Donna Leon: Tuntematon ihailija

i Ilma

nen

nä luku

yte

tuntematon ihailija Suomentanut Kaijamari Sivill

HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

1 Nainen polvistui rakastettunsa vierelle kauhusta jäykkänä ja tuijotti verta käsissään ilme kivettyneenä. Mies makasi selällään, toinen käsi ojossa kämmen ylöspäin, kuin kerjäten naista antamaan siihen jotakin – kenties elämän. Nainen oli koskettanut miehen rintaa, kehottanut nousemaan jotta he voisivat lähteä, mutta mies ei ollut hievahtanut, joten nainen oli tönäissyt häntä kuin tuttua unikekoa, joka on aina haluton nousemaan vuoteesta.

Käsi oli värjäytynyt punaiseksi, mutta nainen painoi sen vaistomaisesti suulleen tukah-

duttaakseen huutonsa, sillä hän tiesi ettei saisi päästää ääntäkään, ei paljastaa muille että oli siellä. Sitten kauhu otti vallan, varovaisuus unohtui, ja hän huusi miehen nimeä kerran toisensa perään, s­anoi itselleen että mies oli kuollut ja kaikki oli lopussa – näin, verisesti.

Hän katsoi koskettamaansa kohtaa ja näki punaiset laikut: miten niistä niin paljon verta oli tullut, niin pienistä haavoista? Hän pyyhki suutaan puhtaalla kädellään ja käsi värjäytyi kasvoihin tahriutuneesta verestä. Veren näkeminen sai hänet hätääntymään ja hän kutsui miestä nimeltä. Uudestaan ja uudestaan.

Hän toisti miehen nimeä, nyt kovemmalla äänellä, mutta mies ei enää kuullut eikä vastannut, ei hänelle eikä kenellekään. Vaistomaisesti nainen kumartui suutelemaan miestä, tarttui häntä hartioista yrit­täen turhaan ravistella häneen eloa, mutta elämä oli hänestä paennut, pakenisi heistä molemmista.­ Vasemmalta kajahti tappajajoukon johtajan huuto, ja nainen painoi käden rintaansa 4

vasten. Pelko vei puhekyvyn ja hän saattoi vain voihkia ”aah, aah”, kuin eläin tuskissaan.

Hän käänsi päätään ja näki tulijat, kuuli heidän huutonsa mutta ei ymmärtänyt mitä he sanoivat: hän tajusi vain kauhunsa, ja nyt kun mies oli kuollut, hän pelkäsi yhtäkkiä omasta puolestaan, pelkäsi mitä hänelle tehtäisiin.

Hän ponnisteli jalkeille ja siirtyi kauemmas – enää ei auttanut katsella taakseen. Mies oli kuollut ja kaikki oli mennyttä: lupaukset olivat valuneet tyhjiin, toivoa ei ollut.

Katolle, jolla murha oli tehty, tuli miehiä: neljä tuli ­oikealta, viisi vasemmalta puolelta.

Joukon johtaja huusi jotakin, mutta nainen ei enää kuullut häntä, ei kuullut ketään eikä mitään. Hän tiesi vain, että hänen oli paettava, mutta hänet oli saarrettu molemmilta puolilta. Hän kääntyi ja näki vain katon reunan, ei muita rakennuksia: ei paikkaa minne mennä, ei paikkaa mihin piiloutua.

Hänellä oli mahdollisuus valita, mutta valinnanvaraa ei ollut: mieluummin kuole5

ma kuin se mitä äsken oli tapahtunut, mitä varmasti tapahtuisi, jos miehet saisivat hänet käsiinsä. Hän kompuroi kerran, kahdestikin, juostessaan kohti katon reunaa, astui kaiteelle yllättävän sulokkaasti ja kääntyi katsomaan miehiä, jotka juoksivat häntä kohti. ”O Scarpia, avanti a Dio”, hän parahti, kääntyi ja heittäytyi alas.

