltään paljoa, sillä he eivät voi niitä vaatimuksia täyttää, koska he eivät enää tunne puuttuvaisuuttaan. Niiden, joilla jo on taideymmärrystä ja jotka voivat yhteiskunnallisen asemansa kautta määrätä, on velvollisuus pitää huolta siitä, että kansalla on tilaisuus nähdä taidetta ympärillään. Silmän kasvatus näkemään ja tajuamaan, mikä on kaunista ja mikä ei, on tärkeintä, sillä juuri sitä on laiminlyömisen kautta enimmän raaistutettu. Ajattelen tässä nyt lähinnä kaupungeita ja niiden velvollisuuksia tässä suhteessa. Niiden on helpoin käydä etunenässä, sillä ne voivat parhaiten sekä estää rumuutta että synnyttää kauneutta ja täten saada aikaan, että niiden asukkailla on joka päivä silmiensä edessä sellaista nähtävää, joka heitä juuri tässä suhteessa kasvattaa. Mutta kuinka paljon kaupunkimme vielä laiminlyövätkään verrattuna esim. siihen, miten näitä näkökohtia useissa kaupungeissa ulkomailla otetaan lukuun! Kuinka helppo olisi kaupunkien esim. valvoa sitä, että rakennettavien talojen ulkoasu ei tulisi silmää loukkaavaksi, ettei vierekkäin saataisi rakentaa taloja, jotka siinä toistensa yhteydessä vaikuttavat rumasti ja kauneuden sekä sopusuhtaisuuden lakeja loukkaavasti. Tällä tavalla kaupungit voivat tehokkaasti toimia estääkseen rumaa ja yhtä helppo niiden on toisaalta myöskin luoda kaunista. Muistakaamme kaupungin asukkaita, jotka raskaan työn uuvuttamina pyrkivät ulos kävelypaikkoihin virkistymään. Kuinka suuriarvoista olisikaan heille, jos kaikissa kaupungeissa, pienimmissäkin, olisi kauniita ja hoidettuja kävelypaikkoja tätä varten ja etenkin jos niihin pystytettäisiin 69

taideteoksia heidän vapaasti nähtäväkseen. Niiden näkeminen tekisi aikojen kuluessa juuri sitä kasvatustyötä taideymmärrykseen, jota tarvitaan, ihmisten silmät tottuisivat niitä näkemään ja oppisivat niistä iloitsemaan, ja kun siten saataisiin vähitellen jostakin kohdasta aukko siihen muuriin, joka surullisella tavalla eroittaa suuren yleisömme taiteesta ja kauniista, pääsisi sitä tietä heidän sieluunsa vähitellen yhä suuremmassa määrässä sitä iloa, jota taide tuottaa. Ja iloa ja virkistystä meidän elämämme, joka kuluu yhtämittaisessa aherruksessa ja olemisentaistelussa, enimmän kaipaa. ... Saanen vastedes tässä lehdessä tilaisuuden puhua kansamme kasvattamisesta taideymmärrykseen sekä taiteen ja jokapäiväisen elämän kosketuksesta toisiinsa muiltakin näkökannoilta. Suomen kuvalehti (Hämeen sanomain lisälehti) 0/1911

Volter Kilpi

Kansallisteatterin nykyinen tila

Kansallisteatterin nykyinen tila? On väliaikainen. On ollut väliaikainen jo monta vuotta. On odotettu johtajaa. — Että asia yleensä on näin kauan pysynyt polttavana, siitä on osaksi pidettävä johtokunta edesvastuullisena. Se tosin ei ole johtokunnan vika, ettei ole ollut sopivaa johtajaehdokasta tarjolla. Mutta olosuhteitten ollessa tällaiset, on johtokunnan laiminlyönniksi laskettava se, ettei se heti alussa, jolloin asema jo oli aivan sama, täydellä tietoisuudella ja tarmolla ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka olisivat voineet valmistaa laitokselle sopivan johtajaehdokkaan. Muutama vuosi sitten kiinnitettiin tosin teatterin palvelukseen apulaisjohtaja, joka toimi nykyisissä oloissa on katsottava valmistumisasteeksi tulevaan teatterinjohtajan toimeen. Mutta henkilöön nähden oli silloinen vaali kaikille teatteriasioita 71

harrastaville täydellinen yllätys, toimeen kun otettiin henkilö, jonka edellinen toiminta ei antanut mitään takeita tai toivonaiheita hänen taiteellisista edellytyksistään tehtävään. Kuluneet toimintavuodet eivät ole antaneet selitystä johtokunnan silloiselle vaalille, ja se seikka, ettei johtokunta vieläkään, näin monen oppivuoden jälkeen, ole katsonut voivansa tehdä apulaisjohtajasta laitoksen niin kipeästi kaipaamaa ylintä johtajaa, osoittaa ettei johtokunta itsekään enää pidä silloista vaaliaan oikeaan osuneena. Asiaintila on nykyään se, että yleisömme teatteriharrastus on kuluneina vuosina ja on yhä edelleenkin virkeä, hyvinkin virkeä, että teatterin näyttelijävoimat ovat runsaat ja käsittävät paljokin kiitollista, käytettävää ainesta, sekä että maailmankirjallisuus käsittää rajattoman aarteiston, jota ei ammenna tyhjäksi vaikka kuinkakin runsaat työvoimat. Kaikki ainekset ovat siis olemassa, mistä muodostaa kukoistavimmankin teatterin, kun vain olisi toimimassa johtava, liikkeelle saattava voima, joka itse uskoo tulevaisuuteen ja tehtävään, ja saa toisetkin niihin uskomaan, ja joka voi avata työhalun tieltä sulut, niin että se pääsee virtaamaan. Kun katsoo, miten tämän asemasta Kansallisteatterissa nykyään hallitaan ja vallitaan, pyrkii suuttumus valtaamaan malttavimmankin mielen. Ensinnäkin ohjelmisto? Tilapäinen, kuiva ja köyhä. Eletään kappaleesta kappaleeseen kuin pahaisin maaseututeatteri, ja silläkin taloudenpidolla saattaa tapahtua, kuten viime talvena, että kesken polttavinta teatterikautta tulee pitkä seisaus, jolloin teatteri näyttelee tyhjille seinille: edellinen, loppuun imetty kappale 72

ei enää vedä yleisöä, ja mitään uutta ei ole valmiina. — Kansallisteatterin arvossa ja asemassa olevalle laitokselle ei sovellu eikä saa soveltua, että sen ohjelmisto rakentuu yksinomaan tilapäisille uutuuksille. Sillä pitää olla kanta-ohjelmisto pätevä ja laaja, käsittävä maailmankirjallisuuden pysyvimmät näytelmäluomat. Mikä hetki hyvänsä pitää sen voida asettaa näyttämölle Othellon, Macbethin, Hamletin, Learin, Tartuffen, Ihmisvihaajan (kaikki kappaleita, joita nykyinen teatteri-yleisöpolvi ei ole Kansallisteatterin näyttämöltä nähnytkään!), jotkut Schillerin ja Ibsenin kappaleista, mainitakseni ainoastaan ilmeisimmät yleisteatterin ohjelmaainekset. Tällaiselle perusohjelmistolle rakennettu teatterin toiminta on, samalla kuin se on taiteellisesti pätevintä, myöskin ajan pitkään osoittautuva taloudellisesti kannattavimmaksi, ollen samalla sekä yleisölle että näyttelijäkunnalle kehittävin. — Toinen yhtä tärkeä tehtävä kuin tämä taiteen ikuisuusluomain tulkitseminen yleisölleen, on teatterilla oman aikakauden henkisen valtimotykähtelyn välittämisessä tälle yleisölle. Jos klassillisen näytelmistön viljeleminen on ollut vajanainen, niin on teatterin johto tasapuolisuuden vuoksi jättänyt meidät myöskin tutustumatta Strindbergin myöhäisempään

dramaattiseen

tuotantoon,

tai

esim.

Maeterlinckin tai Wedekind'in näytelmiin, jotka, elleivät taiteellisesti kypsän kirkkaita, sisältävät siinä määrin nykyaikaisen ihmissielun sisäisintä, ongelmallisinta elämäntuntoa, että on ollut suoranaista sivistysryöstöä jättää suomalainen yleisö niiden hengenkäynniltä osattomaksi. Erikoisesti teroitan huomioon, ettei tällaisia edustavia hengenluomia 73

mitenkään ole sekoitettava aina kunkin näytäntökauden muotikappaleihin, jotka yht'äkkiä selittämättömästi ilmestyvät teatteritaivaalle, yhtä selittämättömästi siltä taas hävitäkseen — sellaisia tähdenlentoja on Kansallisteatterimmekin kyllä muistanut — vaikka useimmasti kyllä vasta niiden vainajavuosina, jolloin keinotekoinen kohu niiden ympäriltä jo muualla on hälvennyt, — »Sosiaaliaristokraatit», »Usko ja kotimaa» tai minkä nimisiä sitte lienevätkin. — Niukkaan ja ohueen ohjelmistoon liittyy läheisimmästi näyttelijäkunnan huono ja taidoton käyttäminen. Jo kappalten miehittämiseen nähden on tehtävä vakavia muistutuksia. Osien jakoon tuntuu usein vaikuttavan varsin pinnalliset, jopa pikkumaisetkin näkökohdat. Olen kuullut suunniteltavan esim. Faust-näytäntöä, jossa Axel Ahlberg ei enää soveltuisi Faustiksi, se osa vaatii muka nuoren näyttelijän. Tokkopa Faustia on Romeoksi käsiteltävä? Yksinomaan vanhan teatteripraktikon silmällä suoritettu osien jako voi usein muodostua hyvin yllättäväksi, aina kaavamaiseksi. — Kun lisäksi ohjelmisto on rajoitettu, ja uutuuksista useimmat heikkoja sepitelmiä, sellaisia, joissa on korkeintaan yksi tai kaksi sellaista osaa, joissa on senverran inhimillistä tartuttavaa, että näyttelijä niistä voi mitään tehdä, niin jää suuri osa näyttelijäkunnasta vuosien mittaan melkein työttömäksi. Luulenpa että Kansallisteatteri olisi viime vuodet tullut toimeen melkein puolella nykyisestä henkilökunnastaan. Ei siten, että pitäisin henkilökuntaa liika suurena. Siinä ei liene vähentämisen varaa. Nykyinen johto ainoastaan ei osaa järjestää työtä teatterissa siten, että kaikilla olisi tehtävää. Jos 74

