i Ilma
nen
nä luku
yte
SIRPA KÄHKÖNEN Tankkien kesä
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
Juho Tiihonen Unessa seison vanhan kotikaupunkini torilla. On kesäaamu ja aurinko vasta noussut. Minulla on juhlavaatteet ylläni, tohtorinhattu päässä, minä olen suurmies ja katson kohti lyseota. Pieni kirjava hevonen juoksee torin laitaa, minun hevoseni, karkuteillä, harja liehuu suorana, kaviot ovat pehmeät kuin tennistossut, kopinaa ei kuulu. Suljen silmäni, luomet laskeutuvat hitaasti. Kun avaan ne, kirjava turpa on kasvoissani kiinni. Jo alkeiskoulussa minä opin niiden kielen, hevosten; vuodet ovat kuluneet ja olen laatinut ekvestrisen kieliopin sekä maailman ensimmäisen sanakirjan Ihminen-Hevonen-Ihminen, ja siksi minä olen ratsastajapatsas ja minut on valettu pronssiin. Katson eläimen silmiin, ne ovat lammet joissa häivähtää siiven varjo. En ole koskaan nähnyt sen silmiä, ne ovat lumoavat ja syvät, olen aina vain katsonut eteeni, ratsun selästä. Minä ojennan kättäni kohti sen turpaa, kun sireenit jylähtävät soimaan.
Hevonen lamautuu polvilleen kiveykseen ja ryömii pois. Pauhua kestää tunteja, tai ehkä vain hetken, en näe kelloa missään, en kykene kääntymään. Vasta kun olen heittänyt kaiken toivon, näkymätön käsi painaa punaista nappulaa ja tulee kuvottava hiljaisuus, räikynän jälkeinen humina. Tori on tyhjä, minä sen keskellä, paikoilleen valettu vastaanottokomitea. Etelän suunnasta ne ilmaantuvat, telaketjut kitkuen, teräskärsät nuuhkien aamua, kaupungintalon kello kilahtaa, tankkien paino keinuttaa taloja juurillaan, ne suuntaavat piippunsa kohti lyseota, korvattomaksi ammuttu hevonen juo vettä suihkukaivosta, pulu tallaa verisiä nupukiviä, sen silmissä lentävät hävittäjät, julistuksia sataa kaupungintalon tornista, enkä minä osaa lukea niiden kirjaimia, enkä minä millekään mitään mahda, pronssinen mies, ja polttava elokuun päivä alkaa. Herään säpsähtäen ja kun kohottaudun kyynär päideni varaan, sanomalehti putoaa lattialle. Vuoteeni nyykähtelee ja lattian alla kolisee ja jyskyy, valo välkkyy verhossa, suussa ruostetta ja aivoissa 4
hämmennys, sitten koppi ympärilläni hahmottuu, makuuvaunu. Haron lehden lattialta, tankit, jalka puutunut, pronssia, huh, ei saisi lukea lehtiä ennen maate menoaan, siitä nämä levottomat unet. Laskostan lehden pöydälle ja nousen istumaan alavuoteella, muita ei hyttiin ole tullut, ja niinhän konduktööri illalla lupasikin, kun astuin Helsingissä junaan: vähän matkalaisia, jokaiselle riittää oma hytti. Ja nyt avaimen kova kolkutus oveen – nousen vuoteelta ja sanon oven läpi: Huomenta. Konduktööri vastaa: Huomenta! Ja Kuopio puolen tunnin kuluttua! Kiitän herätyksestä, vedän housut jalkaan ja paidan päälle, sukat, kengät. Pyyhe kaulalla menen toilettiin, virtsaan, pesen kädet, katson peiliin, en minä tässä partaa ryhdy ajamaan, pesen hampaat ja purskutan vademecumilla, kulje kanssani, sitä se merkitsee, latinan tunnit mielessä äkkiä, ja bio logian, lyseo torin etelälaidassa, Engelin piirtämä. Ja se uni. Pesen kasvot ja pyyhin ne, silmälasit, seitsemästoista elokuuta ja lauantai, en tiennyt olevani huolissani. En ole tiennyt pelkääväni, mutta nyt kun 5
