i Ilma
nen
nä luku
yte
Eve Hietamies Hammaskeiju
HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA
K
un Paavo otti pipon pois päästään, aloin haroa sen hiuksia. – Voi herravarjele. Mitäs tämä nyt on? – Vesiväriä. Mä laitoin illalla. – Vihreetä. Miksi? Paavo väänsi suupielet alaspäin. – Ei se mun vikani ole, jos Hermanni ei osaa sekottaa värejä. Se sanoi, että keltasta ja sinistä. – Mikä siitä piti tulla? – Oranssi. Risto Räppääjä. – Lähteekö pesussa? – Ei lähde. Oven takaa kuului kolahdus. Paavo kurkotti varpailleen ja soitti ovikelloa uudelleen. Tajusin äkkiä, että olisi kaiketi pitänyt hankkia kiitokseksi jotain, pullaa tai kukkia. Suklaata. Lamborghini. Avain kääntyi lukossa, ovi loksahti auki. Kis-
kaisin Paavon viereeni seisomaan sekuntia ennen kuin se sai raskaan ulko-oven turvalleen. Uninen Reponen tuijotti tuulikaapista tukka pystyssä, tyynyn kuva vielä poskessa, räpytteli silmiään eteisen valossa. – Miten mä jotenkin arvasin. – Onko Anna kotona? – Sunnuntaiaamuna. Kello… seitsemän saakeli kolmekymmentä. Viiden lapsen äiti. Missä sä olettaisit sen olevan? Anna kurkkasi Reposen olkapään yli. – Huomenta. – Meillä on ongelma. Mulla on ongelma. Ikävä ongelma. Anna ja Reponen vilkaisivat toisiaan. Anna huokasi, koska siinä me taas seisoimme, me Pasasen pojat, odottamassa, toivomassa, vahvasti uskomassa, että tapahtuisi maailmassa mitä tahansa, Reposen Annalla olisi aina siihen joku näkemys, ehdotus tai ratkaisu. Siltä ovelta olin vuosien aikana käynyt kerjäämässä niin äidinmaidonvastiketta Paavolle kuin vaaleanpunaisia tyttöjenvaatteita (ei Paavolle vaan sen kaverille Tertulle). Siltä ovelta löy4
tyi apu, kun piti oppia letittämään pikkutytön tukka tai karkottaa raptorit Paavon sängyn alta, kun Jari Sinkkosen ohjeet eivät enää toimineet tai Googlesta loppui neuvot kesken. Anna tiesi ja osasi kaiken. Se silmäili Paavon vihreää tukkaa, mutta sanoin, ettei me sen takia tultu. Kyse oli kerta kaikkiaan isommista asioista. – Pliis. Anna pyöräytti silmiään. – Tulkaa sisään, mä laitan vaatteet päälle. Voitko Ilkka keittää kahvia? – Seitsemän saakeli kolmekymmentä, Reponen murahti, mulkaisi alta kulmiensa. – Sunnuntaiaamuna! – Sori. Reponen keitti kahvit. Anna lähti yläkertaan vaihtamaan vaatteet ja Reposten kuopus Sanni aukaisi telkkarin. Istuin omalla tutulla paikallani keittiön pöydän ääressä, join kahvia tutusta mukista ja katselin kuinka Reponen latasi pöytään aamupalatarvikkeita. Naama synkkänä niin kuin aina, se mies ei paljoa hymyillyt. 5
Tein Paavolle voileivän ja kutsuin sen syömään. Anna tuli keittiöön, kaatoi itselleen mukin kahvia, nojasi tiskipöytään. – No? Vilkaistiin Paavon kanssa toisiamme. Tuuppasin sitä kylkeen. – Sano. Paavo tuuppasi takaisin. – Sano sinä. Tuuppasin sitä uudelleen. – Sun takia herätettiin tää porukka! Paavo mupelsi hetken leipäänsä. Anna odotti. Reponen odotti. Sanni veti Paavon vieressä ruisleipää naamaansa eikä odottanut mitään. Lopulta mulkaisin Paavoa kulmat kurtussa, että sinä saakeli aloitit tämän. – Nyt kysyt. – Miten tehdään vauvoja, Paavo kysyi Annalta. Reponen nappasi mukinsa ja lähti olohuoneeseen, minä nappasin omani ja lähdin Reposen perään. Taputin ohimennen Annaa. – Mä ostan sulle kukkia. En kuullut Annan vastausta, sillä suljin keittiön oven perässäni. 6
