kun u l n ine Ilma
채yte
Sadie Jones
EHKÄ RAKKAUS OLI TOTTA Suomentanut Marianna Kurtto
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
Perjantai. Kello viisi. Pimeys oli laskeutumassa. Luke oli ollut King’s Crossin asemalla kerran aiemmin, silloin kun oli vienyt äitinsä National Galleryyn. Nyt hän käveli puluja kuhisevien korkeiden kaarten alla väkijoukon halki kantamustensa painosta kumarassa, ja hänen äitinsä haamu ja hänen pelkonsa tämän puolesta kulkivat hänen rinnallaan. Matka heidän välillään venyi Luken selästä kuin jänne. Hän ylitti kadun ja meni lehtikioskille, josta osti pinon postikortteja – Buckinghamin palatsi, Towerin vartijoita – ja kaivoi sitten taskustaan lyijykynän. Hän kirjoitti kaksi korttia sisällä kioskissa tiskiin nojaten. Lontoossa. Turvassa. Luke. Molempiin sama teksti. Hän kirjoitti toiseen mielisairaalan osoitteen ja toiseen isänsä 3
kotiosoitteen, meni sitten ulos ja tiputti kortit saman tien nurkalla olevaan postilaatikkoon. Hän ei kuullut niiden putoavan; ne vain katosivat, kaksi pientä liikahdusta kohti vapahdusta. Naru oli leikattu. Silmukka, koukku, verkko oli poissa. Hän oli vapaassa pudotuksessa, uudelleensyntynyt. Hän näki vain harmaata ja mustaa. Autojonoja ja meteliä joka peitti kaiken, ja joukoittain sokeita muukalaisia. Sitten, yhtäkkiä, pitkä katulamppujen rivi syttyi palamaan. Luke oli ainoa joka nosti katseensa; hän käänsi kasvonsa kohti valojen juhlaparaatia. Katulamput tervehtivät hänen vapautustaan hiljaisena kuorona. Autontorven nopea tööttäys palautti hänet todellisuuteen. Hänellä oli yksi suunnitelma eikä yhtään varasuunnitelmaa. Hän katseli ympärilleen puhelinkoppia etsien, työntyi sitten tungoksen läpi ja kiskaisi kopin oven auki. Hän laski kassinsa ja levysoittimensa maahan, mutta ne eivät mahtuneet koppiin vaan kiilautuivat puoliksi ulos. Sade levisi kankaalle tummina tahroina. Puhelinkoppi haisi pissalta, ja 4
sen lasipaneeleihin oli naarmutettu nimikirjaimia kolikolla tai veitsellä. Maalien lohkeilevilla rajapinnoilla oli tupakan polttamia jälkiä. Luke otti metallisesta kotelosta esiin A–D-puhelinluettelon ja selasi ohuita sivuja. Driscoll eli D. Paul Driscoll. Tuottaja. D… Paul Driscoll oli vain muutaman metropysäkin päässä tästä kaikesta tietämättömänä ja ajoi partaansa vettä valuvan peilin edessä asunnossaan Barons Courtissa. Vähällä oli, että hän ei olisi lainkaan kuullut puhelinta auki olevan kraanan vuoksi – mutta kun hän kuuli, hän pyyhki saippuan naamaltaan ja sulki hanan. Soitto oli lakannut. Hän odotti ja katseli samalla kuinka hänen kuvansa ilmestyi peiliin, joka alkoi valua vettä ilman viiletessä. Sitten hän avasi taas kraanan. Hän tiesi, että puhelin ryhtyisi toimeen, jos hänkin tekisi niin. Ja niin kävi. Puhelin odotti vaativana ja räänvärisenä pienellä pöydällä etuoven lähellä. Paul meni sen luo ja nosti luurin. 5
