Leif GW Persson: Pinokkion nenä

i Ilma

nen

n채 luku

yte

Leif GW Persson

Pinokkion nenä Suomentanut Kari Koski

HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

1

O

li maanantai 3. kesäkuuta, mutta vaikka oli maanantai ja hänet oli herätetty keskellä yötä, Evert Bäckström muistaisi tämän päivän vastedes elämänsä parhaana. Hänen virkakännykkänsä oli ruvennut soimaan tarkalleen kello viisi aamulla, ja koska soittaja selvästikin kieltäytyi antamasta periksi, hänellä ei ollut paljoakaan valinnanvaraa.

– Nii-in, Bäckström vastasi.

– Minulla on sinulle murha, Bäckström, kertoi Solnan poliisin päivystäjä.

– Tähän aikaan, Bäckström sanoi. – Siinä tapauksessa sen täytyy olla kuningas tai pääministeri?

– Itse asiassa jotain vielä parempaa. Bäckströmin virkaveli ei ollut pysyä nahoissaan.

– Antaa kuulua.

– Thomas Eriksson, päivystäjä sanoi.

– Asianajaja, totesi Bäckström, jonka oli vaikea 3

peitellä hämmästystään. Tämä ei voi olla totta, hän ajatteli. Tämä on aivan liian hyvää ollakseen totta.

– Sama mies. Kun ajattelee mitä kaikkea teidän välillänne on ollut, halusin ehtiä ensimmäisenä kertomaan sinulle hyvän uutisen. Niemi tekniseltä puolelta soitti ja sanoi että minun pitäisi herättää­ sinut. Eli sydämelliset onnittelut, Bäckström. Paljon onnea meiltä kaikilta täältä asemalta. Sinä sitten kumminkin korjasit potin loppujen lopuksi.

– Onko hän aivan varma siitä, että se oli murha?

Että se on Eriksson?

– Sataprosenttisen varma, Niemi on sataprosenttisen varma. Tosin uhriparkamme on kuulemma hirveässä kunnossa, mutta kyllä se hän on.

– Yritän selvitä surusta, Bäckström sanoi.

Tämä on elämäni paras päivä, hän ajatteli lopetettuaan lyhyen puhelun. Samalla hän oli täysin hereillä, mieli kristallinkirkkaana, ja tällaisesta päivästä piti ottaa irti kaikki mitä siitä oli jäljellä,­ pienintä murusta myöten. Sekuntiakaan ei saanut hukata.

Ensin hän pani aamutakin päälle ja meni wc:hen keventämään painetta. Sen rutiinin hän oli omaksunut varhain elämässään ja sittemmin noudattanut sitä tarkkaan. Painetta piti keventää ennen 4

nukkumaan menoa ja heti sängystä noustua, täysin riippumatta siitä oliko se tarpeen vai ei ja täysin piittaamatta siitä, mihin hänen eturauhasvaivojen piinaama miespuolinen lähipiirinsä käytti suurimman osan valveillaoloajastaan.

Varsinainen painepesuri, Bäckström ajatteli tyytyväisenä, kun hän seisoi Supersalami tukevasti­ oikeassa kädessään ja tunsi selvästi, kuinka neste­ taso laski hänen runsaasti varustetussa alapäässään.­ Onkin aika palauttaa tasapaino, hän ajatteli ja hemputti salamiaan lopuksi pari kertaa oikein kunnolla puristaakseen ulos viimeisetkin tipat, joita sinne oli saattanut kertyä, vaikkei hän olisikaan nähnyt yöllä unia.

Sitten hän siirtyi suoraan keittiöön laittamaan itselleen kunnon aamiaisen. Reilu pino erikoispaksuja siivuja tanskalaista pekonia, neljä paistettua munaa, paahtoleipää sekä voimakassuolaista voita ja runsaasti mansikkamarmeladia, tuorepuristettua appelsiinimehua ja iso kuppi vahvaa kahvia lämpimän maidon kera. Murhaa ei missään nimessä voinut ruveta tutkimaan tyhjin vatsoin, ja porkkanat ja kauraleseet olivatkin varmaan suuri syy siihen, että hänen nälkiintyneet ja yksinkertaiset kollegansa vetivät niin usein vesiperän.

