Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

i Ilma

nen

nä luku

yte

Laila Hirvisaari Hiljaisuus romaani

Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava

1.

Aamulla sumu on niin sakea, ettei joen vastarannalle näy. Kylä itärajan tuntumassa uinuu peltotilkkuineen ja taloineen heräten aamun usvaan. Joki virtaa hiljaa soljuen siltaa kohti ja jatkaa kulkuaan kylästä etelän suuntaan päätyen pieneen järveen. Mutta yläjuoksulla koski pauhaa, se uhmaa kaikkia, on kuin se nyt herät­telisi äänellään paria lähempänä olevaa nukkuvaa taloa ja tiheää koivumetsää niiden ympärillä.

On koulun kevätjuhlapäivä. Inga Tuonivirta on noussut jo varhain, todistuksen saaminen jännittää häntä ja mieli on täynnä loman ja lämpimän kesän odotusta. Hän on pieni ja laiha tyttö, silmät ovat suuret ja tutkivat, hämmästyttävän siniset. Isoäiti Anna letittää hänen vaaleat pitkät hiuksensa ja katsoo että mekko on

siisti ja kunnolla päällä ennen kuin lähtee isoisä Abrahamin kanssa kauppa-asioille kirkonkylään.

Inga menee istumaan pihassa olevaan keinuun. Se on raskastekoinen, siinä on kaksi vastakkaista istuinta, mutta jaloilla siihen saa vauhtia. Inga istuu aina selkä taloon päin, sillä silloin hän näkee parhaiten hiekka­tien, naapuritalon Heimolan saunan ja sillan, joka merkitsee hänelle turvallisuutta.

Tien toisella puolella vilkkuu joen uoma ja ym­pärillä humisee jo hiirenkorville avautunut koivumetsä. Kosken pauhu kuuluu pihalle asti.

Keinuessaan Inga kat­­selee ympärilleen ja näkee, miten perunapelto talon vieressä on vielä muokkaamatta, mutta viini­ marjapensaiden silmut ovat jo selvästi vihreät niin heidän kuin Heimolan talonkin luona. Hän näkee, miten Sylvi-täti ja Eljas-setä kulkevat pihamaalla askareissaan.

Sylvi-täti on isoisän sisar ja heidän ainoa sukulaisensa täällä, muu suku hajaantui evakkomatkalla ympäri Suomea. Toisen naapurin Elina 4

Rannan talo ei ihan n ­ äy keinuun asti, se peittyy metsän suojaan. Sillalta toiseen suuntaan pienen havumetsän takana Pikku­kylän puolella on vielä Tuonivirtojen entinen evakkokoti ­ Vanhatalo, autioksi jäänyt talo, mutta sinne Inga ei mene koskaan.

Keinussa istuessaan Inga näkee jotain erikoista. Sillan toisella puolella olevan Kotran talon emäntä, joka ei ole käynyt heillä koskaan, tulee sillalle ja laskeu­tuu siitä alas heidän tielleen. Kotran kolmostytöt, Ingan luokka­toverit, jäävät sillalle odottamaan äitiään. Tapansa mukaan tytöt kikattavat ja tönivät toisiaan. He eivät ole sekuntiakaan paikallaan ja heidän pälpätyksensä ja lällätyksensä kuuluvat aina, kun he ovat lähistöllä. Isoäiti Annakin on nähnyt tulijan arkihuoneen ikkunasta ja kävelee vierasta vastaan saunan kulmalle. Hän tervehtii Kotran emäntää pihamaalla, mutta ei pyydä sisään. Asia toimitetaan siinä. Isoäiti lukee pa­perin, jonka vieras ojentaa, ja pyörittää heti kiivaasti päätään.

5

Kotran emäntä kääntyy ja isoäiti Anna huutaa hänen peräänsä, että he eivät anna penniäkään opettajalle muka kiitokseksi menneestä lukuvuodesta, koska opettaja ei ole sitä ansainnut.

