K. K. Alongi: Ansassa

kun u l n ine Ilma

äyte

K. K. ALONGI

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

ENSIMMÄINEN LUKU

Sara Ympäröivä metsä on äänetön, aivan kuin sen siimeksessä ei olisi­elämää lainkaan. Sara kallistaa päätään kuunnellakseen puita ja niiden huokauksia, mutta mitään ei kuulu. Hän rypistää otsaansa.

Mikään ei ole ollut ennallaan sen jälkeen kun se maailma, jossa hän oli elänyt koko viisitoistavuotisen elämänsä, muuttui kerta­heitolla. Siitä on nyt yhdeksän päivää, ja vaikka tästä uudesta, pelottavasta elämästä on tullut jokapäiväistä todellisuutta, hänen on vieläkin vaikea uskoa, että kaikki tuttu ja turvallinen on poissa, ­lopullisesti.

Että hän ei koskaan enää tule näkemään vanhem-

piaan tai rakkaita koiriaan. Tai käymään ratsastustunneilla. Tai opiskelemaan.

Susette väittää, että se ei ole totta. Hän vielä elättelee toiveita siitä, että joku tulee heidät kaikki pelastamaan, että sähköt taas toimivat ja nettikin palautuu ennalleen. Mutta Sara uskoo, että syvällä sisimmässään Susettekaan ei kykene uskomaan pelastumiseen enää kovin pitkään, vaikka esittääkin yltiöpositiivista. Totuus on, että suurin osa ihmisistä makaa kuolleena kuka missäkin ja kaikki se mihin he, eloonjääneet, ovat aiemman elämänsä aikana tottuneet, on muisto vain. Ja keitä ovat nämä eloonjääneet? Outo joukko yksittäisiä teinejä, joilla ei ole hajuakaan kuinka laittaa ruokaa ilman sähköä. Puhumattakaan sitten kaikesta muusta, mikä liittyy hengissä pysymiseen. Kuten taistelemisesta toisten eloonjääneiden kanssa, niiden, joille on tapahtunut jotakin outoa, joka on muuttanut heidät tappokoneiksi.

Jostakin metsän siimeksestä kuuluu rasahdus. Ääni on kuin kiväärin laukaus kaiken hiljaisuuden keskellä. Sara pysähtyy niille sijoilleen ja pä4

lyilee puiden väliin hengitystään pidättäen. Kuka metsässä on? Hän seisoo jähmettyneenä useamman sekunnin sydämen hakatessa mielipuolista rytmiä hänen rinnassaan. Hän tietää varsin hyvin olleensa typerä tullessaan metsään yksinään, ilman mitään millä puolustaa itseään, jos joku hyökkäisi, eläin tai ihminen.

Kun toinen rasahdus kimpoilee puiden välissä, paniikki tulvii Saran kehoon ja puristaa hänen sisuskalunsa pieneksi nyrkin­kokoiseksi palloksi. Hän tajuaa, että hänen tuskin kannattaa jäädä paikoilleen ihmettelemään. Nyt on tärkeää päästä mahdollisimman pian takaisin talolle turvaan. Sara hengittää tietoisesti syvään. Olipa metsässä sitten mikä tahansa, hänen ei kannata lähteä juoksemaan, ainakaan heti. Juokseminen vain paljastaisi hänen olinpaikkansa. Pahimmassa tapauksessa se laukaisisi metsästysvietin siinä olennossa, joka häntä vaanii.

Kuin hidastetussa filmissä Sara kääntyy ja lähtee mahdollisimman hiljaa hiipimään takaisin sinne, mistä hän tulikin. Matkalla­hän ojentaa kätensä ja tunnustelee mäntyjen rosoista kaarnaa 5

sormissaan. Se rauhoittaa häntä. Kuinka hän saakaan voimaa luonnosta, puista ja eläimistä. Siksi hän tulikin tänne metsään; kokoamaan ajatuksiaan, kokoamaan itsensä, olemaan yksin. Nytkö hän maksaisi siitä hengellään?

Kun hän tulee pellon reunaan ja näkee Toivolan maatilan sen toisella puolella, rinnassa jyskyttävä sydän hiljentää rummutustaan. Aamuaurinko lävistää sumunrippeet ja kuivattaa kastetta, joka koristelee orastavia peltokasveja, ja on vaikea uskoa, että kaikki ei ole niin kuin pitää.

