i Ilma
nen
n채 luku
yte
Romaani
helsingissä kustannusosakeyhtiÜ otava
Hertta Tiiliseinät ovat paksut, kylmät ja ne tihkuvat kos teutta. Minä tihkun suolaa ja kylmää ikävää. Las ken päiviä, seitsemäntoista vielä, sitten minun pitäisi päästä pois. Lähes viisi vuotta pelkkää ko vaa sisätilaa, korvakäytäviin sulanutta paukah televaa ääntä, kuinka ovia avataan ja suljetaan, kuinka isoja avaimia kolistellaan pitkin rauta kaidetta, kuinka metallisia astioita paiskotaan pöytiä vasten. Halkeavia aamuja. Öitä, joiden uni rikotaan yhä uudelleen ja uudelleen jollain räjähtävällä äänellä. Tapa, jolla oven kurkistusluukku kolautetaan auki ja kiin ni, pam, pam. Auki ja kiinni, monta kertaa peräkkäin, pam, pam. Yöllä ja päivällä, pam, pam. 3
Minun hermoni eivät ole enää samat kuin en nen, vaikka olen rakentanut kalvon itseni ympä rille, suojakalvon. Olen sen sisällä äänettömyy den suojassa ja minä kestän. Nyt, kun jäljellä on enää seitsemäntoista päivää, tajuan, kuinka pe lokkaaksi olen tullut. Pelkään, että jostain tulee yllätyshyökkäys, joku tekaistu syyte, jonka takia minua ei vapautetakaan. Mistä minä sitten löy dän voiman ja optimismin? Tovereista, toisista tovereista, sanon itselleni, hoen sitä. Ja silti. Ja silti. Ja silti. Joskus aamuyöllä, kun makaan silmät auki ja hengitän vankilan tympeää ilmaa, ajattelen kä velyä vapaana jossain rannalla, aina rannalla, aivan veden ja hiekan välisellä häilyvällä viival la, missä voisi kävellä kilometrikaupalla, kävel lä vapaasti ja antaa jalkojen kastua ja kuivua. Ja aina siinä kuvassa on mukana Juri ja hänen lai hat jalkansa kipittämässä hiekalla, seuraan rus kettuneiden pojanjalkojen juoksua, minun poi kani jalkoja, hänen syöksyään veteen niin että housunlahkeet kastuvat, naurua päin laineita, hymyilevää naamaa, minun pentuani. 4
Minulle hän on aina kymmenen. En osaa kuvitella muuta. En sitä, että hänellä on toden näköisesti äänenmurros ja orastavaa parran kasvua. Hän on viidentoista, hänen täytyy olla viidentoista. Kun pääsen vapaaksi, kaivan hänet esiin vaikka mistä. Minun on nyt pysyttävä rauhalli sena, en tee pienintäkään erhettä, jonka nojal la he voisivat jatkaa tuomiotani. En morseta, en kuljeta patrulleja, vedän tyhjää viivaa. Kohta olen istunut tuomioni ankaraan loppuun saak ka. Näen valosta että on kevät, kun kierrämme pihalla ringissä, kuulen mustarastaiden syvän tummat äänet, tunnen maan happaman tuok sun. Puita en näe. Siitä on vankilan suunnit telija pitänyt erityisen hyvin huolta. Minun on ikävä puita. Olen niiden suhteen kaikkiruokai nen, mutta mieluiten haluaisin päästä ulos juu ri silloin, kun lehmukset kukkivat sitä hennon vihreää, melkein keltaista väriään. Äiti toi vankilaan valokuvan, jossa olen Ju rin kanssa, otettu Moskovassa, poika oli silloin puolitoistavuotias. Minäkin olen kuvassa nuo 5