Inga muistaa, että taloudenhoitaja Alma on pa­ laamassa tänään junalla sukulaisistaan ja samalla junalla tulee myös lääkäri Tuomas Hämäläinen, isoisän ja isoäidin ystävä Helsingistä. Hämäläinen tulee pariksi viikoksi kunnan­ lääkärin sijaiseksi pitämään vastaanottoa. Hän tulee rajapitäjään aina kun voi auttaakseen pitkin kyliä kiertävää kunnanlääkäriä ja tavatakseen ystäviään Tuonivirtoja. Inga kipaisee keräämään peruna­ pellon reunasta juuri avautuneita lemmikkejä ja vie ne Alman huoneen pöydälle maljakkoon terve­ tuliaisiksi. Omasta huoneestaan hän hakee pienen sinisen vihon ja sujauttaa sen esiliinan taskuun. Nauhassa olevan kynän hän pujottaa kaulaansa. Eihän sitä koskaan tiedä, hän ajattelee, joku kylälle eksynyt saattaa kysyä tietä, ja silloin kynällä ja vihkolla on käyttöä.

6

Hän tarkistaa vielä etteivät sukat ole makkaralla ja kiristää myös sukkanauhojaan. Hän napittaa villatakin huolellisesti mekkonsa päälle ja kokeilee moneen kertaan, että ulko-ovi on varmasti kiinni. Ohittaessaan Heimolan sukulaistalon hän vilkuttaa Sylvi-tädille ja Eljas-sedälle, jotka katsovat ikkunasta.

Herastuomari Abraham Tuonivirta ja hänen vaimonsa Anna ostivat pian rauhan tultua tämän talon Heimoloiden talon vierestä. Talo on kaksikerroksinen, hivenen ylpeä, kartanomainen.

Kauppaan kuului myös vähän peltoa ja metsää.

Tässä suuressa talossa Tuonivirrat asuvat nyt orvoksi jääneen lapsenlapsensa Inga Irmelin ja apulaisensa Alma Mäkisen kanssa. Inga nimitti talon heti Koivukodiksi eikä isovanhemmilla ollut mitään sitä vastaan, sillä tiheä koivumetsä ympäröi taloa joka puolelta aina joelle asti.

Herastuomari rakennutti myös uuden kunnollisen sillan, jonka kautta pääsee suurempaan Koskenkylään.

7

Koskenkylän koulu sijaitsee puolen kilometrin päässä sillasta, joen vastarannalla, talojen keskellä. Inga vilkuilee ympärilleen, kun astuu koulun portista sisään ja ontuu pihamaalle.

Hän kuulee taas Kotran kolmostyttöjen tutun pälpätyksen. Tytöt muistuttavat ulkonäöltä toisiaan, mutta kahdella on lyhyet tummat hiukset, yhdellä pitkät letit. Tytöt pälpättävät aamusta iltaan, kiehnäävät ja kääntyilevät tunnilla, he ovat kaiken aikaa liikkeessä, toisaalta kuin kiinniliimautuneet toisiinsa. Opettaja ei välitä, vaikka tytöt häiritsevät opetusta. Pojat Osku, Pena ja Roope seisovat ulko-oven vieressä ja irvistelevät ja ilmeilevät. Ingalla ei ole kiirettä luokkaan, hän odottaa, että kolmoset ja pojat meni­sivät edeltä.

Häntä pelottaa, että joku pojista laittaa taas jalan hänen eteensä ja yrittää saada hänet kompastumaan niin kuin monta kertaa aikaisemmin.

Alakoulussa on parisenkymmentä oppilasta, yläkoulun puolella enemmän. Vain muutama äiti ja isä tulee lasten perässä luokkaan seuraa8

maan todistustenjakotilaisuutta. Vanhemmat jäävät seisomaan sivummalle. Inga näkee hengästyneen Kotran emännän livahtavan luokkaan viimeisenä.