”Paul Driscoll.” ”Terve Paul, täällä on Luke.” ”Kuka?” ”Luke Kanowski.” ”Onko sinulla oikea numero?” ”Toivon niin. Puhelinluettelossa on viisi henkilöä tällä nimellä, ja sinä olet heistä viimeinen.” ”Tunnenko sinut?” Paul kuuli taustalta meteliä, liikennettä. ”Olen Luke Kanowski Sestonista. Olit Minissä Leighin kanssa, vai mikä hänen nimensä oli. Joe Furst?” ”Hitto soikoon. Mitä sinä teet Lontoossa?” ”Toivoin että sinä keksisit jotakin.” Ilta oli pimentänyt huoneen sillä aikaa kun Paul oli ollut peseytymässä. Hän sytytti kattovalon. Äkillinen kirkkaus. Hän muisti aavemaisen Sestonin, pubin, oudon nuorenmiehen joka syyti suustaan Oidipusta – ja kauniin, kurvikkaan Leigh Radleyn, jota ei ollut sen koommin nähnyt. ”Haloo?” Luke Kanowski sanoi rätisevällä äänellä. ”Niin että onko sinulla jotain menoa?” 6
”Joo, odota”, Paul sanoi. Hän mietti hieman lisää. Sanoi sitten: ”Olin juuri lähdössä ulos. Haluatko ottaa kupin kahvia tai jotakin?” ”Kahvia?” Luke sanoi ikään kuin tuo sana olisi ollut kultaa. ”Kyllä.” He tapasivat metroasemalla. Paulilla oli lyhyet hiukset ja työmiehen takki, ja Lukella, joka oli hoikempi, isänsä vanha ilmavoimien mantteli. He seisoivat metrin etäisyydellä ja arvioivat toisiaan. Paul huomasi Luken merimiessäkin ja putkikassin. ”Oletko lähdössä jonnekin?” ”Vastahan minä tulin.” ”Ahaa, selvä…” ”Mitä olet tekemässä?” Luke kysyi innokkaasti. ”Mitäkö olen tekemässä?” Seison jalkakäytävällä Barons Courtin metroaseman vieressä tihkusateessa ja pimeässä… ”Siis että onko sinulla menoa?” ”Olin menossa katsomaan näytelmää.” ”West Endiin?” ”Ei, vaan itse asiassa teatterikouluun. LAMDAan. Opiskelijoita.” 7
”Mitä siellä menee?” ”Kolme sisarta.” ”Pidän siitä. Voinko tulla mukaan?” Paul nauroi. ”Mitä aiot tehdä kaikelle tuolle?” Hän nyökkäsi kohti Luken matkatavaroita. Luke katsoi yllättyneenä kahta kuhmuraista kassiaan, jotka olivat lytyssä hänen vieressään jalkakäytävällä. Levysoitin nojasi niitä vasten. ”Missä sinä majailet?” Paul kysyi, ja Luke hieroi tarmokkaasti niskaansa. Hän värähti, ja värähdys näytti läpäisevän hänen koko kehonsa. Hän nauroi. ”Enpä oikein tiedä”, hän sanoi. ”Tuossa kulmassa on kahvila. Minulla ei ole kotona juuri mitään.” He kävelivät Logan Placella sijaitsevalle teatterille kosteassa kylmyydessä. Luke hypähteli mukana kurkottaen päätään oikealta vasemmalle, katsellen ylös taloihin ja alas jalkakäytävien halkeamiin, ja ikkunoihin ja autojen takaosiin. Hän tulitti Paulia kysymyksillä ja yritti vaientaa itsensä; veri syök8
sähteli kihelmöiden hänen ja hänen ajatustensa läpi, ja hän täyttyi elämästä – oli liian täynnä, liian piukka. Yleensä hän otti avosylin vastaan tämän tutun sähkövarauksen, joka lauloi hänen sisällään, mutta nyt Sestonin ulkopuolella hänet valtasi epätavallinen halu olla normaali – kuin hän olisi ollut päivälomalle päästetty potilas. Paul näytti suhtautuvan Lukeen suopeasti kulkiessaan sateen ja tupakoinnin vuoksi pää kumarassa; hän oli vaitonainen ja ystävällinen. Pieni lämpiö oli ahdas ja täynnä ihmisiä, jotka ravistelivat sade takkejaan ja työntyivät yhdellä yhtenäisellä liikkeellä sisemmäs. Heidän yläpuolellaan, näyttämölle johtavien pariovien takana, oli pimeys. He menivät sisälle. Äänet vaimenivat sitä mukaa kuin ihmiset löysivät paikkansa. Luke pakotti itsensä olemaan hiljaa ja vaikenemaan siitä, että hän ei ollut koskaan aiemmin elämässään käynyt teatterissa. Paul jätti hänet omilleen ja tervehti paria tuttuaan. Luke aisti Paulin ystävällisyydessä hyvin hallittua kireyttä. Hän näki, että Paul halusi tehdä vaikutuksen. 9
