in Ilma
en
nä luku
yte
Suomentanut Jaana Iso-Markku
Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava
1 Pappa Kun olin 11-vuotias, pulikoin eräänä aurinkoisena elokuun keskiviikkoiltapäivänä sisareni ja veljeni kanssa metrin syvyisessä maan pinnalle rakennetussa uima-altaassa kotimme takapihalla Long Islandilla. Koulun alkuun oli enää muutama päivä, ja me yritimme ottaa kesästä irti vielä viimeisetkin ilonpisarat. Äiti tuli ulos sanomaan, että hän oli lähdössä vajaan tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Roslyniin katsomaan isovanhempiamme. Olin vuosia käynyt hänen kanssaan isovanhempieni luona, ja minusta se oli aina ollut mukavaa. Varttuessani olin kuitenkin alkanut kiinnostua vähän muista asioista, ja toisinaan
ä idillä oli tapana lähteä matkaan yksinään ja jättää meidät lapset kotiin. Tuona kauniina kesä päivänä äiti tiesi, ettei hänellä olisi toivoakaan saada meitä pois altaasta. ”Pitäkää hauskaa, lapset”, hän huikkasi meille. ”Palaan muutaman tunnin kuluttua.” Ja siihen sen olisi pitänyt jäädä. Aivan yllättäen jouduin kuitenkin pako kauhun valtaan. Tunsin sen luissani asti. Selittämättömän, jääkylmän pakokauhun tulvahduksen. Ponkaisin pystyyn altaassa ja kiljaisin äidin perään. ”Odota”, kiljuin. ”Minun pitää tulla mukaasi!” Äitiä alkoi naurattaa. ”Jää sinä vain tänne”, hän sanoi, ”nauttimaan kauniista päivästä.” Minä polskin kuitenkin jo raivokkaasti altaan reunaa kohti veljen ja sisaren ihmetellessä, mikä minulle tuli. ”Ei!” karjuin. ”Tahdon lähteä kanssasi! Ole kiltti ja odota minua.” ”Kuule Laura, kyllä sinä voit…” ”Ei, äiti, minun pitää tulla mukaasi!” Äiti lakkasi nauramasta. ”Hyvä on, rauhoitu 4
nyt”, hän sanoi. ”Tule sisään ja pue vaatteet päällesi, minä odotan kyllä.” Juoksin vettä valuvana sisään, puin hätäisesti jotain päälleni, ryntäsin takaisin ulos ja nousin autoon yhä varsin märkänä, yhä pakokauhun vallassa. Tuntia myöhemmin käännyimme isovanhempieni pihatielle ja minä näin isoisän – jota sanoin papaksi – vilkuttavan meille takakuistilta. Vasta kun näin isoisän ja halasin häntä, pakokauhu alkoi väistyä. Vietin seuraavat tunnit kuistilla papan kanssa jutellen, nauraen, laulaen ja kertoen vitsejä. Kun tuli kotiinlähdön aika, annoin hänelle suukon, halasin häntä ja sanoin: ”Rakastan sinua.” En koskaan enää nähnyt pappaa elossa. En tiennyt, että pappa oli tuntenut olonsa heikoksi ja väsyneeksi. Aikuiset eivät kertoneet minulle sellaisia asioita. Kun olin hänen seurassaan sinä päivänä, hän oli aivan oma itsensä – lämmin, hauska, leikkisä. Hän teki varmaankin kaikkensa näyttääkseen minun silmissäni terveeltä. Kolme päivää käyntini jälkeen pappa meni käymään 5
lääkärissä. Lääkäri kertoi hänelle huonoja uutisia: hänellä oli leukemia. Kolme viikkoa myöhemmin pappa kuoli. Kun äiti pyysi sisaren, veljen ja minut sohvalle istumaan ja kertoi meille varovasti, että pappa oli kuollut, minua ravistelivat monenlaiset tunteet. Järkytys. Hämmennys. Epäusko. Suuttumus. Syvä suru. Voimakas, kauhistuttava tunne, että ikävöin jo nyt isoisääni. Pahinta kaikesta oli, että tunsin kauhistuttavaa, raastavaa syyllisyyttä. Samalla hetkellä kun sain kuulla papan olevan poissa, ymmärsin, miksi olin niin kiihkeästi halunnut nähdä hänet. Olin tiennyt hänen kuolevan. En tietenkään oikeasti voinut tietää sitä. En tiennyt edes hänen olevan sairas. Ja kuitenkin jollain tavoin tiesin sen. Miksi muuten olisin vaatinut saada nähdä hänet? Mutta jos tiesin hänen kuolevan, miksi en ilmaissut sitä – papalle itselleen, äidille tai edes itselleni? En ollut ajatellut, että isoisässä olisi ollut jotain vikaa, enkä edes aavistellut sitä, enkä men6