NOIN VUOSI SITTEN
– Älä tuijota mun reisiä! Siirsin katseen puunlatvaan, musta varis keikkui oksalla rähjäämässä. – En mä tuijota sun reisiä. Vähän vaan vilkuilin. – Ja perkele, mikä risukko! Et sitten valopää keksinyt parempaa puskaa? Aamupäivän aurinko kuumotti naamaani, joka oli palanut edellisviikonloppuna Reposten mökillä. Oltiin käyty vähän kalastelemassa. Anna keräsi sillä aikaa tyttöjen kanssa mustikoita ja antoi saaliistaan meille ämpärillisen. Kotona opeteltiin Paavon kanssa pakastamaan. Paavo tarvitsi vitamiineja ja minä tarvitsin uudet lukulasit, joihin ei ollut rahaa, mutta mustikat kuulemma paransivat näköä. Nelli-Tupperware istui alas, riisui kengät 7
jaloistaan, tarkisti korot ja ärsyyntyi, kun löysi toisesta naarmun. – Hittojako täällä istut? Keskellä pusikkoa? – Istunpahan vaan. Istuin, koska kukaan ei ollut kertonut, että ensimmäistä koulupäivää ei oikein voinut koulupäiväksi kutsua. Se kesti vain muutaman tunnin, ja siinä välissä oli vielä ruokailu. Koko viikko olisi samanlaista pätkäpäivää, vasta perjantaina saisivat tulevan vuoden lukujärjestykset ja minäkin saisin tietää, minkälaisten aikataulujen kanssa tuleva kouluvuosi elettäisiin. Eskarin kanssa oli ollut paljon selkeämpää, koska päivät olivat aina saman mittaisia. Tumppasit penskan sisään ennen aamupalaa ja hait sen pois, kun se räkä valuen parkui pihalla, että taas kaikki muut lähtivät ennen mua. Istuin koulun viereisellä kalliolla myös sen takia, ettei kotiin huvittanut mennä. Jääkaapissa taisi olla jotain kuollutta, ja Paavon huoneeseen en halunnut edes katsoa. Muutamakin hamstraaja olisi saattanut tuntea raastavaa kateutta sen huoneen ovella. 8
Paavon ensimmäinen kouluviikko oli minulle viimeinen kesälomaviikko. Jo pari viikkoa ennen koulun alkua oltiin alettu puhua koulusta. Oli ostettu uusia vaatteita ja harjoiteltu koulumatka: ensin kahden pihan poikki Alepalle, siitä kävelysillan yli puistotielle, sitten iltapäiväkerhon, kaupungin leikkipuiston ja koulun kentän ohi kouluun. Oli toinenkin reitti, lyhyempi, mutta siinä olisi pitänyt ylittää katu. Tietysti Paavo marisi, että miksi pitää mennä pitempi matka. Lopulta uhkasin laittaa pelikoneet, skuuttilaudan, telkkarin, jäätelöt ja koko maailmankaikkeuden kuukaudeksi jäähylle, jos se menisi kouluun muuta kuin Alepan kautta. Aamulla Paavo oli tullut into piukeana herättelemään jo kuudelta. Käskin painua takaisin nukkumaan, koska ensimmäinen koulupäivä alkaisi vasta kymmeneltä. Jonkin aikaa se touhusi itsekseen keittiössä, mutta lopulta oli pakko nousta ylös ja siivota riisimurot, jotka se oli kaatanut kulhon reunan yli pöydän kautta lattialle. Pari tuntia myöhemmin se tallusteli vieressä vähän vaisuna, Citymarketista ostettu reppu 9
