i Ilma
nen
n채 luku
yte
Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava
Et ole lainkaan, kuten neidon tulee olla!
Auri suoristi selkänsä. Sanat palasivat jälleen mieleen, mutta hän työnsi ne pois ja antoi suomaiseman täyttää ajatuksensa. Sääksi kierteli hiljalleen lammen yllä. Kun lintu syöksyi tummaan veteen, vain lyhyt loiskahdus kaikui hiljaisella suolla. Ylväs saalistaja nousi pintaan kala suussaan, ja Auri katseli sitä ihaillen. Voimakkaat siiveniskut nostivat linnun vaivattomasti vedestä. Se lensi saaliineen kohti suonsaarekkeen korkeaa honkaa, ja pian hänen silmiensä edessä avautuva Torronsuo oli taas utuinen ja hiljainen. Pieni, mutta ei pelokas. Toisille pedoille oli annettu mittaa ja mahtia maan päällä, mutta
sääksellä oli voimaa vaaksojaan enemmän: sen silmät olivat tarkat ja viisaat. Se ei tarvinnut lintuparven suojaa, ei nokkinut toisten haaskoja. Auri sipaisi silmiltään palmikosta karanneet hiussuortuvat ja kumartui poimimaan ruskean sulan mättäältä. Hän ei tahtonut välittää muiden sanoista, vaan halusi olla kuten tuo lintu, joka lensi muita korkeammalla. Toiset naisen ikään varttuneet neidot etsivät paikkaansa äänekkäästi kaakattavien vesilintujen lailla, mutta Auri ei aikonut taistella heidän kanssaan. Sulka katosi vyölle sidottuun taskuun ja Auri katseli ympärilleen. Suon väreissä vaihtelivat ruskean eri sävyt, oranssi, punainen ja vihreä. Sieltä täältä pisti esiin valkoisia suopursuja, punertuneita juolukanvarpuja ja keltaisia suomuuraimia. Mustia suonsilmäkkeitä reunustivat tuuheat saraheinämättäät ja pehmeä rahkasammal. Suo oli todellinen aarreaitta syksyn tullen, sen huumaava tuoksu antoi voimaa ja hiljainen tunnelma rauhaa. Aamun usva pyörteili yhä lämpimän kosteikon yllä. Näky kammotti monia, mutta hämä4
rässä vaeltavat henget eivät ilmestyneet Aurille. Ei edes se yksi, jonka kohtaamista hän salassa toivoi. Hän sulki silmänsä ja kuulosteli – mutta suo oli hiljaa. Aaveet ja henget, joista kyläläiset pelokkaina kuiskivat, uinuivat lämpöä hohkaavien rahkamättäiden alla. Pehmeä ja kutsuva turvepeite oli silti petollinen: joutuisa väylä Alisen puolelle. Hiljaiset askeleet saivat Aurin käännähtämään nopeasti. Aava?
Pelästynyt vilulintu kohtasi hänen katseensa. Kahlaaja päästi hätääntyneen huudon. Kun se kipitti karkuun, Aurin hartiat vajosivat pettymyksestä, mutta linnun meno nosti kohta katkeran hymyn hänen huulilleen. Pojan sanat palasivat jälleen. Ne kirpaisivat, kuten kylänneitojen kavahtavat katseet. Auri kurkotti kohti tummaa vettä. Pohjaton lähde kuvasti hänen kalpeat piirteensä. Hän käänteli päätään. Veden pinnalta heijastuvat kasvot oli veistetty samasta sitkeästä katajasta kuin Tiera-muorinkin, sen näki nyt entistä selvemmin. Silmien väri oli 5