vain olisi ohjelmisto niin täyteläs Kansallisteatterissa, kuin on oikeus vaatia, niin uskon, ettei tarvitsisi olla laita siten kuin nykyään on, että nimittäin runsas, osaksi paras osa voimista saa olla melkein käyttämätönnä. Näyttelijät sellaiset kuin Katri Rautio, Weckman, Kallio, Lattu, mainitakseni eräitä nimeltä, olisi viimevuotinen teatteriyleisö jo voinut unohtaa Kansallisteatterissa olevankaan, ellei heitä olisi toisinaan saanut nähdä jossain statistitehtävissä. Vieläpä sellainen näyttelijävoima kuin Axel Ahlberg, jonka tumma miehekäs taiteilijatemperamentti on ihanimmassa kypsimmässä voimassaan, ja joka millä näyttämöllä hyvänsä olisi juhlittu sankari, on kahden vuoden ajan saanut olla melkeinpä käyttämätönnä. Siinä, jos missään on harjoitettu tuhlausta, jota ei mikään korvaa, sillä taiteilijamahdin kukkuraisuus on ohitseliitävä hetki, joka ei ikinä enää uudelleen palaa. Sellainen teatterinjohto, joka ei valmista meille tilaisuutta näkemään Axel Ahlbergia esim. Kuningas Learina, tai jossakin muussa samanarvoisessa osassa, niinkauan kuin aika on, tekee taidemurhan. — Myöskin entiskeväinen Ida Aalberg-riita oli välittömimmässä yhteydessä sen seikan kanssa, että teatterin johto ei ole kyennyt järjestämään teatterin työskentelyä siten tarmokkaaksi, että sen palvelukseen kiinnitetyt voimat olisivat kantaneet täyden sadon. Kun ohjelmiston vaali vaan on asianmukainen, ja kun johto kykenee saamaan kappaleita käsistään valmiiksi, niin eipä todentotta Ida Aalberginvertainen voima ole osoittautuva teatterin taloutta rasittavaksi kuolleeksi leiviskäksi. Luulenpa laidan olevan siten, että ainoa oikea periaate teatterintapaisen laitoksen talous75

politikassa on sen toiminnan elävöittäminen siten, että se työskentelynsä intensivisyyden painosta tulee yleisön mielenkiinnon polttopisteeksi —, ja sellaisessa teatterin elävöittämistyössä olisi Ida Aalbergin-laatuinen kuohuva ja joustava näyttämöllinen voima ollut loistavin ase todellisen teatterinjohtajan käsissä. — Kun vielä huomautan, että nykyinen johtajajärjestelmä riistää Kansallisteatterin näyttämöltä sen hiotuimman ja monipuolisimman miehisen näyttelijän, yleisön tunnustetun suosikin Adolf Lindforsin, kuluttaen epäkiitollisessa ja repivässä johtaja-ahdingossa kypsimmän taituruuden saavuttaneen taiteilijan, jonka läsnäolo näyttelijäkunnan riveissä melkoisesti kohottaisi koko näyttämöllisen esityksen tasapintaa, samalla tehden mahdolliseksi Moliere'n ja Holbergin uudelleen ilmestymisen ohjelmistoon, niin esiytynee selvästi, mikä turmiollinen halla nykyisen johtaja-järjestelmän kautta on kohdannut Kansallisteatterin näyttelijäkuntaa. — On lisäksi vielä otettava huomioon se kaikkea taiteellista luomisiloa ja -voimaa kalvava sielullinen masentumus ja lamaustila, mikä täytyy vallata taiteilijain mielet laitoksessa, jossa työ on tyrehtynyttä, vauhditonta, ja jossa innostus ja luottava uskallus tulevaisuuteen on sammunut, ja jossa sitäpaitsi useimpia työskentelijöitä painaa tunto siitä, että he saamattoman johdon vuoksi saavat parhaimmat ja hedelmällisimmät miehuusvuotensa lahota käyttämättöminä. — Esitysten puhtaasti näyttämölliseen järjestelyyn en pidä olevan syytä erikoisemmin puuttua. Yhteisnäyttely samoinkuin näyttämö-asukin ovat tyydyttäneet kohtuullisia 76

vaatimuksia, todistaen useissa kohdin hyvinkin tunnollista ja kunnollista työtä. Varsinaista regiataidetta eivät ne kyllä ole olleet. Päinvastoin ovat tulokset usein saavutetut melkoisesti pintapuolisilla ja ulkoisilla keinoilla, kappaleiden näyttämöllepano on enemmän ollut tarkkaa detalji- ja kulissityötä, kuin synteettistä kappaleen yleishengen herkistynyttä tulkintaa. — Mutta pitäisin kohtuuttomana tällaisten näyttämötaiteen korkeimpain ja harvinaisiinpäin saavutusten vaatimisenkin: niitä ei vaadita, ne vastaanotetaan armona.

*** Kansallisteatterin on, kuten jo olen sanonut, oltava yleisteatteri, joka, samalla kuin se holhoo toimivaa dramaattista kirjallisuuttamme, pysyttää maailmankirjallisuuden suurimmat näytelmäluomat kirkkaudessaan elävinä meille, sekä välittää meille oman aikamme hengenkäynnin sellaisena kuin se kuvastuu aikamme sisältöpitoisimmassa dramaattisessa tuotannossa. Välttämättömään klassilliseen ohjelmistoon on sen päästävä siten, että se joka näytäntökautena omistaa ohjelmistoonsa ainakin pari kolme maailmankirjallisuuden suurdraamaa, joita ei näytellä loppuun, ja jotka sitte pysyvästi pidetään miehitettyinä siten, että niitä seuraavina

näytäntökausina

voidaan

milloin

hyvänsä

kansannäytäntöinä uusia. Tällä tapaa on teatterille valmistettava sellainen kanta-ohjelmisto, että se voi antaa n. s. kansannäytäntöjä kolmasti viikossa, esm. keskiviikko- ja lauantai-illoin sekä sunnuntai-iltapäivin, uutuuksia varten varattaisiin esm. tiistai-, perjantai- ja sunnuntaiillat. Täten 77

lisättyä ohjelmistoa kannattamaan riittäisi hyvästi teatterin nykyinen henkilökunta. Mitä taas kansannäytäntöjen, tai paremmin sanoen pysyvän ohjelmiston kannattavaisuuteen tulee, niin on Helsingin suomalainen yleisö viime vuosina verrattomasti laajentunut ja voimistunut, sekä henkisesti virvonnut, ja jos sen harrastus vaan osataan teatteriin ohjata, voi se etupäässä juuri tälle pysyvälle ohjelmistolle taata täyden kannattavaisuuden. Olisi muuten mieltäkiinnittävää tietää, mitenkä nykyäänkin teatterin iltatulot jakautunevat eri kappaleisiin nähden. Päältä nähden ainakin tuntuu todennäköiseltä, että jos otettaisiin muutaman vuoden ajanjakso tarkastettavaksi, esm. Daniel Hjort, Elinan surma, Maria Stuart, joita viime aikoina on tiheimmin ja pysyvimmin uusittu, tuskin lienevät tuoneet heikoimmat keskimääräiset puhtaat iltatulot teatterin rahastoon? On toisinaan eräillä tahoilla erikoisesti vedottu siihen, että teatterimme on kansallistuttava. Sitä puhetta en minä käsitä. Yleensä on kaikki ohjelmallinen »kansanteleminen» taideasioissa, kuten muussakin käytännöllisessä työssä toteutettavissa asioissa pelkkää hämäräpäisten suunpieksäntää. Kansallisuusväritys taiteessa ei ole ulkonaisesti tahdottua, tarkoitusperäistä, — semmoisena myrkyttäisi ja kuolettaisi se taideluoman —, vaan on se itsetiedottomasti koko taideluomassa läsnä, on sen sävy, elämänrusko, hengitys, on se itse. Minkä omintakeista, alkuperäistä taidetta luoda voimme, se on meidän luomanamme välittömästi, tahtomattammekin suomalaista taidetta, mikäli se vain taidetta on. On niin luonnollinen ja päivänselvä asia se, että olemme 78

suomalaisia, ja että, minkä luomme, on suomalaista, ettei sitä tarvitse miksikään ohjelmaksi asettaa. — Jos teatterin kansallistuttamisella taas tarkoitetaan kotimaisten taidepyrintöjen hellää huolehtivaa vaalimista, niin siinä tapauksessa on sellainen pyrintö yksinomaan suositeltava. Mutta jos se tässä kotimaisen taidetuotannon suojelemisessa ja holhoamisessa pyrkii sulkemaan vieraat vaikutukset meiltä, silloin on sellainen kansallistaminen sukeutuva sulaksi turmioksi taide-elämällemme. Jos on persoonallisuutemme vaan niin polttava, että se jaksaa omakseen sulattaa kaiken vieraan, niin sitä ihanampaa, mitä palavammat ja rikkaammat vaikutukset vaan saammekin vastaanottaa: me emme siinä kosketuksessa itseämme kadota, vaan kasvamme. Tämä on totta niinhyvin kansasta kuin yksilöstä. Paitsi teatterin kansallistuttamisesta on usein myöskin puhuttu teatterin tehtävästä puhekielemme jalostamiseksi. Tässä suhteessa on huomattavaa, että vakiintuva suomalainen sivistynyt keskustelukieli on vielä muodostumistilassaan, ja että kielenkäyttö Kansallisteatterissa, kuten luonnollista, ainoastaan kuvastaa suomalaisen keskustelukielen yleistä tilaa. Jos kielenkäyttö näyttämöllämme on jossakin määrin kirjava, johtuu se siitä että keskustelukielemme yleensäkin vielä on kirjava, eikä sellainenkaan laitos kuin Kansallisteatteri voi tätä seurustelukielen muodostumisprosessia muuta kuin korkeintaan jouduttaa, sen lopullisia tuloksia se ei voi enempää kuin kukaan muukaan ennakolta aavistaa ja omaksua. — Minusta muuten olisi onnellisin ratkaisu tälle kielikysymykselle, jos puhekieleksi omaksuttaisiin 79