avaan toiletin oven ja kävelen käytävää katsellen ikkunoiden takana vilistävää valoisaa pehmeää maisemaa, uni on yhä minun ja aamun välissä. Sanomalehti hytin vuoteella, kannessaan panssari vaunut manöövereillä, aromaan hiekka pöllyää niiden ympärillä. Neuvottelujen todellinen merkitys, otsikko sanoo, neuvottelut, huono sana, koko kesän ajan hiertämässä niin kuin kivi kengässä, tshekki kollegat kesäkuussa L ontoossa kalpeita ja vakavia. Heitän kesätakin harteilleni, nostan matka laukun käytävälle, tarkistan että salkussa kaikki mukana, lehden jätän hyttiin. Vauhti hidastuu jo, panen lakin päähäni, kävelen käytävää pitkin vaunun ovelle ja avaan sen jo ennen kuin juna on kokonaan seisahtunut. Kävelen lauhkeaan aamuun asemahallin ovista, matkalaukku painaa, hautajaispuku ja mustat kengät ja Lontoon-tuliaiset. Tämä on minun kaupunkini, minä ajattelen kun kävelen Asemakatua ylös mäkeen; kerran tässä oli metsäinen rinne joka vietti alas järvelle, ja tuolla alhossa, jonne nyt käännyn katsomaan, kun seisahdan lepuuttamaan matkalaukun kantamisesta väsynyttä kättä – tuollaalhossa, missä nyt linja- 6
autoaseman asfalttikantinen kenttä, juoksi kerran vapaana Maljapuro, jonka rantaniityillä minä keräsin perhosia ja kasveja ja kahlasin jääkylmissä kirkkaissa Puijon kuusikkorinteeltä juoksevissa kevätvesissä. Fleetjoki virtaa Fleet Streetin alla, betonin kätkössä, kuulen äänen sanovan, miellyttävän altto äänen. Lähden kävelemään kohti Ison kotia, hän on minun ainut läheiseni koko maailmassa. En ole sitä liiemmin pohtinut; niin vain on. Mutta Rose, jonka kanssa kesäkuussa kuljin alas Fleet Streetiä muinaisen joen virtauksen suuntaan, sai minut kysymyksillään hämmentymään. Onko äitinne vielä elossa? Oh. Niin varhain jo. Entä isänne. Voi teitä. Nostan laukun maasta ja lähden jatkamaan matkaa. Voi teitä. En ole koskaan halunnut sääliä. Sanoin sen myös Roselle, jonka silmien ilmettä en sietänyt katsoa. Hän ei pahastunut, vaikka olin niin jyrkkä. Kun istuimme pubissa kävelyretkemme päätteeksi, kerroin että on minulla Iso. Että minusta on aina pidetty huolta; että olin nähnyt sodan jälkeen paljon kovempia kohtaloita kuin omani. Ja Rose nyökkäsi, samaa ikäluokkaa, sota, ei se meille kummallekaan teoriaa ollut. 7
Rose on kirjoittanut minulle. Hän osaa saksaakin, sitä lyseossa luettiin latinan ohessa. Englantia olisi pitänyt lukea, suurpolitiikan käänne, no, luettiinkin sodan jälkeen, mutta lapsena kaikki tarttuu parhaiten, aatteet ja kielet ja asenteet ja murheet. Minulla on sama tutkimusala Rosen kanssa, hänkin on arkkitehti eikä hänkään ole tahtonut jatkaa sillä alalla. Hän tutkii luontoa kaupungissa, minä kaupungin ideaa ja utopiaa: sitä millainen olisi ihmiselle paras ympäristö. Me emme ole naimisissa, emme tahoillamme, emme keskenämme. Me kumpikin muistamme sodan, ei, emme pelkästään muista, me tunnemme sen luissamme ja lihoissamme. Me olemme nähneet pomminkuopat ja palot ja sammutusvesien säihkeen talviyössä. Ja unet, joissa kuljemme kaupungissa, jonka fysionomia on etäisesti tuttu; tässä piti olla tori, tuossa se valkea koristeellinen talo, tässä meni ennen kuja talojen lomassa, tuolla oli se korkea aita, kaivo, kivetys jota pitkin hypin pitkissä aamuvarjoissa kohti leipurinliikettä. Sodasta nekin unet kertovat, vaikka niissä on syvä rauha, sanoi Rose. Ja hän oli siinä oikeassa, koska tämän tietävät kaikki sodan eläneet: syvin kokemus sodasta on ek8