Sara kääntyy vilkaisemaan taakseen tarkentaen katseensa puiden väliin ja aluskasvillisuuden sekaan. Näkeekö hän siellä jotakin? Hänellä on vahva tunne, että häntä tarkkaillaan. Silmä kovana hän tutkailee edessään aukeavaa pelto­aluetta; sekin tuntuu seisovan kuin asennossa, henkeään pidätellen, aamu-usvan lipuessa aavemaisesti sen yli.

Sara tietää, että juuri näin saaliseläimet vaistoavat pedon läsnä­olon vaikka eivät näe koko petoa. Ne ikään kuin tuntevat sen sydämen rytmit.

Siksi onkin tärkeää, että petoeläin osaa hallita omaa kehoaan ja tunnetilojaan. Sara on oppinut 6

tämän kaiken hevosten kanssa. Jos itse on hermostunut ja sydän hakkaa rinnassa, ei auta vaikka kuinka esittäisi rohkeaa ja rauhallista; hevonen tietää ihmisen todelliset tunteet ja reagoi niihin hermostumalla. Nytkö hän itse reagoi metsässä vaanivaan ­petoon hevosen lailla?

Sara puree alahuultaan. Ehkä hänestä on vain tullut vainoharhainen. Eikö se olisi ihan luonnollista? Hän luottaa kuitenkin vaistoonsa, sillä se on yleensä oikeassa, silloinkin kun hän ei pysty selittämään mistä jokin tuntemus johtuu.

Siksi hän on oppinut kuuntelemaan itseään, kyselemättä. Ja nyt, kaiken tämän hiljaisuuden keskellä, hänen vaistonsa kertoo hänelle, että hän ei ole yksin; joku seuraa hänen liikkeitään.

Tunne saa Saran ihon kihisemään ja suun kuivumaan. Hän lähtee pellon poikki reippaasti, määrätietoisesti, aivan kuin se olisi ollut koko ajan hänen tarkoituksensa. Hän tietää, että hänen ei olisi koskaan pitänyt eksyä näin kauaksi talosta. Tomi oli varoittanut Saraa, sanonut hänelle, että ainakaan ilman teräasetta ei kannattanut edes kuvitella lähtevänsä tontilta. Tässä 7

uudessa maailmassa on liikaa vaaratekijöitä, liian monta uhkaavaa asiaa. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mutta Sara ei ollut halunnut puukkoa taskuunsa, se oli tuntunut pelottavalta ajatukselta.

Ja mitä hän osaisi puukolla edes ­tehdä?

Puolessa välissä peltoa Saran tekee mieli laittaa juoksuksi, mutta hän malttaa mielensä. Parasta on olla normaali, kävellä tyynesti takaisin pihapiiriin ja talliin. Eikä katsoa taakseen. Taaksensa katsominen lisää aina paniikkia, sen hän tietää jo ennestäänkin. Katse ­siis menosuuntaan ja jalkaa toisen eteen.

Hän ei kuitenkaan voi pidätellä itseään vaan vilkaisee refleksin­omaisesti olkansa yli. Seisooko metsänrajassa joku? Sara kääntää päätään nähdäkseen paremmin eikä siksi huomaa maassa olevaa kuoppaa. Kun hän kompastuu, se tapahtuu odottamatta. Kuin räsynukke hän lentää ilman halki mahalleen ruohikkoon, joka on märkä ja savinen. Hän yrittää saman tien takaisin jaloilleen, mutta lipeää liukkaalla pohjalla ja päätyy polvilleen. Hän katsoo taakseen uudel8

leen, sillä tunne, että hänen tarkkailijansa on jo aivan siinä, hänen kannoillaan, hänen yläpuolellaan, valmiina ottamaan hänen henkensä, saa ihon kihelmöimään. Vaistomaisesti Sara kierii ruohikkoon pienenä pallona, suojaten kasvojaan ja päätään. Hän puristaa silmät tiukasti kiinni ja odottaa surman iskua.

Mutta mitään ei tapahdu.

Sara avaa silmänsä. Hän on märkä ja mutainen, mutta hengissä ja yhtenä kappaleena. Ketään ei näy missään; ei ihmisiä, ei eläimiä. Onko hän kuvitellut koko jutun? Onko hän menettämässä järkensä?