selässä. Uusissa vaatteissaan, käsi kädessä, jo tuttua reittiä Alepan ohi puistotielle. Sata metriä ennen koulua se irrotti käden kädestäni. Ymmärsin. Oltiin niin isoja. Jo ekaluokkalaisia. Paavon opettaja Irja oli pelottava sillä tavalla, että jos olisin omistanut lakin, olisin napannut sen päästäni ja raapaissut kansakouluaikaisen kumarruksen. Pieni, kiharahiuksinen nainen pystyi hiljentämään pelkällä katseella seitsemäntoista seitsemänvuotiasta poikaa ja ainakin yhden aikuisen miehen. Luokalla oli myös kuusi tyttöä, niitä ei tarvinnut hiljentää. Mutta silloin kun Irja ei katseellaan vaientanut kansaa, se hymyili lempeästi ja silitteli Paavon tukkaa samalla kun kyseli siltä menneestä kesästä. Ensimmäisen kerran oli tavattu helmikuun alussa kouluun ilmoittautumispäivänä. Täytin koulun aulan pöydän ääressä Paavon papereita, ja Irja istui vieressä katselemassa, kun Paavo piirteli joululomamuistoaan. Paperi oli täynnä konekivääreitä, panssarivaunuja ja taivaalla lentäviä ohjuksia. Suhahdin Paavolle, mikä lomamuisto
tuo muka oli olevinaan. Paavo kohautti olkapäitään ja piirsi panssarivaunun viereen piparin. Seuraavan kerran tapasimme kouluun tutustumispäivänä. Eräänä huhtikuisena kevätaamuna en vienytkään Paavoa eskariin vaan marssittiin kouluun ja istuttiin ruokalaan, missä opettajat esittelivät itsensä. Sitten ne luokka kerrallaan kokosivat joukkonsa. Paavo pääsi riemukseen samalle luokalle kaverinsa Hermannin kanssa, ja minä helpotuin siitä, että kaikista opettajista Paavo sai Irjan. Vaikka Irja oli pelottava, se osaisi ainakin pitää Paavon kurissa. Paavo tarvitsi elämäänsä autoritääristä äitihahmoa. Kuuluikohan sellainen opettajan työkuvaan? Kun penskat lähtivät tutustumaan tulevaan luokkaansa, me vanhemmat jäimme kuuntelemaan rehtoria ruokalaan. Rehtori oli hyvännäköinen punapää, joka teki suorin sanoin selväksi, että tulevan kesän jälkeen loppuu sitten vauvailu. Että kohta ne ovat koululaisia. Mutta siitäkin selviää: koulunkäyntiin tarvitaan vanhempien tuki, säänmukainen vaatetus, kunnon uni, tukeva aamupala eikä Salattuja Elämiä. 11
– Se ei ole ekaluokkalaisen ohjelma, reksi sanoi ja tuijotti pistävän pitkään nyökkiviä vanhempia, joista osa vältteli reksin katsetta. Luokassa lapset piirsivät kuvia perheistään, Paavon kanssa oltiin kuvassa kaksistaan jonkinlaiset konekiväärit käsissä. Irja silmäili hetken Paavon tekemää piirustusta ja jatkoi sitten seuraavan pulpetin luo. Teki mieli rynnätä perään selittämään, että kyllä, Paavo Antero Pasanen asui kaksistaan isänsä kanssa, mutta ei, meillä ei käytetty konekiväärejä. Koko kesän olin miettinyt, miten paljon opettajalle kertoisin. Kertoisinko siitä, kun Paavo syntyi ja vaimoni Pia jätti minut seisomaan vauvan kanssa Naistenklinikan pihalle, että hoida sinä tuo, minä en halua. Otin eron, olin isyyslomalla ja sitten hoitovapaalla. Vaihdoin vaipat, pesin Paavon hampaat, ostin talvihaalareita, luin Tiitiäisen satupuuta ja opin Jaakko Vaakko Vesirotan ulkoa. Paavo kasvoi vauvasta taaperoksi. Sain kärvistellä muskarit ja perhekerhot, istuin lattialla laulamassa akkalauman keskellä 12