Kaikki alkaa niin kuin joka aamu. Ensin lauletaan virsi ja opettaja Saastamoinen säestää harmonilla. Sitten hän lukee rukouksen. Inga seisoo pulpettinsa vieressä mykkänä kun muut laulavat kovalla äänellä suvivirttä. Sitten opettaja komentaa oppilaat istumaan ja menee itse seisomaan opettajanpöytänsä taakse. Inga pelkää taas jotakin, ei tiedä mitä. Pelkää vain. Hän katsoo opettajaa, joka sivuuttaa katseellaan hänet. Mies on pitkä, laiha ja huonoryhtinen. Vaatteet roikkuvat hänen yllään ja housunlahkeet ovat liian lyhyet. Hänen tumma tukkansa ulottuu niskasta kauluksen yli, hiukset ovat likaiset. Ingan mielestä opettajan silmät ovat jääkylmät.

Ennen kuin opettaja aloittaa todistusten jakamisen hän kehuu oppilaita ja sanoo, että pojat varsinkin ovat kunnostautuneet muu9

tenkin kuin lukemisessa ja laskemisessa. Sitten Alarik Saastamoinen raastaa kädellään sotkuista partaansa niin kuin hänellä on tapana ja sanoo: ”Inga Tuonivirta ei ole suorittanut vaadittavaa oppimäärää eikä voi siirtyä seuraavalle luokalle vaan saa ehdot lukemisessa.”

Inga kuulee sanat kuin jostain kaukaa ja jäykistyy pulpetissaan. Hän muistaa, miten monta kirjaa hän on lukenut isoisän kirjastosta ja miten paljon hän on kirjoittanut vihkoihin koulussa ja kotona. Kaikki ovat kauan hiljaa. Vihdoin yksi vanhemmista, Oskun äiti emäntä Elma Siitonen, nousee seisomaan ja sanoo, että kaikkihan tietävät, että Inga ei puhu, ei ole puhunut sanaakaan moneen vuoteen. Kuinka voi yhtäkkiä jättää luokalle sellaisen, joka on kouluun kerran puhumatto­mana hyväksytty ja joka on kirjoittamalla vastannut kaikkeen mitä on kysytty.

Hänen tietääkseen tyttö on oppinut kaiken minkä muutkin. Täytyyhän hänen osata lukea jos hän on osannut vastata.

10

Opettaja Saastamoinen hermostuu, hänen päänsä alkaa taas nykiä ja väri kasvoilla vaihtuu valkoisesta pu­naiseen. Koko ajan hän repii pitkää sotkuista partaansa. Monesti lapset ovat tuijottaneet silmät pyöreinä, kun opettaja on letittänyt keskellä tuntia partaansa niin kuin naiset hiuksiaan. Elma Siitosen puheesta huolimatta Saastamoinen toistaa, että Inga Tuonivirta ei voi siirtyä kolmannelle luokalle ennen kuin on suorittanut ehdot lukemisessa.

Inga menee kasvoiltaan aivan valkoiseksi. Hetken hän istuu liikkumatta ja katsoo ikkunasta ulos. Hänen pulpettinsa on aivan ikkunan vieressä ja hänen toisella puolellaan istuu hiljainen, pelokas ensiluokka­lainen Lauri. Inga ei näe pihamaalla ensin mitään, on niin kuin silmissä olisi verho.

Sitten hän havahtuu, näkee tien, metsän reunassa olevan Siitosen talon ja ikkunan edestä sujahtavat pääskyset. Ajatukset pyörivät hänen päässään kuin moukari: lukeminen, lukeminen… ehdot, ehdot... Mitä se tarkoittaa? Hän on oppinut luke11

maan viisivuotiaana, mutta hän ei ole puhunut sanaakaan moneen vuoteen. Tiesihän opettaja sen. Miten hän todistaisi, että osasi lukea, muuten kuin kirjoittamalla. Hän miettii kesälomaa, joka ei olisi loma. Hän näkee itsensä vihko kädessä kirjoittamassa kaikki ihanat lämpimät päivät.

Luokka on hiirenhiljaa. Kaikki tuijottavat.

