kun u l n ine Ilma
äyte
suomentanut Markku Päkkilä
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
Amsterdamin Vanhakirkko, tiistai 14. tammikuuta 1687 Hautajaiset oli määrä pitää hiljaisuudessa, sillä vainajalla ei ollut ystäviä. Mutta Amsterdamissa sanat ovat vettä, niitä tulvii korviin mätää tihku vina ja niiden seurauksena kirkon itäpäädyssä on kin tungosta. Kuoripenkkien suojaan istuutunut nainen katselee avoimen haudan ääreen vaimo jensa kanssa saapuvia kiltojen jäseniä, jotka ovat kuin hunajan houkuttamia muurahaisia. Heihin liittyy VOC:n kamreereja ja kapteeneja, johto kunnan jäsenten vaimoja, sokerileipureita – sekä tuttu mies, jolla on päässään leveälierinen hattu. Nainen yrittää tuntea sääliä hattupäätä kohtaan. Toisin kuin vihan, säälin voi panna säilöön. Kirkon maalattu katto – sitä uskonpuhdista jat eivät sentään tuhonneet – kohoaa kuin nurin päin käännetyn laivan runko. Se peilaa kaupun
gin sielua, sen ikivanhoihin parruihin on piirretty tuomiota jakava Kristus käsissään miekka ja lil ja, kultalastissa aaltoja kyntävä laiva, kuunsirpil lä lepäävä neitsyt Maria. Nainen avaa vieressään olevan taittoistuimen ja antaa sormiensa viiväh tää puuhun kaiverretun opettavaisen kuvan pääl lä. Kuvassa on kolikkopussia ulostava mies, jonka kasvoilla on tuskainen ilme. Mitä uutta maail massa? hän miettii. Toisaalta. Läsnä ovat myös kuolleet, päälletysten maa han haudatut ruumiit lattian hautakivien alla, maan tomuksi muuttuvat luut saattojoukon jalko jen alapuolella. Lattia kätkee uumeniinsa naisten leukoja, kauppiaiden lonkkia, paksun mahtimie hen tyhjän rintakehän. On myös pieniä ruumii ta, pienimmät tuskin leivän kokoisia. Nainen kat selee, miten ihmiset kääntävät katseensa poispäin pienimmistä surun tiivistymistä, miten he varo vat astumasta pienten hautakivien päälle, eikä heitä voi siitä syyttää. Saattojoukon keskellä nainen huomaa tulonsa syyn. Tytön, joka näyttää lopen uupuneelta ja su 4
run kalvamalta seistessään lattiaan kaivetun kuo pan reunalla. Tyttö tuskin huomaa uteliaina tui jottavia kaupunkilaisia. Arkunkantajat astelevat pitkin keskilaivaa kantaen arkkua varovasti har teillaan kuin luuttukoteloa. Ilmeistä päätellen osa kantajista on mukana vastoin tahtoaan. Syy on Pellicornen, nainen otaksuu. Syy on sen ihmisten korviin kylvetyn vanhan myrkyn. Ruumissaatoilla on tapana noudattaa tark kaa järjestystä, kaupunginisät edellä ja tavalli nen kansa perässä, mutta tällä kertaa siitä ei pii tata. Tällaista ruumista ei ole varmaankaan tuotu vielä yhteenkään Herran huoneeseen kaupungin rajojen sisällä. Tilaisuuden harvinaislaatuinen uhmakkuus vetää kuorissa katselevaa naista puo leensa. Riskien uhallakin perustettu Amsterdam halajaa nykyään turvallisuutta ja sujuvaa elämän kulkua ja valvoo varallisuuttaan tympeän tunnol lisesti. Täältä olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten, hän miettii. Kuolema on tullut liian lähelle. Surijoiden piiri aukeaa tehden tietä arkunkan tajille. Kun arkku on laskettu maan poveen ilman seremonioita, surun painama tyttö astuu kuopan 5
