i Ilma
nen
nä luku
yte
Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava
1 Irina Leivosen käsikirjoitus Aamu Karitsantytär syntyi vaiti ja silmät auki. Synnytys oli käynnistynyt, kun Karitsa-isä palasi sotaretkeltä. Hän kuunteli Simpukan öisen kylän halkaisevaa uulitsaa. Se vaikeni laskuun ottamatta Tynnin röttelörykelmää. Siellä loikittiin ja voihkittiin Herran nimeen. Ylimpinä huohottivat Armo ja Irma. Karitsan pikkuveli ja pikkusisko olivat liittyneet hyppääjiin kaksi täyttä kalenteria sitten. Elostelu ja horkkaaminen täyttivät noitten päivät. Armo kuorsasi puolille päivin, kotvitteli ehtoo puolen. Heinää tuo katkaisi vain purukorren verran. Armo-veikka laiskistui pysyvästi sen jälkeen, kun kolmetoistavuotiaana lopetti paimentamasta kylän lehmiä. Hän särki lehmänsarvensa, jota tö-
räyttelemällä piti pedot loitolla kantturoista. Armo vannoi, ettei enää koskaan tulisi kantamaan lehmänsarvea, mutta kaikesta vannomastaan ihminen joutuu sakkoa pulittamaan. Karitsa oli paatunut siihen, ettei Armo etsinyt sielulleen poukamaa isoveikkansa kirkosta, vaan naisten haaroista. Velimiehen rukoushuone kulki kahdella jalalla ja sen ovi raottui kutittamalla. Kylä neuvostolle lennähti punahämärän laskeuduttua puheenjohtajaksi pakokommunisti Suomesta. Tuo ihmetteli, miksei närkkijärkinen Armo viehäty punalipusta. Velipoika mylväisi naurun, kertoi käyvänsä selälleen ja vetävänsä salkoon naisen. Jopa hulmuaa. Karitsa oli oppinut hengenmiehelle langenneesti hehkuttamaan mahorkkaa sotatyrmässä. Suitsipa nälkää. Hän jätti haikean savun Tynnin pakanoitten nuuhkittavaksi. Miska-kissa oli kadonnut punaisten saapumispäivänä, nyt kotiinpalaajalle naukaisi veräjä. Karitsa nousi verkkaan rappuset, työnsi oven auki, kuunteli tuokion porstuasta vintille ja tyttöjen uunittomaan kesähuoneeseen kapuavia portaita. Vain puu vasta4
hakoisesti naksahteli, kun se luovutti päivällistä paahdetta. Pihan perältä kantautui kolmen seinän läpi vaimon käheää huutoa. Karitsa Aamunisä, kuten häntä vuosia myöhemmin kutsuttiin, käveli saunansa rappusille huokaamaan. Häntä hävetti. Hän oli unohtanut jättäneensä Vellikoukuksi kutsutun kotitalonsa kaivolle kuormallisen vaimon. Karitsa katseli halkovaraston katolla torkahtelevaa naakkaa. Sillä oli kokonainen kaadettu metsä yöpuuna. Musta lintu valaisi hämärää, heinältä ja kasteelta tuoksuvaa kesäyötä. Liekö tuo sittenkin varis. Sodassa oli satojen inkeriläismiesten lisäksi kuollut Lutheruksen kiivas ja luotujensa rakkaudesta mustasukkainen Jumala. Tuo merkitsi Karitsalle patruunan poismenoa. Ijankaikkisen lustitarhan portit oli teljetty. Emonsa ahtaista lihoista vapauduttuaan Aamu Karitsantytär tuijotti Simpukan kylän lapsenpäästäjää suoraan silmiin. Nuo vaihtoivat elämän kestävät vihankihlat, jotka purettiin vasta syys5