kuitenkin yhtä kalvakan sininen kuin aina: se ei antanut lupausta metsän jumalattaren suosiosta – ei, kuten Tieran väkevän vihreä katse. Eikä sininen, veden ja taivaan väri, tuonut mahtia, toisin kuin salaisuuksia kätkevä metsä. Auri nosti katseensa. Pyörteilevä usva oli hälvenemässä. Hän tähysi aamun pehmeässä valossa taivaalle ja kosketti sulkaa taskussaan – mutta lintu oli jo poissa. Tee työsi ja lennä pois. Hän käänsi katseensa mättäiden poikki muorin pirtille, suon laitaan. Oli korkea aika kääntyä takaisin kotiin päin – sen tunsi vettyvistä majavannahkasaapikkaista. Hänen jalkansa upposivat pehmeään rahkasammaleeseen, ja vaikka käsivarrella lepäävä vasu oli käynyt raskaaksi pidellä, Auri oli ajatuksissaan jäänyt seisomaan samalle mättäällä liian kauaksi aikaa. Kylmät jalat vauhdittivat askellusta, kun hän kokosi helmansa ja suuntasi tuuheiden saratupsujen viitoittamalle tielle. Matkallaan kohti etäällä pilkottavaa suonsaare ketta hän hyppeli mättäältä toiselle ja unohti 6
hetkeksi niin odottamansa usvahengen kuin muorinsa opit ja suon linnutkin. Aamun hiljaisuudessa ei ollut haitaksi, että hänen kömpelö kulkunsa houkutteli kateeksi vain uteliaana pyrstöään heiluttelevan keltaisen västäräkin. Suon keskellä Auri saattoi yhä hengittää ja kulkea vapaasti: kahlata ulkomuotoaan murehtimatta, aivan kuten mättäitä nokkiva vilulintu. Kukaan ei nähnyt häntä nyt. Ei kuiskutellut tai osoitellut salavihkaa. Rehevänä levittyvä suo ja sen hyllyvä Tuonelan keidas olivat hänen todellinen kotinsa – oma salattu lintukoto taivaan ja maan rajalla. Etäämpänä suonsaarekkeessa, vetisten silmäkkeiden keskellä, kohosi pieni harmaa pirtti. Kun Auri lähestyi metsänlaitaa, hän erotti kitukasvuisten mäntyjen lomasta tuvan katon, sillä tiesi etsiä kevyesti kohoavaa savuvanaa havujen keskeltä. Jalat tavoittivat tukevaa maata. Puiden varjossa Auri seisahtui ja päästi villamekkonsa helman putoamaan alas. Punertavat havunneulaset ja harmaat juurakot johdattivat matalan pirtin ovelle. Hämyisessä tuvassa leijui pehmeä koivun, 7
puolukan ja kanervan tuoksu. Kun silmät tottuivat hämärään, Auri näki Tieran. Muori istui keittotulen ääressä ja hämmensi mustaa rautapataa. Savu leijui hiljalleen katonrajaan ja tuprusi pikkuisesta savuluukusta ulos. Muori vilkaisi häntä, mutta ei laskenut irti kauhasta. Tiera oli jopa omassa seurassaan arvonsa tunteva – vaan tällä kertaa vanhuksen äänessä kuulsi lähes peittelemätön helpotus. – Luulin jo hetken sinun jääneen suonsilmään ja Vellamon tyttöjen houkutelleen hukuksiin. Laitahan hauteeni tulolleen – tunnen taas kolotuksen jäytävän jalkaterääni. Auri laski vasunsa tulisijan viereen. Se oli kerätty ääriään myötentäyteen rohdoskasveja: kihokkia, suopursua ja raatteen siemeniä. Salattuja apuja, joilla saattoi vaikuttaa ja vahvistaa. Vanhus liikutteli varovasti nilkkaansa ja hieroi sitä ohimennen: hänen kipunsa oli palannut syyskoleuden myötä. – Toki, muoriseni. Löysin suolta hauteeseesi erityisen vahvoja pursuja. Auri nosti kasvin ja veti napakasti. Kovapintai8
set lehdet upposivat tummaan, kuplivaan veteen. Hän viivytteli vielä hetken hiilloksen lämmössä, mutta kävi sitten laverilleen istumaan. Oli syytä vetää nihkeät majavannahkasaapikkaat pois jaloista. Onneksi kauniit jalkineet eivät menneet kuivuessaan pilalle. N iiden nahka oli parkittu paksulla rasvalla – tiesihän Leino, missä hän tapasi kulkea. Muori sen sijaan vältteli nyt hänen katsettaan, oli huolissaan. Kiukku välkähti Aurin mielessä. Miksi Tiera pelkäsi? Eihän Hämeen parantajan sopinut pelätä suota – usvahenkiä ja aaveita – saati Tapiolan tahtoa. Tiesihän