reunalle. Hän heittää pimeyteen kukkavihkon sa, ja samassa lehahtaa lentoon kottarainen, jon ka siivet viistävät kirkon valkaistua seinää. Häi riö saa päät kääntymään, mutta tyttö ei hätkähdä kuten ei myöskään kuorissa seisova nainen, vaan kumpikin seuraa terälehtien leijailua ja Pellicor nen viimeistä rukousta vainajalle. Kun arkunkantajat alkavat hilata uutta hauta kiveä kuopan peitoksi, yhä pienemmäksi käyvän pimeän aukon ääreen polvistuu palvelijatar. Hän alkaa nyyhkyttää, ja kun vieressä seisova uupu nut tyttö ei yritä hillitä hänen vuolaita kyyneli ään, arvokkuuden ja järjestyksen häiriintyminen saa ihmiset pudistelemaan päätään. Kuorissa sei soo kaksi silkkiin sonnustautunutta naista, jotka kuiskailevat keskenään. ”Tämän takiahan tänne tultiin”, toinen supisee. ”Jos ne käyttäytyvät tuolla tavalla julkisesti, millaisia villieläimiä ne mahtavat olla seinien si sällä”, hänen ystävänsä vastaa. ”Niinpä. Olisin silti valmis antamaan mitä ta hansa, että pääsisin sinne kärpäseksi kattoon. Bzz-bzz.” 6
He yrittävät hillitä kikatustaan, mutta nainen huomaa silti puristavansa rystyset valkeina kir konpenkkiä, johon opettavainen kuva on kaiver rettu. Kun vainaja on saatettu lepoon ja aukko kir kon lattiassa on peitetty, saattojoukko alkaa har veta. Sureva tyttö näyttää lasimaalauksesta pu donneelta pyhimykseltä ja huomaa vasta nyt kutsumatta kirkkoon saapuneen tekopyhän katsojajoukon. Ihmiset poistuvat hälisevänä par vena kaupungin mutkaisille kaduille kannoillaan lopulta myös tyttö ja hänen palvelijattarensa, jot ka kävelevät käsikynkkää ulos pitkin keskilaivaa. Suurin osa miehistä palaa työpöytiensä ja tiskien sä taakse, koska ainoastaan ahkera työnteko pitää Amsterdamin pinnalla. Kunnia on kovan työn ta kana, kuten sanonta kuuluu, ja laiskottelu suistaa mereen. Näinä päivinä nouseva merenpinta tun tuu vellovan niin kovin lähellä. Kirkon tyhjennyttyä nainen lähtee kuoris ta. Hän pitää kiirettä, jotta häntä ei huomattai si. Kaikki voi muuttua, hän kuiskaa ja kuulee sa nojensa kaiun kirkon seinistä. Saapuessaan vasta 7
lasketun hautakiven luokse hän huomaa, että se on kaiverrettu kiireesti. Graniitti tuntuu ympä röiviä kiviä lämpimämmältä, ja kiveen hakattua tekstiä peittää pöly. Tuntuu uskomattomalta, että kaikki on tosiaan tapahtunut. Hän kumartuu ja kaivaa taskuaan saattaak seen loppuun sen minkä on aloittanutkin. Tämä on hänen rukouksensa, miniatyyritalo, joka mah tuu kämmenelle. Talon sisälle on askarreltu yh deksän huonetta ja viisi ihmishahmoa tavatto man taidokkaasti, ajattomaksi teokseksi. Nainen laskee talon varovasti paikalle, johon se on alun alkaen tarkoitettukin, ja painaa sierettyneillä sor millaan siunaavan kosketuksen kovaan graniit tiin. Lykätessään kirkon oven auki hän etsii heti vaistomaisesti katseellaan leveälieristä hattua, Pel licornen kauhtanaa ja silkkipukuisia naisia. Kaik ki ovat kuitenkin kadonneet, ja ilman kirkkosa liin satimeen jääneen kottaraisen pitämää meteliä hän voisi tuntea jääneensä yksin maailmaan. On aika lähteä, mutta hän pysähtyy kuitenkin het keksi pitelemään ovea auki lintua varten. Lintu 8
tuntuu vaistoavan eleen tarkoituksen, mutta rä pistelee silti karkuun saarnastuolin taakse. Nainen sulkee kirkon viileän ilman taakseen, kääntyy aurinkoon päin ja suuntaa kohti merta kaukana kanavakehien takana. Kottarainen, hän miettii, jos sinä pidät kirkkorakennusta turvalli sena paikkana, minä en voi laskea sinua vapau teen.