kuun 24. päivänä 1949, kun lapsenpäästäjä Loviisa Skotti vilkaisi kyläneuvoston ikkunasta pihalle. Vaiti syntynyt lapsi levitti pieneen saunaan pakkautuneitten naisten ylle hiljaisuuden kuin talviaamun. Syntymäparku jäi kuulematta, kiitos lausumatta. Joku muisteli lapsen huutavan syntymänsä kauheutta ja turhuutta aina, ennemmin tai myöhemmin. Vaimoväki uhosi seittimäistä hikihöyryä. Vain se liikkui lyhdyn valossa. Höyry nöyrtyi taipumalla ennen kuin sukelsi räppänän kautta kuumasta saunasta viileään yöhön. Naiset olivat säikähtäneet sijoilleen. Loviisa Skotti oli päästänyt maailmaan perä tilaisia, halkikitaisia, vihreän niljan kattamia, lintu jalkaisia, pysyvästi suippopäisiä ja yhden sukurutsan synnistä nenättömyydellä rangaistun äpärän. Nuo olivat ymmärtäneet saapua silmät kiinni ja hätäänsä huutaen. Loviisa Skotti tapojensa vastaisesti kauhistui. Hän oli pudottaa tuijottavan vastasyntyneen. Lapsenpäästäjä avasi kädet täristen pienokaisen tiukkoja nyrkkejä napanuoran ympäriltä. Aamu 6
Karitsantytär kertoi Laukaanjoen rannalla Ilmari Tynnille vuosien kuluttua, kun hän oli päättänyt vihdoin ryhtyä puhumaan, että hän oli hypännyt napanuorallaan narua. Silloin hänen tuleva siippansa Ilmari Tynni ei vielä tiennyt elämänsä rakkauden puhuvan vain totta. Hiljaisuuden jatkuessa lapsenpäästäjä kuljetti lyhdyn valoa pienokaisen silmien editse. Hän aavisti joutuvansa pian toiseen simpukkalaisten hänen käsiinsä uskomaan työhön, ruumiinpesuun. Loviisa ynnäili hautuumaalla lepäävän kymmenen ylösnousemuksen kukonlaulua odottavaa vainajaa, joille hän oli antanut sekä ensimmäisen että viimeisen kylvyn. Hän otaksui Kaikkivaltiaan vihkineen juuri hänet elämän ja kuoleman saloihin. Siksi hän ujostelematta sinutteli tätä yksityisissä, hikisissä rukouksissaan. Kaikkivaltias oli lihaksikas, kaksimetrinen ja kolmekymppinen merimies, jonka olkapäihin oli kaukomaan satamassa tatueerattu kyyhkysiä. Nuo kalastelivat marmorilähteestä vesipisaroita. Miehen painava varjo aurasi maahan viisi senttiä syvän, muotoisensa painanteen. Kaikkivaltias 7
tuoksui lämpimiltä koivunlehdiltä ja hänen kirkkaat silmänsä siristyivät, kun lapsenpäästäjä litisti hänen nänninsä peukalon ja etusormen lemmenpihtiin. He viettivät ihania, rietahtavia öitä. Muut kylän naiset, virsiä ja vahingoniloa hyrisevät ämmät, eivät tajunneet lapsenpäästäjän uskon syvyyttä. Saunan rappusilla Karitsa kuuli hätäpajatuksen läpi kuolleena syntyneen vauvan hiljaisuuden. Se kulki maiseman poikki pensselinvetona, jossa jokainen näädänkarva erottui erikseen. Hänen esikoispoikansa Rusko tassutteli porstuan ruokakonttorin suunnalta paljain jaloin ja nukuksissaan mullinluuta imien. Toisessa kädessään poika puristi suurmiehen hukkaamaa soikeaa tuluskiveä. Karitsa silitti pojan keltaisia, kihartuvia hiuksia. Tämä katsoi isäänsä silmiin. Pojan silmät loistivat puhtaina kuin puronpohjan kivet. Isä ei ollut koskaan nähnyt Ruskonsa hämmästyvän, ja kun tämä nyt tarjosi yöstä pulpahtaneelle isälleen märkää luuta, isän oli myönnyttävä tosiseikkaan: mikä voisi ihmislasta enää yllättää sen jälkeen, kun hän on toisesta ihmisestä erkaantunut ja hä8