Musiikki voimistui ja jatkui hetken pauhaavana, niin kuin aina tämän onnettoman kauhu­tarinan päätteeksi, ja sitten seurasi pitkä tyrmistynyt hiljaisuus, kun yleisö sulatteli näkemäänsä ja kuulemaansa. Sitten Maria Callasin – ja siitä oli yli puoli vuosisataa – ei ollut nähty eikä kuultu tällaista Toscaa. Eikö Tosca­ollutkin juuri oikeasti tappanut poliisi­ päällikkö Scarpian? Ja ne univormupukuiset niljakkeet olivat oikeasti ampuneet hänen rakastettunsa. Ja Tosca oli oikeasti hypännyt Tiberiin. Voi luoja, tämä nainen osasi näytellä, ja ennen kaikkea laulaa! Kaikki oli täy6

sin uskottavaa: surma, valeteloitus joka osoittautuu oikeaksi, ja lopullinen heittäytyminen sitten kun mitään ei ole enää tehtävissä eikä menetettävissä. Tarina oli niin romanttista hölyn­pölyä, että ylitti parodian rajat, muttaa miksi yleisö kuitenkin taputti kätensä vereslihalle ja huusi vimmattuna?

Esiripun puoliskot lipuivat hitaasti erilleen ja kapeasta raosta pujahti esiin Flavia Petrelli. Hän oli pukeutunut punaiseen, punaistakin punaisempaan leninkiin, ja päässä oli ­tiaara, joka ei näköjään ollut pudonnut hänen syöksyessään jokeen. Hän katsoi yleisöön, ja hiljalleen hänen kasvoilleen syttyi hämmästynyt ilo. Minulleko? Minulleko yleisö noin kovasti pauhaa? Hänen hymynsä levisi, ja hänen kätensä – joka oli taianomaisesti yhtäkkiä puhdistunut verestä tai ties mistä veren korvikkeesta – kohosi avaran kaula-aukon paljastamalle iholle ja painoi sydäntä kuin pakottaakseen sen pysy7

mään rinnassa kaiken tämän kiihtymyksen keskellä.

Hän nosti käden pois ja ojensi ensin toisen, sitten toisen käsivartensa kuin ottaakseen koko yleisön syleilyynsä ja antautui suosionosoitusten voimalle koko ruumiillaan. Sitten molemmat kädet hakeutuivat taas rinnan päälle, ja hän vajosi sulokkaasti toisen polvensa varaan puolittaiseen niiauk­seen. Suosionosoitukset yltyivät: ”Brava!” huusivat sekä miehet että naiset; ”Bravo!” ne jotka olivat sokeita tai italiantaidottomia. Flavia Petrelliä sellainen ei näköjään haitannut, kunhan huudot jatkuivat. Toinen kumarrus, ja sitten hän kohotti kasvonsa kuin kylpeäkseen suosionosoitusten tulvassa.

Ensimmäinen ruusu, pitkävartinen ja keltainen kuin aurinko, putosi hänen jalkojensa juureen. Hän nykäisi jalkaansa tahattomasti kauemmas, aivan kuin pelkäisi että ­satuttaisi kukkaa, tai se häntä, ja sitten hän kumartui, niin hitaasti että liike näytti harjoitellulta, ja 8

poimi sen käteensä. Hän painoi sen rintaansa vasten ja risti kätensä sen päälle. Kukan näkeminen oli horjuttanut hänen hymyään – ”Minulleko tämä on? Minulle?” – mutta kohottaessaan kasvonsa ylimpiä parvia kohti hän sädehti taas riemusta.

Ruusuja alkoi sadella kuin hänen hymynsä kutsumina: ensin kaksi, sitten kolme; niitä heiteltiin yksitellen oikealta puolelta, ja niitä tuli lisää ja lisää kunnes niitä lojui hänen jaloissaan kymmenittäin, ja hän seisoi piikkisten ruusujen keskellä kuin Orleansin neitsyt.