”Keitä he ovat?” Luken katse liikkui kasvoista kasvoihin, mustasankaisista silmälaseista pitkiin hiuksiin, jotka roikkuivat tuolin selkänojaa vasten. Hän haistoi hajuveden, johon sekoittui ummehtunutta savunhajua, ja kärähtäneen pölyn joka oli liimautunut hänen yläpuolellaan olevaan telineeseen kiinnitettyjen valojen linsseihin. ”Agentteja. Tuottajia. Opiskelijoiden ystäviä ja perheenjäseniä. He ovat kolmannella vuosikurssilla.” ”Ketkä, opiskelijat vai?” ”Niin, opiskelijat…” Paul vilkaisi Lukeen silmissään häivähdys ivaa. Luke sulki suunsa. Pukuhuoneen ilma oli täynnä pelkoa ja riemukasta jännitystä, kun kukin tyttö suoritti itselleen sopivia rituaaleja: höpötti tai tasaili hengitystä, lämmitteli tai pysyi vaiti. He olivat kuin urheilijoita ammentamassa keskittymiskykyä sisältään. Toiset pukeutuivat rooliasuihinsa kiirehtien, 10
mutta Nina eteni rauhallisesti. Sisarukset menivät lavalle ensin; Ninan vuoro ei olisi vielä ainakaan kahteenkymmeneen minuuttiin. Sen illan jälkeen, kun hänen äitinsä ja Jeremy olivat – Nina ei kyennyt ajattelemaan sitä mitä he olivat tehneet, ja nykyään hän ajatteli vain että he olivat jättäneet hänet ulkopuolelle. Tuon illan jälkeen Nina oli menettänyt sen hauraan otteen, joka hänellä oli ollut Irinan roolista. Hän ei kyennyt katsomaan Jeremyä, hän unohteli vuorosanojaan ja kompuroi läpi viikon mittaisen nöyryytyksen, ennen kuin Richard Weymouth päätti ottaa roolin häneltä pois. Hän vaihtoi Ninan ja Chrissien roolit: Chrissie oli nyt Irina, ja Nina alennettiin palvelijatar Anfisaksi. Jeremyn suoritukseen tilanne ei vaikuttanut. Jos sille jotakin oli tapahtunut, se oli parantunut. Anfisa! Ninan äiti oli sanonut kun Nina oli maannut sohvalla itkemässä. Harmaassa peruukissa ja jossain karmeissa toppauksissa! Sinua ei ikimaailmassa huomata! Marianne ei ollut kertaakaan viitannut Jeremyyn tai vihjannut millään 11
lailla, että Ninan epäonnistuminen voisi kummuta mistään muusta kuin tämän omasta heikkoudesta. Nina taipui ikeen alla helposti: syy ei ollut Mariannen, vaan hänen itsensä. Ja muutenkin hän unohti koko jutun melko nopeasti. Hänen oli pakko. Hänet oli jätetty ulkopuolelle. Hän oli ansainnut sen. Hän katseli nurkastaan miten Chrissie maskeerasi itseään, kuin hänen kasvonsa olisivat ainoa asia maailmassa. Ovelle koputettiin. ”Viisi minuuttia. Täysi talo.” Lyhyt hiljaisuus, purkaus tukahdutettuja kuiskauksia. Naurua. Toivoa. Viisi minuuttia. Chrissie kääntyi Ninan puoleen hiuspinni suussaan. ”Nina, oletko kunnossa?” ”Olen. Onnea matkaan.” Ja Chrissie hymyili ja kääntyi pois. Nina kapusi kömpelöön ja jäykkään rooliasuunsa ja oli kiitollinen mustasta valepuvustaan. Hän piiloutui teatterimaskiinsa, ikävuosien kilven taakse, ja kadehti Anfisaa tämän aseman vuoksi: kadehti Tšehovin 12
