Patricia Cornwell: Riistetty

in Ilma

en

nä luku

yte

RIISTETTY Suomentanut Karri Rimpeläinen

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

2 ”Onko kukaan kysäissyt tohtorilta?” Ääni kuuluu Cambridgen poliisilaitoksen konstaapeli Hydelle. ”Marihuanahan voisi aiheuttaa tuollaista, vai mitä? Sitä polttaa paljon, polla menee sekaisin ja alkaa tulvimaan tyhmiä ideoita, kuten mitäs jos vaihdan kattolampun nakuna? Sepä kuulostaa järkevältä, eikö? Hah! Tosi hiton järkevältä. Ja sitten pössyttelijä putoaa tikkailta keskellä yötä, särkee kallonsa, eikä ketään ole auttamassa.”

Konstaapeli Hyden etunimi on Park, vanhemmat tekivät lapselleen kauhean tempun.

Hänelle keksitään kaikenlaisia haukkuma­ nimiä, ja hän antaa takaisin samalla mitalla. Eikä tilannetta paranna, että konstaapeli Park Hyde on pulleahko, lyhyt ja pisama­ naamainen, ja että hänen hiuksensa ovat kähärät ja porkkanan­punaiset kuin räsy­

nukella. Hän ei ole näköpiirissäni tällä het­ kellä. Minulla on kuitenkin erinomainen kuulo- ja hajuaisti, melkein kuin bionisella naisella, tai niin ainakin vitsaillaan. Hajut ja äänet ovat mielessäni kuin väri­spektri tai orkesterin soittimet. Osaan erottaa ne toisistaan.

Esimerkiksi parta­ vesi. Jotkut poliisit käyttävät sitä runsaasti, ja Hyden maskuliininen, myskinen hajuste on yhtä räikeä kuin hänen äänensä. Voin kuulla, kun hän puhuu minusta viereisessä huoneessa, miettii mitä minä puuhaan ja olenko tietoinen siitä, että vainaja käytti huumeita ja oli luultavasti laitostapaus, pöpi, seinähullu. Poliisit tallustelevat ympäriinsä huulta heittäen kuin en olisi paikalla, ja ­äänekäs Hyde on eturivissä kömpelöine letkautuksineen ja huomautuksineen. Hän ei turhia kursaile, varsinkaan minun suhteeni.

Mitä tohtori Kalmo on löytänyt? Miten päällikkö Zombin jalka on voinut? Tiedättehän, sen jälkeen kun...? (kuiskuti, kuiskuti) Milloin kreivitär Kay palaa arkkuunsa? Hitto. Ei vissiin pitäisi puhua tällaista sen jälkeen, mitä Floridassa tapahtui 4

kaksi kuukautta sitten. Tiedämmekö varmasti, mitä hänelle tapahtui siellä meren pohjassa? Olemmeko varmoja, ettei hai puraissut häntä? Tai ehkä hän keihästi vahingossa itsensä? Onko hän nyt kunnossa? Pakkohan sellaisen oli pistää hänet kaikin tavoin paskaksi. Eihän hän kuule minua?

Hänen sanansa ja ei-kovin-hiljaiset kuiskauksensa leijuvat ympärilläni kuin lasin­ sirpaleet, kimallellen ja viillellen. Ajatusten sirpaleita. Tietämättömiä ja banaaleja. Hyde on typerien lempini­mien mestari ja keksii karmean surkeita sanaleikkejä. Muistan, mitä hän sanoi viime kuussa, kun kokoonnuimme cambridgelaiseen Paddy’s-baariin juhlistamaan Pete Marinon syntymäpäivää. Hyde halusi välttämättä tarjota minulle kierroksen, ostaa minulle kuolettavan väkevän paukun, ehkä Bloody Maryn tai Äkkikuoleman tai Liekki­ meren.