Pikkuisia kultakaloja. Tein sen minkä osasin ja loput googlasin. Eräänä aamuna taaperoarjen tylsyyteen tuskastuneena menin lähiön leikkipuistoon, Jönnin puistoon. Paavo haltioitui hiekkaleluista, minä kammoksuin penkillä istuvaa naisporukkaa, joka tuntui tietävän Paavosta ja minusta kaiken jo valmiiksi. Mutta Nelli-Tupperware, JuliaKauppakassi, Jannika-Pinkki, Linda-Väsynyt ja Pihla-Puolukka ottivat meidät joukkoonsa, sillä erilaisista vehkeistä huolimatta oltiin samalla viivalla kaikki. Pia sekoili aikansa ja muutti sitten Espanjaan äitinsä luo. Jos nykyään tein jotain Paavon mielestä epäreilua, se marssi tietokoneelleni, skypetti äidilleen ja kanteli. Koulun kello kilahti. Tiesin, että nyt olisi ruokailu ja aloin heti hermoilla, kuinka Paavo pärjäisi tarjottimen kanssa. Entä jos se kompastuisi uusiin lenkkareihin ja kalapuikot lentäisivät pitkin ruokalaa, kaikki nauraisivat ja Paavoa alettaisiin kutsua Lentäväksi Kalapuikoksi. Kalikseksi. 13
– Se on peruskoulu eikä mikään Harmageddon. – En mä sitä mieti. Nelli-Tupperware hymähti. Joka kerta kun istuin Nelli-Tupperwaren keittiönpöydän ääreen kahville, piti taikoa esiin pokerinaama, jonka läpi se aina näki. Kuin otsassa olisi ollut joku valotaulu, johon aika ajoin ilmestyi lauseita: ”Olen huono isä, koska Paavo ei saa tarpeeksi vihanneksia.” ”Kun Nelli-Tupperware kääntyy ottamaan lisää kahvia, tuijotan taas sen takapuolta.” Suljin silmäni ja kuuntelin koulun pihalta kuuluvaa kiljumista. Oli täydellinen sää siihen, että Paavo hilluisi ainakin iltaan asti pihalla ja minä saisin sillä aikaa ottaa torkut sohvalla. Antaa pyykkien rauhassa muhia kosteina pesukoneessa. Joku ne jonain päivänä huuhtelisi uudelleen ja ripustaisi saunaan pyykkinarulle. Joku toinen. Sitä henkilöä olin kaivannut viimeiset seitsemän vuotta. Kun olisi ollut joku toinen, joka tyhjentäisi pesukoneet, etsisi sukille pareja, panisi kuria Paavon jokapäiväiseen keksinsyömiseen, jättäisi 14
ne keksit ostamatta. Joku, joka hätistäisi Paavon suihkuun, tekisi iltapalan, aamupalan, välipalan. Viikkaisi vaatteet kaappiin ja veisi Paavon sunnuntaisin katsomaan Kinopalatsiin lastenelokuvaa, sen jälkeen Heseen ja metrolla kotiin. Joku, joka tekisi Paavon kanssa asioita eikä minun aina tarvitsisi. Mutta ei minulla sellaista ihmistä ollut. Vielä. Muita kyllä oli. Kun äiti kuoli rintasyöpään, jäätiin isän kanssa kolmistaan, minä ja pikkuveljeni Janne, velipuolikuu, jolla ei ollut kaikki muumit laaksossa. Se asui kehitysvammaisten asuntolassa ja teki muutaman