9
ENSIMMÄINEN OSA
Lokakuun puoliväli 1686 Herengrachtin kanava, Amsterdam Älä himoitse hänen herkkujansa, sillä ne ovat petollisia ruokia. sananlaskut 23:3
Ulkoa sisään Nella Oortman nostaa uuden aviomiehensä koti talon ovea koristavan delfiininmuotoisen kolkut timen ja päästää sen putoamaan. Kolahdus nolot taa häntä. Kukaan ei tule avaamaan, vaikka häntä osataan odottaa. Tuloajasta on sovittu, kirjeitä kir joitettu – äidin kirjeet niin kovin ohuelle paperille verrattuna Brandtin kalliiseen veliinipaperiin. Ei, Nella miettii, tämä ei ole säällinen tervetulotoivo tus edes siihen nähden, miten mitättömäksi kuu kauden takainen vihkiäisseremonia jäi – ei seppe leitä, ei vihkimaljaa, ei häävuodetta. Nella laskee portaalle pienen matka-arkkunsa ja lintuhäkkin sä. On selvää, että tätä on kaunisteltava aikanaan kirjeessä kotiväelle, kunhan hän pääsisi ensin si sään, huoneeseen, pöydän ääreen. Kanavan vastarannan tiiliseinästä kaikuva proomumiesten nauru saa Nellan kääntymään 11
kanavan suuntaan. Pieni pojanruipelo on tör männyt kalakoria kantavaan naiseen sillä seu rauksella, että silli sätkii henkensä hädässä kala muijan leveän hameen poimuissa. Maalaisnaisen karkea ääni tunkeutuu Nellan ihon alle. ”Tolvana! Tolvana!” nainen huutaa. Sokea pojanruipelo alkaa haroa korista pudonnutta silliä maasta vik kelin sormin ja arkailematta kuin etsisi hopeako rua. Hän saa kalan käsiinsä, nauraa hörähtää ja pinkaisee pakoon pitkin kanavapolkua vapaa käsi valppaasti ojossa. Nella kannustaa poikaa ääneti ja paistattelee sitten hetken harvinaisessa lokakuun lämmössä, nyt kun siihen on vielä tilaisuus. Herengrachtin tätä kohtaa sanotaan Kultaiseksi mutkaksi, mut ta tänään leveä kanava näyttää kovin ruskealta ja arkiselta. Liejunvärisestä vedestä kohoavat ta lot ovat kuitenkin komeita. Ne peilaavat kanavan heijastamaa virheetöntä kuvajaistaan arvokkaina ja kauniina, kuin ainakin kaupungin kruunun jalokivet. Kattojen yllä myös luonto panee paras taan, sillä pilvet heijastelevat mahtavan tasavallan rikkautta sahramin ja aprikoosin värisinä. 12
Nella kääntyy katsomaan ovea ja huomaa että se on raollaan. Oliko se auki jo äsken? Hän ei ole varma. Hän työntää ovea, kurkistaa autioon eteiseen, aistii marmorilattiasta huokuvan kyl myyden. ”Johannes Brandt?” hän huutaa kuulu valla äänellä, hivenen hätääntyneenä. Mitä peliä tämä on? Tällä menolla seison tässä odottamas sa vielä tammikuussakin, hän miettii. Peebo, hä nen papukaijansa, rapistelee sulkiensa kärkiä hä kin metallilankoihin ja sen vaisu viserrys imeytyy marmorilattiaan. Jopa hiljentynyt kanava heidän takanaan tuntuu pidättävän hengitystään. Yhdestä asiasta Nella on varma tähyillessään syvemmälle pimeyteen. Joku katselee häntä. Älähän nyt, Nella Elisabeth, hän nuhtelee itseään ja astuu kynnyksen yli. Mahtaako mies sulkea hä net syliinsä ja suudella vai kätteleekö vain asialli sesti? Vihkiäisissä Nellan pienen perheen kesken Johannes ei tehnyt mitään sen tapaistakaan eikä hänellä liioin ollut yhtään perheenjäsentään mu kana. Osoittaakseen, että maalaistytötkin osaavat käyttäytyä, Nella kumartuu riisumaan kenkänsä 13
