Christine Lee: Kätilön sisar

i Ilma

nen

n채 luku

yte

christine lee Ompelija, hänen tyttärensä ja petos

Suomentanut Satu Leveelahti

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Sinä kohtalokkaana päivänä vuoden 1945 syksyllä, kun Jennifer ja minä olimme tulleet kotiin Jaywick Sandsista ja löytäneet talon tyhjänä, meidän elämämme suunta muuttui dramaattisesti.

Alkuun emme tienneet muuta kuin että äitimme oli sairastunut. Hän oli sairaalassa, sen enempää meille ei selitetty, ja meistä tuntui siltä kuin hän olisi yksinkertaisesti kadonnut. Olimme muutaman päivän omillamme ja juoksimme edestakaisin kodin ja isoäidin talon väliä; isoäiti antoi meille ruokaa, ja illalla palasimme kotiin, kun isä tuli töistä. Isä oli samanlainen kuin aina ennenkin: iloinen, rakastava, rohkaiseva. Emme osanneet arvioida hänen käytöksestään, kuinka sairas äiti todellisuudessa oli.

3

Eräänä päivänä meidät käskettiin isoäidin luo, ja myöhemmin palasimme kotiin. Äiti oli tullut sillä välillä. Mutta kun me menimme Jenniferin kanssa katsomaan häntä, hän nojasi tyynyihin sängyssä eikä kyennyt liikuttamaan vasenta käsivarttaan, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vääristyneet rumiksi. Hän yritti puhua, mutta se oli vaikeaa. Me, hänen tyttärensä, joista toinen oli seitsenvuotias ja toinenkin vasta kymmenen, seisoimme vuoteen vierellä tietämättä mitä tehdä. Äiti yritti kietoa toisen käsivartensa meidän ympärillemme, mutta se ei onnistunut häneltä.

Olimme tottuneet siihen, että äiti oli elämäniloinen ja nauravainen, ja oli valtava järkytys nähdä hänet vuoteenomana ja avuttomana, kauniit kasvot aivan vieraan näköisinä. Säikähdimme, olimme todella peloissamme – ja huolissamme.

Emme pitkään aikaan tienneet, mitä äidille oli tapahtunut. Vuosien kuluessa se vähitellen selvisi meille. Isoäidiltä kuulimme jotakin. Ja osan äitimme selitti meille sitten, kun hän alkoi toipua.

Lopulta saimme tietää, että sinä päivänä, kun äiti oli jättänyt meidät Jaywick Sandsiin ja pa4

lannut itse kotiin, hänellä oli ollut niin vakava aivoinfarkti, että hän oli ollut vähällä menehtyä. Äiti oli kiiruhtanut taloon, yläkertaan ja makuuhuoneeseen, koska oli halunnut yllättää meidän isämme ihanalla tavalla – mutta olikin löytänyt tämän heidän aviovuoteestaan nuoren sihteerinsä kanssa. Yllätys oli ollut kaikkea muuta kuin ihana. Äiti, joka oli kärsinyt astmasta koko ikänsä ja oli hento ruumiinrakenteeltaan ja henkisesti herkkä, oli järkyttynyt niin, että oli luhistunut lattialle. Paljon myöhemmin kuulimme, että sihteeri oli poistunut kiireellä, astunut hervottomana makaavan äitimme yli ja jättänyt kauhistuneen isämme soittamaan sairasauton. Äiti oli itse alun perin ja tahattomasti tuonut nuoren naisen isän elämään. Sodan aikana äiti oli parhaansa mukaan auttanut muita ihmisiä, ja isä oli jatkanut työntekoa ja rahan ansaitsemista. Äidillä oli ompelija, rouva Galletly, tumma pieni nainen, joka pukeutui mustaan ja istui kumarassa ompelukoneen ääressä kotinsa hämärässä takahuoneessa. Jennifer ja minä kävimme ompelijan luona ainoastaan kerran, kun äiti meni sinne so5

vitukseen. Ompelija mulkoili meitä ja työnsi meidät huoneen nurkkaan mahdollisimman kauas itsestään. Meitä ei sinne haluttu. Hän oli pelottava, emmekä me pitäneet hänestä emmekä suostuneet enää koskaan lähtemään mukaan. Rouva Galletly oli kuitenkin taitava ompelija, ja äiti suhtautui kevyesti meidän inhoomme ja nauroi meidän pelollemme. Siihen aikaan ei ollut helppo saada siviilitöitä, ja äiti lupasi kysyä, olisiko isällä töitä ompelijan tyttärelle. Äiti suostutteli isän ottamaan nuoren naisen töihin, vaikka kumpikaan heistä ei ollut tätä tavannut, ja perusteli asiaa sillä, että se olisi kaikin puolin täydellinen järjestely ja vapauttaisi äidin osasta toimistotöitä.