nen silmiensä taakse syttyy pieni tuohus. Se valaisee avaruuden sen perälautaa myöten. Karitsa kohotti painavan poikansa syliinsä ja lämmitteli käsissään tämän kosteassa ruohossa viilentyneitä, täydellisiä varpaita. Miten kaunis onkaan ihminen. Ruskon nukahdettua hän päätti alkaa kirjoittaa muistiin asioita, jotka todistivat Jumalan kuolemasta. Punaisia pakenevat valkoiset olivat raastaneet mukaansa myös Karitsan, jota ei suojellut edes pappisvihkimys, vaikka enemmän valkoisia kiinnosti perheen humma, Tähti. Se oli sävyisä ja surumielinen kopukka, joka oli oripäivinään maistattanut aisaansa kymmenillä kiimastuneilla tammoilla ympäri Inkeriä. Nyt saunassa nyyhkyttävä vaimo oli epäillyt miehensä ottavan oppia kaviokkaalta hurjapäältään, ellei peräti näyttävän elikolle mallia. Tämä kulki Karitsan suvussa, tämä vipellys, yhtä lailla kuin Karitsan suvun miesten vaimoissa eli tämä epäilys. Kaikki sen tiesivät, kukaan ei siitä pajattanut. Vaimon mielestä eläinten koinimisen vahtaus ei autuuttanut ihmissielua. Herranpalvelijan tuli tuoksua sääliltä, lohdulta ja ristinpuulta eikä nahal9
ta, saappailta ja oreilta. Miesten renkimäisiä ruokottomuuksia vaimo ei ollut koskaan kuullut, eikä hän tätä (käsi raamatulla) julistanut harmitellen, kuten kaikki hänen pikkusiskonsa, leppymättömät Skottin sisaret. Rauha heidän siveytensä muistolle. Karitsan Miihkali-appi ansaitsi taannoisen elantonsa rukkimaakarina, mutta oli silti tyttärensä kanssa sitä mieltä, että hevosenleikin tapitus oli elukallista. Varsominen oli luonnollista hantteerausta, mutta se ei meinannut sitä, etteikö sen alkujuuri ollut siivotonta. Jumala on kaiken luonut, ihmiset ja eläimet ja heidän välisensä noloudet. Silti hän ei ollut tarkoittanut kaikkea ihmisten katsottavaksi, Vaivattua Volodjaa lukuun ottamatta. Tuo takoi pajassaan rautaan hulluutensa. Kotitalonsa palon jälkeen Miihkali etsi ratkaisua probleemoihin vävynsä takatuvasta, kaipaillessaan hammasrämilleen pehmeäksi hapatettua kaalta. Paloa hän piti tuhopolttona, johon ei syyllistä tarvinnut hyppääjien naimalahkoa kauempaa hakea. Kirkonmäellä Miihkali oli lausunut pari kipinöivää sanaa Tynnin Eenokille ja Vellikoukun 10
Armolle, Simpukan kylän irstakkeille, ja kipinät sytyttivät kolmen päivän kuluttua Miihkalin kotitilan. Näistä kahdesta tosiseikasta osasi tehdä johtopäätöksen jopa Ontrei. Tämä laupias jumalantyhmä oli vuosia myöhemmin tärkeä todistaja rikollisessa jalokivikaupassa. Järkytys tyrkki hautaan Miihkalin Anni-vaimon. Tuo tapasi huvittaa kylään poikkeavia akkoja ja ukkoja siunailemalla, ettei muista tyttäriensä lukumäärää. Niitä oli tarkkaan laskien parvi. Se oli Annin mielestä lähimmäksi sattuva numero. Miihkali meni Annin naurattaessa väkeä ikkunaan, koska se oli luonteva ja kohtelias tapa kääntää pyrskähtelijöille selkänsä. Miihkali tiesi Anninsa puhuvan totta. Miihkalin tila ei ollut kolmesataa vuotta vanha, kuten Vellikoukun talo, mutta vettä se piti. Viime hetkillään jopa kaipasi, Armo julkeni kätkättää. Loukkauksiin rukkimaakari vastasi vaikenemalla. Hänellä oli ollut Simpukan tuuhein tukka. Kun hän leveärintaisena nuorukaisena sukelsi Laukaanjokeen, hän tarttui hiuksistaan seitsentähtiin. 11