kirjakieli lausuttuna länsisuomalaisella ääntämisaksentilla. Sillä tapaa saavuttaisi kielemme, säilyttämällä sointurikkautensa, sen kimmon ja joustavuuden, joka siltä toisinaan esim. savolaisessa ja aitohämäläisessä ääntämistavassa puuttuu, ja joka kuitenkin on aivan välttämätön teräväkäänteiselle ja notkeantarkalle nykyaikaiselle keskustelukielelle. Täten väritetty keskustelukieli voisi näyttämöllä tietysti tulla kysymykseen ainoastaan nykyaikaisissa keskustelukappaleissa, joissa puhelun täytyy olla ripeätä ja sattuvaa sekä teräksistä, korkeampityylisissä kappaleissa olisi edelleenkin säilytettävä laajempi ja laulavampi Kalevala-värinen ääntämistapa. Ratkaisevimmat toivomukset Kansallisteatterin vastaiseen toimintaan nähden ovat kuitenkin kohdistettavat sen johdon uusimiseen. Jo itse johtokuntakin kaipaisi mielestäni osittaista uusimista. Se ei suinkaan kaikkiin jäseniinsä nähden ole sillä tasolla taiteellisiin ja erikoisesti näyttämötaiteellisiin kysymyksiin nähden, millä se meidänkin oloissamme voisi olla. Johtokunnan ulkopuolella on useita henkilöitä, joiden sekä taiteellinen sivistys että näyttämölliset harrastukset ovat moninverroin intensiivisemmät kuin eräillä johtokunnan jäsenillä. Viittaan ainoastaan siihen että esim. Eino Leino tai Jalmari Hahl eivät kuulu edes varajäseninä johtokuntaan. On vaadittava, että johtokunnan jäsenet edustavat ainakin jotakin itsenäistä tahtoa taideasioissa, erikoisesti teatteriasioissa, muuten heidän läsnäolonsa on vain kuollutta painolastia johtokunnassa, joka aiheuttaa horjuvaa epämääräistä empimistä johtokunnan toiminnassa varsinkin juuri silloin, jolloin olisivat kysymyksessä ratkaisevat toi80

menpiteet. — Yleensä tuntuu melkein siltä, kuin johtokuntaa valittaessa sormin olisi laskettu, mihinkä puolueryhmään kukin lukeutuu. Teatterikysymyksissä nyt sillä asialla ei pitäisi olla mitään merkitystä, ja sitäpaitsi ei niin suurta yleistä avustusta nauttivan laitoksen hallintoneuvostolla ole mitään moraalista oikeutta johtokuntaa valitessaan kiinnittää huomiotaan mihinkään muuhun seikkaan, kuin siihen, että johtokuntaan tulevat oloissamme kypsimmät ja pätevimmät teatteriasioita harrastavat henkilöt. Kansallisteatteri ei ole mikään yksityinen laitos, ei tehtävänsä eikä kannatusapunsa vuoksi, ja siksipä myöskään ei hallintoneuvosto saa hoitaa sen asioita yksityisnäkökohtia silmälläpitäen. Toisena toivomuksena johtoon nähden olisi se, että kun ainakin nykyoloissa on näyttänyt siltä, kuin ei johtaja apulaisjohtajan avustuksellakaan voisi valmistaa riittävissä määrin uutta ohjelmistoa, apulaisjohtajan toimi lakkautettaisiin, ja hänen sijastaan johtaja saisi apulaisikseen kaksi regissööriä, joiden tehtäväksi tulisi johtajan ylivalvonnan alaisena huolehtia kappalten harjoittelemisesta ja näyttämöllisestä järjestelystä. Jos näiden regissöörien vaali sattuisi onnellisesti, ja jos johtaja kykenisi järjestämään työn järkiperäisesti, voitaisiin aina pitää yht'aikaa kahta kappaletta valmistuksenalaisena, yksi kummankin regissöörin lähimmän silmälläpidon alla, samalla kuin johtajalla siitä huolimatta voisi säilyä tarpeellinen vapaus ahdistavimmalta pikkuhuolehtimiselta, jotta hän elokkaalla valppaudella ja terävyydellä voi pitää laitoksen toimintaa vauhdissa. — Näiden regissöörien olisi sitäpaitsi ottava riippuvaisia johta81

jasta, jotta vältettäisiin nykyinen epämääräinen asema, jolloin laitoksella on tavallaan kaksi johtokunnasta riippuvaa johtajaa sitä seuraavine hankauksineen, toiminnan hämmentymisineen sekä edesvastuun heikentymisineen. Pää- ja lopputoivomus teatteriasioista puheen ollessa on kuitenkin aina se, että laitokselle on raatava uusi johtaja. — Tunnustan että henkilöllinen vaali tässä tapauksessa on vaikea ja edesvastuullinen, ja tiedän että tämän pulman edessä on johtokuntakin jo vuosikausia neuvottomana luovinut. Ehkä on kysymyksen ratkaisu kuitenkin yksinkertaisimmasti siinä, että uskalletaan jotakin. Onhan estetikkojemme piirissä — ja siihen parveen silmä ensiksi liitää tätä henkilökysymystä pohtiessa — teatterikysymysten harrastus vilkas, jopa polttavakin. Eiköhän löytyne siinä sankassa joukossa ainoatakaan, jolla voisi edellyttää olevan niitä taiteellisia ja mieskohtaisia luonneominaisuuksia, jotka tekisivät hänestä mahdollisen johtajaehdokkaan? Puuttukoonkin häneltä aluksi yksinomaan käytännöllisessä teatterityössä saavutettava kokemus, niin, kunhan aluksi maltetaan tinkiä vaatimukset olosuhteitten mukaisiksi, eiköhän työ miestään kasvattane, jos hän vaan oikeaa ainesta on. — Uskaltakoon johtokunta siis uhkakokeen, parempi sekin kuin nykyinen riutunut välitila! Ja jos se sellaisen askeleen rohkenee tehdä, tehköön sen nopeasti, jotta johtajaksi merkityllä olisi aikaa edes ensi näytäntökauden koettaa saavuttaa perehtymistä tärkeään toimeensa. Aika 7-8/1912

Jalmari Hahl

Taidemietteitä

Suuren yleisön taide tätä nykyä kulkee kehityssuuntaan, joka on sangen selväleimainen. Se trivialiseerautuu. Aikamme mainiot keksijät ovat kaikessa viattomuudessaan tarjonneet tälle trivialiseerautumiselle oivalliset välikappaleet: posetiivin, gramofonin, kinematografin. En rupea pitemmältä valittamaan niitä korvakalvojemme tuskia, joita meille tuottavat kaksi ensimainittua kiusankapinetta. Jokainen kuulohermonsa joltisessakin kunnossa säilyttänyt henkilö on saanut niiden tuskastuttavaa vaikutusta tuta. Ja alttiina sille ei ole ainoastaan julkisilla paikoilla, kaduilla ja ravintoloissa käyskentelijä, se ahdistaa meitä porraskäytävissä ja tunkeutuu työkammiommekin pyhään hiljaisuuteen. Milloin joku italialainen »sankaritenori» gramofonista kiljuu bravuuri-aariaansa, milloin taas joku Etelän poika pihalla panee ulvomaan 83

kuluneen ja epävireisen posetiivinsa, kaiuttaen ilmoille jo enemmäksi kuin klassilliseksi käynyttä oopperasäveltä. Tässä ei edes ole sitä lieventävää traagillisuuden vivahdusta, millä viihdytämme mieltämme kuullessamme ala- tai yläkerrassa pianolla rääkättävän Chopinia tai jotain muuta sävelmestaria. Seuraa sitten kinematografi. En aio nousta vastustamaan arvoisassa pääkaupungissa kukoistavia elävienkuvien teattereita, joiden luku taitaa lähetä viittäkymmentä. Pois se! Käynhän itsekin joskus elävissä kuvissa, silloin kun taide-elämämme yksitoikkoisuudessa haen ajanvietettä. Enkä minä suinkaan kunnon kansalaisilta tahdo riistää leipäpalaa ja toimeentuloa. Eläkööt kaikki rehelliset ammatit! Runsaana rehoittava, yhä runsaampana esille versova kinematografitaiteemme vain herättää minussa muutamia ajatuksia. Ajatuksia? — tämä taide-ala, joka ei yleisöltään vaadi juuri mitään ajatustyötä. Teatterijohtajana ollessani eräs henkilö kehoitti minua välttämään psykologisten kappaleiden esittämistä; — sillä, — näinhän selitti, — niissä täytyy niin paljo ajatella, ja se on niin rasittavaa. — Mikä ihanteellinen ennätys siis tuo elävien kuvien saavuttama, ett'ei nimittäin tarvitse niitä katsellessa ajatustaan rasittaa. Ohjelma selittää jo edeltä kunkin »draaman» pääsisällyksen. Lisäksi opastaa meitä tarkemmin silmiemme eteen heijastettu teksti kaikkea ymmärtämään, mikä ikinä esitetyissä kuvissa voisi jäädä epäselväksi. Tässä suhteessa europpalaisilta eläviltä kuvilta vie voiton ainoastaan kiina84

