i Ilma
nen
n채 luku
yte
ansionsa mukaan Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä
HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA
1 Maanantai oli ollut pitkästyttävä, enimmän aikaa hän oli lukenut kirjallisia todistajan lausuntoja kahden taksiveneen kuljettajan tappelusta, jonka jäljiltä toinen makasi sai raalassa oikea käsi paketissa potemassa aivo tärähdystä. Lausuntonsa olivat antaneet ame rikkalainen pariskunta, joka oli pyytänyt ho tellin conciergea tilaamaan taksiveneen pääs täkseen lentokentälle, concierge, joka kertoi tilanneensa yhden hotellin vakiokuljettajista, kantaja, joka kertoi tehneensä vain työnsä eli lastanneensa amerikkalaispariskunnan mat
katavarat veneeseen hotellin laiturissa, sekä molemmat veneenkuljettajat, joista toista oli kuultu sairaalassa. Lausuntojen perusteel la Brunettille muodostui käsitys, että vakio firman kuljettaja oli ollut conciergen soittaes sa hotellin lähistöllä, mutta hänen saavuttu aan paikalle hotellin laiturissa oli jo ollut toi nen taksivene. Hän oli ajanut laituriin, kutsu nut amerikkalaisia conciergen ilmoittamalla nimellä ja sanonut tulleensa viemään heidät lentokentälle. Toisen kuljettajan mukaan kan taja oli heiluttanut hänelle kättä, kun hän oli ajanut ohitse, eli kyyti kuului hänelle. Kantaja kiisti tämän ja sanoi vain nostelleensa laukku ja. Sen veneen kuljettaja, jonka kyytiin kan taja oli laukut nostanut, oli tavalla tai toisella päätynyt toisen taksiveneen kannelle. Ame rikkalaiset olivat suutuksissaan, koska olivat myöhästyneet lennoltaan. Brunetti tiesi mitä oli tapahtunut, mutta ei pystynyt todistamaan mitään: kantaja oli viittonut ohi kulkevalle taksiveneelle, jotta 4
conciergen sijaan hän saisi pienen osuuden taksimaksusta. Seuraukset olivat päivänsel vät: kukaan ei puhuisi totta eivätkä amerik kalaiset koskaan ymmärtäisi, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Brunetti unohti hetkeksi kahvintuskansa jäädessään miettimään, törmättiinkö täs sä sattumalta koko vallitsevan maailman tilanteen kosmiseen selitykseen. Hymyillen hän painoi mieleensä, että ajatuksesta pitäi si muistaa kertoa illalla Paolalle, tai mikä vie lä parempi, hän voisi säästää sen seuraavak si illaksi, jolloin heidät oli kutsuttu syömään Paolan vanhempien luokse. Toivon mukaan tarina huvittaisi paradokseista nauttivaa krei viä. Anoppia se ainakin huvittaisi. Hän jätti mietteensä sikseen ja lähti las keutumaan Questuran portaita saadakseen vihdoin kahvia, jonka voimalla jaksaisi lopun iltapäivää. Kun hän pääsi ovelle, puhelinkes kusta hoitava poliisi naputti pienen lasikop pinsa ikkunaa ja viittoi kutsuvasti. Brunettin 5