Kolmoset tirskuvat, mutta Osku, Pena ja Roope ovat kerrankin hiljaa. Inga tietää, että hän on lukenut enemmän kuin kukaan hänen luokkatovereistaan, kirjoittanut sanoja paperille mielettömän määrän, kertomuksia, runoja, lauseita, ennen kaikkea kysymyksiä ja vastauksia. Hän on tiennyt vastaukset kaikkiin tunnilla esitettyihin kysymyksiin ja kirjoittanut ne vihkoon. Täyteen kirjoitettuja vihkoja on ainakin kymmenen.

Inga tekee päätöksen. Hän sipaisee Laurin kättä ja kumartuu nostamaan lattialta pienen laukkunsa. Seisoessaan käytävällä hän antaa katseensa kiertää luokka­tovereissa. Pojat kääntävät päänsä pois. Jopa kolmoset lakkaavat tirs12

kumasta. Inga kävelee luokan perältä opettajan pöydän eteen, katsoo opettajaa silmiin ja ottaa pöydältä todistuksen, joka on pantu erilleen.

Hän lukee todistuksen äänettömästi. Sitten hän laittaa sen laukkuunsa ja katsoo opettajaa edelleen silmiin. Hän näkee opettajan katseesta, ettei tämä hallitse itseään. Inga ei niiaa, hän menee rauhallisesti ovelle, jättää sen jälkeensä auki ja kävelee eteisen kautta portaille. Hän tietää, että hän ontuu ja kaikki näkevät sen. Kukaan ei kuitenkaan uskalla huutaa niin kuin tavallisesti: ”Nilkku-Inkku, Nilkku-Inkku!”

Linnut laulavat, sirkutus kuuluu metsän puista. Lempeä hiljainen tuuli leikkii tytön hiuksilla. Inga tulee sillalle, näkee Heimolan saunan, vilkuttaa Sylvi-tädille joka on pyykillä rannassa.

Kotona ei ole ketään, iso­vanhemmat eivät ole ehtineet tulla asioiltaan. Inga vaihtaa vaatteensa ja pukee lämmintä ylleen. Jättäessään todistuksensa arkihuoneen pöydälle hän tietää mitä tekee.

Hän menee koskelle.

13

2.

Inga kulkee määrätietoisesti polkua kohti jokea.

Oi­keaan jalansyrjään sattuu, hän ei ole pannut siihen linjamenttia vaikka olisi pitänyt, työntänyt vain kuin vihapäissään isoisän tekemään virsuun. Hänellä on ollut syntymästään saakka oikeassa jalassa kuusi varvasta, joista reunimmainen sojottaa ulospäin ja sattuu helposti kiviin ja puunjuuriin. Hän käyttää siitä nimitystä Vaakasuora. Vaakasuora vaikeroi ”hiljennä vauhtia”, mutta Inga ei välitä, hän kompuroi polkua eteenpäin. Kauempaa ylhäältä kuuluu kosken pauhu, se voimistuu mitä lähemmäksi hän tulee, se peittää kaikki muut äänet. Hän yrittää tasoittaa hengitystään. Miksi hän otti virsut, olisi pitänyt panna kengät näinkin pitkälle ja vaikealle matkalle.

14

Inga tuntee oman Helmijokensa. Se antaa hänelle aina voimaa. Näin keväällä joki suorastaan hullaantuu ja syleilee leveän uoman rantoja tehden äkillisiä vierailuja rantakoivujen juurille.

Keskijuoksulla joen raivo vähenee, siltaa lähestyttäessä se rauhoittuu kokonaan ja lirittää sitten kesynä virtana kauempana olevaan pieneen järveen. Kesällä auringonsäteet tanssivat veden yllä niin kirkkaina että silmiä häikäisee. Ne ovat kuin pieniä tähtiä ja nousevat vedestä niin korkealle ja liikkuvat niin nopeasti, ettei silmä ehdi niitä seuraamaan. Miten aurinko saa säteensä maapallolle asti! Joskus se paahtaa koivunoksien läpi ylpeänä kuin maailman kuningas, joskus sen säteet tulevat maan päälle kuin salaa. Isoisä Abraham, joka osaa selittää kaikki luonnonilmiöt, on sanonut, että valonsäteet voivat taittua niin että näyttää siltä kuin ne tanssisivat.