ri, hiukset ovat polkkamittaiset, mutta silmien alla mustat varjot, valvoin silloin paljon, poi ka nukkui huonosti. Olen katsonut sitä kuvaa puhki, melkein tuntenut hänen pulleat sormen sa, muistanut hänen silmänsä, nuuhkinut hä nen lapsentuoksuaan, miten hän nauroi kutitet taessa, ja heti kun lopetin: ”vielä, vielä, kutituta mama, kutituta vielä”. Sen rakkauden, jonka minä hänelle annoin, täytyy tuntua jossain, se ei voi kadota. Minä jätin hänet lastenkotiin, vaikka näin, miten kova paikka sinne jääminen oli pojalle. Ei ollut mitään vaihtoehtoa. Minut lähetettiin Suo meen, annettiin tehtävä, josta ei kieltäydytty. Mi ten lapsi semmoista voisi ymmärtää. Sanoin hä nelle, että ”äiti lähtee jotta kaikilla lapsilla olisi lämmin ja hyvä” ja lähes juoksin pois. Kun tapaamme, olen varautunut siihen, että hän on kylmettänyt sydämensä minulle. Hän voi olla jopa vihamielinen, hänet petettiin, ei tultu kaan hakemaan pois. Kuinka hän muuten olisi voinut kestää kuin vihaamalla minua. 6
Meistä kahdesta vain minä en voi kuolettaa sydäntäni. En saa ajatella poikaa nyt, askel kerrallaan, en sin vapauteen. Olen ollut kuin horroksessa kaik ki nämä vuodet, vain unissani joskus lennän. Ne lentounet ovat hyviä unia. Niitä on harvoin, enimmäkseen juoksen unessa pakoon, juoksen ja juoksen, painavin jaloin, mutaan juuttuvin ja loin kunnes en enää pääse mihinkään. Olen kalpea ja laiha kolmekymmentäviisi vuotias nainen. Olenko enää edes nainen? Lihak set ovat lähteneet, vaikka voimistelen a amuin il loin. Olen kuin ilmakuivattu korppu. Heti kun pääsen vapaaksi, juon litran paksua kermaa. Vain sappea ne eivät ole saaneet minusta lasket tua pois. Se ei ole lionnut pois edes niinä vuo sina, jolloin työskentelin vankilan pesulassa, höyryssä ja kuumuudessa ja ainaisessa lipeän tuoksussa, kun kädet olivat ryppyistä paperia, eikä rasvaa saanut mistään. En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa tais telemasta, koskaan. Porvarit, te ette saa minua. 7
Olen kotona. Seison eteisessä ja hengitän. Va paus tuntuu kitalaessa, se tuntuu kielessä, joka paisuu kun suu täyttyy kuolasta hengittäessä ni syvään vastapaistettujen lihapullien tuoksua. Äiti tulee keittiön ovelta, irrottaa esiliinan ja kun halaamme pitkään, tunnen kuinka häntä itket tää, en siedä sitä, en siedä hänen liiallista tun teellisuuttaan. Taneli auttaa takin yltäni. Veli tuli minua vastaan, kävelimme koko matkan, vaik ka sää oli viileä eikä minulla päällystakkia, vain villatakki väärää vuodenaikaa, liian ohut, samoin kengät. Hesperian puiston hevoskastanjat eivät vielä kukkineet, se kaikki on onneksi vielä edes sä. En voinut nousta raitiovaunuun, vaikka veli sitä ehdotti. Sanoin, että haluan kävellä, vaikka tosiasiassa en kestänyt ajatusta että likistyisin ventovieraita ihmisiä vasten. Olin varma, että vaatteistani lemuava vankilan tuoksu huomat taisiin. Kaikki vaatteeni haisevat kellarilta, niitä on säilytetty likaisina jossain paperisessa puku pussissa liki viisi vuotta. Katsoin Tanelia, kun ta pasimme asemalla, mutta hänen kasvoiltaan en voinut lukea häpeää, vaikka juuri sitä minä vaa 8