muori sen parhaiten, koska oli itse tullut valituksi. Auri oli kuullut tarinan useasti talven pitkinä iltoina. Nuorena parantajana Tiera oli kuullut karhujumalan kutsun – sekä morsioksi että karhun lapsen äidiksi. Tiera oli kasvattanut karhun tyttären Aavan yksin, työskennellen kylän parantajana. Vaan vuosia myöhemmin Otso oli kutsunut Aavan takaisin metsänpeittoon, syntymäpesään ja sumuun, henkien ja jumalten käytäville. Sitä ei kuitenkaan sopinut murehtia. Parempi oli Aurin kulkea pystypäin ja ylpeänä suvustaan. 9
Hänet itsensä karhu oli antanut Tieralle vaihdossa: lapsena lapsesta. Auri, kylänsä outolintu, oli heikompi veressään – syntyisin vain puolukasta, jonka Aava oli poiminut mättäältä ja josta oli tullut raskaaksi. Mutta äitinsä kautta oli Aurikin Tieran ja Tapiolan sukua. Siksi Auri, metsän lapsi, oli päättänyt oppia hallitsemaan parantamisen taidon, joka asui hänenkin sisällään. Auri kurkotti saapikkaat pirtin seinustalle naulaan ja suoristi vihreän päällysmekkonsa. Hän sitoi vyötäröään kiertävän nyörin uudelleen, napakammin. Karkea kude puri ihoa, mutta hetkeksi hymy valtasi kasvot. Posket hehkuivat muutenkin kuin aamun viileydestä. Pelätköön kylänväki, jopa muori itsekin, Tapiolan tahtoa. Aava oli karhun lapsi, tietäjän sylissä syntynyt – jumalten lehtolapsi ja kauan odotettu tietäjä – mutta kyllä Aurikin oli paljon muuta kuin vain pahainen, hapan puolukka. Hämärässä Auri laski kätensä salavihkaa lantionsa kaarelle. Kulunut kesä oli tuonut mukanaan kauan odotetun muutoksen: hänen vaalea neidonpalmikkonsa ulottui nyt naiselliselle 10
uumalle. Sen pyöreä muoto oli aikuisuuden merkki. Portti kivuttomalle tielle – toisin kuin kuun kutsuma veri. Vaan olisi Auri ottanut vielä mieluusti vaaksan verran lisää mittaakin. Hän ei ollut neidoista lyhyin, mutta pitkää naista ei kukaan katsoisi nenänvarttaan pitkin, ei mittailisi tämän mahtia epäilevin silmin. Mutta jo uudet muodotkin tekivät tytöstä naisen. Ajatus herätti suuria odotuksia ja sai perhoset lepattamaan vatsassa: eihän silmin nähtävää kukaan saattaisi kiistää, eivät edes muori ja Leino. Jos oli päättänyt olla kelvollinen – aivan kuten karhun lapsi, joka oli taannut Tieran mahdin, Hämeen parantajan hopeat ja vasket – piti luopua lämpimistä vällyistään. Auri veti kuivat tuohikkaat jalkoihinsa ja nousi seisomaan. Ehkäpä tänään oli viimein tullut aika? Hän puristi mekkoa nyrkissään ja kääntyi kohtaamaan vanhuksen, joka oli kumartunut jälleen patansa ääreen. Tiera hyräili hiljaa. – Muori, tänään on hyvä päivä lähteä kuppikivelle. Vien Mielikille tyttärineen kiitoksemme syyssadosta – he odottavat sitä jo varmasti. 11
Vanha nainen nosti viheriät silmänsä ja tarkasteli tovin kasvattiaan. Kun Tieran käskevä ääni kajahti, Auri saattoi tuntea, kuinka varjoissa alati värjyvät kateet karkasivat hänen edeltään, taidossaan ylivoimaisen parantajan tieltä. – Ei ole hyvä kulkea varomatta Tapion mailla: syksy tuo levottomuutta metsään. Pyydä Leino mukaasi, tai Kuulas kerallesi, pitämään vahtia. Äläkä puhuttele minua muoriksi – kuin olisin jo vanha ja raihnainen. Kun muori käänsi taas huomionsa hiljalleen kuplivaan pataan, Aurin hymy palasi. Viimeisetkin kaiut