Karitsa vakuutti kuusikymmentäseitsemän päivää yhteen syssyyn murjottaneelle vaimolleen, että hänen mielessään liikkuivat esi- ja yliaviollisilla aisamatkoilla vain astutusruplat. Joskus myös inkeriläisen hevoskannan rodunparannus. Kun Karitsa sonnustautui saarnamustiin ja katsoi ennen sananpauhausta itseään tuvan krumeluurikehyksisestä peilistä, hän näki takajaloilleen karanneen lämminverisen. Sen sieraimista pilkisti pakanallisia liekinkärkiä. Tämä oli vaimon mukaan kiistatonta. Miehen mielestä taas riidanalaista. Aviomiehen kavalsivat sen houkansilmät. Miska-kissaa huhuillessaan Karitsa varoitteli valkoisten kapteenille oikkupäisen Tähden tottelevan häntä, ei muita. Se vain näytti lauhkealta, Karitsa vakuutti ja kohotti etusormensa huultensa poikki Ontrein nähden, kun kapteeni antoi murheellisen katseensa kiertää hoiluuhimoisia joukkojaan. Sotamies pyöritti lammasta vartaassa. Äsken se vielä määki karkuun Karitsan niityllä. Lammas liikkui, sotamiehen varrasta veivaava käsi liikkui ja kaikkien miesten lammasta tuijottavat silmät liikkuivat. 12
Mikään muu ei. Kohta taas paettaisiin. Kutsumaton wieras saa pesemättömän lusikan, Mooseswaari muistutti asemiehiä. Hevosen kokoisella valheellaan simpukkalaisten pappi sinetöi jo toisen sotaanlähtönsä eikä auttanut vedota siihen, että simpukkalaiset jäisivät sielunhoitoa vaille ja kapteenille sivallettaisiin taivaalliseen tilikirjaan miinus, kuin rotanhäntä. Kreikanuskoinen upseeri arveli luterilaisten tsuhnien mahdollisen sielun pärjäävän rintaman oikaisua vastaavan perääntymisen ilman vaalimistakin. Karitsa värvättiin antamalla hänelle Judenitšin armeijan englantilaiset kengät ja säärystimet. Vaimo pakkasi eväät matkaan ja jäi seisomaan kaivolle vatsa miestä syyttäen. Minkä mies siis pian unohti. Viron puolella valkokapteeni oikaisi henkilökohtaisen rintamansa ampumalla kuulan kalloonsa. Nälän ja hävityn sodan lannistamat sotilaat varastelivat talonpojilta ruokaa. Karitsa noukki metsästä mätiä marjoja ja söi omenoita. Pappi lohdutti myös kreikanuskoisten sotamiesten sielunhätää sen jälkeen kun ortodoksien Jumala oli tappanut palvelijansa vulkaaniseen ripuliin. Ka13
ritsa näki painajaisia palavista hiehoista ja Rusko- pojastaan, johon puhkesi haavoja kuin sykkiviä kukkia. Hän tiesi menettävänsä järkensä. Siksi hän säilytti sen. Varastamaan Karitsa ei alentunut ennen kuin hevosilta loppui rehu. Hän vorosteli upseerien hevosille jyvitettyä kauraa. Siinä vaiheessa oli jo huomattu Tähden väsyvän haupitsin vedossa tuiki loivalla vastaleella. Upseerit halusivat sijoittaa kopukan sotilaalliselta kannalta optimaaliseen paikkaan, ruokalistalle. Karitsa tunnusti kauravarkauden. Hän kuvitteli käyvänsä synneillä kauppaa, hänen ja hevosen. Tällaiseen tilinpitoon harjaantumattomat upseerit halusivat ampua Karitsan lähimpää seinää vasten. Se valitettavasti räjäytettiin kotva sitten, kivinen teknikumi. Kuoleman sijaan Karitsa tuomittiin neljän viikon arestiin, jonka aikana hän laihtui kaksikymmentä kiloa. Rangaistukset liippasivat toisiaan, vaikka vaikuttivat kertavilkaisulla sijaitsevan asteikon ääripäissä. Tähden Karitsa löysi kuukauden kuluttua samasta ladosta, jonne hän oli jättänyt sen odot14