Vielä tänäkään päivänä en ole varma, mikä viimeksi mainittu on, mutta hän väitti, että drinkissä on maissiviskiä ja se tarjoillaan liekehtivänä. Se ei ehkä tapa, mutta saa sinut 5

toivomaan kuolemaa, hän tuumasi varmaan viisi kertaa. Hän harrastaa komiikkaa ja esittää stand-upia silloin tällöin paikallisilla klubeilla.

Hän pitää itseään varsin viihdyttävänä. Sitä hän ei ole. ”Onko tohtori Kuolema yhä täällä?” ”Olen eteisaulassa.” Pudotan vaalean­ punaiset nitriilikäsineet punaiseen, vaarallisille aineille tarkoitettuun roskapussiin. Tyveksuojien peittämät kenkäni pitävät niljakasta ääntä, kun liikun verisellä marmorilattialla ja tuijotan puhelimeni näyttöä. ”Anteeksi, tohtori Scarpetta. En tiennyt, että kuulet minut.” ”Kuulen kyllä.” ”Taisit kuulla kaiken, mitä äsken sanoin.” ”Kyllä.” ”Anteeksi. Miten jalka voi?” ”Yhä paikallaan.” ”Haluatko jotain?” ”Ei kiitos.” ”Ajattelimme pyörähtää Dunkin’ Donutsissa.” Hyden ääni kuuluu ruokasalista, ja olen 6

hämärästi tietoinen hänestä ja muista poliiseista lampsimassa ja aukomassa kaappeja ja lipastoja.

Marino ei ole heidän kanssaan. En kuule häntä enää enkä tiedä, missä osassa taloa hän on. Se ei ole epätavallista. Hän puuhailee omiaan kilpailuhenkiseen tyyliinsä. Jos täällä on jotain löydettävää, hän löytää sen, ja minunkin pitäisi katsella ympärilleni. Muttei nyt.

Tällä hetkellä tärkeysjärjestyksessä ykkösenä on video neljä-yksi-ykkösestä, joka oli nimemme Lucyn FBI-kämpälle Quanticossa Virginiassa.

Toistaiseksi videolla ei ole näkynyt ihmisiä, puhetta tai edes tekstiä. Se junnaa eteenpäin sekunti sekunnilta eikä tarjoa muuta kuin muuttumatonta kuvaa Lucyn entisestä majapaikasta karuna ja tyhjänä. Keskityn taustalla vaimeasti kuuluviin ääniin, säädän puhelimen ääntä kovemmalle ja kuuntelen langattoman korvanapin kautta.

Helikopteri. Auto. Laukauksia kaukaisilla ampumaradoilla.

7

Kuulen askelia ja höristän korviani. Huomioni viilettää takaisin todellisuuteen, tähän ja nyt, Harvardin kampuksen reunalla kohoavaan historialliseen taloon.

Kuulen kumipohjaisten kenkien kopinan, kun univormupukuiset poliisit kävelevät eteis­aulaa kohti. Heidän kenkiensä ja saappaidensa päällä ei ole muovikankaisia suojia. He ­eivät ole rikostutkijoita tai -teknikoita. Ei Hyde eivätkä muutkaan. He kuuluvat tutkimuksen kannalta epäolennaisiin henkilöihin, joita on rampannut sisään ja ulos aivan riittämiin saavuttuani tänne tunti sitten, vähän sen jälkeen kun 37-vuotias Chanel Gilbert löydettiin kuolleena mahonkiseinäisestä eteishallista, historiallisen kotinsa ison ja jykevän antiikkioven läheltä.

Kuinka kauheaa hänen löytämisensä on täytynyt olla. Kuvittelen mielessäni, miten taloudenhoitaja on tullut sisään keittiön ovesta. Hän kertoi poliisille kulkevansa sitä kautta joka aamu. Hän olisi välittömästi huomannut, että talossa on hyvin kuuma. Hän olisi haista8

nut löyhkän ja seurannut sitä eteisaulaan, jossa hänen työnantajansa mätäni lattialla kasvot kalpeina ja vääristyneinä, ikään kuin hän olisi raivoissaan meille.