nessäni katsomaan häntä ollut tajunnut, että näkisin hänet silloin viimeisen kerran. Minulla oli vain kummallinen tunne, että olin tiennyt sen. En ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kyse, mutta tunsin oloni kammottavan epämiellyttäväksi, kuin olisin jotenkin ollut osasyyllinen papan kuolemaan. Tunsin, että minulla oli jonkinlainen yhteys hänen henkensä vieneisiin julmiin voimiin, ja ajatus sai minut tuntemaan oloni käsittämättömän syylliseksi. Aloin ajatella, että minussa oli jotain pahasti vialla. En ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi aistinut toisen ihmisen lähestyvän kuoleman, ja kun se nyt oli tapahtunut minulle, en lainkaan käsittänyt asiaa. Ymmärsin vain, että oli kauheaa aistia sellaista. Aloin uskoa, etten ollut tavallinen ihminen; olin kirottu. Viikkoa myöhemmin näin unen. Unessa olin aikuinen ja näyttelijä. Asuin Australiassa. Olin pukeutunut pitkään, värikkääseen 1800-luvun asuun ja ajattelin olevani kaunis. Äkkiä tunsin kauhistuttavaa huolta perheestäni – 7
samasta perheestä, joka minulla oli todellisessa elämässä. Unessa tunsin rintaani puristavan ja lysähdin lattialle. Tajusin kuolevani. En kuitenkaan herännyt, vaan uni jatkui. Tunsin, että erkanin ruumiistani ja että minusta tuli ajelehtiva tietoisuus, joka pystyi tarkkailemaan kaikkea ympärillään. Näin perheenjäseneni kerääntyneinä ruumiini ympärille huoneessa, jonne olin lysähtänyt, ja he kaikki itkivät. Järkytyin nähdessäni heidän kärsimyksensä ja yritin huutaa heille. ”Älkää olko huolissanne, olen elossa! Kuolemaa ei ole!” sanoin. Siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä, sillä minulla ei ollut enää ääntä – he eivät kuulleet minua. Saatoin ainoastaan yrittää lähettää ajatukseni heitä kohti. Ja sitten aloin ajelehtia poispäin heistä kuin ilmapallo, jonka joku oli päästänyt kädestään. Leijuin kaukana heidän yläpuolellaan pimeyteen – sankkaan, rauhalliseen pimeyteen, kauniita tuikkivia valoja kaikkialla ympärilläni. Sisimpääni tulvahti syvä tyyneys ja tyytyväisyys. Ja juuri sillä hetkellä näin uskomattoman näyn. Minä näin papan. 8
Hän oli edessäni olevassa tilassa, mutta siellä ei ollut hänen fyysinen kehonsa vaan pikemminkin henkensä – henki, joka oli ihanasti, kiistatta ja kokonaan hänen henkensä. Tietoisuuteni tunnisti välittömästi hänen tietoisuutensa. Hän oli valotäplä, kuin kirkas tähti tummalla yötaivaalla, mutta valo oli voimakas ja magneettinen, se veti minua puoleensa ja täytti minut rakkaudella. Oli kuin olisin nähnyt papan todellisen minän – en hänen aineellista kehoaan, vaan pikemminkin suuremman sisäisen valon, joka oli aidosti hän. Minä näin hänen sielunenergiansa. Ymmärsin, että pappa oli turvassa ja että hän oli ihanassa paikassa, joka oli täynnä rakkautta. Ymmärsin, että hän oli kotona, ja samalla hetkellä tajusin myös, että tämä oli paikka, josta me kaikki tulemme, paikka, johon me kaikki kuulumme. Pappa oli palannut paikkaan, josta oli tullut. Kun tajusin, että tässä oli pappa ja että hän oli vielä jollakin tavoin olemassa, piristyin hiukan. Tunsin suurta rakkautta, suurta lohtua ja tunnistamisen hetkellä suurta onnea. Juuri ennen kuin 9
minut vetäistiin perille kotiin papan luokse, tunsin jonkin kietoutuvan ympärilleni ja vetävän minut takaisin. Silloin heräsin. Nousin istumaan sängyssäni. Kasvoni olivat märät. Minä itkin. En kuitenkaan ollut surullinen. Ne olivat ilon kyyneleitä. Itkin, koska olin saanut nähdä papan! Makasin pitkään sängyssäni ja itkin. Minulle oli osoitettu, ettei kuolema tarkoita sitä, että menettäisimme rakastamamme ihmiset. Tiesin, että pappa oli yhä läsnä elämässäni. Olin hyvin kiitollinen unestani. Vasta vuosia – monia vuosia – myöhemmin sain kerättyä riittävästi kokemuksia ymmärtääkseni, mikä merkitys papan kuolemalla ja siihen liittyvillä tapahtumilla oli elämälleni. Se, mitä olin aistinut uima-altaassa, oli ollut papan sielun lähtö matkalle johonkin toiseen paikkaan. Koska rakastin isoisää niin paljon – koska yhteyteni häneen oli niin vahva – sieluni tunsi, että hänen sielunsa oli lähtemässä matkal10
