Mikael Pentikäinen: Luottamus

in Ilma

en

n채 luku

yte

MIKAEL ..

PENTIKAINEN Luottamus

Kustannusosakeyhtiรถ Otava

Median mahti ”Tuolla kauempana lehtimiesparvella istuu neljäs valtiomahti, jolla on vaikutusvaltaa enemmän kuin kaikilla kolmella yhteensä.”

Edmund Burke

”Mediavalta on kuin mielisairaan diktatuuria, ennalta arvaamatonta ja sattumanvaraista.”

Christopher Wegelius

”Tilaa saa sellainen, jolla on jokaiseen monimutkaiseen asiaan yksinkertainen, selkeä ja hauska vastaus, joka on väärä.”

Erkki Liikanen 3

Median tehtävä on vahtia vallanpitäjiä ja sitä kautta vahvistaa luottamusta yhteiskuntaa kohtaan. Ihmiset voivat luottaa järjestelmään, kun tietävät, että sitä vahditaan vapaasti ja he voivat itsekin median kautta nostaa esiin epäkohtia sekä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Demokratia tarvitsee vahvan ja itsenäisen julkisen sanan. Valta korruptoi, jos sillä ei ole vahtijaansa – se korruptoi myös mediaa itseään.

Sana media sisältää kaikki tiedotusvälineet. Naseva sana kätkee kirjavan toimijajoukon, vakavaa lehdistöä, pieniä radioita, valtavia globaaleja verkkopalveluita, Yleisradion palvelun ja kapean yleisön harrastelehtiä. Mediatoimijoilla on erilaisia lähtökohtia, arvoja ja resursseja, siksi mediasta puhuttaessa kannattaa välttää yleistyksiä.

Luottamus mediaan vallan vahtina vaatii paljon ennen kaikkea medialta itseltään. Pitää olla luotettava, löytää merkityksellisiä aiheita, kaivaa epäkohtia ja lai4

minlyöntejä, esittää oikeita kysymyksiä ja hakea niihin vastauksia tavalla, joka luo luottamusta. Ilman oikeita kysymyksiä saadaan harvoin hyviä vastauksia. Media ei ole pystynyt hoitamaan tehtäväänsä kovin hyvin, esimerkiksi Kansan Arvot 2013 -tutkimuksen mukaan myös Suomessa luottamus mediaan on heikko. Noin puolet vastaajista sanoo, ettei luota mediaan kovin paljon ja vain neljännes luottaa erittäin tai melko paljon.

Tiedebarometri 2013:n mukaan 42 prosenttia tuntee hyvin tai melko suurta luottamusta mediaa kohtaan.

Suomessa tehdään kuitenkin paljon laadukasta ja eettisesti kestävää journalismia.

Monet muistavat vuosikymmenien takaa median itsesensuurin, joka johti ulkopoliittiseen aristeluun ja yksipuoliseen kirjoitteluun. Risto Uimonen on luonnehtinut aikaa ”kunniattomaksi” ja ”poliittisen journalismin ja poliittisen eliitin kyyristelyn pohjanoteeraukseksi”. Itsesensuuri levisi Uimosen mukaan ulkopolitiikasta myös sisäpolitiikan puolelle.

Onko tänä päivänä samanlaista itsesensuuria? En sellaista tunnista. Vallan­pitäjät saavat ansionsa mu5

kaan, joskus enemmänkin. Journalistit ovat olleet itse­ sensuurin kauden jälkeen kriittisiä poliitikkoja kohtaan. Poliitikot saivat kovaa kohtelua viimeksi vaalirahajupakassa. Viime vuosina erityisen kriittisesti on käsitelty talouselämän johtajia. Aiheina ovat olleet palkitseminen, hyvä veli -verkostot, veroparatiisit sekä ylipäänsä talouden ja yritysten heikko kehitys.

Kaikkialle kriittisyys ei kuitenkaan ulotu. Uusi itsesensuuri on tullut toimituksiin. Sen on tuonut tulevan pelko, jota aiheuttavat toimialan murros ja mediayhtiöiden heikentynyt talous sekä niiden tuoma irtisanomisten uhka. Moni pelkää työpaikkansa puolesta ja on kadottanut rohkeutta, jota laadukas journalismi edellyttää. Vahvan talouden tuoma riippumattomuus on heikentynyt. Tämä on johtanut arkailuun, joka koskee eniten uutisointia oman yhtiön, sen isojen asiakkaiden ja tärkeimpien sidosryhmien asioista. Moneen toimitukseen on hiipinyt uusi uutiskriteeri: oman median ja omistaja­yhtiön asian edistäminen journalismin keinoin. Se ei näy usein, mutta näkyy liian usein. Se ei koske kaikkia, mutta koskee monia. Joskus siihen liittyy kilpailijan tarkoituksellinen lyöminen ja vähättely.

6

Toimitusten on pidettävä puolensa, jotta riippumattoman journalismin edellytykset säilyvät. ”Vapauden ja riippumattomuuden siivet eivät koskaan kasva takaisin, kun ne kerran oma-aloitteisesti menettää”, Janne Virkkunen kirjoittaa kirjassaan Päivälehden mies. ”Toivottavasti esimerkiksi käsitys siitä, ettei toimitus voisi toimia kaikissa mediataloissa täysin itsenäisesti, puhtain journalistisin perustein, on väärä. Kolmen merkittävän julkaisun – Nyky­päivä, Demokraatti ja Helsingin Sanomat – päätoimittajien lähes perustelemattomat potkut syövät koko median uskottavuutta”, Kari Väisänen kirjoittaa pamfletissaan. Hampaaton journalismi edes omissa asioissa ei ole kenenkään etu – vähiten omistajan, koska se syö uskottavuutta.