– sirot ja nahkaiset, parhaat jotka hänellä on, totta kai, vaikka hän ei enää tiedäkään, mitä järkeä nii den hankkimisessa oli. Arvokkuus ennen kaikkea, äiti sanoi, mutta arvokkuus on niin kovin epämu kavaa. Hän pudottaa kengät lattialle toivoen, että ääni herättäisi talonväen uteliaisuuden tai ehkä pikemminkin säikäyttäisi heidät. Äidin mieles tä hän antaa mielikuvituksensa lentää liikaakin. Nellan pää on aina pilvissä. Kun kengät lojuvat virattomina lattialla, hän tuntee itsensä hölmöksi. Ulkona kaksi naista huutelee toisilleen. Nel la kääntyy, mutta näkee avoimesta ovesta ainoas taan toisen naisen selän. Paljaspäinen, kulta kutrinen ja pitkänhuiskea nainen kävelee kohti laskevaa aurinkoa. Nellan oma kampaus on pur kautunut matkalla Assendelftistä, kun tuulenviri irrotteli siitä suortuvia. Niiden pujotteleminen korvien taakse tekisi hermostuneemman vaiku telman kuin hän haluaa, joten hän antaa niiden kutitella kasvojaan. ”Eläintarhaako tänne ollaan perustamassa?” Ääni kajahtaa itsevarmana ja riuskana pimeäs tä eteisestä. Nellan iho nousee kananlihalle, eikä 14
epäilysten osuminen oikeaan rauhoita häntä. Hän katselee varjoista esiin lipuvaa hahmoa, joka ojen taa kätensä – torjuakseen vai tervehtiäkseen, vai kea sanoa. Hahmo on nainen, suoraselkäinen ja hoikka, täysmustissa, päässään puhtaanvalkoisena loistava tärkätty ja prässätty hilkka. Ei yhtä ainut ta irrallista suortuvaa, ja tuntuu kuin hänen ympä rillään leijuisi vieno muskotin tuoksu. Silmät ovat harmaat, ilme totinen. Kauanko hän on mahtanut seistä katselemassa? Peebo alkaa sirkuttaa naiselle. ”Tämä on Peebo”, Nella sanoo. ”Minun papu kaijani.” ”Siltä näyttää”, nainen sanoo. ”Tai kuulostaa. Ei kai sinulla ole mukana muita eläimiä?” ”On minulla pieni koira, mutta se jäi kotiin –” ”Hyvä. Se sotkisi huoneet. Raapisi paikkoja. Pikkukoirat ovat ranskalaisten ja espanjalaisten kotkotuksia”, nainen toteaa. ”Yhtä joutavia kuin omistajansakin.” ”Ja ne näyttävät ihan rotilta”, toinen ääni sanoo kauempaa eteisestä. Hilkkapäinen nainen kurtistaa kulmiaan ja 15
sulkee hetkeksi silmänsä. Nella katselee häntä. Olen varmaan hyvinkin kymmenen vuotta nuo rempi, hän miettii, vaikka naisen iho näyttääkin sileältä. Nainen astelee sulavasti, itsetietoisesti ja anteeksi pyytelemättä Nellan ohitse ovelle. Hän luo ohimennen hyväksyvän katseen oven vieres sä lojuviin siisteihin kenkiin ja kääntää sitten kat seensa kohti häkkiä huulet tiukasti supussa. Pee bo pörhistelee peloissaan höyheniään. Nella keksii kääntää naisen huomion toisaalle ojentamalla kätensä tervehdykseen. ”Vahvat luut seitsemäntoistavuotiaaksi”, nai nen sanoo. ”Minä olen Nella”, hän sanoo ja vetää kätensä pois. ”Ja olen kahdeksantoista.” ”Tiedän.” ”Oikea nimeni on Petronella, mutta kotona kaikki sanovat –” ”Kuulin kyllä.” ”Oletteko te taloudenhoitaja?” Nella kysyy. Eteisen pimennosta kuuluu vaivoin tukahdutet tu tirskahdus. Nainen sivuuttaa keskusteluyrityk sen ja katselee ulos helmenhohtoiseen hämärään. 16
