i Ilma
nen
nä luku
yte
ENNI MUSTONEN RUOKAROUVA syrjästäkatsojan tarinoita iv
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
1. LUKU Huhtikuussa 1914
– Kirsti! Kirsti, hoi! Vaikka kevätaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta huvilan etelänpuoleiselle seinustalle, Värtanin selältä puhalsi kolea merituuli. Huhtikuu oli vasta alussa. Professorin hautajaisista oli kulunut kuukausi, ja tuomari Åkerman oli tulossa perillisten kanssa pitämään perunkirjoitusta ja avaamaan Axel-herran testamentin. Mihin ihmeeseen Kirsti ja Signe olivat kadonneet? Juurihan pikkutytöt hyppäsivät narua paraatirapun edessä, kun katoin kahvipöytää ruokasaliin ja vilkaisin ikkunasta. Vanha pyykkinaru, jonka
olin antanut tytöille hyppynuoraksi, lojui vieläkin hiekkakäytävällä. Ei ollut pappa Herman tainnut ehtiä tänään narunpyörittäjäksi, kun tytöt olivat sitoneet toisen pään kaiteen rauta tolppaan. Pakkohan se on ottaa siitä pois ennen kuin tuomari ja vieraat herrat tulevat! Juuri kun kyykistyin avaamaan umpisolmua, kuului takapihalta juoksuaskeleita ja Kirsti ilmestyi nurkan takaa posket punaisina ja tukka pörrössä. Toinen rusetti oli auennut ja lettinauhan päät liehuivat valtoimenaan tuulessa. – Huusiko äiti? hän kysyi hengästyneenä. – Mihin te hävisitte kesken kaiken? en voinut olla motkottamatta. – Ei saa jättää hyppynarua lojumaan tähän! Joku vielä kompastuu. – Me siivotaan lekstugan! Kirsti alkoi selittää silminnähden innoissaan. – Saatiin mammalta luuta ja trasa ja putsataan joka paikka! – No hyvä on, ehdin vastata, kun siinä samassa Signe ilmestyi hakemaan Kirstiä. Mamma oli luvannut paistaa tytöille vohveleita. Sinne ne katosivat, pienet pyryharakat, kah4
deksan vanhoja kumpikin ja vauvasta saakka Ingrid-mamman hoteissa yhdessä kasvaneita. Signe täyttäisi yhdeksän jo lokakuussa, Kirsti vasta joulun alla. Viime keväänä Signen isoisä, pappa Herman, joka oli ollut huvilan puutarhurina jo vuosikymmeniä, oli nikkaroinut tytöille leikkimökin omenatarhan taakse tontin takakulmaan. Siellä tytöt olivat saaneet leikkiä rauhassa eikä heitä tarvinnut olla koko ajan hyssyttämässä hiljaisiksi, jottei professori olisi häiriintynyt. Juuri kun sain solmut lopultakin auki, pappa Herman saapasteli harava kourassa paikalle ja ryhtyi siivoamaan tyttöjen jälkiä hiekkakäytä vältä. Minut huomatessaan hän ilmoitti, että tytöt olivat Puutarhamajalla, ja mamma oli kuulemma luvannut katsoa perään, etteivät he ilmesty huvilan puolelle ennen kuin vieraat ovat lähteneet. Luojan kiitos, Ingrid ymmärsi, etten ehtisi tällaisena iltapäivänä ajatellakaan Kirstin päivällistä eikä sekään sopisi, että tytöt pyyhältäisivät huvilaan kesken perunkirjoituksen. 5
Jäin vielä poimimaan muutaman kuivan lehden ja kevättuulen lennättämän risun kiviportailta, kun pappa Herman jatkoi haravointiaan portille asti. Moitteettoman tasainen aaltokuvio ulottui pian porraspäästä portinpylväisiin. Juna kuului jo vislaavan lähestyessään Restaurantin pysäkkiä. Herrathan ovat kohta täällä ja kahvinlaitto on kesken! Huusin Hermanille, että hän avaisi herroille huvilan portin jo valmiiksi, ja kiirehdin sisälle kyökkiin. Onneksi kahvipannu ei ollut kiehunut kuiviin, vaikka olin