Flavia hymyili suosionosoitusten pauhulle, kumarsi, astui kauemmas ruusuista ja livahti esiripun raosta. Pian hän palasi käsi kädessä henkiin heränneen rakastettunsa kanssa. Niin kuin tenori oli äsken kirvoittanut Scarpian kätyreiden voimistuvia huutoja, niin hän nyt kirvoitti yleisöstä voimistuvia suosionosoituksia, jotka alkoivat yltyä hurmioi­tuneiksi, kuten usein käy silloin kun ylistetään nuorta komeaa tenoria, jonka ääni kantaa kaikkiin 9

korkeimpiin säveliin ja joka käyttää taitoaan säästelemättä. Molemmat laulajat katsoivat hermostuneina jalkoihinsa, yrittivät välttää tallomasta ruusumattoa mutta lakkasivat pian välittämästä ja astuivat kukkien päälle.

Flavia vaistosi suosionosoitusten sävystä, että ne oli tarkoitettu tenorille, ja hän astui askelen taaksepäin ja yhtyi aplodeihin, nosti kätensä korkealle taputtaessaan yhdessä yleisön kanssa. Juuri kun suosionosoitukset alkoivat laantua, hän astui tenorin rinnalle ja suuteli tätä poskelle, suikkasi toverillisen suukon kuin veljelle tai hyvälle työtoverille.

Tenori puolestaan otti häntä kädestä ja nosti yhteen­liitetyt kädet korkealle päänsä yläpuolelle kuin julistaen kilpailun voittajan.

Tenori astui vuorostaan taaksepäin tehden tilaa Flavialle ja rusensi lisää ruusuja, Flavia astui hänen eteensä ja poistui sitten esiripun taakse; tenori seurasi häntä. Hetken kuluttua kuolleista noussut Scarpia astui esiripun takaa, brokadijakun rinnus yhä punaisena,

ja siirtyi oikealle väistäen suurimman osan ruusuista. Hän kumarsi, kumarsi uudestaan ja painoi kätensä päällekkäin veriselle rinnalleen kiitoksen merkiksi ennen kuin kääntyi esirippuun päin, ojensi kätensä raosta ja veti esiin Flavian, jonka toinen käsi puolestaan oli nuoren tenorin kädessä. Scarpia johdatti tämän kuolleista heränneiden conga-­ ketjun ­oikealle, kukat jäivät jalkoihin ja Flavian leningin helma pyyhki niitä sivuun. He nostivat yhteenliitettyjä käsiään, kumarsivat yhdessä kasvot yhtäläisesti loistaen, arvostavan yleisön mielihyvän ja kiitollisuuden liikuttamina.­ Flavia irrottautui miesten välistä, livahti taas esiripun taakse ja tuli tällä kertaa takaisin käsi kädessä kapellimestarin kanssa. Kapellimestari oli näyttämön nuorimmainen, mutta hänen itsevarmuutensa ylsi vanhempien kollegoiden tasolle. Hän otti pari askelta eteenpäin kiinnittämättä mitään huomiota ruusuihin ja antoi katseensa kiertää yleisös11

sä. Hän hymyili ja kumarsi, nostatti kädenheilautuksella orkesterin jalkeille saamaan osansa suosionosoituksista. Kapellimestari kumarsi taas, ja astui taaksepäin paikalleen Flavian ja tenorin väliin. Kaikki neljä astuivat eteenpäin ja kumarsivat, ja kumarsivat uudestaan, mielissään ja kiitollisina. Suosionosoitukset vaimenivat hitusen; Flavia havaitsi sen ja vilkutti yleisölle iloisesti niin kuin aikoisi nousta junaan tai laivaan ja johdatti miespuoliset kollegansa esi­ripun taakse. Aplodit huipentuivat, ja kun laulajat eivät enää tulleet esiin, ne vaimenivat ja loppuivat hetkeksi, kunnes ensimmäiseltä parvelta kuului: ”Evviva Flavia!” Miehen huuto herätti jonkin verran kiihkeitä suosionosoituksia, joita seurasi hiljaisuus ja sitten vaimea puheensorina kun yleisö lähti uloskäyntejä kohti.