hauraan näyttämökodin palvelijattaren rajallisia haluja. Valot syttyivät kohti niukkaa lavastusta, joka koostui muutamasta kiillotetusta 1800-luvun huonekalusta. Ne vaikuttivat modernilla lavalla kuin väärään paikkaan eksyneiltä, ja ne loivat vaikutelman suuresta olohuoneesta. Lavan taka- ja keskiosa muodostui neliskulmaisesta, kirkkaasti valaistusta aukeasta: sen läpi paistoi valkoinen auringonvalo, joka heijastui kuvitellun ulkomaiseman hopeisista puunrungoista. Lavalla istui kolme nuorta naista. Kun he alkoivat puhua, Lukeen iski tunnistamisen pistos – niin hyvin hän osasi näytelmän. Vuorosanojen kuuleminen ääneen lausuttuina aiheutti hänessä tunnekuohun: kun henkiin heräsivät nämä sanat, jotka olivat siihen asti olleet olemassa vain hänen silmiensä ja kirjansivun välisen rajallisen sopimuksen puitteissa. Kolmen tunnin ajan hänen mielensä poukkoili Tšehovin ja seksin välillä. Liian ankara ajattelu, liian syvä tunteminen ja uuden koke13
muksen tuoma innostus tuuppasivat hänet aina kohti puhdasta halua. Hän tutkaili näyttelijättäriä syvän keskittyneesti. Miehet eivät kiinnostaneet häntä yhtä paljon; he näyttivät tekoviiksissään hölmöiltä. Kyseessä oli naisten näytelmä, ja Luke oli pitänyt sitä hauskempana lukiessaan sen – ei komediana, mutta sellaisena joka oli kulkenut polkuaan keveämmin askelin. Tämä Kolme sisarta vaikutti puhtaalta tragedialta. Jonkin ajan kuluttua lavalle tuli Anfisa, palvelijatar, ja Luke sääli kiittämättömässä tehtävässä olevaa näyttelijätärtä: kahdeksantoistavuotias kahdeksankymppisen varsin vähärepliikkisessä roolissa. Luke riisui mielessään naisen peruukin ja esiliinan, ennen kuin siirtyi takaisin kullanruskeahiuksiseen tyttöön, joka valitteli elämäänsä. Tytön ääni oli rajallinen. Lukea – jolle Irina oli niin tuttu – suretti, että hahmo menetti arvoaan tuollaisen tyttömäisen ulosannin vuoksi. Marianne odotti Ninaa autioituvassa lämpiössä. ”Sinulla kesti ikuisuuden!” 14
”Minun oli hinkattava meikit pois. Näytin vanhalta harpulta.” ”Tule nyt”, Ninan äiti sihisi raivoissaan. ”Menikö se hyvin?” ”Tämä on toivotonta.” Marianne puski tiensä väkijoukon läpi: hän pysähtyi kerran antaakseen jollekulle miehelle poskisuudelman ja esitelläkseen tälle Ninan, joka ei kuullut miehen nimeä ja tunsi ainoastaan häpeää ja nolostusta siitä, että he olivat lähdössä pois vaikka muut jäivät juttelemaan ja tapaamaan ihmisiä, kertomaan nimiään ja vaihtamaan katseita ja kohteliaisuuksia; jäivät siihen esityksen jälkeiseen riemuun, joka häneltä jostakin syystä evättiin. ”Se sinun Chrissie Southeysi on yksi tylsimys”, Ninan äiti sanoi. ”Hys! Hän on aivan vieressä. Eikö meidän pitäisi jäädä?” Nina nojautui lähemmäs äitiään ja kuiskasi: ”Äiti! Agentteja!” Hänen äitinsä päästi nopean naurahduksen. ”Ei sinulle, kultaseni, ei tällä kertaa. Sopisiko 15