nuorten ilkeistä puheista kaikkosivat, ja syrjivät katseet väistyivät mielestä kuin varpuset haukan lähestyessä: Tiera oli mahtava, ja pian olisi Aurikin. Hän sipaisi nenänvarttaan – se oli yhtä suora kuin isoäidillä, jonka kasvot eivät koskaan kavahtaneet. Kun Auri kääntyi ovelle, palmikko heilahti selässä notkeasti kuin pajunvitsa. Vahva luonto oli palannut. Metsän veri nosti hänen mielensä maasta kuin kevään vehreän verson pitkän talven jälkeen. – Toki muoriseni. Käyn kylän poikki kysele12
mässä saattajaa ja toimitan kiitoksemme Tapiolan hoviin. Vaikka kyllähän sinä tiedät, etten minä ole kyvytön metsän teillä. Jos Tapiolan petojen kanssa pitää ryhtyä kilpasille, on Leino, luotettu ansankävijä, opettanut minua siinä missä sinäkin. Tiera käännähti, katsoi hetken hehkuvia poskia ja tuhahti. – Suuret ovat luulot nuorella, mutta vielä suurempi on tieto vanhalla. Pyydä metsämies mukaasi, ja tottelehan. Muori kääntyi, kohensi napakasti tulta jäntevällä kädellään ja nosti vesipadan kolmijalalle. Auri tarttui katajaiseen kädensijaan. Hän katsahti mennessään Tieran selkää. Harmaa tukka oli kierretty luisella piikillä kireälle kerälle niskaan, ja muorin pellavainen mekko oli koristeltu monin kirjailuin ja luisin koruin. Vaikka Tiera oli jo käynyt häntä lyhyemmäksi varreltaan, Aurin silmät näkivät yhä villahuivin verhoamissa hartioissa voimaa. Taipumaton ryhti kertoi ilman erehdyksen vaaraa, että oli turha taistella vanhuksen tahtoa vastaan. Auri antoi 13
hyvillään muorille viimeisen sanan. Hän astui ulos pirtistä kevein askelin. Tiera oli vanha, vaan ei raihnainen. Suonsaareketta ympäröivä susiveräjä jäi taakse, kun Auri käveli kohti metsänreunaa, mistä alkoi kylää ympäröivä korkeampi hakoaita. Vain sepän pirtti sijaitsi suojaavan aidan ulkopuolella, kuten Tieran tupa hetteikön reunalla. Kapea polku kulki ohi pajapirtin, jota lähestyessään Auri saattoi kuulla raudan taonnan kumean äänen. Pihamaalla hän näki sepän riskit pojat, jotka täyttivät pihaan kaivettua tulimonttua. Se oli jo puolillaan suosta nostettua malmia ja puuhiiltä. He aikoivat polttaa mahdollisimman paljon malmia raudaksi, ennen kuin suo jäätyisi kiinni. Talven kuluessa raudasta muovautuisi sepän käsissä nuolen- ja keihäänkärkiä sekä saranoita ja muita tarvekaluja. Takomisen taito oli totisesti ihmeellinen – sitä ei saattanut kiistää – vaan ei se silti Tieran taitoa voittanut. Kun Auri ohitti montun, hän tavoitti hetkeksi sepän kodan vierellä odottavan tytön silmät: Lemmikki, kalastajan nuorempi tytär, oli kateellista sisartaan 14
arempi. Tyttö laski nopeasti katseensa oviaukon pieleen kuin tarkastellakseen siihen iskettyjä, vastataottuja ongenkoukkuja. Auri ohitti pihamaan hiljaa, kuin näkymätön aave jona häntä jo pidettiin. Hän kulki kylää kiertävän aidan harmaantuneesta veräjästä. Polku nousi kallionrinnettä, joka erotti metsän suosta. Hän kiipesi nopeasti, juurakoiden yli hypellen, ja katsahti käkkäräisen hongan kupeessa tottumuksesta vasemmalle, missä suo levittäytyi. Korkealta se näkyi kaikessa mahtavuudessaan. Aurin sydämessä välkähti ylpeys. Suo saattoi kantaa Torron nimeä, mutta se oli hänen suonsa. Olivathan itse jumalat antaneet maan ihmisille: metsät metsänkävijöille, vedet kalastajille ja suot parantajille, jotka ymmärsivät niiden salatun arvon. Auri seisahtui uudelleen vasta kylän reunalla ja veti henkeä. Ei kiipeämisen tähden, vaan tulevaan valmistautuen. Käsi pyyhkäisi kurittoman hiussuortuvan otsalta ja ryhti suoristui. Hän jatkoi matkaansa rauhallisesti astellen, mutta vapautunut hymy muuttui harkituksi ja vienoksi. Jossakin 15
