in Ilma
en
nä luku
yte
HELS ING ISS Ä K US TA NN US OS AK EY HT IÖ O TAVA
PROLOGI (KELPO MIEHEN ELÄMÄÄ)
”Voi voi, kuinka potra poika! Katsokaapas pikkumiehen ilmettä, aika sankari!” Kätilö pyö ritti kourissaan silmiään siristelevää, juuri maail man valon nähnyttä ihmisenalkua, jonka suu oli jo vääntyilemässä ensimmäiseen itkuunsa. Kätilö esitteli vauvaa voipuneena makaavalle tuoreelle äidille kuin parempaakin palkintopokaalia. Ensimmäinen parahdus tunki ilmoille. Kätilö totesi että pikkumiehen äänijänteet ovat huippu luokkaa. Pojasta tulee taatusti joko upseeri tai tangolaulaja. Nuori äiti pyyhki helpotuksen ja kivun kyyneliä silmäkulmistaan. Avustava hoitaja toi äitykäiselle sitruuna soodapullon. Poika päästi uuden ja entistä pa hemman huudon. Vaikeni sitten hämmentynee nä, ikään kuin kuulostellen jotain, ihmetellen
uutta, outoa maailmaa, johon hänet oli repäisty. Taustaäänenä synnyttämössä oli Suomen Yleisradio. Äänessä oli virkamiesnuottinen uutis herra, joka kertoi presidentti Urho Kekkosen vii meisimmästä Neuvostoliiton-matkasta. Hoitaja kiirehti vaihtamaan kanavaa, ja putki radiossa alkoi soida kauniisti keinuva kappale ”Yön hetket”. Esittäjä oli sointuvaääninen mies. Kätilö pysähtyi oikein kuuntelemaan. ”Kukas se tuo on?” ”Se on tää Reijo… Reijo Taipale. Ihan uus tyyppi”, nuorempi hoitajatar tiesi kertoa. Pojasta kasvoi hymyilevä vekkuli, sellainen avoin, sosiaalinen kaveri, jollaisia hal laisessa korpi kuusien Suomessa ei ole koskaan liikaa. Utelias ja aktiivinen ilopilleri, kaikin puolin salskea miehenalku. Hän oli kaikkien tätien ja muutamien setienkin lemmikki, mieluinen vie ras kaikkialla. Aina ystävällisesti hymyilevä, ih miset huomioon ottava. Mutta kolikon toinen puoli oli äkkinäinen temperamentti: kotipihal la ja koulumatkoilla sattui sekä tapahtui kaiken laista, kulmien muut nulikat oppivat äkkiä va 4
romaan häntä. Ja teini-iässä nuorukaisen nyrkki heilahteli sitten entistäkin hanakammin. Muu takin pientä koiruutta saattoi ilmetä. Mutta kai ken maailman kepposet ja kummallisesti katoi levat tavarat jäivät pääsääntöisesti mysteereiksi – ei niitä koskaan pystytty yhdistämään tähän nuoreen mieheen. Ja vanhemmat tädit totesivat kahvikuppiensa ääressä, että ani harva poikalap si käyttäytyy niin kohteliaasti kuin tämä jo mie hen mittoihin venähtänyt nuorimies. Aina avaa ovet ja muistaa toivottaa hyvät huomenet. Teini tyttösetkin katselivat poikaa aina vain pidem pään. Viime vuosituhatta vielä elettiin. Oli syys kuinen aamu, tulossa mitä kuulain loppukesän päivä. Reijo Taipaleen ensimmäisen levytyksen aikoihin syntynyt mies oli nukkunut tämänkin yön hyvin, hänellä kun oli erinomaiset unen lahjat. Heräillessään mies havahtui äkkiä ajatuk seen, että ilmeisesti hänen ex-avovaimonsa oli juuri tänään synnyttämässä hänelle jälkikasvua. Hampaidenpesun jälkeen mies pirautti Rii nalle. Tämä vastasi vasta viidennellä tuuttauk 5
sella hiljaa mutisten ja söpötti: ”Älä hei tänään soittele… Tarmo on kipee, on tänään ja varmaan huomennakin kotona saikulla, mutta koetetaan loppuviikosta uudelleen, pusipusi.” Seuraavaksi mies koetti saada kiinni Elsaa, mutta tämä ei vas tannut ollenkaan. Mies alkoi turhautua. B eritkin oli kai työmatkalla. Saatanan vosut! On se nyt kumma, pitääkö ruveta laittamaan koko ketjua vaihtoaitioon, perkele! Tylsyys ja levottomuus alkoivat hiipiä puseroon, ja niin mies sitten ra kensi rivakan spiidipaukun. Vaikutus iski saman tien, suonissa kävi vilpoinen purahdus. Juu! Tä mäpäs oli hyvää satsia. Nokareesta tuli odotta mattomankin innovatiivinen olotila. Mies oli saman tien täynnä virtaa. Nyt kiireesti ulos! Ei mitään syytä jäädä tuhlaamaan aikaa sisätiloi hin. Kaupunki saattoi tarjota ihan mitä tahansa. Aivan kaikki oli mahdollista. No limits! Rantakadulla miestä vastaan kolisteli harmaa päinen rollaattorimummo. Ikänainen katseli tut kivasti vastaantulijoiden kasvoja, kuin yrittäen punnita, ketä jokirannan kulkijoista uskaltaisi puhutella. Mummo pysähtyi havaitessaan tyy 6