sinulle jos me vain lähtisimme? Täällä on kamalaa…” Nina tajusi, että hänen äitiään hävetti olla hänen äitinsä, eikä jonkun toisen. Sitten Tad Lambert tarttui hänen käsivarteensa. Harveneva väkijoukko työnsi heitä yhteen. ”Nina!” poika sanoi naurahtaen, senttien päässä Ninan kasvoista. ”Tule meidän kanssa pubiin.” ”Onneksi olkoon, olit loistava”, Marianne sanoi lämpimällä äänellä. ”Te kaikki olitte.” ”Kiitos.” Tad irrotti otteensa Ninasta, virnisti ja katsoi suoraan Marianneen. ”Voinko kidnapata tyttäresi?” Nina olisi voinut halata Tadia; ilta voisi sittenkin olla pelastettavissa. He kaikki erkaantuisivat toisistaan vain muutaman kuukauden päästä, mutta ainakin Nina oli saanut ystäviä. ”Äiti?” ”Älä ole myöhään…” Aivan heidän takanaan olivat Paul ja Luke, jotka kävelivät teatterista ulos. Nina huomasi 16
heidät, kun he ohittivat hänen näkökenttänsä: kaksi nuorta miestä, toinen tumma ja toinen vaalea, kiinnittivät hetkeksi hänen huomionsa ennen kuin hän loi taas katseensa Tadiin ja hymyili, ja irrotti otteensa äitinsä käsivarresta. ”Nähdään myöhemmin, äiti”, hän sanoi ja tunsi kapinallista riemua nähdessään tämän lähtevän. Paul nosti oviaukossa kauluksensa pystyyn, ja Luke etsi katseellaan tähtiä – kuten hänellä oli ollut tapana tehdä Sestonissa, joka oli liian pieni paikka saadakseen yliotteen taivaasta – mutta näki vain kaupungin valojen hajanaisen hehkun. ”Pubiin?” Paul kysyi, ja Luke nyökkäsi. ”Hansom Cab on tässä kadun varrella.” ”Loistavaa”, Luke sanoi ja nyökkäsi. Ja he kaikki lähtivät kulkemaan yöhön. Pubi oli pullollaan paikallisia ja perjantai-illan äkillistä ihmisvirtaa. Viimeisiin tilauksiin oli aikaa kaksikymmentä minuuttia, ja tiskillä oli ruuhkaa. Luke yritti olla kamppaamatta ihmi17
siä kasseillaan ja levysoittimellaan, ja hän vilkuili takaseinän pulloja, jotka kiilsivät viktoriaanis tyylisten jäljitelmälamppujen valossa ja joiden takana näkyi viidakkohenkistä kohokuvioitua tapettia. Kesti hetken, ennen kuin Luke tajusi että Paul ei ollut hänen vieressään, vaan yhä ulkona jalkakäytävällä tupakka suussaan ja kädet syvällä taskussa. Luke notkui väkijoukon laitamilla. ”Mitä?” ”Paskat tästä, mennään meille.” Siispä Luke palasi Paulin luokse jalkakäytävälle; häneltä oli evätty Lontoon tytöt ja suurkaupungin häly. ”Ei tässä ole mitään järkeä ”, Paul sanoi. Hän lähti kävelemään, ja Luke seurasi häntä samalla kun baaritiskiä vasten litistynyt Nina joi gin tonicia ja piti selkänsä käännettynä Jeremy Eltonille. Nina lohduttautui sillä, että oli ajan myötä loihtinut itselleen täydellisen naamion; harva sai koskaan selville, mitä hän tunsi. Hän torjui Tadin esityksen jälkeisen euforian innot18