tulusrauta kalahti vasten p iikiveä. Se löi kipinää, kuten Auri toisten nuorten joukossa. Kyläläisille hän ei ollut koskaan ollut kuten muut, tavalliset lapset. Kun Tiera oli ensi kertaa ottanut Aurin rinnalleen parantajan oppiin, oli kaikki muuttunut. Jokainen ympärillä oli samassa tiennyt, että Auri saattoi olla hän: seuraava Hämeen parantaja, tietäjä ja loitsun laulaja – metsän jumalattaren valittu. Lapsuuden jo ennestään vastahakoiset leikkikaverit olivat kaikonneet, ja aikuisten katseet olivat muuttuneet välinpitämättömistä varovaisiksi. Oli kulunut vielä pitkän aikaa, ennen kuin hän oli ymmärtänyt ja hyväksynyt uuden asemansa. Jo parantajan oppilaanakin Auri oli tavallisille ihmisille kuten Tiera – jumalattaren välikappale, Ylisen ja Alisen ymmärtäjä ja Keskisen maan käskijä. Ja se hänestä oikeasti tulisi, ellei nyt naisen ikään vartuttuaan valitsisi toista tietä – ryhtyisi vaimoksi miehelle. Ohikiitävä ajatus katosi nopeasti. Epäilykset ja luulottelut kuuluivat muille: Auri oli parantaja, eikä tahtonut muuta. Vapaus, josta muut saattoivat vain haaveilla, kuuluisi hänelle. 16
Hevoset havahtuivat höristen, kun hän asteli mäen laella seisovan pitkän tuvan pihaan. Kivisellä pihamaalla käyskenteli kaksi liekaan kytkettyä harmaata uuhta, jotka nyhtivät kivien raoista pilkottavia ruohotuppoja. Kahdesta eläimestä tukevamman puoleen oli kumartunut niin ikään tukeva nainen. Auri tunnisti Liekon leveät hartiat. Hän heilautti kättään kylän päällikön vaimolle, joka suoristautui selkäänsä hieroen. Kun emäntä tervehti takaisin, Auri käveli vastaan. Liekko oli asemastaan huolimatta uuttera työntekijä, ja häntä arvostettiin sen tähden. Varautuneisiin katseisiin tottunut Auri tunsi Liekon seurassa olonsa usein tavalliseksi neidoksi, samanlaiseksi kuin tämän omat tyttäret. Hetkeksi aito hymy karkasi Aurin kasvoille. Arvonsa tunteva emäntä ei kavahtanut toisten tapaan – ei edes Tieraa. Kaksi naista määräsivät kylässä, kun miehet jättivät Suolammen taakseen ja lähtivät kylvön jälkeen kauas metsälle: Liekko piti kurissa oman väen, Tiera luonnon. Hän nosti korinsa naisen nähtäväksi. – Lähden kuppikivelle syksyn sadosta kiittä17
mään, ja Tiera käski kysellä saattajaa mukaan. Mahtaako metsämiehiä olla kotona, tai onko Leinoa näkynyt? Roteva nainen pyyhkäisi itikan otsaltaan ja osoitti hevoshakaa, joka laski kohti metsän suojaa. – Okko on Leinon opissa hukanhaudalla. Muut ovat korjaamassa hevoshakaa: joku heistä voi lähteä sinua saattamaan, sillä työn pitäisi olla pian valmis. Mutta otathan meiltäkin Tapiolaan vietävää ja palan peurapaistia puoliseksi? Auri ehti vain nyökätä, kun Liekko jo nousi. Nainen asteli komeaan varpukattoiseen asumukseen, jonka takana erottuivat kylän muut harmaanruskeat pirtit. Ne nojasivat rinteen kylkiin kuin vähäpätöisyyttään kyyristellen: suosta nostettu turve ja sammal vihersivät tuohikattojen päällä. Auri tukahdutti huvittuneen hymähdyksen. Jopa rakka piti asukkaita alempinaan. Vaan mitäpä kylä olisikaan ollut ilman suota. Sen sylistä niitettiin saraheinää eläimille ja kuivattiin pehkua talveksi. Lannan joukkoon sekoitettu turve ravitsi nauriskasken, jotta se antoi 18