Judith, ompelijan tytär, oli 22-vuotias ja erittäin sievä. Isämme oli hyvännäköinen ja menestyvä. En osaa sanoa, kuinka kauan Judithilta meni ennen kuin hän alkoi nähdä isän potentiaalisena rakastajana, mutta koska isä rakasti naisia, Judithin ei varmastikaan ollut vaikeaa kiinnittää hänen huomiotaan, ja he aloittivat nopeasti suhteen.

Me Jenniferin kanssa emme tietenkään tienneet silloin tästä mitään. Äiti oli sairas, mutta isä 6

oli kotona ja samanlainen kuin ennenkin, vaikutti aina iloiselta. Minä nousin edelleen vuoteesta varhain ja kiiruhdin alakertaan istumaan isän sylissä, kun hän söi aamiaista, ja hän leikkasi suikaleen paistetusta leivästään, kastoi sen munankeltuaiseen ja antoi minulle. Ahdistuksen keskellä isä oli meidän tukemme ja turvamme.

Vuoden 1945 joulusta en muista muuta kuin että äiti oli vuoteenomana ja hirvittävän huonossa kunnossa. Jennifer ja minä juoksimme edestakaisin hänen huoneeseensa, kaksi pientä tyttöä, jotka halusivat olla mukana juhlan järjestämisessä. Jennifer yritti koristella joulupuuta huonolla menestyksellä, ja minä aloin tehdä hedelmäpiiraita äidin ohjeiden mukaan. Jennifer vihasi ruoanlaittoa, joten minun oli selviydyttävä siitä pääasiallisesti ilman hänen apuaan. ”Niiden tekeminen on ihan helppoa”, äiti sanoi epävarmasti. ”Sekoitat vain rasvan ja jauhot ja kaulit taikinan.”

Keittiössä taistelin taikinan kanssa, enkä saanut sitä kaulittua, vaikka kuinka yritin. Juoksin epätoivoisena takaisin äidin luo saamaan lisä­ ohjeita.

7

”Riittää kun kaulit sen”, hän sanoi uudestaan.

Yritin uudestaan, lisäsin aina vain lisää voita tahmeaan, epämiellyttävän näköiseen taikinaan, ja viimein sain sen sellaiseksi, että pystyin kaulimaan sitä. Olin silti epäileväinen. Taikina ei näyttänyt minusta oikeanlaiselta. Jaoin taikinan vuokiin, lisäsin hedelmätäytteen, työnsin vuoat uuniin ja toivoin parasta. Olin ainakin saanut piirakat tehdyiksi, vaikka niiden leipominen oli ollut koettelemus. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua otin piiraat uunista, ja ne olivat pelkkää harmaata sotkua. Syötäväksi kelpaamattomia. Äiti ei ollut tajunnut käskeä minua panemaan taikinaan vettä. Olin tehnyt parhaani, mutta sille seitsenvuotiaalle tytölle, joka silloin olin, hedelmätortut olivat olleet liikaa. Minulla oli surkea ja erittäin pettynyt olo.

Isä onnistui hankkimaan linnun, jonka hän paistoi ja tarjoili vihannesten ja taivaallisen perunamuusinsa kanssa, ja meillä oli jonkinlainen joulu, vaikka äiti sairasti vuoteessa.

Niinä kuukausina, jotka seurasivat äidin halvauskohtausta, meillä ei ollut harmainta aavis8

tustakaan, mitä oli tapahtunut sinä pelottavana päivänä, kun äiti oli saanut tietää isän uskottomuudesta – joka oli alkuna meidän vanhempiemme avioliiton päättymiselle. Enkä minä tiennyt, että luottamus ja onnellisuus, jotka olivat sävyttäneet meidän lapsuutemme ensimmäisiä vuosia, olivat poissa.

Kaikki oli muuttunut.

9

St Francis de Sales Tammikuussa vuonna 1946 eräänä kammottavana ja unohtumattomana päivänä yksi isän alaisista auttoi pieneen likaiseen autoon Jenniferin ja minut ja kaksi suurta arkkua, jotka oli pakattu täyteen meidän tavaroitamme. Me emme olleet nähneet kyseistä miestä kovin monta kertaa aikaisemmin. Hänellä oli yllään haisevat tummansiniset haalarit, ja hän oli hiljainen ja juro.

Kumpikaan vanhemmistamme ei ollut paikalla selittämässä meille, mitä meille oli tapahtumassa, eikä jättämässä hyvästejä. Eikä meillä Jenniferin kanssa ollut minkäänlaista aavistusta siitä, minne meitä oltiin viemässä tai miten meidän kävisi.

Kuka oli pakannut arkkumme? Luultavasti isoäiti, koska äiti oli edelleen vuoteenomana, mutta en muista siitä mitään – muistan ainoastaan 10

oman järkytykseni. Mitä me olimme tehneet, että meidät lähetettiin pois?

Auton kuljettaja piti katseensa tiessä eikä puhunut, ei ennen kuin minä oksensin hänen autonsa takapenkillä. ”Miks sä tolleen yökkäsit?” hän vain kysyi ja jatkoi eteenpäin.