nin. Minua kuvotti pukea ylleni nämä vaatteet, käytetyt alushousut, sukat, sukkanauhaliivit, alushame, rintaliivit, kainaloista keltaiseksi hies tynyt pusero ja puolihame, joka pysyi vain haka neulalla ylläni. Kun minut pidätettiin, oli kesä kuu, kuljin avopäin, avokäsin, mukanani vain pieni nahkapalakassi, siellä kampa, kolikkopussi ja Iris Petterssonin nimelle väärennetyt paperit. Etsivä keskuspoliisi iski Janhusen kenkäkau pan takahuoneeseen kesken pienen solun ko kouksen. Minut pidätettiin ensimmäisen kerran ja yllätyin poliisien tarkoituksellisesta väkivallas ta. He halusivat satuttaa, väänsivät käsiä, potki vat nilkkoja ja hakkasivat käsivarret mustelmil le. Pistin kyllä hanttiinkin. Kun meidät revittiin ulos, mieleen jäi sisäpihalla leijunut lakastuvan tuomen kitkerä lemu, joka sekoittui poliisiau toon piintyneeseen virtsan hajuun. Olin ollut Helsingissä vasta reilut kaksi viik koa ja luulin palaavani puolen vuoden mittaan takaisin Moskovaan. Poliisiautossa ajattelin heti poikaa, miten hänen nyt käy. Lehén kiersi silloin kin Karjalan perukoilla kuukausikaupalla. Mi 9
nun isäni olisi voinut kyllä Jurin ottaa, muttei ”voinut”. Hän sanoi, ettei hänen toinen vaimon sa Aino Kuusinen ollut oikein äitityyppiä. Aino oli vaikea pala oman äitini takia, vaikka kyllä hän kai jollain lailla yritti tukeakin minua. Hän ha lusi, että Juri kutsuisi häntä isoäidiksi, ja yritti lahjoa poikaa suklaakonvehdeilla. Sanoin Juril le, että hänen mummonsa oli nimeltään Saima ja että Saima-mummo asui Suomessa. Juri nyök käsi ja näytti vakavalta, mutta otti aina Ainon tar joamat konvehdit, ei voinut vastustaa niitä. Hän oli herkkä poika ja elämämme hotelli L uxissa oli mitä oli, ainakin levotonta. Lux sijaitsi Moskovan ytimessä, kävelymatkan päässä Punaiselta toril ta. Se oli nimensä mukaisesti ollut ennen hotel li, nyt siellä asuivat kaikkien maiden politrukit ja poliittiset pakolaiset. Taloa vartioitiin huolel la, alhaalla oli vastaanottotiski, jossa piti joka ker ta näyttää propuska, ilman sitä oli turha yrittää sisään. Meillä oli kotina yksi huone ja söimme aina alhaalla ravintolassa, vaikka jokaisessa ker roksessa oli keittiö, mutta bulgarialaiset tove rit olivat vallanneet sen ikuisilla kaalikeitoillaan. 10
Minä laitoin vain teetä samovaarissa, en juu ri muuta. En ole mikään kotitalousihminen, en ole koskaan ollut. Tein kyllä pojalle voileipiä, kun oli mistä tehdä. Kaikki omat ruokatarpeet pidin huoneen ikkunan ulkopuolella kylminä vuoden aikoina, sillä en halunnut jakaa ruokia Luxiin pe siytyneiden rottien kanssa. Kesät olimme lähes aina isän datŠalla Mustan- meren rannalla. ”Mitä sinä Hertta ottaisit?” äiti kysyy. ”Ensimmäiseksi kylvyn ja sitten puhtaat vaat teet. Kai sinulla on jotain sopivaa?” Makaan ammeessa niin pitkään, että vesi jäähtyy, pesen itseni huolellisesti. Katselen rau hassa alastomuuttani, kosken rintoja ja pesää, olen yhä nainen. Pesen tukan omenan tuoksui sella saippualla, voi kuinka hyvä onkaan puh taan tuoksu. Vasta maatessani ammeessa alan hitaasti tajuta, että olen päässyt vapaaksi. Kylpy huoneen ikkuna huurtuu, voisin vaikka nukah taa, mutta nousen ja kuivaan itseni hitaasti, sit ten leikkaan varpaankynteni kunnon saksilla ja levitän kasvoille äidin purkista valkoisen ristin voidetta. 11