yhä uudelleen satoa pellosta. Ilman suota ei ollut eloa, ei syksyn satoa. Kun Liekko palasi säämiskäinen nyytti kädessään, Auri otti tuoksuvan käärön kiitollisena vastaan, laski sen vasuunsa ja kääntyi hevoshaan suuntaan. Uteliaat eläimet seurasivat aidan vierellä. Molemmat olivat karvaltaan vaaleanruskeita – toisen harjakset olivat vaaleat kuin heinä, toisen harmaata puunkuoren sävyä. Auri pysähtyi, rapsutti ystävällisiä hevosia ja tarjosi niille tupon yhä vihertävää heinää. Hevosen karva tuntui lämpimältä käteen ja turvan sipaisu oli pehmeämpi kuin tupasvillan valkea tupsu. – Voin opettaa sinua ratsastamaan Ruskolla, jos tahdot. Se kantaisi sinua mielellään. Auri hätkähti. Hänen vierellään seisoi nuorukainen, jonka siniset silmät pilkahtelivat leikkisästi. Kuulas, Oivan vanhin poika, oli jo melkein isänsä mittainenja Auria päätä pitempi. Hänen auringon vaalentamat hiuksensaolivat samaa sävyä kuin Aurilla, ja ne valuivat nuorukaisen 19
silmille. Tuuli leikitteli hiusten latvoilla, kun nuorukainen laski katseensa häneen pelottomana – lähes yhtä varmana kuin äitinsä Liekko. – Ehkä joku toinen kerta, olen nyt kiireinen. On vietävä kiitokset kuppikivelle. Harmikseen Auri puhui kiirehtien. Hän näki, että Kuulas uskoi kutsunsa tehoon. Poika otti askeleen lähemmäs. Auri kääntyi vaistomaisesti takaisin Ruskon ja Kaarnan puoleen ja kirosi karannutta luontoaan. Entisestä leikkikaverista oli kasvanut mies. Nuorukainen oli pukeutunut työtään varten löysään pellavapaitaan, kaula-aukosta näkyi lihaksikas rinta. Iho kimmelsi hikisenä. Auri puri hampaansa yhteen ja pakottautui kohtaamaan nuorukaisen hymyilevän katseen. Oli parempi hyökätä kuin perääntyä – niin sanoi Leino, joka tunsi pedot. Mutta Kuulas ei nähnyt Aurissa uhkaa: poika vastasi katseeseen vaanien kuin metsämies konsanaan. – Ratsastaminen on hyödyllinen taito oppia. Vai haluatko loputtomiin patikoida Leinon rinnalla? 20
Vaivoin peitetty turhautuminen kuulsi pojan äänessä. Se kuitenkin katosi, kun hän laski katseensa Aurin käsivarrella lepäävään vasuun. – Et ole suinkaan matkalla yksin kuppikivelle? Haen jouseni ja tulen mukaan! Kun Kuulas harppoi pitkin askelin tuvan suuntaan, Auri tukahdutti kirosanan. Hän olisi huolinut seurakseen ennemmin kenet tahansa muun metsänkävijän. Vanhempien miesten keralla hän olisi saattanut kulkea rauhassa – kuunnellen metsän hiljaista kuisketta – mutta nyt oli liian myöhäistä. Kuulas palasi hetken päästä, hevoset kääntyivät tarkkailemaan häntä. Hänellä oli pitkä jousi olallaan ja nuoliviini selässään, ja hän viittasi Aurin edelleen. Kylän tyttöjen kuiskuttelu ei horjuttanut Auria, mutta pojan katse oli väkevämpi. Se oli seurannut Auria pitkin kesää ja oli nyt päässyt liian lähelle. Kavahtaviin katseisiin tottunut ei sietänyt tuijotusta.