Arkut ja me kaksi pientä tyttöä, epäsiisteinä, oksennuksesta likaisina ja pahanhajuisina saavuimme viimein tuntemattomaan määränpäähämme. Se oli katolinen tyttöjen sisäoppilaitos, St Francis de Salesin luostari Tringissä, noin tunnin ajomatkan päässä Amershamista. Meidät jätettiin kuin ei-toivotut paketit etuovelle johtavien leveiden kiviportaiden juurelle. Meidät tuonut mies lähti kovalla kiireellä taakseen katsomatta. Seurasin Jenniferiä, kun hän nousi portaat ja koputti empien ovelle. Sen avasi kaksi tummakaapuista nunnaa, ja nämä hymyttömät naiset tummissa pelottavissa vaatteissaan työnsivät sisareni ja minut yhtä synkän ja pelottavan rakennuksen sisään. Jenniferiä lähdettiin viemään toiseen suuntaan, ja minut raahattiin toiseen, pitkin

pimeää käytävää jonkinlaiseen apukeittiön tapaiseen pieneen huoneeseen, jossa oli paljaat seinät ja kivilaattalattia, ja siellä mustiin pukeutunut pelottava nainen riisui minut ja hinkkasi puhtaaksi jääkylmällä vedellä. Sen jälkeen minulle puettiin vaatteet, jotka eivät olleet omiani, ja minut marssitettiin makuutiloihin. En nähnyt sisartani enää loppupäivänä, mutta viimein olin taas hänen vierellään pitkänomaisessa mustassa rakennuksessa, sodanaikaisessa sotilasparakissa, joka oli muutettu asuinkäyttöön ja jossa oli aaltopeltikatto. Sen kahta pitkää seinää vasten oli lukuisia kapeita sänkyjä, joista jokaisen alla oli kiiltävä valkoinen yöastia. Keskellä huonetta oli pieni lämmityslaite, josta lähtevä lämpö ei ylettynyt meidän sängyillemme asti. Parakki oli kylmä ja ankea. Katsoimme toisiamme järkyttyneinä emmekä pystyneet puhumaan, kun kapusimme meille määrättyihin sänkyihin karkeiden lakanoiden väliin ja muhkuraisille patjoille. Minä tunsin kutistuvani. Mitä me oikein teimme niin kammottavassa paikassa?

Olimme todella peloissamme – luostarissa oli hirvittävä määrä sääntöjä, ja me olimme kauka12

na kotoa. Jutteleminen oli kielletty. Nauraminen oli kielletty. Puhua sai ainoastaan, kun puhuteltiin. Hiljaisuutta vaadittiin kaikkina vuorokauden aikoina. Kun istui, piti istua selkä suorana ja kädet sylissä. Liikehtiä ei saanut. Oma-aloitteisuutta ei suvaittu, nunnat määräsivät, ja heitä oli toteltava. Meidän oli osallistuttava päivittäin messuun, ja koska emme olleet katolilaisia, meidän piti istua perällä muista tytöistä erillämme.

Sunnuntaisin kävelimme parijonoissa kirkkoon parin kilometrin päähän, meillä ei ollut riittävästi vaatteita päällä kylmää ilmaa vastaan, ja kirkossa jouduimme olemaan polvillamme kylmällä kivilattialla ikuisuudelta tuntuvan ajan. Joka päivä meitä marssitettiin ympäri betonista pihaa purevan kylmässä säässä, kunnes oli aika kiiruhtaa jonossa istumaan penkeille paljaan pukkipöydän ääreen. Meidät pakotettiin syömään kovaa ruskeaa leipää ja lihaa, jossa oli niljakkaita rustoja, ja muita kammottavia ruokia. En voinut sietää hernepuuroa enkä harmaita vihanneksia. Ateria-ajat olivat hirvittäviä. Me olimme tottuneet hyvään ruokaan ja pidimme kuvottavina kaikkea, mitä 13

meidän eteemme asetettiin. Kotona olin mielelläni syönyt melkein mitä vain, mutta St Francis de Salesissa liha tuntui olevan pelkkää keitettyä rasvaa, enkä minä yksinkertaisesti saanut sitä alas.

Jennifer ei ollut koskaan aikaisemmin syönyt lihaa; äiti oli moneen otteeseen yrittänyt suostutella häntä, mutta ei ollut ikinä onnistunut. ”Sinä menetät paljon”, äiti vain sanoi, kun Jennifer kieltäytyi syömästä hänelle tarjottua lihaa tai kalaa.

Luostarissa ei sellaista suvaittu. Jennifer kätki syötäväksi kelpaamattomat rustot ja lihapalat alushousuihinsa, aluspaitaansa, taskuihinsa, mutta nunnat, jotka partioivat ruokailuhuoneessa, tarkkailivat meitä kuin petolinnut ja poikkeuksetta syöksyivät hänen kimppuunsa. ”Katala tyttö!” he julistivat, ja Jennifer joutui olemaan yksin ulkona kylmässä ilman villapaitaa.