Matka kestää, sillä Vaakasuora vihoittelee.

Inga pysähtyy välillä, huokaisee syvään ja nojaa hetken koivun runkoon. Sitten hän ontuu taas 15

eteenpäin. Hän katsoo lumoutuneena ylös koskelle, on kuin joki vetäisi häntä puoleensa, niin kuin se kuiskisi: ”Tule tänne, tule tänne…” Koski on hänen turvapaikkansa, tänne hän pakenee kun hänen sydämensä on pakahtumaisillaan niin kuin nyt. Hän kuulee veden pauhun ja näkee ison kiven ja valkoisen vaahdon kiven molemmin puolin ennen kuin se laantuu yhtenäiseksi virraksi alajuoksua kohti.

Joku on joskus asettanut joen rannalta jättiläiskivelle leveän laudan. Joku on joskus mennyt kivelle lautaa pitkin, laskeutunut istumaan kiven tasaiselle laelle, sulkenut silmänsä ja kuunnellut veden kohinaa. Inga on kerran melkein astunut laudalle, mutta huomannut, että hänen täytyisi olla joko raivon vallassa tai erityisen rohkea ponnistellakseen sinne. Mikään ei estä häntä nyt.

Hän on päätöksensä tehnyt, hän haluaa voittaa kiven ja oman pelkonsa.

Kosken kuohu on huumaavaa. Välillä se raivoaa, sitten se soi, sitten valittaa, sitten huutaa 16

niin että korvat lukkiintuvat. Ja sitten Inga tekee sen: heittäytyy vatsalleen lankulle, tarraa kiinni sen reunoihin ja hivuttaa itseään konttaamalla ylöspäin. Hän on laiha ja kevyt ja hänen käsi­ vartensa pitävät, niin että hän pääsee kuin pääseekin korkealle jättiläiskivelle, jonka laki on laakea mutta rosoinen. Hän pudottautuu kivelle vatsalleen, hän on voittanut itsensä ja oman pelkonsa!

Hän kohottautuu istumaan ja nauttii kuohuista ympärillään. Ne kastelevat hänet läpimäräksi, ja hetken hän tärisee vilusta. Vesi on vielä jäätävän kylmää, vaikka kesä on alkamassa.

Kosken ääni huimaa häntä. Kivi on korkea ja liukas, mutta hän nauttii rohkeudestaan ja vapaudestaan. Hän unohtaa, miten kylmiä pärskeet ovat, hän vain istuu ja tuijottaa vaahtoavaa vettä liikahtamatta. Sillalta pohjoiseen on pelkkää koivumetsää, sen vaaleanvihreä seinä sulkee joki­ uoman omaksi maailmakseen. Kosken kohina peittää lintujen äänen, vaikka niitä lentelee koko ajan pesänrakennuspuuhissa rantametsässä.

17

Kaukaa hänen selkänsä takaa vaahtoava vesi tulvii jatkuvana ryöppynä ja jakautuu kahtia kiven molemmin puolin. Mistä se tulee? Kuinka korkealta? Sieltäkö vaaran laelta? Kauempana oleva vaara kimaltelee joskus syysauringon loisteessa niin kuin siellä olisi vaahtoa. Onko siellä vuorenpeikkoja, jotka taikovat veden. Vaikka jättiläiskivelle voi nousta, veden alkulähteille ei kukaan voi mennä. Ei voi! Veden ryöpyt kulkevat omaa kulkuaan kiven sivuilla kunnes ne yhtyvät sen alapuolella suureksi kuohuvaksi virraksi, joka nousee välillä korkeuksiin, laskee välillä alas ja lainehtii taas uoman reunamille.