”Onko Johannes kotona? Olen hänen vaimonsa.” Nainen ei sano vieläkään mitään. ”Allekirjoitim me avioliittosopimuksen kuukausi sitten Assen delftissä”, Nella jatkaa jääräpäisesti. Tuntuu että täällä ei auta muu kuin jääräpäisyys. ”Veljeni ei ole kotona.” ”Teidän veljennekö?” Pimeästä kuuluu taas tirskahdus. Tummiin pu keutunut nainen katsoo Nellaa silmiin. ”Olen Ma rin Brandt”, hän sanoo ikään kuin sen pitäisi kertoa Nellalle jotakin. Hänen katseensa on teräksinen, mutta äänessä särähtää epävarmuus. ”Johannes ei ole kotona”, Marin jatkaa. ”Pitäisi olla, mutta ei ole.” ”Missä hän on?” Marin kohottaa taas katseensa. Vasen käsi ha roo ilmaa ja portaiden varjosta tulee esiin kaksi hahmoa. ”Otto”, sanoo Marin. Heitä kohti astelee mies, ja Nella nielaisee, pai naa palelevat jalkansa tiukemmin lattiaan. Oton iho on tumma, kauttaaltaan tumman ruskea, niin kauluksesta esiin pistävä kaula kuin 17
hihoista työntyvät kädetkin – tummanruskeaa ihoa kauttaaltaan. Korkeat poskipäät, leuka, le veät kulmat, samaa ruskeaa kaikki. Nella ei ole nähnyt eläessään tällaista miestä. Marin katselee häntä kuin odottaen reaktio ta. Oton suurista silmistä ei näy, huomaako hän Nellan huonosti kätkettyä ihmetystä. Otto ku martaa, ja Nella niiaa ja puree samalla huultaan, niin että verenmaku saa hänet hillitsemään it sensä. Hän panee merkille, miten Oton tumma iho kuultaa kuin kiillotettu pähkinä, miten mus ta tukka sojottaa päässä. Se näyttää pehmeältä villaturkilta, ei ollenkaan painuneelta ja rasvai selta niin kuin miehillä yleensä. ”Minä –”, Nel la sanoo. Peebo alkaa sirkuttaa. Otto ojentaa kätensä. Kummallakin leveällä kämmenellä lepää hollan nikas. ”Nämä ovat teille”, hän sanoo. Otto puhuu amsterdamilaisittain – suusta sol juvat sanat kuulostavat lämpimiltä ja nestemäi siltä. Kun Nella ottaa puukengät vastaan, hänen sormensa hipaisevat Oton ihoa. Hän vetää ken gät kömpelösti jalkaan. Ne ovat liian isot, mut 18
ta hän ei tohdi sanoa mitään, sillä tuntuu hyvältä saada jotakin jalkojen ja jääkylmän marmorin vä liin. Nahkahihnat ehtii kiristää myöhemmin ylä kerrassa – jos hän pääsee sinne joskus, jos hänet lasketaan eteistä pidemmälle. ”Otto on veljeni palvelija”, sanoo Marin katse edelleen tiukasti Nellassa. ”Ja tämä on Cornelia, meidän palvelijamme. Hän huolehtii sinusta.” Cornelia astuu esiin. Hän on vähän Nellaa vanhempi, ehkä kahdenkymmenen tai kahden kymmenenyhden, ja vähän pitempi. Cornelia tervehtii häntä epäystävällisellä hymyllä, mittai lee nuorikkoa sinisillä silmillään, panee merkille Nellan tärisevät kädet. Nella hymyilee palvelijan uteliaan katseen hiillostamana ja yrittää keksiä kiittävän sanan. Hän on puolittain kiitollinen ja puolittain häpeissään, kun Marin avaa suunsa ensin. ”Opastan sinut yläkertaan”, Marin sanoo. ”Ha luat varmaan nähdä huoneesi.” Nella nyökkää, ja Cornelian silmissä välähtää huvittunut katse. Häkistä alkaa kuulua iloista vi heltelyä joka kajahtelee eteisen korkeista seinistä, 19