Minä nielin vaivalloisesti ja kakoen oman annokseni rustoa, koska tiesin, että vaihtoehto olisi pahempi. Muistan erityisesti yhden lounasaterian, kun huone oli jo muuten tyhjä, mutta Jennifer ja minä istuimme vielä paikoillamme – Jenni14

fer toisessa nurkassa, minä toisessa. Kummallakin oli lautasella ruokaa hyytymässä, ja nunnat kiertelivät meitä ja vaativat meitä syömään, mitä meille oli annettu. Monta kertaa kävi niin, että meidät käskettiin ulos talvella jäätävään kylmyyteen pienissä ohuissa puuvillapaidoissamme ja hameissamme ja jätettiin rangaistukseksi palelemaan.

Olimme eri luokkahuoneissa, joissa oli rivissä paripulpetteja ja niiden ääressä hiljaisia, pää painuksissa istuvia tyttöjä. Säälimättömät nunnat, joilla oli aseina metallireunaiset viivoittimet, opettivat meille rukousnauhan lukemista ja pyhimyksiä. Meidän käskettiin unohtaa vanhempamme, sillä Jumala oli nyt meidän isämme. Voi, voi sentään. Me emme ymmärtäneet. Minun on vaikea muistella sitä aikaa, kun elämäämme hallitsivat miltei sanoin kuvaamattomalla kurilla ja julmuudella nunnat, joiden tehtäväksi oli annettu meistä huolehtiminen.

En osannut lukea hyvin, ja kirjoitustaitoni oli kaikkea muuta kuin täydellinen. En ollut ilkeä, mutta minulla oli lukihäiriö – mutta sitä ei ku15

kaan silloin tajunnut. Luokkatoverini olivat harjoitelleet monta vuotta kaunokirjoitusta, ja minä kamppailin oppiakseni tämän koukeroisen kirjoitustavan. Nunnat, jotka meitä opettivat ja kulkivat edestakaisin pulpettien välissä seuraten meidän edistymistämme, löivät varoittamatta, kun havaitsivat huolimattomuutta, iskivät metallireunaisen viivoittimen kädelleni, johon jäi kipeitä punaisia juomuja. Olinko minä oikeasti se laiska ja tyhmä tyttö, joksi he minua syyttivät?

Yritin tosissani, mutta kukaan ei kuullut minua. Istuin hiljaa ja ajattelin omia ajatuksiani. En tiedä, miten Jennifer reagoi siihen, että häntä läksytettiin tunnilla, koska olimme eri luokissa, mutta sen muistan, että hän oli erittäin tuohtunut siitä, millä tavalla meitä kumpaakin kohdeltiin.

Jennifer ja minä laihduimme, ja olimme aina nälissämme ja peloissamme ja kylmissämme. Me palelimme. Sinä ensimmäisenä lukukautena, talven kourissa, kaikki oli niin vaikeata, kun sekä sisällä että ulkona oli jäätävän kylmää. Muistan, että kun me menimme aamuisin peseytymään altaille, meidän pesulappumme olivat jäätyneet kivi­16

koviksi. Elämä oli pelkkää kurjuutta. Kun pyysimme, että pääsisimme takaisin kotiin, saimme iskun toisen perään. Lyönti siitä hyvästä, toinen siitä ja siitä hyvästä: puhumisesta, kun meidän olisi pitänyt olla hiljaa, kun kieltäydyimme syömästä ruokaa, jota meille annettiin, koska olimme tyhmänrohkeita ja uskalsimme sanoa, että olimme onnettomia. Kaikesta seurasi ankara rangaistus. Vaikka Jenniferillä oli astma, kukaan ei välittänyt hänen toistuvista kohtauksistaan. Kun hän huohotti ja haukkoi henkeä, korisi ja tärisi kauttaaltaan kasvot tuskasta vääristyneinä, minä en kyennyt auttamaan, olin hädissäni enkä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kotona luotimme Potterin astmahoitoon, khakin väriseen pulveriin, jota annosteltiin tinalautaselle ja joka sytytettiin tuleen, ja siitä nouseva savu helpotti sisareni tuskallista hengittämistä. Luostarissa ei ollut ketään, keneltä pyytää apua eikä sellaista rohtoa.

Jennifer päätti, että meidän oli kirjoitettava äidille ja kerrottava, minkälaista luostarissa oli, miten kammottavaa kaikki siellä oli. Me kirjoitimmekin, vuodatimme sydämemme paperil17

le, rukoilimme, että pääsisimme takaisin kotiin, emmekä ymmärtäneet, miksei kukaan tullut pelastamaan meitä. Emme tajunneet, että meidän lapsellinen anelumme sensuroitiin. Kaikki kirjeenvaihto kulki sisarien käsien kautta. Kirjekuoria ei saanut sulkea, arvatenkin siksi, että kirjeet voitiin lukea ennen lähettämistä. Meidän valituksemme yliviivattiin, mutta me emme sitä tienneet. Ehkä äiti yksinkertaisesti ajatteli, että olimme itse yliviivanneet sanat, tai ehkä hän oli niin huonossa kunnossa, ettei jaksanut käsittää, mitä hänen tyttärensä oikeasti yrittivät sanoa – tai tehdä mitään asian hyväksi, vaikka olisi ymmärtänytkin, kuinka onnettomia me olimme.