Kylläisenä ja tyytyväisenä hän meni kylpyhuoneeseen, astui suihkuun ja saippuoi itsensä­ 5

moneen kertaan samalla kun antoi lämpimän veden huuhdella sopivan pyöreää ja sopusointuisesti­ rakentunutta kehoaan. Sen jälkeen hän pyyhki itsensä kunnolla kuivaksi ennen kuin ajoi partansa­ konstailemattomalla partahöylällä ja runsaalla vaahdolla. Lopuksi hän harjasi hampaansa sähköhammasharjalla ja kurlasi varmuuden vuoksi virkistävällä suuvedellä.

Annosteltuaan tarkoin partavettä, deodoranttia ja muita hyviä tuoksuja kaikkiin strategisiin paikkoihin ruumiissa, joka oli hänen temppelinsä, hän pukeutui huolella. Keltainen pellavapuku, sininen pellavapaita, mustat, käsin ommellut italialaiset kengät ja kirjava silkkinenäliina, jonka hän pisti rintataskuun viimeiseksi tervehdykseksi murhatutkintansa rakkaalle kohteelle. Tällaisena päivänä ei sopinut hutiloida yksityiskohdissa, ja siksi hän vaihtoi myös – päivän kunniaksi – tavallisen teräsro­lexinsa valkokultaiseen. Sen hän oli saanut joululahjaksi eräältä kiitolliselta tuttavaltaan, jota hänellä oli ollut mahdollisuus auttaa lievänpuoleisessa pulmatilanteessa.

Eteisen peilin edessä hän teki lopputarkastuksen: kultainen setelipidike, jossa oli sopiva määrä käteistä, pieni krokotiilinnahkainen kotelo kaikille hänen korteilleen – molemmat hänen vasemmassa housuntaskussaan – avainnippu ja kännykkä 6

oikeassa taskussa, musta muistikirja, jonka selkämykseen oli kiinnitetty kynä, vasemmassa povitaskussa, sekä hänen paras ystävänsä Sigge, joka lepäsi turvassa nilkkakotelossa hänen vasemmassa jalassaan.

Bäckström nyökkäsi hyväksyvästi näkemälleen.

Jäljellä oli enää kaikkein tärkein. Sopivan kokoinen annos mallasviskiä eteisen pöydällä olevasta kristallikarahvista. Kaksi kurkkupastillia suuhun heti kun hyvä jälkimaku oli hiipunut, sekä kaiken varalle vielä kourallinen pikkutakin sivutaskuun.

Kun hän astui kadulle, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja vaikka oli vasta kesäkuun alku, lämpötila hipoi jo kahtakymmentä astetta. Ensimmäinen kunnon kesäpäivä, ja juuri sellaista tällaiselta päivältä oli lupa vaatia.

Solnan päivystäjä oli lähettänyt järjestyspuolen poliisiauton, jossa oli kaksi nuorempaa kykyä, kaksi laihaa finninaamaista tyyppiä. Se joka ajoi oli sentään tajunnut tärkeimmän viranomaisten johtorutiineista. Hän oli sekä pidellyt ovea auki että työntänyt tuoliaan eteenpäin, jotta Bäckström saattoi istahtaa takapenkille, eikä hänen tarvinnut istua roistojen paikalla niin että hänen hyvin prässätyt housunsa olisivat rypistyneet.

– Hyvää huomenta, päällikkö, kuljettaja sanoi 7

ja nyökkäsi kohteliaasti. – Tämä ei olekaan mikään hassumpi päivä.

– Niin, tästähän on tulossa aivan mahtava päivä, hänen virkaveljensä totesi. – On muuten hauska tavata komisariota.

– Ålstensgatan 127, Bäckström sanoi ja nyökkäsi lyhyesti. Välttyäkseen kommentoimasta enempää hän otti huomiota herättävästi esiin mustan muistikirjansa ja teki ensimmäisen virka-asiaan­ liittyvän merkinnän. ”Rikoskomisario Evert Bäckström poistuu asunnoltaan Kungsholmenilla 0700 lähteäkseen rikospaikalle”, Bäckström kirjoitti, mutta viesti ei nähtävästi tullut kyllin selväksi, sillä jo ennen kuin he olivat kääntyneet Fridhemsgatanille, hiljaisuus rikkoutui taas.

– Kummallinen juttu tämä. Päivystäjä kertoi, että ilmeisesti se asianajaja, se Thomas Eriksson, olisi siis murhan uhri.

Kuljettaja nyökkäsi ennen kuin haki uudelleen vauhtia.