Häpeissään hän kompuroi navetan kulmalle ja näkee Jaden istumassa päätalon rappusilla. Tyttö nojaa kuistin seinään, mutta vaikka hän näyttää päällisin puolin rennolta, hän katselee tarkkaavaisesti pihan toisella puolella olevaa kuusimetsää. Onko hänkin nähnyt jotakin? Sara odottaa hetken pihan laidalla, mutta kun Jade ei reagoi hänen läsnäoloonsa, hän livahtaa äkkiä navettaan. Hän ei halua puhua kenellekään, mutta ei varsinkaan Jadelle.­­Tytössä on jotakin pelottavaa, 9

hänen musta energiansa melkein nielaisee Saran, kun he ovat samassa huoneessa.

Navetassa Sara uskaltaa jo huokaista helpotuksesta ja vähän naurahtaakin omalle paniikilleen, joka nyt tuntuu liioitellulta. Vaikka kyllä hän tietää, että mikään ei ole enää liioittelua, varsinkaan ylivarovaisuus. He elävät erilaisessa maailmassa kuin vielä kymmenen päivää sitten. Metsässä olisi voinut vaania todellinen vaara.

Saran nähdessään Rommi-ruuna hörähtää toiveikkaana. Sara tietää, että sillä ja Bella-ponilla on nälkä. Hän toivoo, että he voisivat antaa hevosten olla laitumella yöt, mutta se ei ole mahdollista,­ sillä aggressiiviset koirat tai muut eläimet voisivat hyökätä niiden kimppuun. Siksi he ovat päättäneet laittaa hevoset ulos vain päivällä, jolloin he voivat pitää niitä silmällä. Sara ei tosin ole varma mitä kukaan voisi tehdä, jos kymmenpäinen koira­lauma yhtäkkiä hyökkäisi. Siinä eivät puukot paljoa auttaisi.

Rommi seisoo vanhaan navettaan rakennetussa lammasaitauksessa. Se kuopii kivilattiaa etujalallaan ja heiluttaa päätään vaativasti.

”Juu, juu, ruoka tulee”, Sara sanoo samalla kun hakee hevosille heinää navetan takanurkassa olevasta paalipinosta. Onneksi heillä on nuo muutamat paalit heinää, jotka Oliverin mummo, Toivolan edellinen asukas, oli pinonnut lampaitaan varten. Lampaita,­jotka nyt makaavat kasassa pellon laidalla, jonne pojat olivat ne raahanneet, kun he kaksi päivää sitten saapuivat tänne.

Sara painaa päänsä Rommin kaulaa vasten ja hengittää sisään hevosen tuoksua. Hän ajattelee kaikkea sitä mitä on ehtinyt tapahtua­ kuolemanaallon jälkeen. Sitä ennen Saran suurin ongelma oli ollut miettiä, miten selviytyä koulupäivästä niin, ettei turhaan lietsonut kiusaajia, ja jos lietsoi, keksiä miten selviytyä heidän pilkastaan. Vaikka se olikin ollut välillä uskomattoman vaikeaa, se ei ollut mitään verrattuna tähän nykyiseen tilanteeseen, jossa pelataan sata kertaa korkeammilla panoksilla. Nyt, tässä whetkessä, kiusaajien puheet tuntuvat pieneltä ja mitättömältä asialta. Sara kietoo kätensä Rommin kaulan ympärille. Kaikki on niin suhteellista, hän 11

ajattelee. Jos hän vain nyt saisi vanhan elämänsä takaisin, hän ottaisi sen mukisematta, kiusaajineen kaikkineen, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Kyynel vierähtää hänen poskelleen ja hän pyyhkii sen pois. Hän on itkenyt ihan liikaa viimeisen kolmen päivän aikana. Sen jälkeen kun he saapuivat tähän metsän keskellä sijaitsevaan taloon, hän on itkenyt enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä. Eniten on ikävä äitiä ja isää, jo heidän ajattelemisensa saa Saran vapisemaan kauttaaltaan. Alussa, kun hän joutui selviytymään tässä uudessa, vaarallisessa maailmassa itsekseen, hän ei ollut ehtinyt miettiä näitä asioita, sillä jokainen tunti, jokainen hetki oli ollut yhtä suoriutumista.