euron päiväpalkalla tukitöitä Ruoholahdessa, lounasravintolan tiskaajana. Isä oli eläkepäivinään huitaissut naimisiin kätilön uran ulkomailla tehneen Anitan kanssa, ne asuivat Kirkkonummella ja aika useasti käytiin siellä syömässä. Tapasin usein myös entisiä naapureitani Reposia. Ilkka oli poliisi hys hys -hommissa ja kovin jätkä jonka olin ikinä tuntenut. Se osasi tappaa paljain käsin ja ommella laineita froteekankaaseen. Ja sitten oli tietysti Nummelat. Vanha intti15
kaverini Mika oli Paavon kummisetä ja Michelin-tähdellä varustettu keittiömestari, nyttemmin ”TV:stä tuttu”. Kokkibuumin myötä siitä oli tullut julkkis, joka kerran viikossa kokkasi julkkisten kanssa näiden omissa kodeissa. Nummelaa useammin Paavo tapasi toista kummisetäänsä, lehden kuvaajaa Peippoa, joka näytti juuri siltä, kuin olisi viettänyt herttaisen lapsuuden muukalaislegioonan bordellissa. Peipon kanssa oltiin tehty yhdessä rankkoja lehtijuttuja. Siinä oppii tuntemaan toisen, kun makaa korviaan myöten suossa laskuvarjo jääkäreiden kanssa tai lähtee kesken kuvauskeikan ostamaan Tangokuningattarelle terveyssiteitä. Ei me Paavon kanssa vain kaksistaan oltu. – Janottaako? Nelli-Tupperware heitti syliini kokistölkin ja sihautti omansa auki. Sitten se kaivoi laukustaan tupakat. Katselin kallion laelta koulun kattoa. Ei tarvinnut edes tuntea syyllisyyttä kyyläämisestä, sillä ekaluokkalaisten piha oli rakennuksen toisella puolella. 16
Nelli-Tupperware seurasi katsettani. – Pärjäätkö? Totta kai pärjäsin. Olin pärjännyt jo seitsemän vuotta. Kantanut vertavuotavaa kakaraa keskellä yötä Lastenklinikalle, kun se putosi unissaan sängystä ja iski otsansa yöpöydän kulmaan. Olin pärjännyt, kun se katosi hetkeksi Kanarialla Maspalomaksen rantakadulla, kun se kaatui etupihalla pyörällä ja katkaisi etuhampaansa, kun se kaatoi vahingossa päällensä lautasellisen tomaattikeittoa kauppakeskuksen ravintolassa ja hetken koko ravintola minua myöten luuli, että se valui verta. Olin pärjännyt, kun Paavo oli ensimmäistä kertaa yökylässä Hermannin luona ja jouduin hakemaan koti-ikäväänsä itkevän lapsen puoli kolmelta yöllä. Pärjäsin silloinkin, kun se itki kolmatta päivää madonsyömää oravanpoikasta, jonka oli löytänyt etupihan puskasta. Olin pärjännyt Paavon kinttujen kasvukivut, oksennustaudit, murjotukset ja itkupotkuraivarit. Olin hienosti pärjännyt senkin, kun Paavo vihdoin sai muiden kanssa ruusun ja eskarin päästötodistuksen. 17
Kun viimeisen kerran käveltiin ulos päiväkodin portista ja Eerika vilkutti perään, Paavo viuhtoi jo potkulaudallaan mäkeä alas. Kävelin parkkipaikalla ja ajattelin, että pääsit hienosti tämän päiväkodin läpi, Antti Pasanen. Illalla tehtiin popcornia ja katsottiin Paavo Pesusientä niin kauan, että Paavon silmät painuivat umpeen. Kannoin sen sänkyyn, silitin tukasta ja ajattelin, että kohta jo koululainen. Oksa katkesi. Julia-Kauppakassi työnteli puskan oksia edestään. – Mitä tytöt? – Haista… – Pasasen huusholli on taas niin kauheassa kunnossa, ettei se halua mennä kotiin, NelliTupperware sanoi ja puhalsi savupilven. – Eikä kukaan tainnut kertoa sille, että ekan viikon koulupäivät ovat vain parin tunnin mittaisia. Julia-Kauppakassi tuijotti sitä kiukkuisena. – Lopeta se polttaminen! – Lopeta se mäkättäminen! Koulu oli taas hiljentynyt. Jostain kaukaa alkoi 18