lainen teatteri, missä johtaja joka näytöksen edellä yleisölle selostaa sisällyksen. Mutta ei siinä kyllin. Vielä joka näytöksen lopulla hän astuu esiin ja selittää mitä on esitetty, arvatenkin sen varalta, että tuo esitetty näytös joihinkin heikomman yleisöaineksen aivolokeroihin on voinut luoda epäselviä käsitteitä. No niin! Mutta europpalaisiin oloihin nähden kinematografin ajatustyötä säästävä aulius on suorastaan ihastuttava. Tosin tähän asti on useissa kinematografiteattereissa kankaalle heijastettu opasteleva teksti ollut vieraskielinen. Mutta tästäkin hankaluudesta alkavat monet mainittujen teatterien johtajat vapauttaa yleisöään. Elävät kuvat tarjoavat vielä useita muita suuria etuja. Paikkojen hinnat ovat vaatimattomat. Markasta istuu jo gentlemannien sijoilla, ja ken saa irti viisikolmatta penniä, voi ostaa itselleen puolentoista tunnin kestävän »taidenautinnon». Ja kuinka paljon ehtiikään nähdä tällä ajalla! Käyhän kaikki huimaavan nopeasti. Kaikissa »toimivissa» henkilöissä tuntuu olevan elohopeaa tai sähköä. Siinä ei kuhnustella. Rakkaudenselitykset ja suudelmatkin suoritetaan pikajunavauhtia nopeammin. Tämä luonnollisesti täydelleen vastaa hermostunutta ja monihommaista aikaamme. Kuka nyt sitten lopulta enää katsoo joutavansa uhrata kolme tai neljä tuntia teatterinäytäntöön, kun elävissä kuvissa tunnissa, korkeintain puolessatoista saa nähdä useita »näytelmiä», jopa lisäksi vuoroin huvi- ja murhenäytelmiä? Huomautin jo miten suuri on näiden »taidelaitosten» luku hyvässä kaupungissamme. Epäilemättä tämä yhä kas85

vamistaan kasvaa, eikä liene se aika kovin kaukainen, jolloin se on noussut satoihin. Viimein epäilemättä ei ainoastaan joka kadulla, vaan myös joka talolla on oma kinematografiteatterinsa. Ja huippukehitys kai on se, että kullakin yksityishenkilöllä yhteiskunnassamme on oma, varallisuuden mukaan kooltaan vaihteleva, kinematografinsa, joka muun muassa illoin pannaan toimimaan omistajan vuoteessaan tavoitellessa unen päätä, ja jonka palvelijatar aamusin panee näyttelemään isännälleen aamukahvia tarjotessaan. Silloin epäilemättä meillä »näyttämötaiteellisissa» pyrkimyksissä ollaan kultuurimaiden tasalla, ehkäpä kaupunkimme tässä suhteessa on maailman ensimäinenkin. Enhän siis edellä ole vastustanut tätä meidän arvoisan kaupunkimme enimmin suosittua draamallisen taiteen muotoa. Olenhan vaan tuonut esiin muutamia sen huomattavia ja edullisia puolia. Näitä voisi vielä runsaasti lisätä. Ja optimistinen tulevaisuus-perspektiivini ei liene aiheeton, kun en saata huomata tälle näyttämötaiteen alalle meillä ilmestyvän vaarallista kilpailijaa. Sillä näin paljoa puoleensavetäväisyyttä tuskin puhenäyttämömme kykenee aikaan saamaan. Ainakin sen taiteellinen vetovoima tuntuu vastaiseksi vaarattomalta kilpailijalta. Päivä 1/1911

III

Eino Leino

Tarina talvisessä yössä

Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta

Paukkuva pakkanen. Korkeat tähdet taivaalla. Kuljimme kylmässä talvi-yössä, Mikko ja minä. Tuuli puhalsi turkin saumoistakin sisälle ja vilu tuntui jokaiseen verisoluun saakka. Ei tahtonut puhekaan oikein luistaa. — Kylmä on, sanoi Mikko. — Niin on, sanoin minä. Sitten oltiin taas hetkinen äänetönnä. Mutta korkeat tähdet vilkkuivat kauniisti. Oletteko koskaan oikein katsoneet tähtiä silmiin? Niiden kanssa ei ylipäänsä ole leikkiä laskemista. Auringon kanssa vielä voi laskea leikkiä, se on niinkuin vanha setä, jo89

ka pitkä piippu suussa keinotuolissaan keinuu, ymmärtää

meidän tuhmuutemme ja antaa ne anteeksi. Samoin ei ole mikään kumma, tulla kuun kanssa toimeen. Se on herttainen vanha täti, joka klassillisen sukankutimensa ja yhtä klassillisten silmälasiensa takaa seuraa koko maailmaa ja johtaa sen kulkua leppoisella pään nyykäyksellä. Sellaisten kanssa ei ole mikään kumma tulla toimeen. Toista on tähtien. Niiden kanssa ei ole leikkiä laskemista. Ne ovat pieniä, polvisukkaisia tyttölapsia, jotka katsovat meihin kirkkailla silmillään eivätkä ymmärrä yhtään mitään. Heidän järkensä on yhtä lyhyt kuin heidän palmikkonsa ja heidän sielunsa rauha yhtä sammumaton kuin uuden, vasta-ostetun kymmenen pennin peilinpinta. Koeta heille selittää jotakin, silloin kuin he väittävät vastaan tahi lepyttää heitä, silloin kuin he ovat suuttuneita! He kuuntelevat sinua, katselevat sinua kirkkailla silmillään, ovat ajattelevinaan, mutta lopuksi nostavat he kuitenkin nenänsä yhtä ”rikkiviisaan näköisinä” pystyyn ja sanovat: ”Ei, ei, näin on asia”. Heillä on kertakaikkiaan oma vakaumuksensa, he tuntevat olevansa oikeassa ja sitä et sinä aina yhtä varmasti tunne. Tähtien kanssa ei ole leikkiä laskemista. — Vai tunnetko sinä? Olin ajatellut asiata niin tuiki kiinteästi, että lausuin viimeisen ajatuksen aivan ääneen. Mikko katsahti minuun kummastuneena. — Mitä sitten? Selitin hänelle parilla sanalla ajatusjuoksuni, ikään kuin häveten sellaisia mielikuvia miesten kesken. Jos se nyt tuohon iskee ivallaan, ajattelin, niin leimaa se minut heti paikal90

la sentimentaaliseksi narriksi, joka kuljen ja tyhjiä kuvittelen paukkuvassa pakkas-yössä. Mutta Mikko ei ole mikään ymmärtämätön ystävä. Hän on päinvastoin hyvin ymmärtäväinen. Hän ei koskaan käytä ivaansa muuta kuin kilvellä katettuja kohtaan. Hän ei koskaan iske paljaaseen ihoon. Niinpä ei hän nytkään sanonut muuta kuin: — Tähdet ovat aatteita. Niiden kanssa ei ylipäänsä ole leikkiä laskemista. Tuo ei tosiaankaan tunnustanut miltään leikinlaskulta. Katsahdin hiukan epävarmasti tähtiin, ikäänkuin nähdäkseni, olinko minä ehkä mahdollisesti tehnyt itseäni sellaiseen syntiin syylliseksi. Mutta ne vilkkuivat aina vain yhtä kauniisti. Sitten katsahdin minä Mikkoon. — Mitä tarkoitat? Ei sanonut Mikko mitään erityistä tarkoittaneensa. Oli heittänyt tuon lauseen vain paremman puutteessa, kun ei muutakaan vastausta minun mielikuvitteluni keksinyt. Mutta minä näin kyllä hänen silmäkulmastaan, että hän tarkoitti jotakin. — Sinä katsoit tähtiin, sanoi hän hetken päästä. Sanoivatko ne jotakin. — Eivät mitään. — Ne eivät sano milloinkaan mitään. Siinä sitä oltiin. Kuitenkaan en minä voinut päästä siitä vakaumuksesta, että vaikka ne eivät sanokaan mitään, ne ehkä sentään tietävät yhtä ja toista. 91

Senkin oljenkorren taittoi Mikko minulta.

— Ne tietävät sen, minkä mekin tiedämme. Taikka oikeammin, ne tietävät vielä paljoa vähemmän. Ne tietävät ainoastaan oman ratansa, eivätkä sitäkään oikeastaan tiedä, vaan tuntevat sen ja kieriävät sitä iankaikkisesti. Turhaa on heidän kanssaan koettaakkaan saada mitään järkiperäistä keskustelua aikaan. Tuo oli kyllä vanhaa ja tunnettua. Siinä merkityksessä en minäkään aivan ollut heidän kanssaan keskustellut. Mikko oli mielestäni tällä kertaa aivan liian proosallinen. — Minä puhun esimerkkien ja tunnustähtien kautta, sanoin. — Niin minäkin. — Mutta sinä et ymmärrä vertausta. — Etpä sinäkään ymmärrä minun vertaustani. Juuri samallaisia ovat näet ihmisten aatteet. Ne kiertävät iankaikkisia ratojaan ja palaavat aina jälleen samalle paikalleen. Vai oletko sinä koskaan mitään sellaista aatetta tavannut, joka ei olisi kiertynyt omaa häntäänsä purevaksi käärmeeksi? Tuo oli mielestäni hyökkäys kaikkea pyhää ja totta vastaan maailmassa. Tiesin kyllä Mikon epäileväiseksi mieheksi ja synteihinsä tuiki paatuneeksi, mutta ei hän silti mielestäni saanut herjata jumalaa. Tottahan jotakin oli kiinteätä maailmassa. Ilmoitin hänelle siveellisen paheksumiseni niin suopeasti ja toverillisesti kuin mahdollista ja lisäsin: — On niitä kiintotähtiäkin. — Mitä esimerkiksi? — Esimerkiksi aurinko.