ja Marin kehottaa kättään heilauttamalla Corne liaa viemään linnun keittiöön. ”Mutta ne keittiön höyryt”, Nella väittää vas taan. Marin ja Otto kääntyvät katsomaan häntä. ”Peebo viihtyy valossa.” Cornelia tarttuu häkkiin ja heilauttaa sitä kuin ämpäriä. ”Varovasti, jos saan pyytää”, sanoo Nella. Marin katsahtaa Corneliaan. Palvelijatar jat kaa kohti keittiötä ja vie hermostuneesti piipittä vän Peebon mennessään. Yläkerrassa Nella tuntee itsensä kovin pienek si ylellisessä huoneessaan. Marin näyttää lähin nä tyytymättömältä. ”Cornelia on koristellut tääl lä liikaakin”, hän sanoo. ”Toivottavasti Johannes menee naimisiin vain kerran.” On nimikoituja tyynyjä, uusi päiväpeitto ja kaksi paria äskettäin muodistettuja verhoja. ”Pak sut samettiverhot pitävät kanavan usvan loitolla”, Marin sanoo. ”Tämä oli ennen minun huoneeni”, hän jatkaa sitten ja menee ikkunaan katsomaan taivaalle syttyneitä tähtiä toinen käsi ikkunaruu 20
tua vasten. ”Täältä on parempi näköala, joten sinä saat tämän.” ”Voi ei”, sanoo Nella. ”Kyllä sinun täytyy saa da pitää huoneesi.” He katselevat toisiaan ompelusten saartamina, ympärillään ylen määrin tyynyjä ja liinavaattei ta, joihin on kirjailtu B niin kuin Brandt ja koris teeksi kukkapenkeistä versovia viiniköynnöksiä, joissa on linnunpesiä. B-kirjaimet ovat nielaisseet hänen tyttönimensä ja niiden vatsat pullottavat. Kiusaantuneena mutta tietoisena velvollisuuksis taan Nella sormeilee villakangasta, jonka paljous tuntuu painostavalta. ”Se sinun perheesi pääpaikka Assendelftissä – onko siellä lämmintä ja kuivaa?” Marin kysyy. ”Välillä on kosteaakin”, Nella vastaa ja kumar tuu kohentamaan isojen ja hankalien puuken kiensä kiinnitystä. ”Padot eivät aina pidä. Eikä talo ole kovin hieno, mutta –” ”Meidän sukumme ei taida olla yhtä vanhaa perua kuin sinun sukusi, mutta mitäpä siitä kun on lämmin, kuiva ja hyvin tehty talo”, Marin kes keyttää. Se ei ole kysymys. 21
”Aivan.” ”Afkomst seyt niet. Sukujuurilla ei ole väliä”, Marin sanoo ja tökkää tyynyä painottaakseen sa nojaan. ”Pastori Pellicorne sanoi niin viime sun nuntaina, ja minä kirjoitin sen muistiin meidän perheraamattumme alkulehdelle. Jos me emme pidä varaamme, tulee vedenpaisumus.” Näyt tää kuin hän yrittäisi karistaa jotakin mielestään. ”Äitisi kirjoitti”, hän jatkaa. ”Hän halusi ehdotto masti maksaa sinun matkasi tänne. Se ei käynyt laatuun. Me lähetimme toiseksi parhaan proo mumme. Ei kai se ollut loukkaus?” ”Ei. Ei tietenkään.” ”Hyvä. Tämän talon toiseksi paras proomu on kuitenkin vasta maalattu ja kajuutta on verhoil tu Bengalin silkillä. Parempi proomu on Johan neksella.” Nella miettii, missä hänen miehensä mahtaa liikkua parhaalla proomullaan, koska ei ole saa punut ottamaan häntä vastaan. Sitten hän miettii Peeboa yksin keittiössä, tulen ja patojen ääressä. ”Onko teillä vain kaksi palvelijaa?” hän kysyy. ”Se riittää”, sanoo Marin. ”Me olemme kaup 22
piaita, emme vätyksiä. Raamatussakin sanotaan, ettei rikkaudella saa kerskua.” ”Niin. Ei tietenkään.” ”Sikäli kuin veljelläni on enää mitään millä kerskua.” Marin jää tuijottamaan Nellaa joka kat soo poispäin. Alkaa hämärtää, ja Marin ryhtyy sytyttämään kynttilöitä. Ne ovat halpoja talikynt tilöitä. Nella hämmästelee, sillä hän odotti tuok suvia ja kalliimpia vahakynttilöitä. Kummallista, että tällaisessa talossa käytetään näitä lihanhajui sia ja savuttavia valonlähteitä. ”Cornelia näyttää