12

2 Esiripun takana näytteleminen lopahti. Flavia lähti miesten seurasta sanomatta sanaakaan ja suuntasi pukuhuoneeseensa. Tenori katsoi hänen peräänsä ilmeessään samanlaista eloa kuin Cavaradossilla tämän ajatellessa Toscan suloisia suudelmia ja hyväilyjä, ”dolci baci, o languide carezze”, joiden menettäminen olisi kuolemaakin pahempi kohtalo. Scarpia otti esiin telefoninonsa ja soitti vaimolleen, että ehtisi ravintolaan kahdessakymmenessä minuutissa. Kapellimestari, jota ei kiinnostanut muu kuin että Flavia lau13

loi hyvin ja hänen määräämässään tempossa, lähti pukuhuoneeseensa nyökäten kollegoilleen vaitonaisena.

Puolivälissä käytävää Flavian kengänkorko tarttui tuli­punaisen leningin helmaan niin, että hän horjahti eteenpäin ja välttyi kaatumasta vain tarrautumalla puvustamon assistenttiin. Nuori nainen osoittautui yllättävän vahvaksi ja nopeaälyiseksi: hän kietaisi kätensä laulajattaren ympärille ja onnistui ottamaan tämän painon ja tönäisyn vastaan kaatumatta. Heti kun Flavia oli taas tukevasti jaloillaan, hän irrottautui pelastajastaan ja kysyi: ”Eihän sinuun sattunut?” ”Ei tässä mitään, signora”, pukija sanoi ja hieraisi toista olkapäätään kädellään.

Flavia laski kätensä naisen kyynärvarrelle. ”Kiitos kun pidit minut pystyssä”, hän sanoi. ”En oikeastaan ehtinyt ajatella mitään: otin vain teidät vastaan.” Sitten hän jatkoi: ”Yksi heittäytyminen illassa riittää, eikö vain?”

Flavia nyökkäsi, kiitti häntä toistamiseen ja 14

jatkoi matkaa pukuhuoneeseensa. Hän oli jo avaamaisillaan oven, mutta seisahtui huomatessaan tärisevänsä kompastumisen aiheuttaman säikähdyksen ja esiintymisen nostattaman adrenaliiniryöpyn jäljiltä. Häntä huimasi vähän, ja hän lepuutti kättään ovenkahvalla ja sulki silmänsä. Kului muutama tovi ennen kuin hän havahtui käytävän toisesta päästä kuuluviin ääniin, avasi oven ja astui sisään.

Ruusuja, ruusuja, joka puolella ruusuja.

Näky sai hänet henkäisemään syvään: huoneen kaikilla tasoilla oli maljakoita täynnä ruusuja. Hän astui sisään ja sulki oven jäljestään. Hän jäi tuijottamaan keltaista kukkamerta liikkumattomana, ja hänen levottomuutensa kasvoi, kun hän huomasi etteivät maljakotkaan olleet niitä tavanomaisia lohkeilleita, maaliin tahriintuneita vaaseja, jotka oli siirretty lavastamosta vähemmän näkyvään käyttöön. ”Oddio”, hän mutisi ja astui takaisin käytävään. Oven vasemmalla puolella seisoi hänen 15

vakituisin pukijansa, tummatukkainen nainen, joka olisi voinut olla hänet käytävässä kaatumiselta pelastaneen puvustamon assistentin äiti. Hän oli tullut hakemaan Flavian rooliasun ja peruukin varastoon, niin kuin joka ainoan näytöksen jälkeen. ”Marina”, Flavia aloitti, ”näitkö kuka nämä kukat toi?” Hän heilautti kättään epämääräisesti ja astui sivuun päästääkseen Marinan huoneeseen. ”Oh, che belle”, Marina huudahti kukat nähdessään. ”Nämähän ovat maksaneet ihan hirveästi. Näitä on monta tusinaa.” Yhtäkkiä hänkin huomasi maljakot ja kysyi: ”Mistä nuo ovat tulleet?” ”Eivätkö ne ole talon maljakoita?”