Huomasin heti sanoneeni tuhmuuden. Tietysti sekin kiertää toisia aurinkoja. Onneksi ei Mikko kuitenkaan tuohon hetkelliseen epähuomioon pahemmin takertunut. — Olet oikeassa, sanoi hän, se on meidän kiintotähtemme. Me tarvitsemme sitä, sillä ilman sitä me emme voisi elää, ja olisi sentähden sula vääryys väittää senkin kiertävän. Samallainen aurinko ihmisille on n. k. usko elämään. Sitä ei saa ottaa heiltä pois, sillä muuten kangistuvat he heti paikalla ja kaikki kuolee. Se olisi kuitenkin suuri onnettomuus, sillä meille on äärettömän tärkeätä, että me elämme. Se on meille ylipäänsä tärkeintä kaikista. En tiedä, onko se kenelläkään muulle niin erittäin tärkeätä, mutta sitä ei minun tarvitsekaan tietää. Sitä aatetta ei siis saa ihmisten mielistä järkyttää. Mutta sitä enemmän muita. Tuo oli mielestäni skeptillisintä puhetta, mitä ikinä olin kuullut. Usko elämään sai siis muka armosta jäädä paikoilleen, mutta ei myöskään mitään muuta. Katsoin kauhistuneena Mikkoon: — Sinä olet epäilyksen henki. Nyt minä tunnen sinut. Mikko nyykähytti päätään. — Ainoastaan mitä aatteisiin tulee. Ihmisten suhteen minä olen hyvinkin uskovainen. Ensiksikin minä rakastan heitä, sillä he ovat mielestäni paljon lämpimämpiä kuin tähdet, ja toiseksi he huvittavat minua. Varsinkin sellaiset, jotka vielä johonkin aatteeseen uskovat. Se on minusta mieltä kiinnittävää taikauskoa, verrattava keskiaikaiseen astrologiaan, joka opetti ihmisten kohtaloiden riippuvan sen tahi tämän tähtisikermän asemasta, minkä alla joku oli syntynyt. 93

Nykyään me nauramme tuolle. Minä en naura sille, yhtä vähän kuin tällekään nykyiselle tähti-uskolle, minä vaan tutkin sitä ja olen huvitettu siitä. Paha vaan, että sellaiset ihmiset yhä vaan harvenevat. Toivoakseni ei tuo kumma sielullinen ilmiö toki tule minun elämäni aikana häviämään, silla silloin en todellakaan tietäisi, mitä tekisin. Olen liian vanha jo uusiakin urheilulajeja oppimaan. Hän sanoi kaiken tuon niin selkäpiitä pakastuttavalla tyyneydellä, etten tiennyt oikein, laskiko hän leikkiä vai ei. Sitä ei myöskään hänen silmäkulmistaan näkynyt. Päätin siis tehdä kerralla selvän asiasta. — Et tiedä, mitä tekisit. Tutki itseäsi! — Sen olenkin jo tuiki tarkkaan tutkinut. Et löydä minusta niin aatteen tynkääkään. — Minusta löydät. — Siksipä minä juuri tutkinkin sinua. Vai luuletko, että minä muuten viitsisin kanssasi seurustella? Ohoh! Olen joskus tavannut jonkun samallaisen miehen kuin minä ja silloin olemme me hiipineet toistemme ohi kuin kaksi auguuria, tahi pikemmin pahantekijää, sillä me tiedämme, että jos me ilmaisisimme oikean itsemme, niin he ihmiset hirttäisivät meidät. — Ole vakuutettu siitä, että minä ilmaisen sinut. Ennemmin tahi myöhemmin sinä kuitenkin heilut hirsipuussa. Sanoin tuon sangen sydämettömästi, sillä Mikon uskottomuus oli minua kovin suututtanut. Kaduin kuitenkin heti lausettani, sillä enhän minä toki todella toivonut Mikolle niin hullusti käyvän. 94

Mutta Mikko oli jo ehtinyt ottaa marttyyrin muodon päälleen. — Olkoon menneeksi minun puolestani, jos sen välttämättä täytyy tapahtua. Samoin on käynyt jo niin monelle muulle. Mutta väärin uskot, jos uskot minua sinun Mefistoksesi, sillä minä en todellakaan tahdo sinulle mitään pahaa. Päinvastoin toivon minä sinulle kaikkea hyvää, nimittäin sitä, mitä sinä hyvänä pidät, että sinä ylipäänsä menestyisit ja kauan eläisit. Samoin toivon minä kaikille ihmisille. Minä en tahdo sormenpäällänikään muuttaa mitään, mitä maailmassa on tahi tapahtuu, sillä se on kaikki minusta yhtä mieltä kiinnittävää. Etsit turhaan mitään pukinkaviota minun kantapäästäni. Periaatteesta käytän minä aina tällaisia pehmeitä vilttisaappaita, mutta sillä käytännöllä on myöskin vissi symbolistinen merkityksensä. Minä en tahdo astua rikki mitään, en edes ihmisten liikavarpaitakaan. Kovin hyväntahtoiselta hän tosiaan näyttikin lyhyessä lammasnahka-turkissaan,

karvalakissaan

pehmeissä

huopasaappaissaan. Kulmakarvat törröttivät tuuheina ja kuuraisina ja sileäksi ajeltu leuka kiilsi kiinteänä talviyön aavemaisessa valaistuksessa. Huulensa piti hän tiukasti yhteen suljettuina. Hän näytti sanalla sanoen niin kokonaisella ja luoksepääsemättömältä, etten minä tiennyt muuta kuin kysyä: — Miksi et? — Siksi että he silloin parahtavat niin pahasti. Vielä pahemmin he parahtavat, jos jotakin heidän aatteellista kantaansa kosketat. Useimmilla ihmisillä on nimittäin oma 95

nimikko-aatteensa, aivan kuin pikku lapsilla nimikkotähtensä, jonka kanssa he syntyvät ja kuolevat ja jonka edestä he taistelevat. Kuinka he ovat sen valinneet, sitä he eivät itsekään tiedä. Se on useimmiten sattunut heidän silmäänsä jo kehdossa, riippuen siis siitä, missä olevaisuuden maassa ja valtakunnassa heidän kehtonsa kulloinkin on sattunut keinumaan. Sellaista tähteä on turha ruvetakaan heiltä riistämään. He uskovat siihen, he näkevät siinä kaiken maailman ihanuuden, he sylittelevät ja sylkyttelevät sitä, keskustelevat sen kanssa, tervehtivät sitä joka aamu noustessaan ja sanovat sille joka ilta hyvästit maata mennessään. Se on samalla kertaa heidän ystävänsä ja jumalansa, heidän suojattinsa ja heidän taikakalunsa. Sitä ei saa heiltä riistää, sillä silloin he eivät voisi elää enää. — Olisi hyviä hauskaa tietää, minkä tähden alla sinä olet syntynyt. — Minä en ole syntynyt minkään tähden alla. Minä olen syntynyt itse auringon alla ja siksi onkin minulla siitä niin kauniit lapsuusmuistot. Luulen että minulla juuri samasta syystä on säilynyt eräänlaisen pieteetti myöskin luota n. k. elämän uskoa kohtaan. Mutta ei se minua sokaise enää sekään. — Sinä olet siis sittenkin Mefisto? — Hyvin passiivinen Mefisto. Jos sanoisin sinulle, mikä minä oikeastaan olen, niin hämmästyisit. — Sano se! — Minä olen taiteen henki. Hän sanoi sen todellakin aivan vakavalla saamalla, 96

mutta hiukan haukotellen. Nähtävästi hänen mielestään oli tällä kertaa jo puhuttu metafysiikkaa tarpeeksi. — Haukottelevan taiteen? — Oikea taide haukottelee aina. Siksi se myös panee ihmiset niin hyvin haukottelemaan. Oikea taide on eetteriä, tiedäthän sitä, jota meidän ja tähtien välillä väikkyy, ja siis paljon raittiimpaa ja viileämpää kuin se ilma, jota me tavallisesti hengitämme. Sellaista eivät ihmiset voi ilman haukottelematta kestää. He sanovat kaikkia klassikoita ikäviksi, mutta he lukevat niitä kuitenkin — ne, jotka lukevat — sillä he kaipaavat unta. Se, joka ei kaipaa unta, ei ole mikään taiteellinen ihminen. Hän on niin kutsuttu terve ihminen, hän ei tarvitse mitään parannusta, hän uskoo aatteisiin ja tahtoo toimia niiden puolesta. Kaiken oikean taiteen ja taiteellisuuden alkuehto on sairaus. Hän haukotteli jälleen oikein kuuluvasti. Nähtävästi oli hän taiteellinen ihminen. Että hän olisi itse taiteen henki ollut, sitä en minä sillä kertaa vielä myöntänyt. Enkä vielä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Nyt en minä kehoita ketään ihmistä sitä myöntämään. Päivälehti n:o 283A 5.12.1902