Pesen heti nyrkkipyykissä ainoat alusvaat teeni ja sukat. Puseron jätän likoamaan, koska pidätyksen tuoma hermostushiki oli piintynyt kankaaseen perusteellisesti. Villatakin nostan tuuletusparvekkeelle. ”On tämä jotenkin surkeaa, kun ei ole juu ri muuta kuin vaatekerta ja nahkapalapussi, jon ka sisällä lompakossa vähän pikkurahaa”, sanon äidille. ”Vaikka mitä siitä kun olen vihdoinkin vapaa!” ”Niinpä, vaatteet tässä ovat enää pieni mur he”, äiti sanoo ja valittaa, ettei ollut tullut ajatel leeksi vaatteitani, hakee minulle jotain omistaan, mutta hänen alusvaatteensa eivät sovi alkuun kaan, huolin vain alushousut ja alushameen. Hän antaa myös parhaan mustan villakankaisen pukunsa. Se on rinnan kohdalta väljä, vyötärö on liki kainaloissa ja helma vastaavasti liian lyhyt, muttei auta, vedän sen päälleni ja veli nauraa, että rippipuku o n jäänyt vähän pieneksi. Myön nän ja nauran itsekin. Taneli antaa päältään oman villatakkinsa, se auttaa vähän asukokonai suutta, mutta sitä napittaessani tunnen, kuinka 12
kamalan kova nälkä minulla on. Melkein vapi sen vastapaistettujen lihapullien ajatuksesta. Saan istua katettuun pöytään, pöytäliinan päällä on kunnolliset lautaset ja ruokailuvälineet. ”Äiti-kulta, pelkästään tämä kattaus on juhlaa vankilan peltisten kulhojen ja kurjien ruokailu välineiden jälkeen”, sanon. Liikutukseni tarttuu äitiin, sitä peittääkseen hän nousee ja hakee keittiöstä vielä viipaloituja suolakurkkuja pöytään. ”Kunpa saisin vielä kerran elämässäni istua samassa pöydässä kaikkien viiden lapseni kans sa”, hän istuu viereeni, muttei juuri itse syö, vaan katsoo minun äänetöntä syömistäni. ”Mitä Esalle ja Riikka-Siskolle kuuluu?” ky syn vasta kun olen selvinnyt ensimmäisestä liha pullastani. ”En tiedä, ei ole ollut yhteyttä.” Äiti laskee katseensa, alahuuli väpäjää vähän. Katson Taneliin. ”Esalta ei ole tullut viestejä vuoden 1938 jäl keen, ei häneltä eikä hänen vaimoltaankaan”, Taneli sanoo oudolla äänellä. 13
”Mikä on?” kysyn. ”Mitä te salaatte?” Nyt ei maistu enää minullekaan. ”Sellaista huhua on”, äiti aloittaa, ”mutta onko se vain huhua…” Äiti ei jatka. ”Taneli, mitä?” lähes huudan. ”No, on tullut viestiä, että heidät olisi viety jonkinlaiselle työleirille.” ”Ei voi olla totta”, sanon heti, vaikka tiedän että voi. Jatkan syömistäni. Sydän hakkaa. En voi olla jatkamatta kyselyjä. ”Entä Riikka-Sisko? Kai Juri on sentään hä nellä?” ”Riikan kirjeet ovat olleet ympäripyöreitä, jos kirjeitä ylipäätään on tullut. Hänen miehelleen on käynyt jotain, niin olen päätellyt rivien välistä. Hän kirjoittaa aika epäselvästi, pitää aavistella.” Äiti ei katso silmiin vastatessaan. Säikähdän. ”Eikö kukaan tiedä, missä minun poikani on?” Kumpikaan ei vastaa, kuulen vain ruokailu välineiden äänet. 14