tamaan varaskauraa. Se oli katkaissut hampaansa yrittäessään nälissään syödä seinähirsiä. Eläimet ovat ainoita pyhimyksiä, ihmisiä lukuun ottamatta. Tätä Simpukan kyläpappi mietti haudatessaan Tähden. Hänen sydämensä valtasi egyptiläinen pimeys. Haudan kaivaminen roudan raudoittamaan maahan kesti kaksi päivää. Karitsa Mooseksenpoika talvehti virolaisessa tyrmässä. Karitsa kantoi Rusko-poikansa synnytyssaunalta takaisin kamariin nukkumaan. Kuivaksi nuoltu mullinluu kolahti lattialle. Soikeasta tuluskivestä poika ei hellittänyt edes unessa. Sen oli opettaja Juho Jäniksen mukaan hukannut Laukaanjoen rannalle myöhempi Viron ja Inkerinmaan käskynhaltija Pontus De la Gardie matkallaan suurmieheksi. Saunassa suruvalitus vaihtui tiheän hiljaisuuden jälkeen siunailuksi, kun Karitsa palasi rappusille. Sisään hän ei tohtinut. Hänen luonteenomainen kehtaamattomuutensa palveli miehisiä inkeriläisiä tai yleismaailmallisia perinteitä. Pienokaisen silmät seurasivat lyhdyn häilyvaloa en15
nen kuin ne keskittyivät taas lapsenpäästäjään. Tämä sätti vettä keittäviä piikoja, kun ei vasta syntynyttä rohjennut. Lapsenpäästäjä sai tyttövauvalta väännettyä napanuoran kädestä, poikkaisi sen Vaivatun Volodjan takomalla puukolla ja umpisolmi tyngän. Viikkoa myöhemmin se ruskehtavana ja kuivuneena putosi tuvan lattialle. Karitsa säilöi sen virkaraamattunsa väliin. Se oli luonnon ja vasta edesmenneen Jumalan välisen epäpyhän allianssin sinetti. Lapsenpäästäjää kiiteltiin työstä ja ruumiin pesijää toimettomuudesta. Loviisa Skotti otti kiitokset vastaan, vaikka hänen sydäntään näiversi silmätön mato. Hän oli juuri synnyttäneelle siskontyttärelleen ehdottanut vielä muutama kuukausi sitten lapsen lähdettämistä. Kuormallisen naisen mies huitoi ties missä, tuskin kuitenkaan pelastamassa inkeriläisiä sieluja, yhtä piakkoin lii maksi raukeavaa ruunaa vain. Loviisa Skotti osasi kyllä päästää sukulaisensa velvollisuudesta ruokkia leskiparkana kahta kiljuvaa suuta. Tuon esikoisen ruokkiminen vastasi tosin kolmen elättämistä. Tai miksei viiden, kun rehellisiksi ruve16
taan. Sellaista ruokahalua ei ollut nähty sitten… koskaan. Ruskon elämäntehtävänä näytti olevan jauhaa kaikki Inkerin piiraat, puurot ja paistit paskaksi ennen miehen ikää. Siskontytär mietti tätinsä tarjousta. Pianpa pyysi tuo tädiltään anteeksi sitä, että oli edes miettinyt näin raskaaseen syntiin lankeamista. Hänen katseensa moitti lapsenpäästäjää asian esille ottamisesta, äimäneulan laskemisesta pöydälle. Sillä täti viiltäisi vapahtavan haavan alapaikkaan. Ehdotus painoi Loviisa Skottin tuntoa. Ei sen moraalinen puoli. Sitä ei Loviisa Skotti tässä asiassa tunnistanut, vaikka miten nuukaan juttua tutki. Hän pelkäsi, että siskontytär kielisi papilleen. Huolestuneen Loviisa Skottin mielen poikki lankesi armahtava varjo: siskontytär voisi menehtyä lapsivuoteeseen. Silloin lapsenpäästäjän murhapuheille ei olisi todistajaa. Ei niitä nytkään ollut kuin kaksi, joista toinen ei todistaisi ja toisen edussa ei ollut levitellä turhiin korviin hankkeenpoikasia, jotka olisivat tavalliselle kylännaiselle hirveitä. Entäs sitten papinrouvalle. Loviisa Skotti oli turvassa. 17