Väinö Kataja

Mätäkuulla

Mätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terällä Kuivalan kaupungin ainoan äänenkannattajan „Isänmaan Pylvään” toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin koko kaupungissa, vallitsi kesäiseni iltapäivän hiljaisuus ja lepo. Päätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä, mutta „ukonnuoli”, Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään ja hänen henkensä lähtenyt vierailuille unien maailmaan, jättäen kuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan. Aputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen loikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja „ylitsevuotava” sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta oli käynyt jäykäksi ja kovaksi kuin jonkun vanhan, paatuneen koronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoas98

taan eräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli jalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja, nyt helteiseen ilmaan lasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta. Päätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää pääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalla tavalla ravistella Kuivalan uneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli se kylläkin lupaava. Se kuului: Suosikkijärjestelmääkö? Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi kokouksessa kaupungin rankkurin toimi täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat ansiot Pekka Paanasella, joka edullisen viranpitäjän apulaisena on virkatoimiin perehtynyt ja niissä osottanut kiitettävää intoa. Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta kuin että hän muutamia vuosia on oleskellut rantajätkänä Helsingissä. Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana rahatoimikamarin puheenjohtajalla... Tässä kohdassa oli uni päätoimittajan voittanut, ja kirjoituksen jatko jäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomanakuin syntymätön lapsi. Hetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja sisään astui lehden toimitussihteeri, kirjailija Eero Vilkki. Hän tuli suoraa päätä „seuraklubin” tarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan ja nyt raitistutti toimituspaikan 99

ilmaa vienolla hajahduksella monivuotisesta sikaarisavusta ja väljähtyneestä oluesta. Kolinasta heräsi päätoimittaja, hieroi silmiään ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean katseen. — Taas tulet näin myöhään, ärähti hän. — Tässä olen saanut istua raatamassa otsani hiessä. No, onko sinulla uutisia? — Uutisia? — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään. — Uutisia tähän vuodenaikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on mahdotonta. — Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet olutpulloasi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella, urkkia. — Yhtä hyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut. Kunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen akuttimiensa takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat kiiskiä tiskiensä takana, ja erään valppaan lehden päätoimittaja torkkuu. — Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia, paikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko lehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kiven kolosta. — Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt koko viikolla, niin ettemme siitäkään saa uutista. — Oho! Siitähän juuri uutisen saamme. Tornikello ei ole kertaakaan pysähtynyt tällä viikolla. Samalla pieni letkaus asianomaisille. Mutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alottanut talonsa maalauttamista?

100

— Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut kaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa. — Ei kelpaa. Mutta mitähän jos tarjoaisimme JuoppoKaalepille markan, sillä ehdolla että hän pitää pahaa elämätä kadulla ja antaa Inkisen viedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen. — Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei Kaaleppi tyytyisi markkaan, vaan vaatisi itselleen täyttä humalaa, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton kurkku. — Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden tästä liikkeelle. Sinä olet oikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi, murisi päätoimittaja, pannen lakin päähänsä. — Vähentääkö palkkaani? Ja minä kun juuri olen aikonut vaihtaa paikkaa juoksupojan kanssa! — Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat nekin pahukset. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun eivät kokonaiseen viikkoon ole kyenneet saamaan kokoon ainoatakaan kunnollista tappelutai murhajuttua! Tämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään huomispäivän lehteä varten. Toimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi haukotellen silmäillä pääkaupungin postia. Se ei näyttänyt sisältävän mitään virkistävää, sillä hänen haukotuksensa kävivät yhä pitemmiksi, ja ennen pitkää oli hän samassa tilassa, jossa hän äsken oli esimiehensä yllättänyt. 101

Sillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin pääkatua. Ilma oli helteinen, ja ennen pitkää alkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle ja vasemmalle, eteenpäin ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi keittää kokoon uutisen. Saalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan oli hän pannut tähdelle, että heinä kaupungin torilla oli kasvanut puolen kyynärän mittaiseksi, ja oli niittäminen tarpeessa, että haiseva kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien halkopinojen väliin, ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi tuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin lehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut pumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljalleen läksi hän astumaan toimituspaikkaan päin, pannaksensa saaliinsa paperille. Mutta ehdittyään maalari Mutisen talon kohdalle, pysähtyi hän äkkiä. Talosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa parkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. — Ahaa! ajatteli päätoimittaja, siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, kuolema tai tapaturma. Otanpa siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen. Hän meni pihaan ja kuuli, että ääni läksi talon keittiöstä. Hetkisen mietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti keittiönovelle, avasi sen ja astui sisään. Keittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla jokapäiväisessä elämässä oli nimenä „Mutiska”, suuren akkajoukon ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen huuliltaan tulvaili vuoroin 102

voivotuksia ja siunauksia, vuoroin soimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin poissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti näitä mielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa, alhaisimmasta pianissimosta kimeimpään fortiasimoon saakka. — Mitä täällä en tapahtunut, hyvät ihmiset? huusi Ukkonen, kun melu vihdoin sen verran hiljeni, että hän sai äänensä kuuluviin. Nyt vasta huomasivat eukot tulijan. „Mutiska” tuijotti häneen hetkisen, peitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut olivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä. — Mutinen on hukkunut, vastasi vihdoin yksi läsnäolijoista matalalla äänellä. — Hukkunutko? Päätoimittajan sydämessä kamppailivat, hetkisen aikaa inhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta lopuksi voitto kallistui jälkimmäisen puoleen. — Koska? Kuinka se tapahtui? kysyi hän innokkaasti. Nytkös muijat kilvan selittämään. Yksi puhui yhtä, toinen toista, ja kukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja oli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt. Hän antoi akkojen pauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä, kirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville seuraavat asianhaarat: Mutinen oli paripäivää juopotellut, telmännyt ja räiskänyt kotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä 103

aamuna oli hän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa „Mutiska” säilytti viinapulloa „sydämen kouristuksien varalle, jotka häntä aika ajottain vaivasivat”, ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli hänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä; rantaliejuun tarttuneena oli siellä myöskin ollut hänen toinen kenkänsä ja rannalla pullonsirpaleita. Ei ollut siis epäilemistäkään, että hän oli hukkunut tai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat muutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä etsimään. Tällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut esiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voivotellen. Mutta juuri kun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi lausua hänelle muutamia lohduttavia sanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa, „tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa”, joka oli tuollaisen teon tehnyt ja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät kaikki veloista ja „inteikistä”. — Jättäisivät vain sen raadon järveen, kirkui hän lopuksi, pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset kustantaa! Päätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä ja toista, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui, sotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen hermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen mielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että „Mutiskaa” nähtävästi olivat äskettäin ankarat „sydämenkouristukset” vaivanneet ja hän niitä perinpohjin lääkinnyt. 104

— Hävetkää toki, matami! sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut enemmänkin, mutta samassapa sieppasi „matami” häneltä sananvuoron ja alkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän katsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että „Mutiskan” kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa seisovaa hiilihankoa. Hän läksi nyt käymään itse onnettomuuspaikalle, noin puolen kilometrin päässä olevan niemen kärkeen. Sieltä etsiskeli kaksi venekuntaa hukkunutta ja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän vielä saada tarkempia tietoja tapauksesta, mutta niitä he eivät voineet antaa, lausuivat vaan kaikenlaisia arveluita, höystäen niitä enemmän suoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen leskestään. Sieltä

kiiruhti

päätoimittaja

toimituspaikkaan.

Toimitussihteeri ällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena selvitti hänelle retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että oitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä edellä mainittuja virkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan. Mutta päätoimittaja istui valtaistuimelleen ja alkoi kirjoittaa. Hetken kuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen: — Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Mutinen, jonka kodissa viina jo pitemmän aikaa on ollut penaatina (kotilieden haltijana), on eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uh105

rinsa: oman itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonansa hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä, jonka käyttäminen hänestä eläessään oli yhtä vastenmielisiä sisällisesti kuin ulkonaisenakin. Ensi numerossa toivomme voivamme antaa seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty. — Täytyy käyttää aihetta säästäväisesti, mutisi päätoimittaja, tyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. — Siitä saan vielä höystettä yhteen jopa kahteenkin numeroon. Myöhemmin illalla, kun korehtuuri oli luettu ja lehti painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja klubiin, jossa hän päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä tuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla Arvon mekin ansaitsemme, joka, katsoen siihen, ettei hänellä ollut nimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan tahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki, mihinkä hän täydellä todella ryhtyi.

*** Jos toimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu epäilemättä jäänyt häneltä laulamatta. Mutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut. Hän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen kenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kui106

valle maalle ja mennyt lähellä olevaan kallionkoloon vaatteitaan kuivailemaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten koko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen ruumiistaan suurella melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua tuli hän tuntoihinsa ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiinsa. Mitä siellä aviopuolisoiden välillä tapahtui, on tähän saakka pysynyt salaisuutena. Mutta seuraavana aamuna istuivat he ainakin näennäisesti sovinnossa kahvia juoden. Ja juuri silloin toi juoksupoika samana aamuna ilmestyneen „Isänmaan Pylvään”. Mutinen, jonka kallossa kupariseppäin ammattikunta oli toimeenpannut „työskentelevän näyttelyn”, avasi koneentapaisesti lehden ja loi veristävät silmänsä tekstiin. Mutta äkkiä hypähti hän karkeasti kiroten pystyyn ja näytti siltä, kuin olisi hän haistanut kymmenkertaisesti väkevöityä ammoniakkia. Ja silmäiltyään hiukan tarkemmin lehteä, alkoi hän kiljuen ja kämmeniään lyöden tanssia ympäri huonetta tavalla, joka Sioux-intiaanien kuuluisassa päällikössä, Sitting Bullissa olisi herättänyt mitä syvintä myötätuntoisuutta. Mutta sitten tempasi hän käteensä tukevan sauvan ja ryntäsi ulos kadulle jättäen vaimonsa, joka sillä välin oli saanut lehden käteensä, jatkamaan kiljuntaa ja tanssia. Itse elävin paholaisen ilmestyminen Kuivalan kaduille ei olisi voinut herättää suurempaa kauhistusta kuin nyt kuolleeksi luullun Mutisen. Kaksi vanhaa ämmää pyörtyi, poikanulikat pakenivat huutaen porttikäytäviin, muut vastaantulijat jäykistyivät 107

suolapatsaiksi, ja kaupungin uljas poliisi Inkinen nieli kauhistuksissaan tupakkamällinsä. Mutta Mutinen ei tästä kaikesta välittänyt mitään, vaan riensi yhä kiiruummin eteenpäin. Vihdoin saapui hän „Isänmaan Pylvään” toimituspaikan luo ja ryntäsi tuulispäänä sisälle. Minuutin kuluttua kuului toimituspaikasta hirmuinen meteli. Pöydät ja tuolit menivät nurin, jalkojen töminää, läjähdyksiä, huutoja ja kirouksia kuului kadulle pöyristyttävänä sekamelskana. Ja hetken kuluttua näkivät sillä välin toimituspaikan edustalle kokoontuneet ihmiset kuinka toimitushuoneen molemmat akkunat aukenivat, ja toisesta hyppäsi ulos toimitussihteeri, toisesta päätoimittaja. Viimeksi mainittu oli hypätessään sellaisen kaasulla täytetyn, kumista tehdyn ukon näköinen, joita joskus näkee kansanhuveissa laskettavan lentämään yläilmoihin ...