Hyden huomautus oli lähellä totuutta.

Chanel Gilbertin epäillään pudonneen tikkailta vaihtaessaan lamppuja eteisen kattokruunuun. Se kuulostaa huonolta vitsiltä, mutta näky on kaikkea muuta kuin huvittava. Ruumis on mätänemisprosessin alku­vaiheessa, ennen niin hoikka ruumis on pöhöttynyt ja iho alkanut kuoriutua irti. Hän ei kuollut päävammoihin välittömästi vaan sinnitteli hengissä niin kauan, että mustelmat ja turvotus ehtivät muodostua. Silmät ovat raollaan ja pullottavat kuin härkäsammakolla, ruskeat hiukset ovat yhtä veristä mössöä, joka tuo mieleeni ruosteisen karhunkielen. Arvioin, että loukkaannuttuaan hän makasi lattialla tajuttomana ja verta vuotaen. Hänen aivonsa turposivat, alkoivat painaa selkäytimen yläosaa, mikä lopulta pysäytti hänen sydämensä ja keuhkojensa toiminnan.

9

Poliisit eivät ole epäluuloisia hänen kuolinsyystään riippumatta siitä, mitä he puhuvat ja väittävät. Todellisuudessa he haluavat tirkistellä. Jollain sopimattomalla tavalla he nauttivat murhenäytelmästä, jonka lajityyppi kuuluu heidän suosikkeihinsa. Syytä uhria.

Se oli hänen vikansa. Hän aiheutti itse ennen­ aikaisen kuolemansa, typerän kuoleman. Olen kuullut tuonkin sanan useasti enkä koskaan ilahdu, kun ihmiset sulkevat mielensä muilta mahdollisuuksilta. En ole vakuuttunut, että tässä on kyse tapaturmasta. Kuolemaan liittyy aivan liian monia outoja ja ristiriitaisia seikkoja. Jos hän kuoli myöhään viime yönä tai aikaisin tänä aamuna, kuten poliisit epäilevät, miksi mätäneminen on edennyt näin pitkälle?

Kun yritän määrittää kuolinaikaa, mieleeni tulee Marinon suuhun sopiva ilmaus.

Vitunmoinen sekasotku. Sellainenhan tämä on, ja vaistoan jotain muutakin. Aistin jonkun läsnäolon talon sisällä. Se ei ole kukaan poliiseista.

Se ei ole kuollut nainen. Eikä taloudenhoitaja, joka saapui tänä aamuna varttia vaille kahdek10

san ja teki järkyttävän löydön, joka lievästi sanottuna pilasi hänen päivänsä. Aistimukseni tekee minut levottomaksi. En osaa selittää sitä järjellä enkä aio hiiskua siitä sanaakaan.

En yleensä kerro poliiseille vatsanpohjani tuntemuksista, vaistoni välähdyksistä, en edes Marinolle. Minulta ei odoteta mielipiteitä, joiden tueksi ei ole todisteita. Asemani on itse asiassa jopa huonompi. Minun odotetaan työskentelevän tunteettomasti, mutta samaan aikaan minua syytetään tunteiden puutteesta.

Toisin sanoen olen pirullisessa noidankehässä.

En voi voittaa. Mutta siinä ei ole mitään uutta.

Olen tottunut siihen. ”Rouva?” Vieras miehenääni kutsuu minua, mutten nosta katsettani seisoessani eteisaulassa valkoisen Tyvekin peitossa päästä varpaisiin, puhelin paljaissa käsissäni, kuolleen naisen ruumis parin metrin päässä tasotikkaiden vieressä.