taman flirttailun ja kesti kunnialla sen, kun Chrissie kertoi silmät yllätyksestä levällään että ei vain yksi vaan kolme agenttia oli ollut kiinnostunut hänestä. Kun la valta pois pääsemisestä johtuva suuri helpotus haihtui, Nina tunsi enää vain itseensä kohdistuvaa pettymystä. Hän katseli ympärilleen ja näki kurssitovereidensa yhtenäisen kirkkailta ja itsevarmoilta vaikuttavia katseita, ja hän tunsi oman lahjakkuutensa ja tahdonvoimansa olevan liian heikkoa ja epävarmaa. Chrissie, eikä hän, oli voittanut pääpotin sinä iltana. ”Olet mielestäni Lontoon seksikkäin ikäneito”, Tad sanoi matkien venäläistä korostusta ja hengittäen kaljahuuruja Ninan kasvoille. ”Etkö voisi nostaa esiliinaasi ja näyttää minulle samovaariasi?” Nina nauroi ja matki Tadin korostusta. ”Voin kyllä näyttää samovaarini jos lupaat viedä minut Moskovaan”, hän sanoi, ”ja jos tarjoat minulle juoman.” 19
Paul ei puhunut, kun he kävelivät lyhyen matkan hänen asunnolleen. Hän laahusti murjottaen Luken edellä portaita ylös. Luke pysyi vaiti: hän oli ei-toivottu vieras, jota kassit painoivat lysyyn, ja hän yritti olla ajattelematta mitä tapahtuisi, jos hänet heitettäisiin ulos. Kun he tulivat sisälle, Paul läimäytti oven heidän takanaan kiinni ja pyyhkäisi valokatkaisijaa, jolloin huoneeseen tulvi niin kirkasta valoa, että se tuntui soivan. Sitten Paul haki tekopuisesta tarjoilukaapista viskipullon ja nosti sen ilmaan. ”Kiitos”, Luke sanoi, ja Paul haki keittiöstä kaksi juomalasia. Hän lorotti niihin viskiä tupakka suussaan, ojensi toisen lasin Lukelle ja meni katsomaan ikkunasta näkyvälle kadulle. Luke piteli täyttä lasiaan ja tempoili ja sätki ja ihmetteli, mitä tehdä. Hänen kassinsa olivat läjässä huoneen keskellä kuin kaksi kuhmuraista ruumista, ja levysoitin nojasi kosteana niitä vasten. Paul murahti kääntymättä ympäri: ”Mitä pidit näytelmästä?” 20
Luke ei ollut liikkunut tai riisunut takkiaan; hän piteli vain viskilasiaan, kuin se olisi ollut näytelmän rekvisiittaa. ”Kun luin sen, pidin henkilöitä todellisina”, hän sanoi nopeasti, ”mutta illan näyttelijöistä kaksi muistutti koulutyttöjä, ja se oli mielestäni surullista. Sanoissa on kaikki. Masha oli heistä paras. Se punapää väänteli vain naamaansa.” Paul kääntyi ympäri kohti Lukea. ”En tiedä mitä helvettiä olen tekemässä”, hän sanoi. ”Niin”, Luke sanoi hämmentyneenä. ”En halua olla insinööri. Olen insinööri. Haluan olla –” hän kangerteli, ”– tuottaja… mutta enhän minä perkele tee muuta kuin käyn teatterissa ja luen ja soittelen ihmisille jotka eivät soita takaisin, eikä minulla helvetti ole pienintäkään aavistusta mitä tehdä asialle. Vihaan työtäni. Olen kuukauden päästä kaksikymmentäkolme! Käytin kaikki isältä saamani rahat tähän kämppään, ja nyt minulla ei ole mitään millä päästä alkuun, ja –” Hän vaikeni ja kulautti viskinsä. Lukesta vai21
kutti siltä, että Paul ei ollut kovin harjaantunut juomari; kulaus oli liian suuri kerralla nieltäväksi. Hetken päästä Paul tointui selvästikin nolostuneena siitä, että oli joutunut kakomaan ja että oli pitänyt moisen puheen ja paljastanut tilanteensa. ”Oletko insinööri?” Luke kysyi. Paul nyökkäsi kasvot punaisina ja huusi sitten: ”EN!” Luke tiesi, että alkaisi nauraa, ja purskauttikin sitten eräänlaisen räjähdyksenomaisen HA-äänen, joka sai Paulin pään