syminen tutussa maisemassa, maamerkkien katoaminen, ikiajoiksi. Rosen käsi oli lämmin kun hyvästelimme, ilme tyyni. Meidän olisi hyvä olla yhdessä, luulen niin. Tai jopa tiedän sen. Kun ajattelen R osea nyt, kävellessäni kohti kasvatti-isäni Kelon kotia mäen päällä, vaistoan varmemmin kuin ikinä ennen, että tämä loppukesä on portti johonkin, että minun on vihdoin osattava päättää itse. Mutta minä en ole vastannut hänen kirjeeseensä. Ison kotitalo on puutalokorttelin vieressä, ylimmässä kerroksessa, ja ikkunoista avautuu esteetön näköala yli koko kaupungin. Vielä kerran seisahdan hengähtämään ennen kuin astun sisään alaovesta, kuivaan otsani nenäliinaan, jo aamulla yli kaksikymmentä astetta, ja näitä päiviä on ollut loputon jono tänä elokuuna. Talo takanani on ystävällinen niin kuin viisi kymmenluvun talot ovat; minä olin keskenkasvuisena poikana tämän talon rakennustyömaalla kesä työssä, kärräsin ruukkia, naiset kantoivat tiiltä, kumarat pienet sitkeät akat, lankut hetkuivat kottikärryni alla, aurinko tulipallona tellinkien yllä, sinä 9
kesänä hartiat levenivät ja hauikset pullistuivat, lakkasin olemasta lukutoukan näköinen, vaikka kaikki vapaa-ajat, koko hereilläoloajan luin niin paljon kuin jaksoin. Minä neuvoin Isoa ostamaan tästä talosta asunnon, kun hän jäi leskeksi. Neuvo oli hyvä, vanhassa kodissa liikaa muistoja Selma-tädin kuoltua. Ja neuvo oli huono; talo liian moderni ja vailla sitä patinaa, joka Päivölän vanhaan kerrostaloon oli ehtinyt vuosikymmenten mittaan kertyä. Vailla tuttuja suuntia ja mittasuhteita – minun neuvoni ansiosta Iso on viettänyt vanhuusvuotensa asunnossa, josta ei koskaan ole tullut kotia. Olihan tämäkin kerran uusi, koetin sanoa Isolle kun olimme tyhjentäneet koko vanhan kodin ja seisoimme viimeistä kertaa sen salissa. Iso kohautti vain harteitaan ja sanoi jotain sen tapaista kuin silloin minäkin olin uudempi vielä. En silloin käsittänyt niin hyvin kuin nyt, miten väkevä ihmisen ja talojen suhde voi olla, tai ihmisen ja kaupungin. Siksi olin kärsimätön ja hätistin Ison uuteen kotiin, pidin murehtimista turhana ajan hukkana, uskoin sopeutumiseen. Johon olen nyt menettänyt uskoni. 10
Kun seison tässä, levottomasti nukutun yön ränsistämänä, ja hieron leukaani, jossa sänki jo varmasti rosvonmustana hohtaa, naapuripuutalon pihasta tulee mies kadulle lippu sylissään. Se on Lassi Tuomi, minun vanha ystäväni, poikavuosilta tuttu jo. Hän tulee minua kohti ja seisahtuu lipputangon alle. Tuomi varjostaa kämmenellä silmiään, aamuaurinko minun takanani väkevänä, ja sanoo: – Tiihos-Juhoko se siinä. Minä tässä tuuraan teijän talonmiestä. Se on Mustallamerellä lomalla. Minä nyökkään ja tartun lipun helmukseen, ja Tuomi vetää sen puolitankoon. Seisomme hetken siinä ja katsomme lippua. Ajatukseni ovat hitaat, aamiainen tarpeen, kahvia huutaa pää; tekisi mieleni kysyä Tuomelta, onko se sinivalkoinen kommunistille yhä tympeä väri. Ja että nostaisiko hän mieluummin tähän salkoon punaisen lipun. Haluaisin myös kysyä, onko se oikein, että suurempi sanelee. Niin kuin Rose sanoi Lontoossa: vihaan neuvotteluja yli kaiken, vihaan hermosotaa, olen jo niistä pilaantunut, me tiedämme Juho mihin ne aina johtavat; pommisuojaan. 11