– Tarkoitan vain, että täytyy olla hirveän harvinaista että joku murhaa asianajajan.

– Niin, sellaista ei tapahdu juuri koskaan, hänen virkaveljensä vahvisti.

– Ei, ikävä kyllä, Bäckström sanoi. – Ikävä kyllä sellaista tapahtuu aivan liian harvoin. Ja taas kaksi riemuidioottia, hän ajatteli. Mistä heitä oikein 8

sikiää? Miksei heille tule koskaan loppua? Miksi kaikkien pitää ruveta poliisiksi?

– Uskooko päällikkö, että hän olisi sekaantunut joihinkin hämärähommiin? Hänhän oli asianajaja, joten sellainen vaara on niin sanotusti aina olemassa?

Nyt se peijakas oli vieläpä kääntynyt. Puhui suoraan Bäckströmille.

– Juuri sitä minun olisi tarkoitus miettiä, Bäckström sanoi hillitysti. – Samalla kun herrat kyyditsevät minut rikospaikalle Ålstensgatanille. Täydellisen hiljaisuuden vallassa.

Lopultakin, hän ajatteli. Kymmenen minuutin kuluttua he pysähtyivät ison, valkoisena hohtavan viisikymmentäluvun funkistyyliin rakennetun kivisen huvilan eteen, jolla oli oma rantatontti,­ venevaja ja laituri suoraan Mälareniin. Talo oli varmasti maksanut omistajalleen enemmän kuin mitä tavallinen poliisi tienasi eläessään bruttona.

Ei hassumpi rikospaikka. Mitä se peijakas tässä vaiheessa tuolla pytingillä sitten tekeekään, Bäckström ajatteli.

Muuten siellä näytti samalta kuin yleensäkin.

Sinivalkoiset sulkuteipit rajasivat sekä tontin että suuren osan kadusta talon molemmin puolin. Kaksi partioautoa ja johtoauto järjestyspuolelta sekä ainakin kolme autoa rikospuolelta – aivan liian 9

monta toimetonta kollegaa, jotka vain seisoskelivat siellä yhdessä muiden aiemmin tulleiden kanssa. Muutama toimittaja-valokuvaaja mukanaan, ja ainakin yksi kameramies joltakin televisiokanavalta. Kymmenkunta uteliasta paikallista, jotka olivat huomattavasti paremmin pukeutuneita kuin sellaisilla oli tapana olla ja joista silmiinpistävän monilla oli mukanaan yksi tai useampia erikokoisia koiria.

Mutta katse heidän silmissään oli samanlainen. Hiven pelkoa pohjalla mutta lähinnä odotusta ja toivoa, jota ruokki se, että jos kaikkein pahin oli tapahtunut, ainakaan he eivät olleet joutuneet uhriksi. Mitä merkitsevät kaikki päivät yhtä lukuun ottamatta, mitä yksi päivä vasten kokonaista elämää, Bäckström mietti. Kokonaista elämää, jossa siitä yhdestä ainoasta päivästä tulee elämäsi paras.

Sitten hän nousi autosta, nyökkäsi finninaamaiselle kuljettajalleen ja tämän yhtä finninaamaiselle toverille ja tyytyi vain pudistelemaan päätään tiedotusvälineiden haaskalinnuille samalla kun otti suunnan kohti sen talon ulko-ovea, joka vain muutama tunti sitten oli ollut hänen uusimman murhajuttunsa uhrin koti. Ei hänen elämänsä ensimmäinen kävelymatka näissä asioissa eikä varmasti viimeinenkään, mutta juuri tällä kertaa se oli mieluisaa puuhaa, ja kunhan hän vain olisi ollut yksin, hän olisi steppaillut portaat ylös uhrin taloon.

10

II Viikko ennen parasta päivää oli aivan tavallinen viikko.

Hyvässä ja pahassa.

2

M

aanantai 27. toukokuuta, viikko ennen maanantaita, josta tulisi hänen elämänsä paras, oli ollut sellainen kuin maanantait yleensä olivat, ehkä hivenen pahempikin kuin tavallinen maanantai, ja viikon alun tapahtumat uhmasivat jopa niinkin viisaan ja kaiken kokeneen miehen kuin Evert Bäckströmin ymmärrystä.