astuessa sisään poliisi sanoi puhelimeen: ”Mi täpä jos puhuisitte commissarion kanssa, dot toressa. Hän vastaa näistä asioista.” Sitten po liisi ojensi kuulokkeen. ”Brunetti.” ”Tekö olette commissario?” ”Olen.” ”Minä olen dottoressa Fabbiani. Biblio teca Merulan pääkirjastonhoitaja. Täällä on tapahtunut varkaus. Itse asiassa luulen et tä useitakin.” Dottoressa puhui epävarman kuuloisesti, niin kuin ryöstön tai päällekar kauksen uhrit usein puhuvat. ”Kirjaston kokoelmastako on varastettu?” Brunetti kysyi. Hän oli käynyt kirjastossa ker ran tai pari opiskeluaikanaan, mutta ei ollut uhrannut sille ajatustakaan vuosikymmeniin. ”Niin.” ”Mitä sieltä on viety?” Brunetti kysyi ja ko kosi mielessään lisäkysymyksiä esitettäväksi Fabbianin vastauksen jälkeen. ”Emme tiedä vielä. Toistaiseksi on varmaa 6
vain se, että joistakin kirjoista on leikattu si vuja.” Brunetti kuuli Fabbianin vetävän sy vään henkeä. ”Monestako kirjasta?” Brunetti kysyi ja haali eteensä lyijykynän ja lehtiön. ”En tiedä. Tämä selvisi minulle vasta äs ken.” Fabbianin ääni alkoi kuulostaa pingot tuneelta. Äkkiä langan toisesta päästä kuului miehen puhetta. Ilmeisesti Fabbiani vastasi miehelle kuulokkeen ohi, sillä puheesta ei saanut het keen selvää. Sitten tuli hiljaista. Brunetti mietti, millaisia käytäntöjä oli kohdannut etsiessään kirjoja kaupungin kir jastoista, ja kysyi: ”Teillä on varmaan tiedot kirjoja käyttöönsä pyytäneistä ihmisistä, vai kuinka?” Oliko Fabbianille yllätys, että poliisi esitti sellaisen kysymyksen? Että poliisikin tiesi kir jastoista jotakin? Vastaus ainakin viipyi pit kän tovin. ”Tietysti on.” Se oli selvä näpäytys Brunettille. ”Asiaa selvitetään parhaillaan.” 7
”Joko te olette saaneet selville, kuka sen teki?” Brunetti kysyi. Seurasi vielä pitempi tauko. ”Luultavas ti eräs tutkija”, Fabbiani sanoi ja kiiruhti sit ten jatkamaan ikään kuin Brunetti olisi syyt tänyt häntä välinpitämättömyydestä: ”Hän kyllä todisti henkilöllisyytensä.” Brunettista se kuulosti tyypilliseltä byrokraatin puolus tusreaktiolta heti kun laiminlyönnistä vih jaistiinkin. ”Dottoressa”, Brunetti sanoi turvautuen toivon mukaan vakuuttavimpaan ammatti miehen nuottiinsa, ”me tarvitsemme teidän apuanne tekijän tunnistamiseksi. Mitä pi kemmin hänet löydetään, sitä vähemmän hä nellä on aikaa myydä varastamaansa aineis toa.” Hän ei pitänyt tarpeellisena peitellä dot toressa Fabbianilta tosiasioita. ”Mutta kirjat ovat jo pilalla”, Fabbiani sanoi ahdistuneen kuuloisena, ikään kuin rakas lä himmäinen olisi kuollut. Kirjastonhoitajalle kirjojen tärveleminen 8
oli arvatenkin aivan yhtä paha asia kuin var kaus. Mahdollisimman arvovaltaiseen sävyyn Brunetti kuitenkin jatkoi: ”Kuulkaa, minä tu len saman tien. Olkaa hyvä, älkääkä koskeko mihinkään.” Ennen kuin Fabbiani ehti väit tää vastaan, hän sanoi vielä: ”Haluaisin samal la nähdä varkaan esittämät henkilöpaperit.” Kun vastausta ei kuulunut, hän laski kuulok keen kädestään. Brunetti muisti, että kirjasto sijaitsi Zatte ren varrella, mutta ei saanut mieleensä tark kaa paikkaa. Hän kääntyi puhuttelemaan kes kusta hoitavaa poliisia ja sanoi: ”Jos joku kai paa, niin minä olen Merulan kirjastossa. Soi ta Vianellolle ja sano, että tulee sinne kahden miehen kanssa ottamaan sormenjälkiä.” Ulkona hän näki Foan, joka nojaili kädet puuskassa ja nilkat ristissä kanavan kaitee seen. Hän paistatti päivää alkukevään aurin gossa pää takakenossa ja silmät ummessa ja kysyi silmiään avaamatta Brunettin lähestyes sä: ”Mihin matka, commissario?” 9