kouristumaan häntä kohti. ”Mikä nyt on niin pirun hauskaa?” Paul kysyi, mutta oli alkanut itsekin nauraa ennen kuin oli saanut lauseen loppuun. Hän kakoi yhä viskin jäljiltä. Hän lakkasi nauramasta ja rentoutui silminnähden hengittäen samalla sisään ja ulos kuin kaksi kertaa hänen ikäisensä mies. Hän istahti sohvan reunalle ja katsoi tyhjään lasiinsa. ”Paskat siitäkin”, hän sanoi suhteellisen reippaana. Luke ojensi hänelle oman lasinsa, joka oli yhä 22
täynnä. Paul sanoi ”joo” ja laski oman tyhjän lasinsa lattialle. ”Mitäs noissa sitten on?” Paul nyökkäsi kohti Luken kasseja; siirtyi mielihyvin muihin aiheisiin, pois tunnustusten kiusallisuudesta. ”Vaatteita. Kirjoja. Tavaraa.” ”Aika paljon tavaraa, vai mitä?” Paul sanoi. Luke polvistui maahan ja avasi putkikassin vetoketjun. Hän nosti sieltä kirjan. ”Kolme sisarta, näetkö? Ja siinä on –” hän tarkisti repaleisen etukannen, ”myös Kirsikkapuisto ja Vanja-eno.” ”Upeaa”, Paul sanoi. ”Toin myös Fitzgeraldini ja Brechtini, koska ilman niitä ei ihminen pärjää, eihän?” Luke sanoi ja näytti Paulille toista kirjaa. ”Ja Shakespeareni – Kafkat… ja sitten… joitakin muita juttuja. En voinut jättää levyjäni.” Hän avasi toisen kassin ja esitteli Paulille sen sisältöä kuin perhevalokuvia. The Freewheelin’ Bob Dylan, The Velvet Underground, Leonard Cohen… 23
”Ja mitäs tuolla on?” Paul sanoi osoittaen levyjen alla olevia muistikirjoja, jotka olivat piirustusten peitossa ja pölyn ja musteen likaamia. ”Jotain kirjoituksia. Sen sellaista.” Tummansinisiä, kangaspäällysteisiä vihkoja oli ainakin kymmenen. Niiden kansiin oli riipusteltu geometrisia ja käärmemäisiä kuvioita. ”Piirrätkö myös?” Paul kysyi. ”En kovin paljon tällä hetkellä”, Luke sanoi ajatellen krusifiksia ja sitä, että ilmeisesti hänen valintansa oli kohdistunut sanoihin. Hän mietti mitä se merkitsi. Hän nousi istumaan ja nosti jalat eteensä. Hän lepuutti kyynärpäitään polviaan vasten ja katseli kasseista sisälmysten lailla leviävää omaisuutta jonkin isänrakkautta – tai äidinrakkautta – muistuttavan tunteen vallassa. Paul laski käsistään toisen viskilasinsa, johon oli hädin tuskin koskenut. Juoma oli jo lämmittänyt ja pehmittänyt häntä, ja hän nousi ylös, avasi hieman ikkunaa, sytytti tupakan ja istuutui alas. ”Tehtävää olisi niin hirveästi”, hän sanoi Lukelle 24
ahnaasti, sellaisen ihmisen levottomuudella, joka kuulee kellon tikittävän ja vievän hetkiä mukanaan. Luke loi avoimen katseen ylös Pauliin, ikään kuin olisi tiennyt mitä Paul aikoi sanoa; ikään kuin tämä olisi puhunut heidän molempien puolesta. Paul veti tupakastaan pitkän henkosen ja puhui hiljaa savun läpi kohtaamatta Luken katsetta. ”En ole lahjakas. Se ei haittaa minua. Pidän siitä. Lahjakkuus on…” Hän rypisti otsaansa kykenemättä ilmaisemaan sitä, minkä puute häntä ei vaivannut. ”Mutta haluan olla osallinen. Tiedän mikä on hyvää. Olen kyllästynyt painamaan nenääni sitä saatanan ikkunaa vasten. Niin paljon on tekeillä, ja haluan olla siinä mukana, mutten tiedä miten sinne pääsee.” Luke nyökkäsi. ”Isäni on rakennesuunnittelija. Hän on menestynyt mies. Oli mukana tekemässä Postitalon tornia.” Hän heilautti peuka loaan suunnilleen tornin suuntaan. ”Hän tietää mitä hän on. Hän tuli tänne Yorkshiresta. Hän rakentaa ja on sitä mieltä, että minunkin pitäisi. Minä tein niin kuin 25