Täysin kirjaimellisesti kyse oli kahdesta suoraan hullujenhuoneelle kuuluvasta tapauksesta, jotka olivat jostain käsittämättömästä syystä päätyneet juuri hänen selvitettävikseen. Ensimmäinen koski huonosti hoidettua kania, jonka Tukholman lääninhallitus oli ottanut huostaansa. Toinen koski hienoa, hovipiireissä liikkuvaa miestä, jonka joku oli nimettömän todistajan mukaan pahoinpidellyt tunnetun lontoolaisen huutokauppafirma Sotheby’sin taideluettelolla. Ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, rikos oli vieläpä tapahtunut 12

pysäköintipaikalla Drottningholmin linnan edustalla, vain sadan metrin päässä huoneesta, jossa Hänen majesteettinsa Ruotsin kuningas Kaarle xvi Kustaa normaalisti nukkui yönsä.

Jo muutaman vuoden ajan rikoskomisario Evert Bäckström oli työskennellyt Länsi-Tukholman poliisipiirissä törkeiden väkivaltarikosten tutkinnasta vastaavan osaston päällikkönä. Se ei ollut hullumpi reviiri, ja jos alue olisi sijainnut Yhdysvalloissa, missä tavallisilla ihmisillä oli jotain sananvaltaa, Bäckström olisi totta kai ollut itseoikeutetusti kansan valitsema sheriffi. Kolmesataaviisikymmentä neliökilometriä maata ja vesistöjä käsittävä alue rajoittui lännessä isoon Mälarenjärveen ja idässä Itämereen. Etelässä Tukholman keskustan tulleihin ja pohjoisessa Norra Järvaan, Jakobsbergiin ja Mälarenin ulkosaaristoon.

Itse hänellä oli tapana kutsua sitä omaksi Bäckström Countykseen, jossa oli lähes kolmesataaviisikymmentätuhatta asukasta. Heistä kaikista hienoin oli Hänen kuninkaallinen majesteettinsa perheineen, joka asui Drottningholmin ja Hagan kuninkaallisissa linnoissa. Lisäksi tusinan verran miljardöörejä ja muutama sata sellaista, joilla oli omaisuutta m ­ onta miljoonaa. Toisessa ääripäässä­ muutama kymmenen tuhatta sellaista, joilla ei 13

ollut varaa jokapäiväiseen ruokaansa, joiden oli pakko elää sosiaaliavustusten varassa tai kerjätä ja tehdä rikoksia selvitäkseen päivästä toiseen. Sekä tietenkin kaikki tavalliset ihmiset. Kaikki ne jotka vain huolehtivat omista asioistaan, elättivät itsensä eivätkä pitäneet meteliä elämästään. Ja keksivät joka tapauksessa harvoin mitään sellaista mikä uhkasi päätyä Bäckströmin kirjoituspöydälle Solnan isossa poliisitalossa.

Kaikkia siellä asuvia ei ikävä kyllä ollut rakennettu sillä tavoin. Vuosittain piirissä ilmoitettiin lähes kuusikymmentätuhatta rikosta. Suurin osa niistä oli kylläkin yksinkertaisia varkauksia, ilkivaltaa ja huume­rikoksia, mutta siellä tehtiin myös kymmeniä väkivaltarikoksia, ja jos Länsi-Tukholman rikollisuutta tarkasteltiin kokonaisuutena, sitä esiintyi kaikissa sosiaaliluokissa. Kourallisesta liituraita­pukuun sonnustautuneita ryöväreitä, jotka syyllistyivät talousrikoksiin satojen miljoonien edestä, aina niihin tuhansiin, jotka näpistelivät kaikkea mahdollista häränfileestä ja lenkkimakkarasta meikkeihin, olueen ja päänsärkytabletteihin kauppakeskuksen supermarketeista.