Inga antautuu koskelle, hän antautuu kuohuille. Hän istuu kiven laella ja koettaa tavoitella pienillä käsillään vaahtoa tietäen, ettei kukaan voi estää häntä lumoutumasta omasta rohkeudestaan. Hän päättää istua vielä hetken ennen kuin laskeutuu alas, mutta yllättäen veden mukana kivelle iskeytyy musta pitkä kappale. Inga tarttuu siihen, se on joen pohjassa 18

tummaksi vettynyt oksa. Hän yrittää heittää sen kuohuihin, mutta se luiskahtaa hänen kädestään ja hän alkaa itsekin liukua kiveltä alas. Hän ei saa kiinni mistään, kiven pinta on liukas, hän ei voi mitään sille että liukuu virtaa kohti. Hän tietää, että kohta vesi sieppaa hänet ja heittää kuohuihin terävien kivien keskelle. Niin kuin näkymätön käsi liikuttaisi häntä tahdottomana aina alemmaksi ja alemmaksi, ja sitten hän on jääkylmässä vedessä haukkoen henkeään.

Hän näkee sokean näyn: hänet vedetään kuiville alajuoksulla, ja hän on kuollut. Mutta vesiryöpyt kantavat häntä, vievät häntä eteenpäin.

Hän on kevyt kuljetettava, hän satuttaa itseään kiviin, ohi kiitävät ranta­ koivut ja metsikkö.

Hän menettää hetkeksi tajunsa, ei tiedä missä on, mitä tapahtuu, miksi häneen koskee, vihloo, miksi hän ei saa henkeä... Hän on vedessä ja aukaisee silmät. Hän tietää että on elossa, eikä hän vastustele, tämä on hänen kohtalonsa. Jossakin hämärän rajamailla hän muistaa, ei enää 19

ehtoja, ei koskaan enää ehtoja, ei mitään. Hän on varma että kuolema tulee nyt, että se tulee nyt heti, eikä hän ehdi kertoa salaisuuksiaan edes isoäidilleen.

Hän luovuttaa. Hän tuntee vain kiitävänsä veden mukana välillä toiselle rannalle, välillä toiselle. Hän on kuin valtavassa keinussa joka heittää, heittää, heittää häntä ilman että hän voi vaikuttaa siihen mitenkään. Hän tuntee ajautuvansa jotain tuntematonta kohti. Ja sitten vaahto vähitellen katoaa, ympärillä on vain vettä, kirkasta vettä. Veden pyörteet laantuvat ikään kuin olisivat saaneet tarpeekseen leikkimisestä ja tytön heittelemisestä ja ohjaavat hänet rantapengertä kohti. Hän näkee rantakoivun kumartuneen veteen ja takertuu sen oksiin. Ne pitävät hänen päätään veden yläpuolella, hän hengittää, hengittää... Hän saa jalkansa koivun oksien alle, rungon ympärille, ja tietää että siinä voi olla pelastus.

Inga vetää itseään koivua kohti. Pienet koh20

meiset kädet ovat naarmuilla ja kämmenet turrat. Jalkoihin sattuu, mutta hän pakottaa ne puunrungon ympärille ja äärimmilleen ponnistaen hän vetää itsensä koivun oksan varaan.

Siinä hän roikkuu vatsallaan, jalat puoliksi vedessä, koivuäidin juurella. Kun hengitys viimein tasaantuu, hän pudottautuu oksalta maahan ja jää nojaamaan puuta vasten. Tuuhea koivu­äiti ottaa hänet syleilyynsä kuin lapsen.

Inga ei tiedä, onko aamu, päivä vai ilta. Sillä ei ole merkitystä. Hän on läpimärkä, villa­takki roikkuu vedestä painavana, hame on riekaleina.

Virsut ovat kadonneet jokeen.

Hän alkaa tuntea pistelyä käsissään ja jaloissaan. Hän näkee, miten sääristä tihkuu verta.