Ammatti tuntematon. Pysytteli omissa oloissaan. Ruskeat hiukset ja siniset silmät näkemäni ajokorttikuvan perusteella. Viehättävä 11

teräväpiirteisellä tavalla, joka herättää minussa levottomuutta. Hänen äitinsä on mahtava Hollywood-tuottaja Amanda Gilbert, joka omistaa tämän kallisarvoisen kiinteistön ja on matkalla Los Angelesista Bostoniin. Sen verran tiedän, ja se on tarpeeksi. Yksi Massachusettsin osavaltion ja kaksi Cambridgen poliisia astelevat nyt ruokasalin poikki jutellen äänekkäästi elokuvista, Amanda Gilbertin tekemistä tai ei. ”Sitä en ole nähnyt. Sen näin, missä näyttelee Ethan Hawke.” ”Sen, jota tehtiin kaksitoista vuotta? Jossa se lapsi varttuu aikuiseksi?” ”Aika upea.” ”En malta odottaa American Sniperia.” ”Se Chris Kylen tapaus? Uskomatonta, vai mitä? Tyyppi palasi kotiin sotasankarina satakahdeksankymmentä tappoa tilillään, ja joku luuseri niittaa hänet ampumaradalle. Sama kuin Hämähäkkimies kuolisi hämähäkin puremaan.” Tuon sanoo Hyde maleksies­saan kyttätovereineen portaikon lähellä eteisaulan laidalla. He eivät uskaltaudu yhtään lähemmäs 12

minua tai löyhkää, joka on kuin inhasta kuumasta ilmasta tiivistynyt muuri heidän tiellään. ”Tohtori Scarpetta? Käymme kahvinhakureissulla, kuten sanoin. Tarvitsetko mitään? Kaikki hyvin?” Hyden kellansävyiset silmät ovat etäällä toisistaan ja tuovat mieleeni kissan. ”Kaikki kunnossa.” Muttei ole.

Käytöksestäni huolimatta kaikki ei todellakaan ole kunnossa, kun kuulen korvanapin kautta lisää laukauksia ja näen ampumaradat mielessäni. Kuulen lyijyn kilahtelevan vaimeasti ylös kääntyviin terästauluihin. Tyhjät metallihylsyt kimmahtelevat heleästi betonista valetuilla ampumatasanteilla ja -pöydillä. Tunnen eteläisen auringon porotuksen raskaana pääni päällä ja hien kuivuvan kenttävaatteideni alla elämänvaiheessa, jolloin kaikki oli sekä paremmin että huonommin kuin koskaan muulloin. ”Entä pullollinen vettä, rouva? Tai ehkä limsaa?” Osavaltion poliisi juttelee minulle köhiessään. En tunne häntä, mutta jos hän ei lakkaa rouvittelemasta minua, emme varmasti tule toimeen.

13

Opiskelin Cornellissa, Georgetownin oikeus­ tieteellisessä ja Johns Hopkinsin lääketieteellisessä tiedekunnassa. Olen ilmavoimien erikoisreservin eversti. Olen todistanut senaatin alakomiteoi­ den edessä ja ollut vieraana Valkoisessa talossa. Olen Massachusettsin johtava oikeuslääkäri ja rikoslaboratorioiden päällikkö monien muiden tehtävien lisäksi. En uurastanut urani eteen päästäkseni kuuntelemaan rouvittelua. ”Ei mitään minulle, kiitos”, vastaan kohteliaasti. ”Pitäisi ostaa litrakaupalla kahvia sellaisissa pahvipakkauksissa. Ei pääsisi loppumaan ja pysyisi kuumana.” ”Helvetinmoinen päivä kuumalle kahville.

Mitä tuumaisitte jääkahvista?” ”Hyvä idea. Täällä on yhä kuuma tunnelma.

En voi edes kuvitella, millaista aiemmin oli.” ”Kuin uunissa. Sellaista.” Lisää karmealta kuulostavaa yskimistä. ”Olen varmaan hikoillut pari litraa.” ”Ei tässä varmaan enää kauan kestä. Ilmi14

selvä tapaturma, vai mitä tohtori? Huumausainetestien tulokset ovat luultavasti mielenkiintoiset. Odottakaa vain. Hän oli huumeissa, pilvessä ihmiset luulevat tietävänsä mitä tekevät, mutta eiväthän he tiedä.”