likkään ja rehdin näköisen miehen: siinäpä oli harvinaisen ryhdikäs herra. Mummo nyökkäsi ja sanoi pienellä äänellä huomenta, ja kertoi ole vansa etsimässä Turun kaupungin edunvalvonta toimistoa. Sitten mummo huoahteli raskaam min ja alkoi avautua – suoraryhtinen nuorimies vaikutti jotenkin niin mukavalta, sellaiselta, jo ka jaksaa kuunnella. Mummo kertoi vesissä sil min, että hänen hulttiopoikansa oli viemässä hä nen viimeisiään. ”Syrämestä ottaa, että on tämmönen risti, et tä poika väkiviinaan ja peleihin törsää kaikki ra hansa, ja siksi minulla nyt on käsilaukussa kaikki minun korut ja valuutat… ja sinne kaupungin edunvalvontatoimistoon minä olen näitä säilöön viemässä. Että jos herra osaisi neuvoa, että missä hän suunnassa…” Mies sanoi, että tämä sattui nyt oikein muka vasti, sillä hän oli menossa aivan samaan suun taan – hänellä kun oli konttori siinä ihan toimis ton naapurissa, voitaisiin mennä samaa matkaa. Mummo huokaisi helpottuneena, ja mies hy myili entistä lämpimämmin. Hän viittoi kädel 7
lään suuntaa ja lähti astelemaan samaa tahtia hy vin hitaasti jurnuttavan rollaattorin kanssa. Kun mummo valitteli, ettei jaksa enää sienimetsälle kään, mies kehaisi poimineensa kymmenen litraa mustikoita ja tietävänsä myös yhden todella iha nan suppilovahveropaikan. Hän johdatti rouvan parinsadan metrin päähän joesta eräälle sisäpihal le Ursininkadulle. Varjoisan pihamaan takaosassa, purku tuomion saaneessa rakennuksessa, oli hänen ”verstaansa”. Heti heidän päädyttyään sisätiloihin mies nappasi kouraansa oven päällä koukussa roikkuvan vasaran. Puoli tuntia myöhemmin mies oli suorittanut inventaarion. Ja todennut, että aamun onnen kantamoinen oli tuonut hänelle hyvää ehkäpä sadanviidenkymmenentuhannen markan edes tä. Ryppyisiä seteleitä oli niin markoissa kuin kruunuissakin, ja lisäksi vielä kasa hopea- ja kultakoruja. Mies säilöi mummelin kevytluisen ruumiin mustaan jätesäkkiin. Rollaattorin hän purki näppärästi osiin, jotka hän päätti jättää 8
seampaan eri roskikseen pitkin kaupunkia. u Ruumiin hän tulisi noutamaan farmariautollaan sitten paremmalla ajalla. Kovin kauan ei tarvin nut tuumailla, minne tämmöisen nippa nappa puolitoistametrisen mummelin voisi kätkeä. Pa raisten suunnalla, miehen syntymänurkilla, löy tyi runsaasti hyviä virtaavia salmia, ja jorpakoita ylittäviä pikku siltoja, joilta oli helppoa tipaut taa lasti uppeluksiin. Romurautaa vain painoksi mukaan. Mies piilotti vanhan naisen omaisuuden kel lariverstaansa sivukomeron seinäpaneelin taakse. Siellä oli jo ennestään arvokelloja, oli sormuksia, lompakoita ja käsilaukkuja. Löytyipä yksi koo kas autopuhelinkin. Mies maiskautti suutaan. Aikaa oli jo vieräh tänyt, vatsanpohjassa alkoi kurista. Nyt olisi oi kein ison lehtipihvin paikka! Ja tietenkin niillä rapeimmilla ranskalaisilla. Iltapäivällä sää alkoi muuttua puolipilviseksi. Kello puoli kolmelta mies ajoi taksilla synnytys laitokselle. Punoittava, tuhiseva käärö lojui Irmelin vie 9
ressä. Irmelin tukka oli takussa ja ilme tutkima ton. Mies ei ottanut vauvaa syliinsä mutta katseli sitä tarkasti. Sopivalta etäisyydeltä, oven pielestä. ”Hitto! Komee on koltiainen. Isänsä poika. Big boy!” Irmeli otti mehulasin ja joi pitkän hörpyn. Sitten hän vilkaisi miestä ja lausahti tasaisella äänellä: ”Okei. Tämä oli tässä. Sä oot nähnyt sun po jan. Siinä on ovi, ja nyt voit lähteä kalppimaan helvettiin, saman tien! Äläkä sinä mulkku tule ikinä enää tapaamaan meitä kahta!”
10