Hänen on päästävä metsän läpi kotiin, lämpimään, isovanhempien turvalliseen syliin. Jos hän jää eloon, hänen on pyydettävä anteeksi. Hänen ei olisi pitänyt koskaan edes ajatella kivelle nousemista. Hän on saanut rangaistuksensa, hän tietää sen jo.

21

Hitaasti, puunrungosta kiinni pitäen ja siihen turvautuen hän pääsee pystyyn ja lähtee kompuroimaan kotiin päin. Hän katsoo taakseen, vesi virtaa eteenpäin välittämättä tytöstä, jonka oli tappaa. Miksi se välittäisi, se solisee iloisesti siltaa kohti kulkiessaan eikä se lopu koskaan, sitä riittää eikä se voi sietää ihmislapsia jotka tyhmyyttään ärsyttävät sitä ja sen vapautta.

Metsän keskellä, koivu koivulta, Inga ponnistelee kotia kohti. Korvat ovat lukossa eikä hän näe mitään vaan kompastuu yhä uudelleen polun poikki kulkeviin puunjuuriin. Vaakasuora on kuin tulessa jokaisen iskun jälkeen. Kyyneleet valuvat hänen silmistään.

Kun koti jo melkein näkyy, hän lyyhistyy polun varteen. Hän kuulee metsän huminan, mutta kipu sumentaa ajatukset. Hän nostaa kätensä silmien tasalle, siinä ne ovat, kymmenen sormea, hänen sormensa. Sitten voimat katoavat taas ja hän menettää tajuntansa.

22

3.

OPETTAJA SANOI EN PÄÄSE LUOKALTA VAIKKA OLEN VASTANNUT KAIKKIIN KYSYMYKSIIN.

Isoäiti Anna löytää sisään tultuaan arkihuoneen pöydältä Ingan lapun ja sen alta todistuksen.

No­peasti hän vilkaisee todistusta ja näkee että lukemisesta on annettu nelonen. Laulusta on se sama viiva mikä ennenkin. Hän etsii Ingaa kaikista huoneista ennen kuin menee pihalle, jossa isoisä Abraham on riisumassa hevosta valjaista.

Ingaa ei näy, ei vaikka kuinka huhuiltaisiin. Äkkiä isoäiti säikähtää ja valahtaa kalpeaksi.

– Joelle, hän sanoo. – Pitäisikö hakea Sylvi ja Eljas?

23

– Ei vielä. Mennään, isoisä vastaa.

He kiirehtivät pihakeinun ohi joelle vievälle polulle ja sieltä he löytävät lapsenlapsensa, maasta, kiveen nojaamasta, uupuneena, läpimärkänä, vaatteet riekaleina, täynnä verisiä naarmuja, nirhaumia ja avo­haavoja. Isoisä Abraham kaappaa syliin kalleimpansa.

– Lapsi raukka, mitä sinulle on tapahtunut!

Inga raottaa silmiään. Sitten hän alkaa itkeä.

Hän ei mahda sille mitään. Hän ei koskaan itke ääneen, mutta nyt itku tulee jostain syvältä, se on pikemminkin huohotusta. Hän käpertyy isoisän syliin, ja isoisän paita sotkeutuu vereen.

– Putositko sinä jokeen? isoisä kysyy.

Inga nyökkää.

– Menitkö sinä sille isolle kivelle?

Inga nyökkää taas.

– Miten sinä pääsit ylös? Auttoiko sinua joku?

Inga pudistaa päätään.

– Onneksi Tuomas on tulossa, isoisä huokaa.

– Kyllä tässä tarvitaan lääkärin apua.

24

Hän kantaa tytön sisälle. Isoäiti Anna peittelee Ingan vuoteeseen, kun on ensin vaihtanut tämän vaatteet ja sitonut kääreet pahimmin vuotavien haavojen ympärille. Isoisä yrittää olla avuksi, tuo vettä, pyyhkeitä ja sideharsoa. Aina välillä hän toistaa: ”On se hyvä, että Tuomas tulee.”