Marina pudisti päätään. ”Ei. Ei meillä ole täällä mitään tuollaista. Nuo ovat aitoja.” Nähdessään Flavian hämmennyksen hän osoitti korkeaa maljakkoa, jossa oli valkeita ja läpinäkyviä juovia. ”Tarkoitan noita lasisia. Tuo on Venini”, hän sanoi. ”Lucio oli aikoinaan Veni16

nillä töissä. Minä tunnistan heidän maljakkonsa.” ”En käsitä”, Flavia sanoi ihmetellen, miten keskustelu oli tähän päätynyt. Hän kääntyi selin Marinaan ja pyysi: ”Avaisitko vetoketjun?”

Hän nosti käsivarsiaan ja Marina auttoi häntä astumaan kengistään ja sitten puvusta. Hän otti aamutakkinsa tuolinselkämykseltä, istuutui peilin eteen ja ryhtyi siekailematta pyyhkimään paksua maskiaan pois.

Marina ripusti leningin ovikoukkuun ja seisahtui Flavian taakse auttamaan peruukin riisumisessa. Hän työnsi sormensa peruukin takareunan alle ja irrotti Flavian päästä ensin peruukin ja kuori sen jälkeen pois myös Flavian omia hiuksia peittävän tiukan kumisen lakin. Heti kun pää oli näin vapautettu, Flavia työnsi sormet hiuksiinsa ja rapsutteli päänahkaansa kokonaisen minuutin huokaillen helpotuksesta ja mielihyvästä. ”Kaikki sanovat, että peruukki on pahin”, 17

Marina totesi. ”En osaa edes kuvitella, miten sietämättömältä se tuntuu.”

Flavia levitti sormensa ja haroi hiuksiaan useaan kertaan; hän tiesi että kuumaksi lämmitetyssä huoneessa hiukset kuivuisivat nopeasti.

Muun muassa lyhyiden, poikamaisten hiusten ansiosta häntä ei useinkaan tunnistettu kadulla: ­faneilla oli mielessään näyttämön pitkätukkainen kaunotar, eikä tällainen lyhyttukkainen kiharapää, jonka hiuksissa erottui jo vähän harmaata. Hän hieroi päätään rajummin ja nautti helpotuksen tunteesta, kun hiukset kuivuivat.

Puhelin soi ja Flavia vastasi vähän vasta­ hakoisesti omalla nimellään. ”Signora, osaatteko sanoa, kuinka kauan teillä vielä menee?” kysyi miesääni. ”Viisi minuuttia”, Flavia vastasi, kuten aina, menisipä hänellä sitten viisi minuuttia tai puoli tuntia. Häntä odotettaisiin kyllä. ”Dario”, hän sanoi ennen kuin mies ehätti katkaisemaan puhelun. ”Kuka minulle toi kukkia?”

18

”Ne tuotiin veneellä.”

No, kun oltiin Venetsiassa, oli varsin epätodennäköistä että niitä olisi tuotu mitenkään muuten, mutta Flavia sanoi vain: ”Tiedätkö kuka ne on lähettänyt? Kenen vene se oli?” ”En tiedä, signora. Miehiä oli kaksi ja he toivat kukat ovelle.” Hetken päästä hän lisäsi: ”Venettä en nähnyt.” ”Mainitsivatko he mitään nimeä?” ”Eivät, signora. Arvelin että… no, kun kukkia oli niin paljon, arvelin että tietäisitte, keneltä ne ovat.”

Flavia jätti tämän omaan arvoonsa ja toisti: ”Viisi minuuttia” ennen kuin laski kuulokkeen. Marina oli lähtenyt ja vienyt leningin ja peruukin mukanaan jättäen Flavian pukuhuoneensa rauhalliseen yksinäisyyteen.

Hän tuijotti peilikuvaansa, otti kourallisen kasvopaperia ja pyyhki kasvojaan kunnes suurin osa meikistä oli poissa. Muistaessaan, että häntä odotettiin ulko-ovella, hän rajasi silmänsä ja taputteli niiden alle vähän pei19

tevoidetta kätkeäkseen väsymyksen merkit.