le. Eikä sen aistiminen ollut mikään kirous. Se antoi minulle mahdollisuuden viettää vielä yhden taianomaisen iltapäivän papan kanssa. Ellei se ollut lahja, mikä sitten? Entä uni? Uni sai minut vakuuttumaan yhdestä asiasta: siitä, ettei pappa ollut poissa. Hän oli vain jossain toisessa paikassa. Mutta missä? Missä hän tarkalleen ottaen oli? En pystynyt vastaamaan tähän 11-vuotiaana. Ajan mittaan oivalsin kuitenkin papan olevan tuonpuoleisessa. Mitä tarkoitan tuonpuoleisella? Olen selittänyt asiaa yksinkertaisella vertauksella. Kuvittele, että kehosi olisi auto – aluksi uusi, sitten vanhempi ja lopulta hyvin vanha. Mitä autoille tapahtuu, kun niistä tulee hyvin vanhoja? Ne poistetaan käytöstä. Meitä ihmisiä ei kuitenkaan poisteta käytöstä autojen mukana. Me siirrymme eteenpäin. Me jatkamme elämäämme. Olemme autoa mahtavampia, eikä se koskaan määritä meitä. Meidät määrittää se, mitä otamme mukaan jättäessäm11
me auton jälkeemme. Olemme olemassa pidempään kuin auto. Kaiken kokemani perusteella uskon, että olemme olemassa pidempään kuin kehomme. Me siirrymme eteenpäin. Jatkamme matkaa. Olemme enemmän kuin kehomme. Meitä määrittää se, mitä otamme mukaan, kun jätämme kehon – ilonaiheemme, unelmamme, rakkautemme, tietoisuutemme. Me emme ole kehoja, joilla on sielu. Olemme sieluja, joilla on keho. Sielumme pysyvät. Tietoisuutemme pysyy. Energia, joka antaa meille käyttövoiman, pysyy. Tuonpuoleinen on siten paikka, jonne sielumme menevät, kun kehomme antavat periksi. Tämä herättää paljon kysymyksiä. Onko tuonpuoleinen paikka? Onko se sfääri? Valtakunta? Onko se aineellinen vai henkinen? Onko se etappi vai lopullinen päämäärä? Miltä se näyttää? Miltä se tuntuu? Onko se täynnä kultapilviä ja helmiäisportteja? Onko siellä enkeleitä? Onko Jumala siellä? Onko tuonpuoleinen taivas? Käsitykseni tuonpuoleisesta kehittyi vähitel12
len, ja vielä nykyisinkin olen varma, etten tiedä kuin pienen osan siitä. Meidän ei kuitenkaan tarvitse kyetä täysin kuvittelemaan tuonpuoleista tai ymmärtää sitä voidaksemme saada siitä suurta lohtua. Tosiasiassa hyvin monet meistä uskovat, että edesmenneet rakkaamme ovat yhä lähellämme – hengessä, sydämissämme ja muistojen takaisin kutsumina. Tuo usko ravitsee äärettömästi. Se mitä rakkaimmillemme oikeasti tapahtuu heidän kuollessaan, on kuitenkin paljon lohdullisempaa kuin useimmat ihmiset tajuavat, sillä nämä poismenneet sielut ovat lähempänä kuin luulemme. Nämä kaksi totuutta opin lahjani ansiosta kaikkein ensimmäiseksi: 1. Sielumme jatkavat olemassaoloaan ja palaavat paikkaan, jota kutsumme tuonpuoleiseksi. 2. Tuonpuoleinen on tosiasiassa hyvin lähellä. Miten lähellä? Kokeilepa tätä: Ota käteesi tavallinen paperiarkki. Nosta se sitten eteesi kuin lukisit siitä. Pane merkille, miten arkista tulee 13
raja, joka jakaa tilan näppärästi kahtia. Paperi arkki on ehkä ohut ja hauras, vain muutama toisiinsa punoutuva heikko selluloosakuitu, mutta se on silti kiistatta raja. Rajan muodossa se itse asiassa erottaa toisistaan valtavaa määrää molekyylejä, atomeja ja atomia pienempiä partikkeleita. Kun nostat arkin eteesi, sinä ja miljardit asiat olette sen toisella puolella ja miljardit muut asiat – tuoleja ja ikkunoita ja autoja ja ihmisiä ja puistoja ja vuoria ja valtameriä – ovat toisella puolella. Omalta puoleltasi paperia voit kuitenkin varsin helposti nähdä ja kuulla toisen puolen ja päästä siihen käsiksi – osa paperia pitelevistä sormistasi itse asiassa on jo toisella puolen. Puolet saattavat olla erillisiä, mutta käytännössä ne ovat yksi ja sama asia. Paperin toinen puoli on ihan lähellä. Kun törmäät tässä kirjassa termiin tuonpuoleinen, pidä tuo paperiarkki mielessäsi. Kysy itseltäsi: Mitä jos maanpäällisen elämämme ja tuonpuoleisen elämämme välinen raja on yhtä ohut ja läpäisevä kuin paperiarkki? Mitä jos tuonpuoleinen onkin ihan lähellä? 14