Pestyään vauvan ja unohdettuaan nuoran katkaisupuukkonsa saunaan lapsenpäästäjä ohitti tervehtimättä saunan portaille juuttuneen lapsen isän, siskontyttärensä Karitsa-miehen. Aitassaan lapsenpäästäjä pani maate, silitti märkiä tuuheita kainalokarvojaan ja ajatteli Kaikkivaltiasta, kuten aina synnytyksen jälkeen. Hän ei ymmärtänyt miehiä, joilta katosi hinku, jos nuo todistivat synnytyksen. Mitä miehiä ne sellaiset ovat. Ne on tilpehöörejä. Niillä mitään tee. Miehen pitää tarrata isoilla kourillaan kiinni Loviisan olkapäistä ja katsoa silmänpohjiin. Niin kuin hoipertelisi houkkuuden rajalla. Silloin mua viedään. Loviisa Skotti oli verevää ja rintavaa sorttia. Sammalta päältä ja kalliota sisältä. Lapsenpäästäjällä oli koketisti kaikki hampaat tallella. Hän osasi lukea sekä suomea että venäjää ja kertoa päässään kolminumeroisia lukuja, myös keskenään. Vain Vaivattu Volodja oli ainoa riittävän raamikas Loviisalle, mutta hän ei hullua kelpuuttanut. Sen sepänkämmenelle mahtui Vjatšeslav-pysty korva jahtaamaan omaa, isäntäänsä nopeampaa häntää. 18
Simpukan miehet olivat huomanneet naisen vahvan varren. Johonkin silmänsä oli pantava. Laukaanjoen rannalla valkoisia partojaan tuulettavat kantaisät tiesivät kertoa lapsenpäästäjien, laupeudensisarten ja leskien säästävän kainoudesta, viran tai kohtalon vuoksi. Loviisa Skottin aitan ovea ei rohjennut koputtaa yksikään paikallinen vonkuurystynen, kun miehet pelkäsivät joutuvansa mahdottomaan vertailuun. Lapsenpäästäjä nuoli sormiaan ja sulki silmänsä. Antaako Herra mammalle parrua, lapsen päästäjä kuiskasi, ja tirskahti. Sylkiset sormet kulkivat hänen hikisten rintojensa ja pyöreän vatsakumpunsa ylitse ja kun ne saavuttivat karvoituksen reunan, ne muuttuivat lihaksikkaaksi ja harteikkaaksi Kaikkivaltiaaksi, jonka olkapäillä macaolaiset lähdekyyhkyset kisailivat. Loviisa Skotti parahti. Hänen pohkeessaan hekkuman harjalla veti suonta. Naakka heräsi yhdistettyyn kiima- ja piinahuutoon halkovaraston katolla. Vai liekö tuo varis. Lapsenpäästäjä kuljetti lystimehunsa maustamia sormia sylistään silmiensä eteen ja nyyhkäisi, kun näki niitten surkastu19
neen jumalallisesta kalukkuudestaan maallisiksi tikuiksi. Lintu avasi siipiensä supun, kiersi Simpukan kylän yli, suomalaisten talojen ohitse ja Simpukkaan kummankaan osapuolen tahtomatta kiinni kasvaneen inkerikkokylän ylitse, unohtamatta kolmen vatjalaismökin kimppua. Toinen kierros ylsi virolaisten, venäläisten ja saksalaisten nukkuvien kukkojen ylle. Siipensä tuuletettuaan naakka kaarsi yöpuun virassa rehkineen halkovaraston sivuitse ennen kuin ennelintu laskeutui jumalanpalveluksensa uuvuttaman lapsenpäästäjän aitan katolle, tarkkaan varjonsa päälle.
20