Minä en osaa ajatella muuten kuin että meidät lähetettiin luostariin, koska äiti oli niin sairas, ettei jaksanut nousta vuoteesta ja huolehtia meistä, ja isällä oli liikeyrityksensä kanssa niin kiire, ettei hän ehtinyt ajatella pienten tyttäriensä tarpeita. Oletan, että isä oli tehnyt päätöksen asiasta. Äiti oli varmastikin ollut liian sairas järjestämään sitä. Luultavasti joku oli kertonut isälle mukavasta luostarikoulusta, joka ei ollut ko18

vin kaukana Tringissä, ja isä oli pitänyt meidän lähettämistämme sinne hyvänä ratkaisuna. Olen varma, että hän ei ollut käynyt katsomassa, minkälainen paikka oli; hän ei kerta kaikkiaan ollut ehtinyt. Lyhyesti sanottuna kukaan ei varmistanut, että olimme menossa turvalliseen paikkaan, ja kun sitten olimme siellä, kukaan ei halunnut kuulla, mitä jouduimme kestämään.

Pääsimme käymään kotona ainoastaan lukukauden puolessavälissä, mutta koska äiti ei kyennyt nousemaan vuoteesta ja isä oli enimmäkseen töissä, kukaan ei ollut kuuntelemassa meitä eikä huolehtimassa meistä. Minä vietin aikaani isoäidin kanssa, mutta näin, että hän oli huolissaan äidistä, enkä pystynyt kertomaan hänelle meidän kokemuksistamme koulussa. Jennifer pakeni aina kun mahdollista isoisän matkaan, hän oli onnellinen, kun sai viettää ulkoilmaelämää isoisän viljelyspalstalla. Vaikutti siltä, ettei kukaan pitänyt tärkeänä sitä, miten Jenniferillä ja minulla meni. Minä ajattelin, ettei elämä voisi enää mennä pahemmaksi.

Mutta niin kuitenkin kävi.

19

Isän lähtö Siihen aikaan isä oli ainoa pysyvä tekijä meidän elämässämme. Eräänä päivänä lukukauden puolessavälissä hän tuli portaita alas suuren matkalaukun kanssa. Minä juoksin hänen luokseen, halasin hänen sääriään. ”Isä, minne sinä olet menossa?” huusin. ”Saanko minä lähteä mukaan?”

Hän työnsi minut varsin kovakouraisesti sivuun. Hellitin hänestä otteeni. ”Et tällä kerralla, Christabel.”

Hänen äänensä oli kireä ja hänen silmissään oli kyyneleitä. Hän ei näyttänyt tippaakaan minun hyväntuuliselta hymyileväiseltä isältäni. Isä ei ollut koskaan aikaisemmin sanonut minulle ei.

Hän ei ollut koskaan aikaisemmin työntänyt minua pois. Isä oli rakastava, aina hauska, hän halasi 20

minua ja otti syliinsä, jakoi aamiaisensa ja lauloi kanssani. Minä olin hänen päivänsäteensä. Enkö ollutkin? Koin hyvin ahdistavana hänen sanansa ja eleensä. Lysähdin portaille järkyttyneenä.

Vaikka olin vasta kahdeksanvuotias, tajusin, että jotakin tärkeää ja huolestuttavaa oli tapahtumassa. Jennifer seisoi tasanteella portaiden yläpäässä kasvot kireinä ja vihaisen näköisenä. Hän näytti siltä kuin olisi ollut räjähtämäisillään ja tuijotti suoraan eteensä, ei varsinaisesti isään, joka käveli alakerrassa hallin poikki. Jennifer oli silloin kymmenen ja puolen vuoden ikäinen: vielä lapsi, mutta ehkä sen verran viisas, että hän tajusi isän jättävän meidät. Minä käsitin ainoastaan sen, että isä oli lähdössä jonnekin. Minulla ei ollut aavistustakaan, minne ja kuinka pitkäksi ajaksi, enkä ajatellut hetkeäkään, etteikö hän tulisi takaisin.

Olimme tottuneet siihen, että isä teki töissä pitkiä päiviä, mutta emme siihen, että hän olisi lähtenyt jonnekin. Hän ei ikinä mennyt minnekään, joten minun mielestäni siinä ei ollut mitään järkeä, että hänellä oli matkalaukku. Hän poistui talosta laukun kanssa ja sulki oven perässään.

21

Meidän vuokralaisemme olivat muuttaneet pois vähän sodan jälkeen, ja silloin me olimme Jenniferin kanssa saaneet kumpikin oman huoneen.

Kukaan ei enää soittanut pianoa eikä avannut radiota. Talossa oli hiljaista, ainoa ääni oli kellon etäinen tikitys. Meistä oli järkyttävää katsella äitiä, joka oli vuoteenomana eikä kyennyt puhumaan kunnolla. Hän saattoi maata tuntikausia ja yritti neuloa vaaleanpunaista silkkistä aluspaitaa. Neulominen oli hänelle äärimmäisen vaikeaa, eikä aluspaita tullut ikinä valmiiksi.