Ei siinä jäänyt aikaa ikävälle. Mikä näin jälkikäteen katsottuna oli hyväkin juttu, sillä nyt ikävän kanssa eläminen tuntuu mahdottomalta.

Sara katsoo navetan ikkunan läpi pihalle.

Jade istuu edelleen rappusilla, mutta nyt hän on sytyttänyt tupakan seurakseen. Päällisin puolin tyttö näyttää rauhalliselta, mutta Sara on melko varma, että hänenkin sisällään kiehuu. Niin 12

kuin heidän kaikkien. Mutta ihmekkös tuo.

Ihmisen täytyisi olla sosiopaatti, jos läheisten menettäminen, kuolleiden näkeminen ja taisteleminen omasta hengestä raivohullujen ihmisten ja eläinten kanssa ei jättäisi jonkinlaista jälkeä psyykeen. Ja vaikka Jade esittääkin olevansa­ kova kuin graniitti, tai ehkä vielä kovempikin, Sara on melko varma, että se kaikki on silmänlumetta. Hän on nähnyt miten Rommi suhtautuu tyttöön, ja tietää, että jos Jade oikeasti olisi tunteeton öykkäri, Rommi kyllä reagoisi eri lailla. Itse asiassa Sara on vakuuttunut, että Rommi näkee Jadessa, lävistyksineen kaikkineen, jotakin sellaista, mitä kukaan heistä ihmisistä ei näe. Ja jos totta puhutaan, Jadessa on Sarankin mielestä jotakin kiinnostavaa, jotakin vetovoimaista. Mutta se ei silti tarkoita sitä, että Sara uskaltaisi lähestyä tyttöä tai puhua hänelle.

Ehei. Hän on päättänyt pysyä tuosta punatukkaisesta ketjupolttajasta mahdollisimman kaukana. Ainakin toistaiseksi.

13

TOINEN LUKU

Jade Miksi mä olen elossa?

Jade ei saa tuota kysymystä mielestään, vaikka kuinka yrittää.

Vielä vähän yli viikko sitten hän oli halunnut kuolla. Hän oli halunnut sitä niin paljon, että oli ajatellut panevansa pisteen sille helvetille, jota kutsui elämäkseen. Mutta kohtalo oli puuttunut peliin. Ja nyt hän on tässä, elossa, toisenlaisessa helvetissä.

Jade hytisee kylmästä. Vaikka onkin jo toukokuun toiseksi viimeinen päivä, yöt ovat vielä suhteellisen koleita. Hän käärii keltaisen sadetakin 14

tiukemmin vartalonsa ympärille. Kello on vasta vähän yli kuusi aamulla, mutta sen sijaan, että Jade olisi nukkumassa sisällä, yläkerran sohvalla, hän istuu ulkona vanhan maalaistalon kiviportailla ja polttelee röökiä. Ja miettii.

Uni on ollut kiven takana jo viikon. Välillä hän jo nukkuikin paremmin, mutta se oli todennäköisesti johtunut koiranpureman aiheuttamasta kuumeesta. Kuumeen laskettua unettomuus on palannut. Jade puristaa vasenta käsivarttaan.

Puremakohta on vielä hellä, mutta huomattavasti parempi kuin pari päivää sitten.

Hän tähyilee usvan peittämän pellon yli.

Aamuaurinko pilkottaa jo talon takana olevien mäntyjen välistä ja täplittää pihanurmikon leopardikuvioiseksi matoksi. Jade ei voi uskoa, mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua sen hetken jälkeen kun hän sai tarpeekseen omasta elämästään.

Sinä aamuna, torstaina toukokuun 21. päivänä, kaikki oli ollut vielä normaalia. Pilvistä ja kylmää. Jade oli seurannut ikkunasta, kuinka sijaiskodin Minerva-tyttö oli lähtenyt aamulla kouluun naapurin Sannin kanssa, molemmat tytöt 15

olivat toisella luokalla. Sijaiskodin äiti ja isä olivat lähteneet töihin. Jadenkin olisi kuulunut mennä kouluun, mutta hän ei ollut mennyt. Sen sijaan hän oli viettänyt aamupäivän mustassa aukossa, joka oli hänen sisällään. Siellä hän oli rypenyt kunnes oli viimein havahtunut sielunsa synkistä syövereistä ja lähtenyt metrolla Haka­niemeen.