”Hän on varmasti isänsä luona, kyllä Lehén hänestä huolehtii. Juri on vasta viidentoista”, ri kon hiljaisuuden. ”Niin varmasti”, äiti myötäilee. Yritän keskittyä syömiseen, vaikka päässä hak kaa vain, missä poika on, missä Juri? Mieleen nousee kymmeniä pieniä tarinanpalasia, vanki laan kantautuneita väitteitä, heittoja, ääneen lau suttuja epäilyjä suomalaisten tovereiden katoami sista. Paljon nimiä, tuttujakin nimiä, enoni Einari Laaksovirta oli ensimmäisiä, jonka väitettiin saa neen kuolemantuomion toiminnasta Etsivän kes kuspoliisin laskuun. Naurettava ajatuskin. Kiistin tiedon heti perättömänä vankilassa tovereille, sa noin, ettei huhuja saa levittää. Päätin jo muinoin, etten sano äidille Eina rista mitään, mutta nyt en maltakaan, vaan ky syn muka kevyesti: ”Entä Einari-eno, mitäs hä nelle kuuluu?” Taneli mulkaisee minua ja äiti nousee äkki näisesti pöydästä, vasta sitten veli sanoo: ”Hänestä ei ole kuulunut mitään neljään vuoteen.” 15
Syömme Tanelin kanssa hetken hiljaa. Kun kehun lihapullia, veli kuiskaa, että äiti epäilee pahinta. Kylmäävää. Einari oli isän paras opiske lukaveri, hänen kauttaan isä löysi äidinkin. En uskalla ajatella Juria enää, ikävä poraa niin kovia reikiä aivoihin, että koko ajatus on pakko torjua. Vuosi, pari sitten Neuvostoliitosta alkoi tihkua vankilaan outoja tietoja, että moni luo tettu toveri oli todettu kansanviholliseksi ja ties miksi vihollisten lähettämäksi agentiksi, viety jonnekin, mistä he eivät ole palanneet. Moni ka tosi, kovin moni, puhuttiin likvidoinneista. En sin en millään voinut uskoa, että Hanna Malm, Kullervo Manner tai Edvard Gylling olisivat ol leet jotain muuta kuin täysverisiä, rehellisiä kommunisteja. Tunsin heidät, he eivät voineet olla mitään vihollisen sorkkarautoja tai petturei ta. He olivat uskollisista uskollisimpia sosialis min rakentajia. Syön nopeammin kuin muut ja otan lisää, nälkäni on pohjaton. Äiti palaa kahvitarjottimen kanssa, laskee sen sivupöydälle odottamaan. 16
”Mitä siellä Neuvostoliitossa oikein tapah tuu?” äiti kysyy hiljaa. En osaa vastata. Tajuan, että puhumme nimistä kuiskaten. Tulee ilkeä olo, jotenkin hapero. Minä en tiedä heistä mitään, en ole kuullut mitään. Sanon sen, veli nyökkii. Jatkan syömistä, ihanaa ruokaa, kii tän, moneen kertaan kiitän. Sitten äiti ja veli siirtyvät puhumaan yläker ran naapurista, jota odottaa häätö. En tiedä, mitä Moskovassa on tapahtunut vii me vuosina, mutta yritän heti saada yhteyden isään. Hän osaa kyllä kertoa, mikä on totta, mikä propagandaa. En luota muihin tietolähteisiin. Neuvostovastaista vääristelyä on niin paljon liik keellä, varsinkin Suomen oikeistolaisessa leh distössä, missä Toivo Antikaisestakin on tehty suunnilleen ihmissyöjä. Jaksan valvoa jälkiruuan jälkeen enää vä hän aikaa, sitten on pakko mennä nukkumaan, vaikka kello on vasta kahdeksan illalla, muttei auta. Edellisyön valvoin silkasta vapauden odo tuksen jännityksestä. Minulle pedataan olohuo 17
neen sohvalle. Pesen hampaat ja menen puhtai den, mankeloitujen lakanoiden väliin. Sekin on niin ylellistä, että melkein itkettää. Yritän lukea sanomalehteä, rivit hyppivät, en saa sisällöstä kiinni, olen umpiväsynyt, mutten silti saa unta. Kuuntelen kaikkea. Äänet ovat niin outoja, ves soja vedetään, hissin ovia avataan, kadulla käve lee joku seurue. Kestää hetken ennen kuin ta juan, että tuon vihlovan äänen tekee raitiovaunu kääntyessään.
18