unohtunut pihamaalle. Lisäsin puita lieteen ja vettä pannuun ja avasin kahvipurkin. Parempaa kahvista olisi tullut, jos olisin ehtinyt itse paahtaa pavut rännärillä, mutta tässä kiireessä oli pakko turvautua Löfbergin valmiiksi paahdettuihin. Herrat tuskin huomaavat eroa, ajattelin kahvimyllyä vääntäessäni. Samassa alkoi tampuurista kuulua askeleita ja ääniä. Kaadoin kahvinporot pannuun, annoin veden kiehahtaa ja nostin pannun liedenreunalle selviämään. Välikössä vilkaisin peiliin. Tukka oli 6
siististi nutturalla ja mustan leningin valkoinen pitsikaulus suorassa niin kuin pitikin. – God dag, tervehdin kohteliaasti tampuuriin saapuneita kolmea herraa ja otin haltuuni tuomari Åkermanin hatun ja hopeapäisen kepin. Pappa Herman näkyi ripustavan jo toisten herrojen takkeja naulakkoon. Silinterihatut oli kummallakin ja pitkät hännystakit. Ilmeisesti nämä kaksi muuta olivat niitä Upsalan yliopiston professoreita, joista tuomari oli eilen puhunut, kun laskimme pöytähopeita perunkirjaa varten. Kirjoistaan oli Axel-herra onneksi pitänyt lukua koko elämänsä, samoin kivi kokoelmastaan, jolle oli varattu kokonainen huone kirjaston vieressä. Tauluista ja mööpeleistäkin oli kuulemma olemassa kymmenen vuotta vanhat luettelot Ada-rouvan perunkirjoituksen jäljiltä, samoin liinavaatteista ja astioista. Irtaimisto oli tuomarin mielestä niin vanhaa ja kulunutta, ettei uusia listoja tarvittu. Kun herrat siirtyivät ruokasalin puolelle, kuulin tuomarin selittävän professoreille, että 7
tukkukauppias Sjögren oli tulossa Göteborgista mutta saapuisi paikalle vasta hiukan myöhemmin. Niinpä hain kyökistä pannun ja serveerasin kahvin. Pappa Herman ei tahtonut mennä herrojen seuraan, vaikka hänetkin oli kutsuttu paikalle kuulemaan professorivainaan testamenttia. Mieli olisi tehnyt lohduttaa Hermania, kun miesparka kyyhötti niin onnettoman näköisenä kyökin penkillä, mutta tuomari oli kieltänyt puhumasta testamentista kenellekään. Viime jouluna näet, kun professori oli sen verran toipunut halvauksestaan, että pystyi taas puhumaan ja liikuttamaan oikeaa kättään, tuomari oli pyytänyt minut Axel-herran testamentin toiseksi todistajaksi. Tuomari Åkerman oli sanonut painokkaasti luottavansa minuun, kun olin hänen käskystään lukenut testamentin ääneen ja todistanut, että professori Axel Lundström oli kirjoittanut nimensä paperiin omakätisesti. Enemmän kuin tuomarin puheet minua oli liikuttanut se, miten Axel-herra oli koskettanut käsivarttani vapiseval8
la kädellään ja nyökännyt kiitokseksi. Me tiesimme jo silloin kuoleman seisovan kynnyksellä. Kaadoin pappa Hermanille kahvia ja lähdin hakemaan pyykit takapihalta. Aurinko oli jo painunut Vedeliuksen pensionaatin taa, ja tyttöjen iloiset äänet kuuluivat omenatarhan takaa. Vohvelit oli varmaan syöty ja siivousta oli ruvettu taas jatkamaan. Vaikkei Johanssoneista ja leikkimökistä tarvinnutkaan olla huolissaan, jännitys tuntui silti melkein sietämättömältä. Mitenkähän meidän nyt käy, Kirstin ja minun? Siitä oli melkein päivälleen kahdeksan vuotta, kun olin tullut tänne sopimaan pestistä. Kirsti oli silloin ollut vasta kolmikuinen. Me olimme asuneet koko talven Villa Vallmossa Märta-rouvan luona, mutta kun uusia synnyttäjiä tuli melkein päivittäin, oli talossa ruvennut olemaan ahdasta. Niinpä en oikeastaan ihmetellyt, kun Märta-rouva tuli eräänä aamuna ilmoittamaan, että tohtori Wentzel oli hommannut minulle emännöitsijänpaikan erään leskeksi jääneen vanhan ystävänsä 9