Hydellä ei ole todellista käsitystä huumausaineiden vaikutuksista, erilaisista psykoaktiivisista tiloista, enkä minä usko, että kannabis on selitys sille, mitä täällä tapahtui. En kuitenkaan lausu mielessäni pyöriviä ajatuksia ääneen. Osavaltion konstaapeli ja Hyde jatkavat herjojen ja sutkauksien vaihtelua. Edestakaisin. Monotonisesti, pitkäveteisesti ees ja taas. Jos jotain heiltä haluan, niin hiljaisuutta.

Haluan tarkkailla puhelintani ja selvittää, mitä helvettiä minulle on tapahtumassa, kuka siitä on vastuussa ja miksi hän sen tekee. Ees ja taas. Poliisit eivät vain osaa olla hiljaa. ”Milloin sinusta tuli tuollainen ekspertti, Hyde?” ”Minä vain sanon asiat niin kuin ne ovat.” ”Kuule, Amanda Gilbert on matkalla tänne. Meillä on paras olla vastaus valmiina kaik15

kiin mahdollisiin kysymyksiin, kysyttiin niitä sitten tai ei. Hänellä on luultavasti vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka voivat järjestää meille tukalat olot. Media käy varmasti tapauksen kimppuun kuin sika limppuun, elleivät jo tiedä siitä.” ”Olikohan hänellä henkivakuutusta? Ehkä äitykkä vakuutti työttömän nistityttärensä.” ”Ihan kuin hän tarvitsisi rahaa. Tajuatko, miten rikas Amanda Gilbert on? Googlen mukaan hänellä on noin kaksisataa ­miljoonaa.” ”Minua häiritsee se, että ilmastointi oli pois päältä. Se ei ole normaalia.” ”Sitähän minä olen sanonut. Juuri sellaista pössyttelijät tekevät. He kaatavat appelsiinimehua muroihin ja lähtevät tenniskentälle lumi­kengät kainalossa.” ”Miten lumikengät liittyvät yhtään mihinkään?” ”Minä vain tarkoitan, että se on erilaista kuin ryyppääminen.”

16

3 He juttelevat kuin en olisi paikalla, ja minä jatkan puhelimessani pyörivän videon katsomista. Odotan yhä jotain tapahtuvaksi.

Olen katsellut videota jo yli neljä minuuttia enkä voi pysäyttää tai tallentaa sitä. Yksikään näppäin, kuvake tai valikko ei toimi, video jatkaa pyörimistä, mutta mitään ei tapahdu.

En ole havainnut muuta liikettä kuin valon hienovaraisen leikin suljettujen sälekaihtimien reunoilla.

Päivä on aurinkoinen, mutta taivaalla on täytynyt olla pilviä, koska muuten ulkoa tulevassa valossa ei tapahtuisi muutosta. Näyttää siltä kuin opiskelija-asunnossa olisi himmennyskytkin, ensin valoisaa, sitten hämärämpää.

Pilvet kulkevat auringon editse, minä päättelen, kun Hyde ja osavaltion poliisi seisoksivat mahonkiportaikon lähellä väitellen äänekkäästi, 17

heitellen lausuntojaan ja juoruten kuin pitäisivät minua typeränä tai yhtä kuolleena kuin lattialla lojuvaa naista. ”Emme varmaan kerro siitä, vaikka hän kysyisi.” Hyde ei ole vaihtanut puheenaihetta Amanda Gilbertin ounastellusta Bostonin-vierailusta. ”Sammutettu ilmastointi on sellainen yksityiskohta, joka tulee pitää salassa häneltä ja varsinkin tiedotusvälineiltä.” ”Se on ainoa outo seikka tässä jutussa. Aavistan pahaa.”

18