”Biblioteca Merulaan”, hän sanoi. Foa jatkoi ikään kuin olisi päättänyt Bru nettin lauseen: ”Dorsoduro 3429.” ”Mistä tiedät osoitteen?” ”Lankomies perheineen asuu kirjaston naa purissa, joten sen on pakko olla se”, Foa vastasi. ”Minä jo säikähdin, että ylietsivä on käske nyt sinun opetella kaikki kaupungin osoitteet ulkoa.” ”Kun liikkuu veneillä koko ikänsä, kau pungin oppii tuntemaan läpikotaisin. Parem min kuin GPS”, Foa sanoi ja naputti sormel la ohimoaan. Hän ponnistautui liikkeelle kai teen vierestä ja lähti kohti venettään, mutta pysähtyi kesken kaiken ja kääntyi Brunettin puoleen. ”Onko teillä muuten tietoa, mihin ne ovat joutuneet?” ”Mitkä?” Brunetti kysyi hämmentyneenä. ”Ne GPS:t.” ”Mitkä GPS:t?” ”Ne, jotka tilattiin veneisiin”, Foa vastasi. Brunetti jäi odottamaan tarkempaa selitystä. 10
”Minä juttelin pari päivää sitten Martinin kanssa”, Foa jatkoi tarkoittaen hankintapääl likköä, miestä jonka puoleen piti kääntyä, kun radiopuhelimessa oli vikaa tai piti saada uusi taskulamppu. ”Hän näytti minulle las kua ja kysyi onko niistä mihinkään. Siis siitä mallista, joita meille tilattiin.” ”No onko niistä?” Brunetti kysyi ihmetel len keskustelun käännettä. ”Kyllä ne tiedetään. Ei niillä tee mitään. Yk sikään taksiveneen kuljettaja ei halua käyttää niitä, ja ainut tuttuni, joka on hankkinut sel laisen omaan käyttöön, hermostui niin pahas ti, että tempaisi laitteen irti veneen tuulilasis ta ja heitti sillä vesilintua.” Foa astui pari as kelta lähemmäs venettä, pysähtyi uudestaan ja sanoi: ”Kerroin Martinille tämän saman.” ”Mitä Martini siihen?” ”Minkä Martini sille mahtaa? Tilauksen on tehnyt ties mikä keskusvirasto Roomassa, ja joku on saanut oman osuutensa siitä hyväs tä, että tilaus tehtiin, ja joku toinen taas siitä 11
hyvästä, että se välitettiin eteenpäin.” Foa ko hautti olkapäitään ja astui veneeseen. Brunetti seurasi perästä ymmällään Foan tarinasta, sillä tottahan Foa tiesi, ettei Brunet ti sille mitään mahtanut. Sillä tavalla asiat toi mivat. Foa käynnisti moottorin ja sanoi: ”Martin sanoi saaneensa laskun kahdestatoista lait teesta.” Foa painotti lukumäärää. ”Eikö veneitä ole vain kuusi?” Brunetti ky syi, mutta Foa ei vaivautunut vastaamaan. ”Milloin tämä tapahtui?” ”Pari kuukautta sitten. Taisi olla joskus tal vella.” ”Tiedätkö, onko laitteet toimitettu?” Bru netti kysyi. Foa nosti leukaansa ja naksautti kieltään – hän kuittasi naurettavat puheet eleellä, joka toi Brunettin mieleen vanhan ajan katupojat. Brunetti tajusi tulleensa tuttuun tienhaa raan, jossa eteenpäin pääsisi vain ottamal la taka pakkia tai etsimällä kiertotien. Toi 12