Mutta metro ei ollut koskaan ehtinyt Hakaniemeen saakka.

Hän ei ole koskaan ollut kovin positiivinen tyyppi. On vaikea olla positiivinen, kun elämä tarjoilee tuutin täydeltä paskaa joka suunnasta.

Yhdeksän päivää sitten elämä jakoi hänelle aivan uudet kortit, jotka vaikuttivat ensi näkemältä aika järkyttäviltä. Mutta nyt Jade ei enää tiedä, mitä ajatella omasta elämästään. Sen hän tietää, että se ei tunnu yhtä epätoivoiselta kuin ennen.

Mikä on jokseenkin sairasta. Miten se, että suurin osa ihmisistä on kuollut ja henkiinjääneistä osa on seonnut kokonaan, voisi olla hyvä asia?

Jotenkin se Jaden näkökulmasta kuitenkin on, sillä nyt hän ei enää halua kuolla, hän haluaa elää.

16

Hän sytyttää uuden tupakan. Se on jo neljäs sinä aamuna, mutta Jade yrittää olla laskematta. Aivoissa on muutenkin tungosta. Jade ei haluaisi muistaa niitä ensimmäisiä kauhun hetkiä, kun hän heräsi pimeässä metrossa ruumiiden ympäröimänä. Tai kuinka hän löysi maan alta tiensä katutasoon vain todetakseen, että hän oli ehkä ainoa eloonjäänyt koko kaupungissa. Mutta unohtaminen on mahdotonta, sillä nämä kuvat kummittelevat hänen mielessään jatkuvasti, vaikka hän kuinka yrittää pitää ne loitolla. ­Aivan kuin hänen päässään oleva elokuva olisi juuttunut auto­play-asentoon. Pimeä metro. Kuolleet ihmiset. Maailmanloppu.­Hullut linnut. Hullut koirat. Hullut ihmiset. Epätoivo­. ­­Jade naurahtaa kuivasti. Ehkä olisikin vain parempi keskittyä laskemaan tupakoita.

Kun he saapuivat Oliverin isoäidin maatilalle kolme yötä sitten, he olivat olleet innoissaan, sillä matka oli ollut uskomattoman raskas. Jade ei vieläkään voi uskoa, että kaikki selvisivät hengissä, Tomikin, jolle hengenlähtö oli ollut vain yhden väärän päätöksen varassa. Mutta niin vain 17

oli käynyt, että he olivat suoriutuneet Hollolaan saakka kaikki kuusi; Jade, Susette, Tomi, Oliver, Sara ja Ali, jonka he olivat Jaden vastusteluista huolimatta poimineet mukaansa aivan viime metreillä.

Jade ei ole vieläkään varma Alista. Eikä Sarasta.

Molemmissa on jokin piirre, joka ärsyttää häntä niin paljon, että hän haluaa kirkua ääneen. Lisäksi Alin iho on melkein yhtä musta kuin Jaden sisällä oleva aukko. Jade imee savukettaan. Hänellä ei ole hyviä kokemuksia somaleista ja hän on päättänyt, että Ali ei tule muuttamaan hänen mielipidettään tässä asiassa. Elämässä on pidettävä kiinni periaatteista vaikka olisikin maailmanloppu.

Sara taasen on kuin joku yliherkkä villieläin, säikky ja valpas. Toisinaan Jade on huomannut tytön tutkivan katseen itsessään. Se saa kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin, sillä Saran silmissä on jotakin ovelaa, aivan kuin hän näkisi ja tietäisi asioita, joista muilla ei ole aavistustakaan.

Eipä Jade juuri Tomistakaan pidä, mutta urheilijapoika on todistanut olevansa kaikkien 18

luottamuksen arvoinen, joten Jadekin on päättänyt antaa hänelle toisen mahdollisuuden. Mitään parhaita ystäviä heistä ei kuitenkaan tule koskaan. Tosin se voi johtua siitä yksinkertaisesta seikasta, että Jade ei usko parhaisiin ystäviin.

Sellainen on vain turhaa lässytystä; jokainen on tässä elämässä omillaan ja sillä sipuli. Sitä paitsi ensi tapaaminen Tomin kanssa hiertää yhä Jaden mieltä. Silloin poika oli huijannut sekä Jadea että Susettea ja saattanut heidät pulaan. Sitä Jade ei aio unohtaa.