ommelleen sinun nimesi joka paikkaan”, Marin sanoo olkansa yli. Totta, Nella miettii ja muistaa taas, miten uhkaavasti palvelijatar häntä silmäili. Corneli an sormenpäiden täytyy olla vereslihalla ja kuka saa maksaa siitä? ”Marin, milloin Johannes tulee – miksei hän ole täällä?” hän kysyy. ”Äitisi kertoi, että sinä olet innokas pääsemään vaimoksi Amsterdamiin”, Marin sanoo hetken päästä. ”Onko se totta?” ”On. Mutta sitä varten tarvitaan aviomies.” Seuraa hyiseltä tuntuva hiljaisuus, jonka mit 23
taan Nella miettii, kuinka vanha Marin mahtaa olla ja missä Marinin mies on. Kukaties piilossa kella rissa. Nella tukahduttaa hillittömän halunsa purs kahtaa nauruun hymyilemällä yhdelle tyynyistä. ”Täällä on niin kaunista. Ei teidän olisi tarvinnut”, hän sanoo. ”Cornelia huolehtii kaikesta. Minä en osaa tehdä käsilläni mitään.” ”En usko tuohon ollenkaan.” ”Keräsin tauluni pois täältä. Ajattelin että nämä ovat enemmän sinun makuusi.” Marin osoittaa öljyvärityötä kahdesta riistalinnusta, jot ka riippuvat koukussa höyhenet pörhössä ja kyn net ojossa. Vieressä on kuva riiputettavaksi ri pustetusta jäniksestä, metsästäjän saaliista. Siten maalaus, jossa on iso kasa ostereita kiinalaisku vioisella lautasella vieressään tahrainen viinilasi ja kulhollinen ylikypsiä hedelmiä. Ostereissa on jotakin häiritsevää, ne on avattu alttiiksi kaikel le. Kotona Nellan äiti peitti seinät maisemilla ja kuvilla Raamatun aiheista. ”Nämä ovat veljeni omaisuutta”, Marin toteaa ja osoittaa maalausta ylitsepursuavasta kukkamaljakosta, jossa on ko 24
vettuneen näköisiä, liiankin värikkäitä kukkia, ja alalaidassa puolikas granaattiomena. ”Kiitos.” Nella miettii kuinka iso urakka mah taa olla maalausten kääntäminen seinään päin en nen nukkumaanmenoa. ”Sinä syöt varmaan iltaruoan täällä”, Marin sa noo. ”Sentään monen tunnin matka takana.” ”Niin, totta. Olisin hyvin kiitollinen.” Nella säikkyy lintujen verisiä nokkia, lasittuneita sil miä, lupaavan näköistä lihaa. Suolaisten ruokien katselu herättää äkillisen makeannälän. ”Onko teillä marsipaania?” ”Ei. Sokeri on – meillä ei syödä sitä juurikaan. Se sairastuttaa sielun.” ”Äidillä on tapana tehdä siitä yhtä ja toista.” Kotona ruokakomerossa on aina marsipaania, joka on ainoa rouva Oortmanin mieheltään op pima mieliteko. Merenneitoja, laivoja, sokerihe delmistä tehtyjä ketjuja, suussa sulavaa manteli massaa. Mutta minä en ole enää äidin tyttö, Nella miettii. Jonakin päivänä leivon vielä itse marsi paanihahmoja aivan toisiin tahmeisiin käsiin, ja minulta kärtetään herkkuja. 25
”Pyydän Corneliaa tuomaan vähän herenbroodia ja goudaa”, Marin sanoo keskeyttäen Nellan mietteet. ”Ja lasin reininviiniä.” ”Kiitos. Onko Johanneksen tulosta tietoa?” Marin kohottaa nenäänsä. ”Mikä täällä hai see?” Nella nostaa kätensä vaistomaisesti solisluul leen. ”En kai vain minä?” ”Sinäkö?” ”Äiti osti minulle parfyymia. Liljaöljyä. Sitäkö se on?” Marin nyökkää. ”Sitä”, hän sanoo. ”Liljat.” Hän rykäisee hiljaa. ”Tiedät varmaan mitä liljoista sa notaan.” ”No mitä?” ”Mikä varhain kukkaan puhkeaa, se varhain kuihtua saa.” Niine hyvineen Marin sulkee oven.
26