nen vaihtoehto oli panna silmät kiinni, aset tua mukavaan asentoon ja jäädä niille sijoil leen. Jos hän juttelisi Martinin kanssa ja kuu lisi, että GPS-laitteet oli tilattu ja maksettu, mutta niistä ei näkynyt jälkeäkään, hän vain kerjäisi verta nenästään. Asiaa voisi selvitel lä kaikessa hiljaisuudessa ja kenties estää lisä varkaudet yhteisestä pussista. Tai koko ju tun saattoi yksinkertaisesti unohtaa ja keskit tyä tärkeämpiin asioihin tai ainakin sellaisiin, joille oli tehtävissä jotakin. ”Luuletko, että tämä on jo kevään alkua?” hän kysyi F oalta. Foa vilkaisi häntä silmännurkastaan ja hy myili: heidän yhteisymmärryksensä oli niin saumaton kuin olla voi. ”Ehkäpä. Toivotaan niin. Minä olen saanut tarpeekseni kylmästä ja sumusta.” Kun vene oli kääntynyt kokonaan ja keu la osoitti eteenpäin, kohti bacinoa, kumpikin ähkäisi. Siinä ei ollut hiukkaakaan teeskente lyä, ei liioittelua eikä draaman tavoittelua. Se 13
oli vain puhtaasti inhimillinen reaktio mah dottomaan näkyyn, joka oli kokonaan toises ta maailmasta. Suoraan edessä kohosi upo uuden ja kooltaan entistäkin suuremman ris teilyaluksen perä. Mahtava peräpeili täytti ty lysti koko näkökentän kuin haastaen heitä ot tamaan kantaa. Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymme nen kerrosta. Oliko sellainen edes mahdollis ta? Alus peitti koko kaupungin, peitti valon kin ja tyrmäsi kaikki ajatukset suhteellisuu desta ja järjestä ja kohtuudesta. He ajoivat aluksen vanavedessä ja katselivat sen nostat tamien laineiden verkkaista vyörymistä koh ti rantakatuja sen molemmin puolin, aaltoa aallon perään – herran paratkoon, mitä laivan liikkeelle panemat vesimassat mahtoivat teh dä kanavan parraskiville ja niitä vuosisatoja paikallaan pitäneelle laastille? Yhtäkkiä ilma muuttui hengityskelvottomaksi, kun oikul linen tuulenpuuska puhalsi laivan pakokaa sut hetkeksi heidän päälleen. Sitten tuli taas 14
keväisen raikasta, ilma oli täynnä nuppujen, puhjenneiden lehtien ja tuoreen ruohon sulo tuoksua ja heränneen luonnon kuplivaa iloa. Korkealla heidän yläpuolellaan laivan par taan ääressä näkyi seisovan ihmisiä, jotka oli vat kääntyneet kohti piazzan, kupolien ja kel lotornin kauneutta kuin rivi auringonkukkia. Sitten vastaan tuli vaporetto, jonka matkus tajat, epäilemättä kaikki venetsialaisia, heris tivät nyrkkiä laivaa ohittaessaan, mutta toi seen suuntaan katselevat turistit eivät huo manneet alkuasukkaiden ystävällistä elettä. Brunettiin mieleen tuli kapteeni Cook, jon ka ystävälliset alkuasukkaat kaappasivat ran tavedessä, tappoivat, heittivät pataan ja söi vät. ”Hyvä”, hän sanoi puoliääneen. Pian Zatterelle päästyä Foa käänsi ruorin oikealle, kytki hetkeksi pakin päälle ja vaihtoi sitten vapaalle antaen veneen liukua loppu matkan. Hän tarttui kiinnitysköyteen ja hyp päsi kiveykselle, missä hän kumartui pyöräyt tämään köyden näppärästi solmuun. Sitten 15