Isä ei enää asunut kotona meidän kanssamme, ja meidän oli huolehdittava itse itsestämme.

Minä vaelsin yksinäni metsässä, Jennifer lähti talosta varhain aamulla polkupyörällään ja palasi kotiin vasta pimeällä. Kukaan ei kysellyt meiltä, mitä me teimme. Juoksimme isoäidin luo hakemaan lohtua ja ruokaa. Ihmisiä tuli ja meni, kaikki kuiskailivat, mutta kukaan ei puhunut meille lapsille. Tuntui siltä niin kuin me Jenniferin kanssa olisimme olleet aikuisille näkymättömiä.

Kukaan ei selittänyt meille, että isä oli lähtenyt eikä tulisi takaisin. Meidät jätettiin käsittämään 22

se itse. Monta vuotta myöhemmin meille selvisi, että isä ei oikeastaan ollut halunnut lähteä. Äiti ei ollut halunnut, että hän lähtisi. Isoäiti, niin äiti kertoi meille, ei ollut sallinut isän jäämistä taloon uskottomuutensa jälkeen.

Minä luulen, että meidän vanhempamme eivät ikinä lakanneet rakastamasta toisiaan. Äiti ainakin sanoi mielellään: ”Kultaseni, maailmassa on paljon pahempiakin asioita kuin aviorikos.”

Vaikka isän uskottomuuden paljastuminen oli aiheuttanut infarktin, joka oli miltei tappanut äidin, ja hänet oli jätetty selviytymään yksin, hän ei olisi ikinä päättänyt heidän avioliittoaan. Isän menettämistä hän suri koko loppuelämänsä ajan.

Hän oli sen vuoksi onneton. Kun hänen ystävättärensä tulivat käymään, minä istuin Jenniferin kanssa portailla ja kuuntelin, kun äiti itki ja puhui heille särkyneestä sydämestään.

Kun olimme taas luostarissa, missä kysymyksiä ei sallittu, minä tulin yhä epävarmemmaksi ja Jennifer muuttui entistäkin uhmakkaammaksi. Elämästämme oli kadonnut kaikki ilo. Emme voi23

neet enää juoksennella vapaina, poimia kukkia, kieriskellä ruohossa ja kuunnella mehiläisten surinaa ja lintujen laulua. Emme voineet paeta isoäitimme talon lämpöön emmekä isoisän viljelyspalstalle. Jennifer joutui jatkuvasti vaikeuksiin, hän kieltäytyi syömästä, oli tarkoituksellisesti välittämättä nunnista ja ylipäänsä aiheutti kaaosta.

Nunnat löivät häntä jatkuvasti, joten hänen kätensä ja säärensä olivat melkein koko ajan mustelmilla, ja hänellä oli särkyjä, kun hän joutui rangaistukseksi seisomaan ulkona kylmässä kasvot seinään päin ja kädet selän takana. Minä katselin häntä ja olisin halunnut itkeä. Kaikki muut lapset tottelivat nunnia. Meillä ei ollut kummallakaan ystäviä. Kun äiti alkoi toipua, hän tuli hakemaan meidät lomien alussa. Hän oli aina myöhässä ja tuli viimeisenä. Me odotimme, näimme, kun kaikki muut noudettiin ja pelkäsimme aina sitä, ettei kukaan hakisikaan meitä.

Jennifer raivostui ja huusi epätoivosta. ”Missä äiti on? Missä hän on?”

Minä pysyin hiljaa. Kumpikaan ei lausunut ääneen toivomusta, että kun me pääsisimme ko24

tiin, isä olisi siellä ja kaikki olisi niin kuin ennen.

Muistan hyvin selvästi pitkän kesäloman alun vuonna 1946, kun kaikki tytöt tekivät lähtöä ja Jennifer ja minä odottelimme portailla malttamattomina äidin tuloa. Lopulta jäljellä ei ollut enää muita kuin me kaksi, ja kuulimme, kuinka koulun ovi suljettiin ja pantiin lukkoon takanamme. Puristin sisareni kättä hänen valittaessaan ja tullessaan yhä vihaisemmaksi ja levottomammaksi. Heti kun näimme äidin auton tulevan ajotietä, kiukku oli poissa ja sen tilalla oli pelkästään iloa. Meitä ei ollut sittenkään unohdettu. Vuosia myöhemmin Jennifer kertoi minulle, kuinka ahdistunut hän oli aina ollut, kun olimme odotelleet luostarin edessä ja pelänneet, että meidät oli unohdettu. Se oli varmasti ollut hänelle pahempaa kuin minulle, koska hän oli isosisko, meistä vahvempi ja voimakkaampi. Äidin ollessa poissa Jenniferistä tuli minulle äitihahmo. Hän oli minun sankarini, mutta hänellä ei ollut ketään. Ymmärrän nyt, kuinka vaikeaa hänellä oli täytynyt olla, kun vastuu pikkusiskosta oli langennut niin painavana hänen harteilleen, vaikka hän oli vasta yhdeksänvuotias.