hän halusi. Hankin tutkinnon. Uskoin että pystyisin miellyttämään häntä ja itseäni, mutten pysty. Tulen hulluksi kun joudun esittämään olevani joku sellainen, joka en ole.” ”Sanoit että olet tuottaja.” Luke painosti Paulia, sillä hän halusi kuulla totuuden. Paul nousi ja meni nurkkakaapille. Hän avasi sen ja otti esiin koskemattoman suorakulmaisen laatikon, jonka päällä oli osoitetarra. Hän ojensi sen Lukelle ja istui taas alas. Laatikko oli yllättävän painava. Luke nosti kannen. Laatikko oli täynnä: siellä oli pino nimikoituja papereita, jotka olivat käyttämättöminä paperinauhasineteissään. Paul Driscollin tuotannot. ”Teetätin nuo vuosi sitten. Ylikin. Tuottaja? Ei. Sittemmin on käynyt ilmi että olen insinööri, joka käy teatterissa.” Hän väläytti puolittaisen hymyn. ”Irtisanouduin töistäni Sestonissa viime kuussa”, Luke sanoi. ”Minulla on noin sataviisikymmentä puntaa. Toivon että voin sen turvin pysytellä poissa tarpeeksi kauan.” 26
”Mistä?” ”Sestonista. Ja.” Luke ei kadottanut sanojaan vaan vaikeni. Paul nojasi ruskeaa sohvaa vasten tuhkakuppi vatsansa päällä ja katseli ylös kohti kattolampun armottoman häikäisevää valoa. Laatikkomainen tila – ja he kaksi sen sisällä – oli valaistu kuin tutkintahuone. Luke melkein odotti valkotakkisen laboratorioteknikon nostavan katon pois ja tökkivän heitä jättimäisellä lyijykynällä. Hiljaisuus odotti hänen panostaan, vaati häneltä tunnustusta vastineeksi sille, jonka Paul oli lausunut. Hän ei tiennyt mitä sanoisi, mutta hän tiesi että hänen sanansa luultavasti määrittäisivät hänet. Hän olisi halunnut ilmaista sen, kuka hän oli, omien toiveittensa polun – mutta hänen suustaan tulivatkin aivan toiset sanat. ”Äitini on mielisairaalassa”, hän sanoi. ”Hän on ollut siellä siitä asti kun olin viisivuotias. Eikä hän pääse sieltä pois.” Sanat kaivautuivat hänestä ulos kuin haava. Hän ei halunnut enää koskaan joutua toistamaan niitä. 27
Paul oli vaiti. Hän laski katseensa joko myötähäpeästä tai kunnioituksesta, ja lopulta hän kysyi: ”Millainen sinun isäsi on?” ”Hän on puolalainen.” Luke ei kokenut tarvetta sanoa enempää. ”Eikö nimesi olekin juutalainen?” ”Kaikki luulevat niin. Se on puolalainen. Kanowski.” ”Haluat pysytellä poissa– tehdäksesi mitä?” Hiljaisuus. ”En tiedä.” Tulevaisuus oli läsnä huoneessa pelkoa muistuttavana tyhjyytenä. Paul katseli yhä ylös kattoon. Luke, joka oli lattialla, katsahti koskematonta paperilaatikkoa. Hän sujautti neljä sormea löysän paperinauhan alle ja sulki nyrkkinsä. Nauha katkesi napsahtaen. Hän nosti yhden nimikoidun paperin ilmaan ja käänteli sitä valossa. He eivät lausuneet enää sanaakaan. Mitä tahansa he olivatkin etsimässä, he etsisivät yhdessä. 28