Hän otti pöydältä huulipunan ja levitti sitä huolellisesti. Uupumuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen ja hän sulki silmänsä hetkeksi, odotti että adrenaliini tekisi tehtävänsä ja saisi hänet taas reipastumaan. Hän avasi silmät ja katseli pöydällä olevia tavaroita, otti sitten pöytälaatikosta kankaisen olkalaukkunsa ja pyyhkäisi kaiken – meikit, kamman, harjan, nenäliinan – laukkuun. Hän ei tuonut oopperataloon enää mitään arvokasta – ei mihinkään oopperataloon. Covent Gardenissa häneltä oli kerran varastettu takki, Palais Garnierissa osoitekirja – se oli ollut ainut, mitä oli viety hänen pöytälaatikkoon jättämästään käsilaukusta. Kuka herran tähden halusi hänen osoitekirjansa ja kuka – kun otti huomioon, että kirja oli iankaikkisen vanha – saisi edes selvää siitä yliviivattujen nimien ja osoitteiden, korjattujen sähköpostiosoitteiden ja puhelinnumeroiden sekasotkusta, jonka avulla hän piti yhteyttä merkillisen ja 20

liikkuvaisen ammattikuntansa jäsenten kanssa. Onneksi useimmat osoitteet ja puhelin­ numerot olivat tallessa myös tietokoneessa, mutta joidenkin uudelleen selvittämiseen oli mennyt monta viikkoa. Koska hän ei ollut löytänyt mieleistään uutta osoitekirjaa, hän oli päättänyt luottaa tietokoneeseensa ja rukoili, ettei siihen livahtaisi mikään virus, joka kaataisi koko koneen ja tyhjentäisi sen muistin.­ Esitys oli ollut vasta kolmas tällä näytäntökaudella, joten ovella olisi varmasti ihmisiä odottamassa. Hän puki ylleen mustat sukkahousut ja saman hameen ja puseron, jotka hänellä oli ollut oopperataloon tullessaan.

Pantuaan kengät jalkaan hän otti takin kaapista ja kietaisi kaulaansa villahuivin – yhtä punaisen kuin roolipuku oli ollut. Flavia sanoi usein, että kaulahuivi oli hänen hijabinsa: hän ei koskaan lähtenyt ulos ilman huivia.

Ovella hän seisahtui ja vilkaisi vielä pukuhuonetta: tällainenko oli todellisuus, kun 21

unelmat menestyksestä toteutuivat? hän mietti. Pieni persoonaton huone, omassa käytössä jonkin aikaa, seuraavassa kuussa se oli jo jollain toisella: yksi ainoa vaatekaappi, peili jonka kehystä – ihan niin kuin elokuvissa – kiersivät hehkulamput, ei mattoa lattialla, pieni kylpyhuone jossa oli suihku ja pesuallas. Ja siinä se: jos sen oli saanut, oli tähti, hän arveli. Hän oli saanut, joten kaipa hän sitten oli tähti. Ei hän kyllä tuntenut itseään tähdeksi, vaan ihan vain – pakko tunnustaa – nelikymppiseksi naiseksi, joka oli juuri rehkinyt kuin kuormajuhta yli kaksi tuntia ja jonka oli nyt mentävä hymyilemään tuntemattomille ihmisille, joista jokainen halusi osansa hänestä, halusi olla hänen ystävänsä, uskottunsa – ties vaikka rakastettunsa.

Hän itse olisi halunnut vain ravintolaan syömään ja juomaan jotain ja sitten asunnolleen soittamaan molemmille lapsilleen, kyselemään heidän kuulumisensa ja toivottamaan heille hyvää yötä. Ja heti kun esiintymisen ai22

heuttama kuohunta alkaisi laantua ja tavallinen elämä asettua taas uomiinsa, hän haluaisi mennä vuoteeseen kokeilemaan, saisiko unen päästä kiinni. Silloin kun tuotannossa oli mukana tuttuja tai mukavia kollegoita, hän lähti mielellään näytösten jälkeen hyväntuulisille illallisille ja kuunteli juttuja agenteista ja managereista ja teatterinjohtajista, viihtyi niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa oli juuri kokenut musiikin tekemisen ihmeen. Mutta täällä Venetsiassa, kaupungissa, jossa hän oli viettänyt paljon aikaa ja jossa hänellä olisi pitänyt olla paljon tuttuja, häntä ei laisinkaan huvittanut seurustella työtovereidensa kanssa: baritonin, joka puhui vain omasta menestyksestään, kapellimestarin, joka ei pitänyt hänestä ja onnistui peittämään tunteensa vain vaivoin, ja tenorin, joka näytti ihastuneen häneen – hän katsoi itseään silmiin esittäessään seuraavan väitteen hiljaa itselleen – taatusti hänen rohkaisemattaan. Tenori oli vain kymmenisen vuotta vanhempi kuin hänen poi23