hän ojensi Brunettille kätensä auttaakseen häntä nousemaan rivalle. ”Minulla menee luultavasti jonkin aikaa”, Brunetti sanoi Foalle. ”Sinun taitaa olla vii sainta palata.” Mutta Foa ei kuunnellut: hän seurasi tii viisti laivan perän hidasta etääntymistä koh ti San Basilion satamaa. ”Minä luin jostakin”, Brunetti jatkoi venezianoksi, ”ettei noista saa da tehtyä päätöstä ennen kuin kaikki tahot ovat yksimielisiä.” ”Niinpä”, Foa vastasi katsellen edelleen lai vaa. ”Magistrato alle Acque, aluehallinto, kau punginvaltuusto, satamaviranomaiset, joku ministeriö Roomassa…” Hän vaikeni koko ajan etääntyvän mutta tuskin lainkaan kutis tuvan laivan lumoissa. Sitten hän ryhtyi luet telemaan muutamien päättävillä paikoilla is tuvien miesten nimiä. Brunetti tunsi monia heistä, mutta ei kaik kia. Päästessään kolmen entisen kaupungin korkea-arvoisimman virkamiehen nimiin Foa 16
paukutti ne suustaan kuin ruumisarkun vii meisiä nauloja paikoilleen lyövä puuseppä. ”En ole ikinä tajunnut, miksi päätösvalta on jaettu niin kuin se on”, Brunetti sanoi. Foan suku oli vanhastaan elänyt laguunin rannoilla ja sen antimilla: kalastajina, kalakauppiaina, merimiehinä, luotseina, vaporettojen kuljet tajina ja mekaanikkoina. Kiduksia ei Foan su kulaisille sentään vielä ollut kasvanut. Mut ta heidän jos kenen olisi luullut ymmärtävän sitä byrokratiaa, joka sääteli kaupunkia ym päröivää ja sille elannon tarjoavaa vesialuet ta, sikäli kuin sitä edes oli mahdollista tajuta. Foa hymyili Brunettille kuin oppilas paksu päisimmälle oppilaalleen: hellästi, pistävästi, ylemmyydentuntoisesti. ”Mahtaako kahdeksan eri instanssia päästä yksimielisyyteen ikinä?” Brunetti vilkaisi kuljettajaansa ja koki pie nen valaistumisen hetken. ”Ja laivaliikenteen voi kieltää ainoastaan yksimielisellä päätök sellä”, hän sanoi. Johtopäätös sai Foan hymyn levenemään entisestään. 17
”Siksipä asiaa voidaan pohtia pohdiskele masta päästyä loputtomiin”, Foa sanoi ihas tellen avoimesti sitä, miten nerokkaasti pää tösvalta oli jaettu lukuisille toisistaan eril lään toimiville valtiollisille elimille. ”Palkat juoksevat, maailmalla käydään opintomat koilla selvittämässä miten asiat hoidetaan muualla, kokouksia pidetään, projekteista ja suunnitelmista keskustellaan.” Sitten Foa muisti Il Gazzettinossa vastikään ilmestyneen jutun: ”Tai palkataan vaimot ja lapset konsul teiksi.” ”Ja otetaan vastaan kaikki pikku lahjat, joita laivayhtiöiden pöydiltä sattuu tipahta maan”, Brunetti ehdotti, mutta tajusi heti sen sanottuaan, että tällaista asiaa ei olisi pitänyt ottaa esiin rivipoliisin kuullen. Foan hymy muuttui astetta lämpimäm mäksi, mutta hän tyytyi osoittamaan kapeaa kanavaa ja sanomaan: ”Se on tuolla, ennen tuota siltaa. Vihreä ovi.” Brunetti heilautti kättään kiitokseksi kyy 18
distä ja opastuksesta. Hetken kuluttua moot tori käynnistyi uudestaan, ja kun hän kääntyi katsomaan, poliisivene kaartoi näyttävästi ta kaisin tulosuuntaansa.
19