Mutta en minä Tuomelle sitä voi sanoa, en voi moittia häntä siitä, että hän on vahvemman puolella. Onhan hän valinnasta maksanutkin. Hän on harmaatukkainen, kumarampi kuin alkukesästä, olemuksessa jokin hiutumus, kasvot kalpeat huulia myöten, vain silmät yhä tummat ja väkevät. Hän sanoo: eiköhän lähetä parranajohommiin. Minä nyökkään ja sipaisen taas leukaani, kova sänki peittää sitä, ehdin vielä peseytyä ja syödä aamiaista. Kysyn arkunkantajista, onko saatu, ja Tuomi sanoo, että vähänpä sillä Hertalla miehiä oli tuttavissaan, vähän tuttavia ylipäätään, ystäviä jokunen, nekin jo vanhoja. Saatiin lavetti käyttöön ja sillä työnnetään. Minä käännyn mennäkseni, kun ikkuna äkkiä sävähtää auki Lassin talossa, auringonleiske väkevänä silmissämme, säkenöinnin keskellä pieni vaalea pää, tyttölapsi rusetti päässään. – Ukki ukki, se huutaa, mummo käski tulla jo sissään! Tuomi sanoo kärsivällisesti: – Hilla pikkunen eläpä huua. – Jos on viis, ei oo pien, tokaisee lapsi ja rämäyttää ikkunan taas kiinni. 12
Tuomi puistaa päätään. Minä avaan salkun ja otan esiin peltisen kaksikerrosbussin. Se on punainen ja sen sisällä on toffeemakeisia. Matkamuistokaupassa Rose näki minun hypistelevän liikuttavan mauttomia esineitä. Hän kysyi, oliko minulla joku, jota halusin muistaa. Kysyi asiallisesti, jatkoi vielä: voisin auttaa valinnassa, jos tietäisin lahjan saajasta jotain. Teki mieli valehdella, myöntää, sanoa että joku odotti. Mutta minä en ole oppinut nokkelaksi, en liukkaaksi liikkumaan ja väistämään nuottia verkkoja katiskoja, kaikkiin niistä minä olen uinut ja huonoja ovat rehellisyyden seuraukset usein olleet. En osannut valehdella. Sanoin että ei ketään, yhtään kukaan ei odota, mutta mukavaa olisi viedä tuliainen yhdelle pienelle naapurintytölle, vanhojen tuttujen lapsenlapselle. Kun se on sellainen veikeä tyttö ja ponnekas. Rose auttoi minua valitsemaan peltisen linja- auton. Tarjoan sitä Tuomelle ja pyydän viemään tytölle. Mutta Tuomi sanoo vain: – Anna se ite, Tiihonen, minä otan tytön mukkaan muistajaisiin, iltapäivällä sitten. Hyvä mies, sinun Isosi, kun järjestää juhlat kotonansa. – Etkö hautajaisiin tule, minä kysyn. 13
Tuomi sanoo, että jää tytön kanssa kotiin, ei lapsi jaksa semmoisia, eikä ollut ehtinyt Herttaan juuri tutustuakaan. Ja minä nyökkään, naisten hautajaiset tulossa, ja Tuomi myöntelee, siinäkin mielessä se lavetti hyvä, sen jaksavat naiset kuljettaa; olivat sen näin suntion kanssa sopineet, että itse vievät ystävättären maahan, työntävät yhdessä. – Entäs hautaan lasku, minä kysyn. Tuomi siihen vain, että itse ne senkin aikovat hoitaa, moternit naiset. Minä en sano vastaan mutta entistäkin paremmalta tuntuu, että olen menossa mukaan, päältä katsomaan edes. Me hyvästelemme, iltapäivällä sitten, kättelemme, Tuomen käsi karhea ja lämmin niin kuin aina on ollut, siitä saakka kun muistan. – Tiihonen, sanoo Tuomi vielä, vaikka on jo kääntynyt portille mennäkseen sisään taloon. – Tiihonen, elä puhu Annalle siirtolapuutarhasta, elä kysy mökistä mittään. Varotan sen takia, että siitä ei Anna yli ole pystynyt menemään. Ja pystyykö koskaan, kunpa vain tietäis. – En kysy, lupaan, ja niin me eroamme. 14