25

Kun olimme olleet luostarissa vuoden, tapahtui välikohtaus, joka johti meidän erottamiseemme. Tämä viimeinen pisara oli minun syytäni.

Jennifer oli joutunut seisomaan makuusalin perällä, koska oli kuiskaillut sen jälkeen, kun valot oli jo sammutettu. Olin kyllästynyt kovaan kuriin enkä ollut menettänyt ihan kokonaan kykyäni pitää hauskaa, ja niin vedin Jenniferin ison posliinipotan hänen sänkynsä alta, työnsin sen hänen vuodevaatteittensa alle ja jäin odottamaan.

Tiesin, että Jennifer säikähtäisi. Hän palasi alistuneena, pujahti takaisin sänkyyn ja ojensi pitkät säärensä, ja kun ne osuivat jääkylmään yöastiaan, hän kiljui, pitkään ja kovaa. Nunnat tulivat juosten käytävää. ”Sinä olet ilkeä lapsi. Senkin paha lapsi!”

He sanoivat myöhemmin kirjeessä, jonka lähettivät äidillemme, että minä olin melkein yhtä paha.

Jennifer kiskottiin vuoteesta, ja hän pani vastaan, potki ja löi häntä lähinnä olevaa nunnaa ja kiskoi tämän yltä hameen. Huuto yltyi makuusalissa, ja monta riviä pieniä pelokkaita tyttöjä to26

disti tappelua. Sisareni mielestä hänellä oli täysi oikeus aina välillä suuttua, etenkin, kun häntä kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti, ja hän muistutti minua siitä, että Jeesus oli kaatanut pöydät, kun temppeliä oli käytetty väärään tarkoitukseen.

Seniltainen välikohtaus nunnan kanssa johtui aivan varmasti oikeudenmukaisesta suuttumuksesta. Seurasin tapahtumia kauhistuneena enkä tiennyt, mitä olisin tehnyt, kun Jennifer painettiin lattialle ja jätettiin siihen hengittämään vaivalloisesti. Lopulta hän kapusi hiljaisesti takaisin sänkyyn. Uskomatonta kyllä, mutta välikohtauksesta ei enää puhuttu, vaikka päätös meidän tulevaisuudestamme oli tehty.

Olimme luostarissa lukukauden loppuun, ja äitimme, myöhässä kuten aina, tuli hakemaan meidät. Kotona hän kertoi, että oli saanut luostarista kirjeen, jossa sanottiin, että meitä ei kaivattu enää takaisin. Meidät oli erotettu Jenniferin huonon käytöksen takia. Ja minäkin olin kuulemma ollut melkein yhtä kuriton. Koska äiti ei tuntunut olevan vihainen siitä, että meidät oli heitetty ulos, olisi voinut olettaa, että olisimme olleet ää27

rimmäisen huojentuneita, kun meidän ei tarvinnut enää palata kammottavaan kouluun. Todellisuudessa meitä kumpaakin hävetti. Meitä ei ollut haluttu pitää kotona, ja sen vuoksi meidät oli lähetetty pois. Nyt meitä ei haluttu luostariinkaan.

Jennifer oli erittäin herkkä lapsi. Hän ei ollut ilkeä, mutta hän oli vapaa sielu, jota ei ollut aikaisemmin kohdeltu huonosti. Hän kapinoi; minä vetäydyin. Turva, jota olimme saaneet vanhemmiltamme ja suvultamme, oli poissa, ja meidän välisemme suhde muuttui. Välillä me halasimme toisiamme lohtua saadaksemme, välillä Jennifer työnsi minut pois vihaisena ja turhautuneena. Kumpaakin samaan aikaan. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän. Kaikkein vähiten me itse. Äiti sanoi, että meidän on joka lauantai käytävä tapaamassa isää tämän toimistolla. Kävelimme käsi kädessä kuonatietä, joka johti isän liikeyrityksen pihaan. Hän oli kiusaantunut eikä tiennyt, mitä olisi tehnyt kahden pikkutytön kanssa, emmekä mekään olleet varmoja, mitä meiltä odotettiin. Kun seurasin isän ja hänen työntekijöidensä työskentelyä autojen kanssa, tajusin, mi28

ten paljon rakastin autoja, niiden ääriviivoja ja mittasuhteita. Isällä oli aina erilainen auto; esimerkiksi fantastinen Jaguar XK120. Kaikki Jaguarit ovat kauniita, ajattelin niin jo lapsena. Minusta oli ihanaa, kun sain laskeutua monttuun ja katsella auton alustaa ja kurkistaa sitten konepellin alle ja nähdä siellä jännittävästi kiiltelevä moottori ja pienet sytytystulpat, johdot, mutterit ja pultit. Tunsin itseni tavattoman tärkeäksi, kun panin silmilleni suojalasit ja katselin hitsaamista. Rakastin hallin tuoksua. Siitä en pitänyt, kun minun piti palata isän toimistoon ja yritin surkeana opetella kertotauluja. Jennifer vietti aikansa kapuamalla kiellettyihin paikkoihin ja murjottamalla toimistossa. Kun me käyntimme jälkeen lampsimme hiljaisina takaisin äidin luo, Jennifer oli poissa tolaltaan ja harppoi edellä. Isä yritti parhaansa, mutta miltähän hänestä mahtoi todellisuudessa tuntua?