*** Kuivalan raastuvanoikeudessa on nykyään vireillä kaksi juttua. Toinen on painojuttu, jonka maalarimestari Samuli Mutinen vaimoineen on nostanut „Isänmaan Pylvään” toimitusta vastaan, toisen taas ovat samaisen lehden toimittajat nostaneet Mutista vastaan, syyttäen häntä kotirauhan rikkomisesta, rääkkäyksestä, kiroilemisesta, kunnianloukkauksesta ja huonekalujen särkemisestä. Mutta uutinen Mutisen surkeasta kuolemasta kierteli kaikissa Suomen lehdissä. Raittiusmiehet pudistelivat päätään ja teroittelivat viinamiesten mieliin tätä varoittavaa esimerkkiä. Ja vaikka uutinen sittemmin peruutettiin, ei Muti108

sen maine siitä sanottavasti parantunut — enemmän kuin Mutinen itsekään, joka yhä vielä palvelee vanhoja penaattejaan. Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 31-32/1898

109

Eino Leino

Kirjallista pakinaa

Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta

Ensimäiset joulukirjallisuuden uutuudet alkavat ilmestyä. Kirjallisena miehenä oli Mikko heti kiirehtänyt niihin tutustumaan. — On sentään hauskaa, että meillä vielä ilmestyy edes kirjoja, virkkoi hän, hyvillä mielin näytellen kirjakauppapakettiaan. Sille alalle ei vielä kuitenkaan näy halla kynsiään iskeneen. — Niinkö arvelet? Mikko katsoi minua pitkään. — Sitä en minä ainakaan ole vielä huomannut, virkkoi hän sitten, alkaen vasta ostamiaan kirjoja auki leikata. Kir110

joja ilmestyy ja kirjoja ostetaan. Onko se ehkä sinne mielestäsi hallan merkkejä? — Mutta kirjallinen yleisömme ei kasva. Se oli totuus, jonka Mikkokin tiesi. Hän nyökäytti päätään ja jatkoi pienellä resignatsionilla. — Ei kasva, mutta ei toki vähenekään. Se on kuitenkin pieni voitto näissä oloissa. Ja toinen voitto on se, että näissä oloissa ei mikään humbuugi taiteen alalla menesty. — Tokkohan? arvelin minä vastaan. Eivätköhän nämä ajat juuri ole omiaan esim. isänmaallista humbuugia taiteen ja erittäin kirjallisuuden alalla synnyttämään? — Sitä en toki niin vaarallisena pitäisi jos jotakin meillä nykyään isänmaasta kirjotetaan, tapahtuu se tavallisesti niin täydestä sydämestä, että olisi sääli sellaista paheksua. Eivätkä ihmiset pane sellaiselle enemmän arvoa nyt kuin ennenkään, jolloin ei ollut olemassa niinkään suuria syitä isänmaasta kirjottaa. Päinvastoin on mielestäni tässä suhteessa pieni taka-askel yleisessä mielenpiteessä jo huomattavissa. Pahempi on tuon n. k. tendenssikirjallisuuden kanssa, joka nähtävästi meilläkin alkaa voittaa yhä suurempaa alaa. Sitä vastaan olisi minun mielestäni kirjallinen taistelu suunnattava. Mikko on suurimpia ”taide taiteen vuoksi” -opin kannattajia. Se oli tullut useinkin esille meidän keskinäisissä keskusteluissamme eikä hänen lausepartensa ”taistelun suuntaamisesta” sentähden minua vähintäkään hämmästyttänyt. Tahdoinpa kuitenkin ottaa tarkemman pohdin hänen mielipiteistään. 111

— Luuletko tosiaankin sitä niin vaaralliseksi, sanoin. Minun mielestäni on tuiki luonnollista, että ne monet yhteiskunnalliset ja edistysaatteet, jotka ajassa liikkuvat, alkavat hakea itselleen muotoja myöskin kirjallisuudessa. Saavuttavathan ne siten vain laveampaa vastakaikua. Sitä ei minun olisi pitänyt sanoa. Mikko laski kirjan pois kädestään ja suuntasi minua kohtaan hirvittävän iskun paperiveitsellään. — Sinäkin Brutus! Hän nousi ylös, käveli hetkisen aikaa edestakasin, pysähtyi vihdoin minun eteeni ja piti minulle kädet puuskassa vihdoin seuraavan pienen luennon. — Minä olen edistyksen mies, jos kukaan. Harrastan kaikkia niitä kysymyksiä, joita ajassa on, käyn usein kokouksissakin ja luen sanomalehteni tarkempaan kuin moni maalaisvaari. Mutta kun minä otan kirjan käteeni, vaadin minä, että minä samalla saan tutustua taikka jatkaa tuttavuuttani jonkun persoonallisuuden kanssa. Nuoressa kirjallisuudessa niinkuin meidän on juuri erittäin tärkeätä, ettei hairahduta millekään syrjäpoluille, vaan pysytään puhtaan kauneuden kannalla ja se merkitsee samaa kuin että kirjailijain asia on kuvata ihmisiä eikä aatteita. Epäilemättä löytyy sellaisiakin ihmisiä, joissa joku aate on tullut pääasiaksi, jotka elävät ja kuolevat sen keralla, mutta on aivan väärin ajatella, että he olisivat maailman korkeimpia ihmisiä. Korkein ihminen on se, joka on enimmän ihminen ja ihmiseen kuuluu niin paljon muuta, etupäässä muuta kuin aatteita. Siihen kuuluu tunteita ja mielikuvia, ajatuksia ja tahdontoimintaa ja missä sellaista 112

ei ole oikein ja luonnollisesti kuvattu, siellä ei myöskään mitään kirjallista taidetta ole olemassa. Sinä muistanet itse, mikä suunta rupesi yhteen aikaan olemaan vallitsevana meidän laulurunouteemme nähden. Ruvettiin panemaan paljo enempi arvoa jonkun runoilijan aatteille kuin hänen tunteilleen ja mielikuvitukselleen ja vaatimaan pitkin linjaa runoilijoiltamme ”enemmän aatteita”. Sama vaatimus tuntuu nykyään olevan ilmassa suorasanaiseen kirjallisuuteemme nähden. Sellaiselle kansakoulumaalle kuin meidän ei mitään tappavampaa kirjallista ajatuskantaa voi ajatella, sillä meillä on muutenkin täällä Suomessa aivan liian suuri taipumus arvostelemaan kaikkia ihmisiä ja oloja vain jonkun varman, määrätyn aatteen valossa, huolimatta kaikista niistä tuhansista, toisiaan risteilevistä langoista, jotka yhdessä ihmiselämän muodostavat. Jumalan kiitos, olemme me vähitellen päässeet kaikista kirjallisista suunnista kirjallisiin persoonallisuuksiin, joiden pohjalla ainoastaan puhdas taide on mahdollinen, mutta pitääkö meidän nyt heti sen sijasta johtua epäkirjallisiin suuntiin, joiden pohjalla ei mikään taide ole mahdollinen? Minä vain kysyn. Kysy päälle vaan, ajattelin itsekseni, ei asia minua koske eikä monta muutakaan meidän kirjailijoistamme. Joku tendenssiteos on tosin silloin tällöin ilmestynyt ja herättänyt ehkä suurempaa huomiota kuin mihin sen puhtaasti kirjallinen arvo olisi oikeuttanut, mutta ei yksi pääsky kesää tee. Päinvastoin oli olevien olojen kuvaaminen jäänyt mielestäni liiankin syrjään ja kirjailijamme paenneet historiallisiin ja 113

mytologisiin aineisiin, jotka aina tuovat mukanaan liiallisen ylimalkaisuuden vaaran. Sanoinkin sen Mikolle. Hän oli esitelmänsä pitänyt, istahtanut jälleen alas ja ryhtynyt uusia kirjojaan auki leikkaamaan. Kuitenkaan ei hän vielä ollut niin tyyni miltä hän näytti, sen huomasin minä selvästi hänen suupielistään. — Epäilemättä on sekin vaara, virkkoi hän ja liian estetiseeraavat katsantokannat voivat myöskin johtaa persoonattomaan puhtaasen taiteesen. Mutta että tuo vaara vielä meillä olisi niin lähellä, sitä en usko. Totta hiidessä meillä vielä on tunteita, tarpeeksi tuoreita, samoin mielikuvia ja huomioita elämästä, todellisen tuoreen ja persoonallisen taiteen kannattamiseksi, varsinkin kun meillä ei ole liiaksi traditsioneja eikä kirjallisia esikuvia, jotka sellaisen kehittymistä voisivat ehkäistä. Pääasia on, että yleisömme tottuu pitämään pientäkin persoonallista tunnepalasta tahi oikein huomattua sielullista kuvausta suuremmassa arvossa kuin suurinta romaania tahi näytelmää, jonka henkilöt ovat vain käsitteellistä tietä raketut. Esimerkkejä en tahdo tässä ruveta luettelemaan, mutta sellaisiakin on jo olemassa. — Tuo kaikki on harakasta toivomusta, sanoin. Onko sinulla jotakin käytännöllistä tarkoitusperää, johon tähtäät? Sellaista ei Mikolla tällä kertaa ollut. Hän oli vain tahtonut saada sanotuksi, että meidän kirjallisuudessamme oli taiteelliselle näkökannalle, persoonallisuudelle, tekotavalle, kielenkäytännölle y. m, s. seikoille annettava pääasiallinen paino, jo senkin tähden, ettet meillä monilla kirjallisuutemme aloilla vielä mitään traditsioneja ollut. Traditsionit olivat nyt 114