Lähes kaikkien heidän osalta tapaukset olivat kuitenkin niin yksinkertaisia, että ne jättivät Bäckströmin kylmäksi. Bäckström tutki törkeitä väkivaltarikoksia. Niin hän oli tehnyt koko 14

ikänsä poliisina, ja niin hän aikoi jatkaa siihen asti kun se osa hänen elämästään päättyisi. Murhia, pahoinpitelyjä, raiskauksia ja ryöstöjä. Sekä kaikkia kummallisuuksia, jotka mahtuivat siihen väliin, kuten pyromaaneja ja pedofiilejä, uhkailijoita, huligaaneja ja kaikenkarvaisia sekalaisia mieli­puolia. Jopa yksi jos toinenkin itsensäpaljastaja ja tirkistelijä, joiden saattoi kuvitella hautovan kouriintuntuvampiakin suunnitelmia. Sellaisiakin tapauksia oli enemmän kuin tarpeeksi. Vuosittain tehtiin tuhansia rikosilmoituksia, jotka päätyivät törkeiden rikosten osastolle. Kaikki nämä tapaukset antoivat sisältöä ja merkitystä hänen elämälleen poliisina, ja jotta pystyi saamaan jotain aikaiseksi, vaadittiin ennen kaikkea kykyä erottaa isot asiat pienistä. Maanantaina ennen sitä maanantaita, josta tulisi hänen elämänsä paras päivä, hän oli ikävä kyllä onnistunut niiden erottamisessa vähän huonommin.

Bäckströmin johtamalla törkeiden rikosten osastolla viikko aloitettiin aina aamukokouksella, jossa tehtiin yhteenveto edellisellä viikolla ilmenneestä inhimillisestä kurjuudesta, valmistauduttiin siihen mitä uusi viikko toisi tullessaan, ja käsiteltiin yhtä jos toistakin vanhaa juttua, joka oli päässyt muhimaan niin kauan, ettei sitä voinut vain kantaa arkistoon ja lakata ajattelemasta sitä.

15

Apunaan hänellä oli parisenkymmentä alaista, joista yksi oli sekä vähäpuheinen että täysin toimintakykyinen, ja puolisen tusinaa, jotka ainakin tekivät mitä hän käski heidän tehdä. Mutta muut olivat sellaisia kuin yleensäkin, ja ilman Bäckströmin lujaa otetta ja vahvaa johtamista, ja etenkin hänen kykyään erottaa isot asiat pienistä, roistot olisivat totta kai päässeet valtaan jo ensimmäisenä­ päivänä.

Uusi viikko, aamukokous, ja Evert Bäckströmin oli taas aika kohottaa oikeuden miekka, ja kaiken edestakaisen säätämisen Oikeuden jumalattaren vaakakuppien kanssa hän jätti suosiolla poliisijohdon kaunosieluille ja paperien pyörittelijöille.

16

3

–O

lkaa hyvä ja istukaa, Bäckström kehotti lysähtäessään vakituiselle paikalleen pitkän kokous­ pöydän päätyyn. Senkin laiskat, kelvottomat tolvanat, hän ajatteli samalla kun hänen katseensa kulki alaisten yli. Maanantaiaamun tyhjiä silmiä raskaiden silmäluomien takana, ja huomattavasti enemmän kahvikuppeja kuin muistilehtiöitä ja valmiina odottavia kyniä. Mitä poliisikunnalle oikein on tapahtunut, rikoskomisario Evert Bäckström mietti.

Minne kaikki minunlaiseni oikeat konstaapelit ovat menneet?

Sitten hän antoi suunvuoron lähimmälle miehelleen, joka tietysti oli nainen, rikosylikonstaapeli Annika Carlsson, kolmekymmentäseitsemän vuotta. Pelottava hahmo, joka näytti siltä kuin olisi viettänyt suurimman osan ajastaan Solnan poliisin omassa kuntosalissa talon kellarissa. Varmasti myös yhdessä jos toisessakin öisessä kellarilou17

kossa, jos niikseen tuli, mutta sitä asiaa hän halusi mieluummin olla miettimättä.

Yksi hyvä puoli hänessä kuitenkin oli. Kukaan muista ei uskaltanut väittää vastaan juuri hänelle, ja siksi hän saattoi käydä nopeasti läpi listan siitä mitä edellisellä viikolla ja viikonlopun aikana oli tapahtunut. Selvitettyjä ja selvittämättömiä juttuja, onnistumisia ja epäonnistumisia, uusia tietoja ja vihjeitä, tehtäviä ja komennuksia, jotka odottivat alkavalla viikolla. Tietysti myös kaikkea muuta, käytännöllisiä ja hallinnollisia asioita, joista kaikkien osastolla odotettiin olevan selvillä.

Kaikki oli sujunut kuin tanssi. Asiat käyty läpi alle tunnissa, ja rikos­ylikonstaapeli Carlsson saattoi vieläpä kruunata selvityksensä kertomalla, että kolme vuorokautta aiemmin tapahtunut murha oli nyt selvitetty, tunnustettu ja jätetty syyttäjälle.