21
Puuskainen tuuli puhalsi pitkin rannikkoa. Se vauhditti pitkälaivan kulkua entisestään, vaikka kymmenen paria soutajia riitti jo saamaan purren liitämään aallonharjalta toiselle. Kokassa komeileva käärmeen pää näytti ärjyvän nälkäisenä, kun punavalkopurjeinen laiva lähestyi knarria, raskaassa lastissa uivaa leveämpää kauppa-alusta, joka ei saattanut kilpailla vauhdissa pitkälaivan kanssa. Knarrin miehistö tarttui hermostuneesti aseisiinsa, mutta airoissa istuvat orjat seurasivat tapahtumia ilmeettömästi – heidän osansa oli samanlainen niin nykyisten kuin uusien isäntien käsissä. Käärmelaiva iskeytyi kiinni kauppa- aluksen kylkeen, eivätkä hyökkääjät piitanneet muutamista puolustajien heittämistä keihäistä. 22
Kun taistelukirvein ja miekoin aseistautuneet miehet hyppäsivät kannelle, heidän ylivoimansa oli selvä: knarrin miehistö piti hetken pintansa, kunnes he saivat surmansa pohjanmiesten iskuista tai hyppäsivät laidan yli meren syliin. Turkisvaatteisiin pukeutuneet hyökkääjät nostivat aseensa kohti taivasta ja huusivat kunniaa jumalalleen Thorille. Kun soturit kalisuttivat aseitaan, suurin pohjanmiehistä nosti leveän miekkansa ja iski sen läpi kauppalaivan päällikön kurkusta. Haakon katseli mielissään saalista – knarrin ruumassa oli oivallinen määrä turkiksia, komeita hopeisia astioita sekä joitakin kiiltäviä koru esineitä, joissa näkyi rusien, Itämaan takana Laatokan kaukaisilla rannoilla asuvan kansan, koristeellinen kädenjälki. Koruja enemmän vaalean viikinkipäällikön silmää miellytti silti ruumassa seisova jykevä musta hevonen. Se kuopi alustaansa korvat luimussa ja latasi napakan potkun toisensa jälkeen pilttuun takaseinään. Eläin ei tuntunut hermostuneen taistelun metelistä, mutta se yritti purra liian lähelle ajautunutta 23
miestä puhtaasti ilkeyttään. Valkeiden hampaiden välähdys lupasi, että eläimestä tulisi oivallinen sotahevonen. Kun ahavoitunut sotakonkari väisti ratsun vihaa, Haakon nauroi ja nosti hohtavan rautamiekkansa kohti taivasta. – Tänään Thor on puolellamme! Soutakaamme knarri rantaan, jotta voimme siirtää saaliin Ormvråkiin. Laskemme täällä maihin, sillä olemme jo tarpeeksi lähellä määränpäätä. Ja tuon hevosen otan myös mukaani – se on yhtä musta kuin Svadilfari, Asgårdin ori, ja sai jopa Grenmarrin pedon hyppäämään. Miehistö paukutti aseitaan kilpiään vasten, huusi Haakonin sanoja todeksi ja nauroi kirvestä kantavalle vanhukselle, joka heristi hevoselle nyrkkiään. Haakon katseli, kuinka Trygve pysyi kavahtamattomana uuden nimensä mukaisesti. Kun vastustajien ruumiit oli käännetty reelingin yli, suurin osa miehistä palasi pitkään sotalaivaansa, drakkariin. Loput jäivät knarriin ja komensivat orjat soutamaan kauppalaivan kohti etäällä siintävää poukamaa. Airoissa istuvat miehet tottelivat uusia isäntiään empimättä, ja pian 24
leveä kauppalaiva lipui vakaasti eteenpäin, samalla kun ketterä drakkar jo ennätti kallioiselle rannalle. Noustessaan miestensä edeltä maihin Haakon tähysi metsäisiä kukkuloita. Puut kohosivat kohti taivasta, kuten maailmanpuun, Yggdrasilin, lehtevät oksat. Hän hymyili tyytyväisenä. He olivat viimein saapuneet suuren jättiläisen, vanhan Jotunin, maille, missä tarujen aarteet odottivat noutajaansa. Hiljaiset kalliot ja humiseva metsä varoittivat astumasta syvemmälle, mutta noitien ja jääjättien taika ei pelottanut häntä, toisin kuin monia muita. Miksi hän olisi pelännyt suomaan kavalaa noitakansaa? He saattoivat suojella kivisten kuninkaittensa aarteita taioin, mutta Haakon oli vahvaa jättiläisten sukua itsekin: noidat kaatuisivat miekkaan, kuten tavallisetkin miehet. Hän viittoi perässään kapuaville sotureille. Kun he laskivat jalkansa kuivista havunneulasista punoittavalle maaperälle ympärilleen pälyillen, Haakon työnsi aseen vyölleen. Oli tullut aika hakea pois rikkaudet, jotka kuuluivat taikavoimille antautuneiden heikkomielisten sijaan heille: kunnollisille ja rohkeille miehille. 25