luotavat ja siksi oli hänen mielestään surkeata, jos kirjallisuutemme näissä oloissa horjahtaisi pois todellisen puhtaan ja suuren taiteen kannalta. — Hiukan samoja asioita on myöskin ruotsalaisella taholla näinä aikoina pohdittu, huomautin. Ei ole kauvan aikaa siitä kulunut kuin eräs nuori ruotsinkielinen runoilija julkaisi ankaran syytöksen virkaveljiään vastaan, jotka vain muka liihoittelevat omassa yli-ilmaisessa eetterissään ja puhaltelevat kupliaan ”i en dådstark storm”. Mitäs sinä siitä arvelet? — Samaa kuin minun kaimani, vanhempi ruotsinkielinen runoilijamme. Jos jollakin kirjailijalla on todellakin aate sydämellään, niin laulakoon sen ulos ja ”herättäköön myrskyn”, mutta muuten vaietkoon hän siinä seurakunnassa. Siinä on puhevalta tiedemiehillä, filosoofeilla ja yhteiskunnallisten kysymysten ajajilla. Jos kirjailija sattumalta kuuluu niiden joukkoon, niin on hänen tietysti puhuttava sydäntään lähellä olevista seikoista, mutta ainakin muiden tulee aina muistaa, että on olemassa muitakin myrskyjä, joita kirjailija voi herättää. — Mitä myrskyjä tarkotat? Kysyin. — Niitä, jotka yksityisen ihmisen tunne- ja mielikuvitusmaailmassa myllertävät. Niitä herättämästä ei kirjallisuus saa koskaan lakata. — Eikä lakkaakaan, sanoin minä. ”Se liikkuu kuitenkin”. — Niin mikä sitten? kysyi Mikko, joka oli jo saanut 115

kirjansa auki leikatuksi ja jäänyt joitakin lauseita sen takasivulta tarkastamaan. Mikä liikkuu? — Ihmissydän. Mikko nyykähytti päätään. Hänellä ei niin selvään asiaan ollut mitään sanomista. Hän vaipui katsomaan, mitenkä se meidän nuoressa kirjallisuudessamme liikkuu. Päivälehti n:o 259 7.11.1902

116

Jälkisanat

Taide ja taiteilijat ovat luoneet itse itsestään kuvaa. Siitä tässä teoksessa on useita esimerkkejä. Suomen taiteen kultakaudella taiteilijoiden toimeentulo järjestyi luokkayhteiskunnan rakenteiden mukaan. Monilla oli Oscar Wilden antaman ohjeen mukaisesti virka tai ammatti, jonka ohella taiteen tekeminen onnistui. Suomalainen aateli ei ollut maailman mitassa varakasta, osa oli tuloilla mitattuna jopa köyhiä. Sukutausta kuitenkin takasi suuriruhtinaskunnan rajojen ylittävän suhdeverkoston, jonka kautta löytyi mesenaatti tai elinkoron maksaja. Jo tunnustetuksi taiteilijaksi nousseelle ei-aateliselle saatettiin kruunun puolesta järjestää taiteilijaeläke, nykyisten määritelmien mukaisesti elinikäinen työskentelyapuraha. Jollekin saatettiin kansalaiskeräyksellä jär117

jestää rahasto/säätiö toimeentulon turvaksi. Harva rikastui

taiteella, se käytännössä mahdollistui vasta modernin yhteiskunnan ja tekijänoikeuskorvausten myötä. Albert Edelfelt oli Venäjän taideakatemian jäsen vuodesta 1881, Juhani Aho sai kirjailijaeläkkeen 1906 ja Jean Sibelius oli jatkuvasti korviaan myöten veloissa ennen Teoston perustamista 1928. Korkea aatelisarvo toi taiteilijalle huomattavia mahdollisuuksia myös sisällön suhteen. Suomen emämaassa kreivi Leo Tolstoi sai taiteellaan esitellä omaperäistä yhteiskunnallista ajatteluaan kun taas virka-aateliin kuulunut Modest Musorgski joutui, säveltäjä Uljas Pulkkiksen sanoin, tekemään kuoron takariviläistenkin ehdottamat korjaukset. Vanhempien tausta ohjasi luokkayhteiskunnassa erityisesti kouluttautumisen mahdollisuuksia. Varsinkin sävel- ja kuvataiteiden opiskelu vaati huomattavia summia sekä koti- että ulkomailla. Jatko- tai syventäviä opintoja ei Suomessa pystynyt tekemäänkään. Aatelisten lisäksi koulutusta ja ohjausta taiteen maailmaan saivat lähinnä sivistysporvariston ja papiston lapset. Taiteen rahoitus on aina ohjannut sitä kenelle tehdyt työt suunnataan. Kuusi vuotta sitten Elina Jokinen väitteli rahoituksen vaikutuksista taiteen sisältöön. Vallan kirjailijat (Avain 2010) herätti keskustelua, jossa tekijät lähinnä lehdistötiedotteen perusteella irtisanoutuivat kyselytutkimuksen lopputuloksesta. Jokisen tutkimuksessa kävi ilmi, että valtion apuraha tulee ongelmalliseksi mutkan takaa. Vallan säilymiselle ja yhteiskuntarauhalle on eduksi, että niitä haastetaan aika ajoin. Ammattikirjoittaja tekee työtä käskettyä, saa aikaan keskustelua, joka ei kuitenkaan johda uudistuksiin, korjauksiin tai valtarakenteiden muutoksiin. Tulokset

118

Elin Danielson-Gambogi. Kesäyö, 1894.

ilmestyvät otolliseen aikaan. Opetus- ja kulttuuriministeriössä ja Taiteen edistämiskeskuksessa on Jokisen väittelyn jälkeen alettu vaatia rahoitettavilta kohteilta vaikuttavuutta, tietynlaista näkyvyyttä ja keskustelun herättelyä. Apurahoil119

la vaikuttaisi olleen tällainen vaikutus tekijöihin jo ennen

"vaikuttavuuden" ääneenlausuttua toivetta/vaatimusta. Onko tutkimuksen jälkeen lieka kiristynyt? Asiaa pitäisi seurata, tutkia ja tutkituttaa, kuten Jokinen väitöksensä loppuyhteenvedossa toteaa. Samat asiat vaikuttivat kultakauden taiteilijoihinkin. Vaikka nykyisin kultakauden tekijöitä ja taidetta arvostetaan suuresti, niin tuo arvostus on syntynyt pitkäaikaisen taidekasvatuksen tuloksena, ei aikalaisten kokemana ihastuksena aikalaistensa taiteeseen. Kultakauden taiteilijoita julkisuudessa kohdeltiin aivan kuten nykyisiä taiteilijoita. Ateneumin vuonna 2006 järjestämässä kyselyssä epäviralliseksi kansallismaalaukseksi valittu Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli (1903) ei ollut reilut sata vuotta sitten samassa asemassa. Simbergin teoksesta saaman palkinnon pilalehdessä katsottiin menneen aivan väärälle teokselle. Tekijän persoonaankin käytiin. Kansa- ja peruskoulujen taidekasvatus on ollut keskeisessä roolissa suomalaisen taiteen kultakauden luomisessa. Nykytaiteen ymmärrys ei ollut “kultakaudella” sen suurempi kuin nykyisinkään. Taidekasvatus on antanut eväät aikaisemman taiteen ymmärtämiseen, mutta ei ole onnistunut opastamaan muuttuvaa maailmaa kuvastavan taiteen ymmärtämisessä. Usein taide tekee näkyväksi tapahtumassa olevat muutokset, ja havahtuminen asiaan saattaa herättää vastarinnan viestintuojaa kohtaan. Yhteiskunta muuttuu taiteesta riippumatta, mutta ymmärryksen siihen tuonut taide joutuu välikätenä syytösten kohteeksi. Taiteilijoiden työn rahoittaminen ja toimentulon takaaminen on ollut keskustelun aiheena aina. Runoilija on ollut

120

“Simbergin sairas nainen, joka sai tuhannen kahdensadan markan palkinnon päästäkseen parantumaan. Kaikesta päättäen on tekijäkin niitä, jotka parannusta tarvitsevat.” Tuulispää 20.5.1904

hyvin kauan aikaa malliesimerkki sellaisesta ammattilaisesta, joka on yhteiskunnassa arvotettu hyvin korkealle, jopa kansakunnan kaapin päälle saakka, mutta jossa työ ei tuota tekijälleen maallista mammomaa, edes säällistä toimeentuloa. Joissakin suhteissa ajat ovat muuttuneet, joissakin eivät. Taiteilijat ovat ajaneet oman toimeentulonsa vakiinnuttamista ja parantamista ajasta riippumatta. Välillä se on onnistunut ja välillä ei. Parina viime vuosikymmenenä hyvinvointivaltiota rakennettaessa luodut rakenteet ovat menettäneet merkityksensä maailman muuttuessa. Ym121

märrettävästi taiteilijat ovat turhautuneita joutuessaan yhä

uudelleen perustelemaan toimeentulonssa perusteita alkeista lähtien. Erityisesti tämä on koskenut niin sanotuilta vapailta markkinoilta saatavia tuloja. Julkisen vallan on siis tuettava taidemaailmaa suoraan ja epäsuorasti markkinamalleja luomalla ja ylläpitämällä. Valitettavasti useimmiten juuri ne, jotka nakertavat “markkinatuloja” eniten vastustavat myös apurahajärjestelmää tai ainakin sen laajuutta. Panostamalla taidekasvatukseen ja laajaan yleissivistykseen pidetään huolta nykytaiteen ja taiteilijoiden arvostuksesta.