Ingan ruumista särkee joka puolelta. Hän ajattelee, että voisi olla nyt kuollut. Mutta sitä hän ei itse tietäisi… Vielä suurempi kipu hänellä on sydämessään, kun hän näkee isovanhempien hädän. Kuinka hän on voinut saattaa itsensä sellaiseen vaaraan ja aiheuttaa heille huolta. Hänen täytyy kirjoittaa muutama sana, jos hän kuitenkin yhtäkkiä kuolee. Herättyään taas horteesta Inga miettii, että hänen täytyy pyytää anteeksi koskelle lähtöään. Hän hapuilee yöpöydän laatikosta vihon ja kynän ja kirjoittaa sideharson peitossa olevalla kädellään ensin vain yhden sanan: ANTEEKSI. Hän lepää vähän ja sitten hän 25

jatkaa: SE TODISTUS. KIVELTÄ JOKEEN VAHINKO. KIVI ON LIUKAS. ANTEEKSI. EN MENE KOSKAAN NIIN LÄHELLE KOSKEA. SE TODISTUS. JA SE ETTEN PUHU JA VAAKASUORA. NE PILKKAA. EN OIKEIN JAKSA ENÄÄ.

Isoäiti Anna katsoo mitä Inga on kirjoittanut ja silittää hänen päätään kyyneleet silmissä.

Ingan mielessä on, että hyllyssä hänen sänkynsä lähellä on puolittain ikkunaverhon suojassa kuori, jonka sisältöä ei tiedä kukaan muu kuin hän. Eivät edes isoäiti Anna ja isoisä Abraham. Eikä Alma. Se on yksi hänen salaisuuksistaan. Hän koskettaa kirjekuorta joka päivä, varmistaa että se on tallessa. Mutta nyt edes se ei auta häntä.

Hänellä on ikävä Almaa. Alma hoitaa heidän talouttaan, mutta on ollut sukulaisissa Turussa ja tulee tänään junalla yhdessä tohtori Hämäläisen kanssa. Tuomas Hämäläinen on isoisän 26

ja isoäidin vanha ystävä, tai oikeastaan Viipurin aikaisen vanhan ystävän poika, niin hänelle on kerrottu.

Todistuksesta isovanhemmat eivät puhu mitään, mutta Inga tietää, että nelonen ei ole kadonnut minnekään, siellä se törröttää seiskojen ja kahdeksikkojen keskellä.

Jalkoja ja käsivarsia pakottaa, haavoja kirvelee, mutta Inga vaipuu unen rajoille ja kuulee sen läpi isoisän ja isoäidin huolestuneet äänet.

Viimein hän nukahtaa. Unessa hän näkee valkoisen ryöpyn jota jatkuu ja jatkuu ja tuntee terävät kivet jotka syöksyvät häntä kohti. Hän ponnistelee kosken imua vastaan, voimat eivät riitä, tumma vesi vie väkisin mukanaan. Sydän rinnassa takoo, kun hän herää ja muistaa että on ollut vähällä kuolla.

Minusta tuntui samalta kuin silloin kerran Vanhatalon kellarissa, jossa olin kyyryssä melkein hen27

gittämättä ja katselin pienestä raosta ulos pihalle.

Siitä asti olen ollut puhumatta. Muistan vieläkin kellarin ummehtuneen hajun ja lahonneet laudankappaleet lattialla. Isoäiti on kertonut, että talvella minä laskin sen katolta mäkeä ja kesällä livahdin joskus sinne sisään, vaikka minua oli varoitettu että voisin jäädä sinne loukkuun, jos seinät alkaisivat sortua. Se oli minun salainen piiloni, jossa kuuntelin ohi kulkevien ihmisten puheita. Tie kulkee aivan kellarin vierestä ja hevosrattaiden ratina hiekkaa vasten kuului sinne sisälle. Tiedän, että kellari on yhä olemassa, mutta en halua ikinä mennä siihen pihaan, vaikka se on ihan lähellä, tuossa metsikön takana. En halua ottaa askeltakaan siihen suuntaan ja isoäiti ja isoisä tietävät kyllä miksi.

28