Tekijäksi oli osoittautunut harvinaisen yhteistyökykyinen juopporetku. Perjantai-iltana hän ja hänen rakas vaimonsa olivat ajautuneet riitaan siitä, mitä televisio-ohjelmaa heidän pitäisi katsella. Mies oli mennyt keittiöön, hakenut tavallisen leikkuu­veitsen ja päättänyt keskustelun. Sen jälkeen hän oli soittanut naapurin ovikelloa lainatakseen tämän puhelinta jotta voisi soittaa ambulanssin.

Naapuri ei ollut kuitenkaan yhtä avulias. Aiem18

mista kokemuksistaan viisastuneena hän oli kieltäytynyt avaamasta ja soittanut sen sijaan poliisille. Ensimmäinen partio oli paikalla jo kymmenen minuutin kuluttua, mutta kun järjestyspuolen kollegat olivat viimein päässeet asuntoon, hoitotoimenpiteet eivät enää olleet tarpeen. Sen sijaan tuoreelle leskelle oli pantu käsiraudat sekä soitettu rikospaikkatutkijat ja rikostutkijat huolehtimaan poliisintyön virallisemmasta puolesta.

Jo ensimmäisessä kuulustelussa, joka pidettiin seuraavana aamuna, lähin surijoista oli myös tunnustanut. Hän ei tosin ollut selvillä kaikista yksityis­kohdista, sitähän oli illan mittaan tullut otettua kaikenlaista, mutta hän halusi silti selittää heille, että hänen oli jo ikävä vaimoaan. Vaimo oli kylläkin ollut sekä oikukas että pitkävihainen, ja hänen kanssaan oli ylipäätään ollut mahdotonta elää – pääasiassa siksi että hän joi niin peevelisti – mutta kaikista näistä vioista ja puutteista huolimatta mies halusi silti korostaa, että hän todella ikävöi vaimoaan.

– Kiitokset siitä, Bäckström sanoi tyytyväisenä, ja luultavasti juuri siinä kohtaa, hetken hyväntuulisuudessaan, hän astui harhaan. Sen sijaan että hän olisi vain päättänyt kokouksen, vetäytynyt työhuoneensa rauhaan ja valmistautunut hyvis19

sä ajoin edessä olevaa lounasta varten, hän oli nyökännyt ystävällisesti lähimmälle alaiselleen ja kysynyt aivan väärän kysymyksen.

– No niin, Bäckström sanoi. – Kaikki taitaakin olla suurin piirtein valmista? Vai oliko sinulla vielä jotain muuta ennen kuin käymme taas hieman käsiksi rehelliseen kunnon poliisintyöhön?

– Minulla on kaksi juttua, Annika Carlsson sanoi. – Lievästi sanoen kummallisia.

– Antaa kuulua, Bäckström kehotti ja nyökkäsi rohkaisevasti. Hänhän oli vielä täysin tietämätön.

– Selvä, Annika Carlsson sanoi ja kohautti leveitä hartioitaan jostakin syystä. – Ensimmäinen juttu koskee kania. Kyllä vain, ainakin aluksi, jos niin sopii sanoa.

– Kania, Bäckström toisti. Mitä hittoa tuo ihminen puhuu, hän ajatteli.

– Kania, jonka lääninhallitus otti huostaan, koska­ omistaja oli kohdellut sitä huonosti, hän täsmensi.

– Miten helvetissä kania voi kohdella huonosti?­ Bäckström kysyi. – Oliko tekijä pannut sen mikroaaltouuniin? Eivätkö kaikki tulevat sarja­murhaajat aloittaneet uransa sillä tavoin, Bäckström ajatteli.

Paistamalla kaneja mikrossa ja pyörittämällä kissoja kuivausrummussa? Tämähän käy aina vain paremmaksi, hän mietti, eikä nähtävästi ollut ainoa päätellen muiden läsnäolijoiden ilmeistä. Kaikki 20

olivat äkkiä kovin pirteitä ja kiinnostuneita, toisin kuin silloin kun he olivat käsitelleet kaikkia rikoksen uhriksi joutuneita ihmisiä ja heidän erilaisia kärsimyksiään.

– Ei, Annika Carlsson sanoi päätään pudistellen. – Pelkäänpä että tämä on paljon murheellisempi tarina.

21