Jade huokaisee. Oliver on porukan nuorin, mutta Jadelle hän on ehkä se tärkein kaikista.

Hän on salaa aina toivonut itselleen pikkuveljeä.

Toisaalta on ollut onni onnettomuudessa, että sellaista ei koskaan ollut. Se nyt olisi vielä puuttunut, että Jaden olisi­pitänyt itsensä lisäksi huolehtia pikkuveljestä isän ollessa vankilassa ja äidin sekoillessa pitkin maailmaa. Mutta nyt Oliver on olemassa, ja koska Jade pelasti hänet hitaalta kuolemalta, hän kokee olevansa pojasta vastuussa. Ja se pelottaa Jadea enemmän kuin hän uskaltaa ajatellakaan.

19

Ja sitten on vielä Susette, Kaivopuiston hemmoteltu barbi, johon Jade törmäsi ensimmäisenä tuona kauheana kuoleman päivänä, kun heidän kaikkien maailma muuttui lopullisesti. Susette on maailman raivostuttavin tyyppi, kana-aivoinen prinsessa, jolla on pakkomielle omasta ulkonäöstään. Jade puree huultaan. Olisiko kaikki nyt toisin, jos Jade olisi tyynen rauhallisesti jättänyt ­tytön oman onnensa nojaan viikko sitten? Ehkä.

Ainakaan hän ei olisi heikolla hetkellä kertonut Susetelle suurinta salaisuuttaan. Jade ei kadu mitään niin paljon kuin sitä, että meni avautumaan mokomalle kuningattaren puolikkaalle.

Jos hän vain voisi ottaa ne sanat takaisin. Toisaalta salaisuuden sanominen ääneen oli tuntunut hyvältäkin, nostanut jotakin painavaa Jaden sydämeltä. Ja Susette oli ollut niin ymmärtäväinen, ymmärtäväisempi kuin kukaan ikinä.

Hän tumppaa röökin sementtiportaaseen ja nakkaa tumpin tyhjään kikhernepurkkiin, jonka Susette toi hänelle hänen tupakoitaan varten. Sen pohjalla on öisen sateen jäljiltä ­vähän vettä ja tupakka sihisee kotoisasti siihen osuessaan.

20

”Kikherneitä”, Jade oli tuhahtanut nähdessään purkin Suseten kädessä. Vain friikit kuten Susette söivät kummallisia ruokia kuten nyt näitä herneitä, joita Jade ei ole aiemmin maistanut. ”Tupakkaa”, Susette oli sanonut halveksuvasti ja nenäänsä nyrpistäen laskenut purkin rappuselle, oven taakse.

Jaden oli tehnyt mieli heittää kaikki puoliksi poltetut röökit maahan ja vähät välittää Suseten tyhmistä purkeista. Mutta hänen on pakko myöntää, että on mukava saada tumpit kerättäyä turvallisesti talteen. Eipä tarvitse pelätä, että vahingossa sytyttää koko paikan tuleen. Vaikka toukokuun sateiden jälkeen tuskin mitään tulipaloa saisi aikaiseksi, vaikka yrittäisi. Eilenkin oli satanut niin kovaa, että Jadesta oli alkanut tuntua siltä, että seuraavaksi heitä uhkaisi vedenpaisumus. Se oli lamaannuttanut kaikki, ja he olivat vain kyyhöttäneet sisällä passiivisina, vailla ajatustakaan siitä, mitä tehdä seuraavaksi.

Hän katselee taivaalle. Nyt se avautuu hänen yläpuolellaan kirkkaana ja kuulaana, sillä eilisillan sade on väistynyt ja tehnyt tilaa auringolle, 21

joka vääjäämättä nousee taivaalle, vaikka on vasta aikainen aamu. Hitaasti Jade nojaa vieressään olevaan kaiteeseen ja kääntyy katsomaan himmeää kuun puolikasta, joka roikkuu hiljaisena navetan kulmalla odottaen sitä hetkeä, kun on sen vuoro kadota kokonaan taivaalta.

Miten elämä voi olla niin pirun monimutkaista, Jade miettii ja sulkee silmänsä. Monimutkaista ja tajunnanräjäyttävää.

22