tyköä. Paikka oli Djursholmissa ison Värtanin länsirannalla eikä töitä olisi liikaa, kun passattavana oli vain vanha professori, joka ei harrastanut suuria vieraskutsuja. Kun olin kysynyt säikähtäneenä, mitä Kirstille tapahtuisi, Märta-rouva oli vakuuttanut, että voisin ottaa lapsen mukaani. Puutarhurin vaimo, joka oli aikaisemmin hoitanut professorin taloutta, oli nimittäin joutunut ottamaan hoiviinsa tyttärentyttärensä, jonka äiti oli kuollut synnytykseen. Yhtä hyvin hän voisi hoitaa päiväsaikaan kahta kuin yhtäkin pikkulasta, oli Märta-rouva arvellut... Mitä nyt? Seisahtuiko automobiili huvilan portille? Sieppasin pyykkikorin kainalooni ja kiirehdin kohti kyökinrappuja. Ovikello pirisi paraatiovella jo ennen kuin ennätin tampuuriin. Tuskin olin saanut oven auki, kun punakka mustaviittainen mies vyöryi ohitseni. Hänen kintereillään seurasi varjon lailla nuorehko kaitaposkinen mies nahkasalkku kainalossaan. Kumpikaan ei näyttänyt 10
edes huomaavan minua marssiessaan eteishalliin. Onneksi tuomari Åkermankin oli kuullut ovikellon soiton ja riensi tervehtimään tulijoita. Tämä oli siis se göteborgilainen tukkukauppias, joka oli mainittu testamentissa. Salkunkantaja oli hänen asianajajansa. Ripustin vielä tulijoiden päällysvaatteita naulakkoon, kun tuomari palasi sanomaan, että minun pitäisi hakea vanha Johansson ja tuoda hänet mukanani kirjastoon, jonne herrat olivat juuri siirtymässä. Ei kai minua siellä perunkirjoituksessa tarvita, arvelin tuomarille puoliääneen, mutta käsky oli ehdoton: olin testamentin toinen todistaja ja sitä paitsi ainoa, joka voisi vastata perillisten kysymyksiin talosta ja irtaimis tosta. Niin sitten pujahdimme hetken kuluttua pappa Hermanin kanssa kirjaston ovesta sisään ja istuimme ovensuuhun. Tuomari Åkerman oli asettunut professorin kirjoituspöydän ääreen ja selaili papereitaan. Upsalan yliopiston professoriherrat istuivat rinnatusten kirjaston nahkasoh11
valla, vieras asianajaja näkyi kaivelevan salkkuaan tuikean näköisenä toisessa nahkanojatuolissa ja tukkukauppias istua röhnötti takan luona professorin omassa lempituolissa sikaria tuprutellen. Kehtasikin karistella tuhkaa suoraan kirjaston matolle! Ihan turhan panttina minä siellä istuin peukaloita pyörittämässä. Yhtä hyvin olisin voinut mennä hakemaan ruokasalista kahviserviisin tiskiin. Sitä paitsi pelkäsin koko ajan, että Kirsti pyyhältää sittenkin ovesta sisään tai alkaa kyökissä huudella äitiä. Pitkälti toista tuntia herrat tankkasivat niitä professorin perunkirjan osake- ja talletus luetteloita, sillä tukkukauppiaan asianajaja tahtoi merkitä joka kruunun ja äyrin omaan muisti kirjaansa. Syrjäsilmällä näin, miten pappa Herman nuokkui vieressäni ja yritti taistella unta vastaan. Professoritkin supattelivat keskenään pitkästyneen näköisinä. Lopulta oltiin niin pitkällä, että tuomari Åkerman otti papereittensa joukosta sinetöidyn kirje12