kuulua ambulanssin tai palo-auton ulina. Julia-Kauppakassi istui alas ja katseli ympärilleen. – Tosiaan, eihän Enni ole täällä. Terttuhan pääsi sinne musiikkiluokalle. Pitikö opettajalle kertoa myös Ennistä? Siitä, kun ensimmäisen vauvamuskarikerran jälkeen Enni juoksi peräämme tyttärensä Tertun kanssa. Miten alettiin istua yhdessä ensin hiekkalaatikon reunalla, sitten Jönnin puistossa. Kuinka Ennistä tuli meille tärkeä. Minulle tärkeä. – Mä ilmoitin sut vanhempainyhdistykseen, Nelli-Tupperware sanoi. Vilkaisin Julia-Kauppakassia ja ajattelin säälien, että milläköhän ajalla se siihenkin osallistuisi. Sitten tajusin, että NelliTupperware tuijotti minua. – Teit mitä? – Ja Paavon parkouriin. Se on liian paksu. Lauantaisin urheilutalolla, pääsi Pietarin ryhmään. Lasku tulee sähköpostilla. Paiskasin risun kädestä ja nousin polvilleni. 19
– Olisit ehkä voinut kysyä ensin. – Istu alas. – Mä ilmoitan Paavon parkouriin, jos tahdon, ja itseni vanhempain… juttuun, jos tahdon. – Mä sanoin, että istu vittu alas ennen kuin tuo hottentotti näkee. Pihla-Puolukka marssi ulos koulun pääovesta laahuksena epämääräinen lauma lapsia. Katseltiin hiljaa, kuinka se istutti pari taaperoa kaksos rattaisiin ja lähti määrätietoisesti työntämään rattaita ylös mäkeä. Rinnuksilla roikkui heimon uusin vauva, loppu hovista marssi perässä. Julia-Kauppakassi seurasi sitä katseellaan. – Voi herra armahda, montako ihmistä sillä jo on? Vieläkö ne toimii sijaisperheenä? Ei tyttöjä eikä poikia, vaan ihmisiä. Henkilöitä, persoonia, yksilöitä. Väänäsen perheessä uskottiin sukupuolettomaan kasvatukseen. Kun Pihla-Puolukka pönki uusia muksuja maailmaan, aviomies Aumis lähetti sukulaisille kortteja, että ”Ihminen syntyi”. Lääkärinä Julia-Kauppakassi oli varma, että jonain päivänä Väänästen kakaroilta karkaisi 20
mopo käsistä ja että Pihla-Puolukka kasvatti hyvää vauhtia yltiöseksuaalista sukupolvea. NelliTupperware huomautti, että pelkkää sukupolvea. – Jos sulta on kielletty sukupuolisuus koko lapsuuden, mikä susta tulee isona, Julia-Kauppakassi tuijotti Pihla-Puolukan perään. – Bitchejä, narttuja, superhomoja, naistenkaatajia, nymfomaaneja, erotomaaneja, askeetikkoja, moniavioisia, selibaatin harrastajia, prostituoituja. Mitä muita niitä on? Makrofilia, mikrofilia, koprofilia, agalmatofilia, dendrofilia. Herranjestas… Panseksuaaleja, biseksuaaleja, aseksuaaleja… Aloin heti ajatella bitchejä, narttuja ja nym fomaaneja. Etenkin niitä. Vaille kaksitoista odotettiin pihalla koulun loppumista muiden vanhempien kanssa. PihlaPuolukka huomasi meidät, luotsasi sirkuksensa lähemmäs, laittoi kädet yhteen ja kosketti sormenpäillään otsaansa. – Namaste! – Haista itte! Nelli-Tupperware mutisi. Yritin muotoilla lauseen oikein. 21