Luostarin kauheuksien jälkeen me palasimme Hyde Endiin vanhaan kouluumme, joka ei ollut enää Belle Vue vaan Hyde House. Ensin tunsimme itsemme vaivautuneiksi, koska olimme olleet 29

sieltä poissa. Oli kuitenkin lohdullista olla taas tutussa ympäristössä, ja muutaman päivän kuluttua olimme jo onnellisia. Ihana englannin opettaja huomasi, että en osannut ääntää oikein räännettä, joten sain ylimääräistä puheopetusta.

Olin opetuksessa monta vuotta, ja rakastin niitä tunteja, opin tuntemaan runoutta ja pääsin Lontooseen kansallisiin kilpailuihin. Tunsin itseni niin tärkeäksi. Niistä tunneista sai alkunsa minun rakkauteni runouteen ja näyttelemiseen.

Olin mukana kaikissa koulumme näytelmissä ja vielä nykyisinkin luen kirkossamme Raamattua.

Belle Vuen henkilökunta kohteli meitä ystävällisesti. Kun Jennifer astui ampiaispesän päälle ja yritti kiljuen hätistää ampiaisia kimpustaan, neiti Plumber, koulun rehtori, täytti kylpyammeen vedellä ja etikalla ja noukki elävät ampiaiset Jenniferin hiuksista. Jennifer sai viisikymmentäseitsemän pistosta, ja neiti Plumber kaksitoista. Vaikka Jennifer toipui varsin nopeasti ja sanoi, ettei se ollut tuntunut sen pahemmalta kuin astmakohtaus, se oli kuitenkin järkyttävä episodi, jota en koskaan unohda.

30

Jennifer oli muuttunut vihaiseksi, ja hän käyttäytyi usein ag­­­g­ressiivisesti, ensin suojeli minua, mutta sitten yhtäkkiä tarttuikin minua hiuksista ja hakkasi päätäni seinään. Aloin pelätä hänen purkauksiaan ja tein parhaani välttääkseni yhteenottoja hänen kanssaan. Kerran hän ajoi minua takaa ympäri taloa keittiöveitsen kanssa, ja pääsin pakoon, kun sulkeuduin vessaan. En osaa yhtään sanoa, mikä aiheutti Jenniferin käytöksen. En ollut tehnyt ainakaan tietääkseni mitään.

Jenniferin raivo johtui meidän perhe-elämämme romahtamisesta, ja se saattoi purkautua ilman näkyvää syytä.

Koulussa olin kerran naulakoilla ja yritin ottaa takkia naulasta, kun Susan-niminen tyttö alkoi tuuppia minua. En saanut enää kurkotettua takkiani, vaan juoksin ulos Susan perässäni, ja siellä oli Jennifer. Kun hän näki, että minua kiusattiin, hän tarttui ratsupiiskaan ja antoi Susanille selkään. Tämän näki monta kymmentä pientä tyttöä, ja me kaikki katselimme kauhistuneina.

Kun Jennifer viimein lopetti, Susan juoksi itkien pois. Hänen täytyi olla täynnä inhottavia punai31

sia jälkiä. Olin varma, että joku ilmoittaisi tapahtumasta, mutta kukaan ei siitä kannellut eikä siitä puhuttu sen koommin.

Kaiken huomioon ottaen vaikutti varmasti siltä, että kaikki oli kohdallamme varsin hyvin. Äiti tuntui olevan taas kunnossa, vaikka hän oli edelleen toiselta puolelta heikko ja hänen suunsa oli vino. Kävimme mukavaa koulua. Totta oli, että Jennifer oli hankala ja minä hiljainen, mutta siinä kaikki. Kun kysyin kerran eräältä serkultani, minkälaisia me olimme lapsina, hän vastasi, että Jennifer oli villi ja minä aina itkin. Todellisuudessa me surimme sitä, mitä meillä kotona oli tapahtunut. Enää meillä ei ollut taloa merenrannalla. Se oli myyty yhdelle tädeistämme, mutta me emme Jenniferin kanssa enää koskaan käyneet siellä. Kotona tulimme ja menimme pitkälti niin kuin meitä huvitti. Enemmän kuin mitään muuta toivoimme, että elämämme olisi palautunut sellaiseksi kuin se oli aikaisemmin ollut, kun me olimme olleet huolettomia ja onnellisia. Halusimme isän takaisin.

Minä en koskaan luopunut toivosta, että niin kävisi, enkä usko, että Jenniferkään luopui.