kuoren. Hän nosti sen ensin näytille, tarttui vasta sitten Axel-herran hopeaiseen paperiveitseen ja avasi kuoren yhdellä kädenliikkeellä. Nyt havahtuivat professoritkin ja kohensivat ryhtiään. Tukkukauppiaan sikari oli ehtinyt onneksi sammua ennen kuin hän pudotti sen hyppysistään nojatuolin viereen permannolle ja kumartui eteenpäin silmin nähden jännittyneenä. Minä olin aivan rauhallinen, sillä tiesin, ettei asia koskenut minua millään lailla. Johanssonien puolesta oli kuitenkin iloinen. Kun näet testamentin ensimmäisessä pykälässä oli U psalan yliopistolle määrätty professorin koko kirjasto, hänen kivi- ja taidekokoelmansa sekä osakekirjoja ja talletuksia kahdensadantuhannen kruunun arvosta erillisellä säädöskirjalla perustettavaa Ada ja Axel Lundströmin stipendirahastoa varten, siirtyi tuomari testamentin toiseen pykälään. Siinä ilmoitettiin, että Germaniavägenin kiinteistö oli lohkottu kahteen osaan. Niistä suurempi käsittää koko omenatarhan ja siellä olevan asuinrakennuksen ja se jää perinnöksi ”uskolliselle 13
puutarhurilleni Herman Johanssonille ja hänen vaimolleen Ingrid Johanssonille”. – Vad i helvete! huudahti tukkukauppias kiukkuisesti tajutessaan, mitä pykälä tarkoitti. Miten niin puolet kiinteistöstä? Kysehän oli hänen perinnöstään, joka oli jäänyt jakamatta Ada-tädin typerän jälkisäädöksen takia. Ihmeen tylysti tuomari Åkerman hiljensi tuon öykkärin ja siirtyi testamentin kolmanteen pykälään, jossa professori ilmoitti viimeisenä tahtonaan olevan, että tukkukauppias Gustaf Sjögrenille, ”edesmenneen vaimoni sisarenpojalle ja ainoalle perillisille jää tämän perintöosuutena puolet Germaniavägenin kiinteistöstä, käsittäen nykyisen päärakennuksen sekä sen irtaimiston, jota Upsalan yliopisto ei ota haltuunsa”. Kun tuomari oli lopettanut, oli huoneessa hetken aivan hiljaista. Vihdoin pappa Herman rykäisi ja kysyi, tarkoittiko tuomari todellakin, että professori oli jättänyt heille omenatarhan ja Puutarhamajan ihan ikiomaksi. Kun tuomari vakuutti, että tämä oli ollut Axel-herran viimeinen 14
tahto ja itse asiassa tontti oli jo lohkottu ja siihen oli hankittu lainhuuto, vanha mies könysi seisomaan ja mutisi silmiään pyyhkien: – Gud välsigne professorn! Pappa Hermanin vanavedessä minäkin livahdin kirjaston ovesta. Vasta kun pääsimme kyökkiin, vanha puutarhuri alkoi purkaa liikutustaan. Jumala Axel-herraa siunatkoon! Hautajaisista saakka he olivat mamman kanssa pelänneet joutuvansa lähtemään kotoa, mutta nyt heidän ei tarvitsisikaan muuttaa mihinkään. Eiväthän he pelkillä omenoilla eläisi, mutta kyllä hän puutarhatöitä saisi, nytkin on Vedeliuksen rouva jo kysellyt ja muutkin... Ties miten kauan pappa olisi puhua pulputtanut, ellen olisi keskeyttänyt häntä lempeästi. Mammakin haluaisi varmasti kuulla ilouutisen. Kun pappa Herman oli jo menossa kyökinrappuja alas, huikkasin hänelle, että tulisin hakemaan Kirstin heidän luotaan heti kun herrat ovat lähteneet. Tukkukauppias ja hänen asianajajansa olivat ilmeisesti poistuneet vihoissaan heti tilaisuuden 15