kansa ja sitä paitsi aivan liian viaton kiinnostaakseen häntä ihmisenä.

Ovella seistessään hän tajusi, että oli torjunut kukat ajatuksistaan tehokkaasti. Ja maljakot. Hänellä olisi hyvä olla ainakin yksi ruusukimppu kainalossaan oopperatalosta lähtiessään, jos niiden lähettäjä odottaisi ulkoovella. ”Painukoon helkkariin”, hän sanoi peilistä näkyvälle naiselle, joka nyökkäsi viisaan myötämielisenä.

Se oli alkanut Lontoossa kaksi kuukautta sitten, Nozzen viimeisen esityksen jälkeen: hänen jalkoihinsa oli satanut yksittäisiä keltaisia ruusuja ensimmäisen esiinhuudon aikana­ja kaikkien sitä seuraavienkin kumarrusten aikana. Sitten Pietarissa soolokonsertin jälkeen ruusuja oli satanut varsin monen perinteisemmän kukkakimpun sekaan.

Flaviaa­oli viehättänyt se, miten monet venäläiset, varsinkin naiset, olivat esityksen lopussa tulleet lavan eteen ja ojentaneet kukkansa näyttämölle. Oli mukava nähdä kukkia 24

antavan tai kohteliaisuuksia lausuvan ihmisen silmät: se teki lahjasta jotenkin inhimillisemmän.

Sitten se oli jatkunut täällä, ensi-iltana ruusuja oli tullut keltaisena sateena, mutta niitä ei ollut pukuhuoneessa odottamassa esityksen jälkeen. Silti niitä oli tullut taas tänään.

Ei nimeä, ei tietoa lähettäjästä, ei viestiä, joka selittäisi näin ylenpalttisen eleen.

Flavia viivytteli: hän ei halunnut päättää kukista, häntä ei huvittanut mennä antamaan nimikirjoituksia käsiohjelmiin ja puhumaan joutavia vieraiden ihmisten kanssa – kaikkein rasittavimpia olivat fanit, jotka kävivät useissa esityksissä ja uskoivat sillä tavoin päässeensä tuttaviksi hänen kanssaan.

Hän nosti kangaskassin olalleen ja haroi hiuksiaan; tukka oli kuiva. Ovesta astuttuaan hän näki pukijan käytävän päässä. ”Marina”, hän huikkasi. ”Si, signora”, nainen vastasi ja tuli lähemmäs.

25

”Ota ruusuja kotiisi, jos tahdot – muutkin pukijat saavat ottaa. Ihan kuka vain tahtoo.”

Marina ei vastannut heti, mikä oli Flavian mielestä yllättävää. Kuinka usein nainen saa tusinoittain ruusuja? Mutta sitten Marinan ilme kirkastui selvästä ilosta. ”Voi miten ystävällistä, signora, mutta ettekö te halua itse yhtään?” Hän heilautti kättään kohti huonetta, jota kukkaloisto valaisi kuin keinotekoinen päivänvalo.

Flavia pudisti päätään ajatukselle. ”En, saatte viedä ne kaikki.” ”Entä maljakot?” Marina kysyi. ”Pysyvätkö ne tallessa, jos ne jätetään tänne?” ”Eivät ne minun ole. Voitte viedä nekin, jos tahdotte”, Flavia sanoi ja taputti naisen käsivartta. Hiljaisemmalla äänellä hän lisäsi: ”Ota sinä se Venini, sovitaanko niin?” Hän kääntyi kävelemään kohti hissiä, joka veisi hänet odottavien ihailijoiden luo.

26