– Joku… sun lapsista aloitti koulun? Pihla-Puolukka hymyili sydämellisesti. – Me emme käytä enää sitä sanaa. – Koulua? – Lasta. Se vähättelee. Nämä kasvavat sielut ovat toki pienikokoisia, mutta jo syntymänsä hetkellä valmiita. Olemme samanaikaisesti useamman tason olentoja ja… Nelli-Tupperware tuhahti happamasti. Minu sta keskustelu oli mielenkiintoinen. Keksin heti sanoja, joista voisin ilmoittaa Paavolle, että niiden käyttö lopetetaan: saanko, anna, osta. Pihla-Puolukka kaivoi repustaan paperipussin. – Tässä olisi Paavolle muutama keksi. Nelli-Tupperware kääntyi kulmat kurtussa Pihla-Puolukan puoleen. – Näin lähinaapurina on pakko kysyä, että onko niillä sun perkeleen elukoilla lupa? Jokaisen tuotantoeläimen omistajan pitää rekisteröityä maaseutuelinkeinoviranomaiselle. Vilkaisin Julia-Kauppakassia. – Pihlalla on kesäkanoja, se kuiskasi. – Laittomasti maahantuoduilla kanoilla voi 22
olla salmonellaa, Newcastlen tautia, lintuinfluenssaa tai tarttuvaa keuhkoputkentulehdusta, Nelli-Tupperware äyski. Pihla-Puolukka hymyili lempeästi Nelli-Tupperwarelle ja kääntyi hovinsa puoleen. – Minä kiellän nämä negatiiviset sanat. Niitä ei ole maailmankaikkeudessa. Tästä lähtien pyydän maailmankaikkeudelta terveyttä, rakkautta ja yltäkylläisyyttä, jotka ovat minulle varattuja ja joihin minulla on oikeus! Nelli-Tupperware näytti siltä kuin syöksyisi Pihla-Puolukan kimppuun. Julia-Kauppakassi meni varmuuden vuoksi seisomaan väliin. – Jos kerrankin näen jonkun niistä elukoista meidän takapihalla, teen niistä saatana… currya, Nelli-Tupperware äyskähti. Koulun kello soi. Kun kakarat ryntäsivät ulos, Paavo haahuili ohi eikä edes huomannut. Läppäsin sitä hartioille ja otin siltä repun, joka oli aamua huomattavasti painavampi. – No äijä. Millainen oli eka koulupäivä? – Ihan ok. Leikittiin sekkapiiloa, kanapainia ja lisääntymishippaa. 23
Omasta ensimmäisestä luokastani muistin parhaiten suihkumyssyn. Voimistelutunnin jälkeen oli pakko mennä suihkuun, ja jokaisella piti olla suihkumyssy. Jostain syystä en saanut sanottua sitä äidille, tai ehkä äiti ei kuullut tai uskonut. Lopulta olin luokan ainoa, jolla ei ollut oikeaa suihkumyssyä. Jouduin pitämään muovipussia päässäni. Muut kettuilivat. Voimistelupäivinä palasin aina kotiin itkua tuhertaen. – Pitikö piilosen ja painin jälkeen käydä suihkussa, kysyin Paavolta. – Me leikittiin välkällä, Paavo sanoi. – Ei kai kukaan ny välkällä mee suihkuun. – Ei kai. ”Älkää muistelko omia kouluaikojanne”, rehtori oli sanonut kouluuntutustumispäivänä. ”Olivat ne muistot sitten hyviä tai huonoja, koulu on muuttunut. Uskokaa tämä: lapsenne käyvät nyt erilaista koulua kuin te itse kävitte aikanaan.”
24