päätyttyä. Herrat professoritkin olivat jo hyvästelemässä tuomari Åkermania, kun tulin kyökin puolelta tampuuriin. Toinen miehistä olisi unohtanut silinterihattunsa naulakkoon, ellen olisi juoksuttanut sitä portille. Herrat olivat juuri kapuamassa ajurin rattaille lähteäkseen Ösbyn asemalle. Sieltä pääsi junalla suoraan Upsalaan. He sanoivat palaavansa seuraavalla viikolla valvomaan yliopistolle määrättyjen tavaroiden pakkaamista. Tukkukauppias oli näet ilmoittanut, että talon oli oltava tyhjänä toukokuun alkuun mennessä. Hän aikoi kuulemma purkaa koko röttelön ja rakennuttaa tilalle uuden kivitalon. Ahdistus kuristi kurkkua, kun käännyin portilta takaisin. Miten kodikkaalta vanha huvila näyttikään pikkuruutuisine ikkunoineen hedelmäpuiden ja ruusupensaiden keskellä! Mutta tottahan se oli, että rakennus oli kovin rapistunut. Seinien maali oli kauhtunut, jyrkkää kattoa oli paikattu monet kerrat ja sulava lumi oli painanut räystäslautoja vinoon. 16
Jos huvilaa ruvettaisiin purkamaan jo toukokuussa, mihin me Kirstin kanssa sitten joutuisimme? Minun on pakko saada uusi pesti jostakin! – Fru Eriksson! kuulin tuomarin kutsuvan, kun olin menossa ruokasaliin tyhjentämään kahvipöytää. Gösta-herra istui kirjastossa järjestelemässä papereitaan. Kun kysyin, haluaisiko hän jäädä illalliselle, vanha herra pudisti päätään. Toisella kertaa, kiitos! Hänellä olisi vielä asiaa minulle. Kiirehdin selittämään, kuinka tiesin jo, että talon oli ol tava tyhjillään toukokuun alkuun mennessä. – Muutan tietysti tyttäreni kanssa niin pian kun saan... – Nej, fru Eriksson, tuomari keskeytti minut. Hän hymyili merkillisesti noustessaan pöydän takaa ojentamaan minulle pienen kellanvihreän paperilapun. Stockholms Enskilda Bank? Ensin luulin, että se oli vain sellainen vanha pankkiseteli, joita Axel-herra oli säilyttänyt 17
kirjoituspöytänsä alimmassa laatikossa. Sitten tajusin, että paperiin oli painettu Betala mot denna check till... Korvissa suhisi. Oli pakko istua lähimmälle tuolille. Olin toki ennenkin nähnyt tällaisen paperin, johon oli musteella kirjoitettu minun nimeni. Shekki tämä oli, samanlainen, jolla tuomari Åkerman oli maksanut palkkani, kun professori oli viime keväänä halvaantunut ja makasi Karolinska sjukhusetissa. Kun olin vienyt paperin pankkiin, se oli vaihdettu oikeiksi kruunuiksi. Kai rahat olisi voinut jättää vastakirjalla pankkiinkin, mutta minä olin mieluummin ottanut koko summan seteleinä mukaani. Kun tuijotin epäuskoisena summaa, joka oli merkitty shekkiin sekä kirjaimin että numeroin, kuulin tuomarin selittävän, että shekki oli todella tarkoitettu minulle. Vaikkei minua ollutkaan erikseen testamentissa mainittu, oli professori Lundström tahtonut jättää minulle ja tyttärelleni kymmenentuhatta kruunua kiitokseksi siitä us18
kollisuudesta ja huolenpidosta, jota olin näiden kahdeksan vuoden aikana hänelle osoittanut. Kymmenentuhatta kruunua? Sehän oli käsittämättömän paljon rahaa, melkein viisi kertaa enemmän kuin se summa, jonka olin kyennyt palkastani säästämään näiden kahdeksan vuoden aikana. Sellaisella summalla voisi... – Nå, vad tänker fru Eriksson göra? kuulin tuomarin kysyvän. Oikein hengästytti, kun tajusin, että voisimme Kirstin kanssa lopultakin tehdä sen, mistä olin unelmoinut jo monta vuotta. Vastaus tuli niin nopeasti, etten ehtinyt edes harkita, mitä sanoisin. Me lähdemme takaisin Suomeen!
19