Lukijan, katsojan ja kuulijan kannattaa seurata, miten kukin media käsittelee omia asioitaan. Ei ole tavatonta, että omia asioita käsittelevistä jutuista puuttuu journalistin kriittisyys. Siksi olisi tärkeää kertoa jutuissa, milloin niissä käsitellään omaan yhtiöön liittyviä asioita. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Suomen Tietotoimisto tekevät näin kiitettävän johdonmukaisesti.

7

Oman yhtiön asiaan liittyvä vaikuttaminen lehti­ talojen sisällä on yleensä hienovaraista. Se voi tapahtua sitomalla toimitusten johtoa palkitsemismallein ja johtamisjärjestelyin tukemaan sisällöllisesti yhtiön asiaa. Se voi tapahtua johdon ja omistajien välillä hyvinkin suorasukaisen palautteen kautta. ”Palaute olikin ajoittain hyvin suoraviivaista ja jyrkkää”, Virkkunen muistelee Aatos Erkon ripityksiä.

Palaute myös omistajilta toimituksiin on tärkeä asia, valtaosa siitä on suotavaa ja rakentavaa sekä vuoropuhelu välttämätöntä myös mediatalon sisällä. Palaute muuttuu painostukseksi, jos toimituksen johto kokee asemansa uhatuksi ja siihen liittyy edes peitelty viesti sitoa jonkun asema sisältöön. Sellainen rapauttaa riippumattomuuden kulttuuria ja luo pelkoa.

Vallanvahdin roolin vuoksi mediaa kutsutaan neljänneksi valtiomahdiksi. Sanonnan taustalla on paroni Montesquieun (1689–1755) kirjassaan Lakien henki esittelemä vallan kolmijako-oppi, jonka mukaisesti on lainsäädäntö­valta eli lakeja säätävä parlamentti, toimeenpanovalta eli hallitus ja sen johtama virkakoneis8

to sekä tuomiovalta eli tuomioistuimet, ja nämä toimivat itsenäisesti. Kolmijako-oppi on perustava osa länsimaisten demokratioiden hallinto­muotoa.

Brittipoliitikko Edmund Burken (1729–1797) kerrotaan sanoneen, että on kolme valtiomahtia, ”mutta tuolla kauempana lehtimiesten parvella istuu neljäs valtiomahti, jolla on vaikutusvaltaa enemmän kuin kaikilla kolmella yhteensä.”

Yhteiskunnan tasapainoinen kehitys vaatii eri mahtien tasapainoa ja vallan vahtia. Vakavan median keskeinen tehtävä on valvoa valtaa – muita valtio­mahteja, myös yrityksiä ja järjestöjä, jotka ovat merkittäviä vallan­käyttäjiä. Tämän vuoksi median ja muiden välillä on jännite. Median pitää vahtia myös itseään.

Median toiminta kasvaa sananvapaudesta, joka on ihmisoikeus. Suomessa sananvapaus on kirjattu perustuslakiin nauttimaan sen suojaa: ”Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.” Sananvapaus on kirjattu samassa hengessä myös EU:n perusoikeus­ kirjaan: ”Jokaisella on oikeus sananvapauteen. Tämä 9

oikeus sisältää mielipiteenvapauden sekä vapauden vastaanottaa ja levittää tietoja tai ajatuksia viranomaisten siihen puuttumatta ja alueellisista rajoista riippumatta.”

Lehdistönvapaus kumpuaa sananvapaudesta. Se on sanan­vapauden käyttämistä tiedotusvälineissä. Lehdistönvapaus on tiedotusvälineiden vapautta sensuurista sekä valtion ja esivallan painostuksesta. Lehdistönvapaus on kansanvaltaisen järjestelmän kulmakivi, ja siksi kirjattu monen maan perustuslakiin.

Sananvapaus ei ole itsestäänselvyys, vaikka se Suomessa siltä tuntuu. Suomi on ollut pitkään kärkisijoilla lehdistönvapaustilastoissa, mikä on hieno asia. Toimittajat ilman rajoja -järjestön vertailussa Suomi on lehdistönvapaudessa kärkimaa ennen Hollantia ja Norjaa.

Lehdistönvapaudessa seitsemän heikointa ovat Kiina, Iran, Somalia, Syyria, Turkmenistan, Pohjois-Korea ja Eritrea. Maanosista vahvin lehdistönvapaus on Euroopassa ja heikoin Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.

Suomen ykkössijoituksesta huolimatta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on toistuvasti tulkin10

nut sananvapautta Suomen oikeusistuimia rohkeammin. EIT on painottanut journalistien erityis­tehtäviä ja hyväksynyt, että toimittaja julkistaa asioita myös poleemisesti ja provokatiivisesti. Se on EIT:n mukaan osa yhteiskunnallista valvonta­tehtävää.

Suomessa unohtuu helposti, että maailman väestöstä vain runsaat 15 prosenttia elää vapaissa maissa, ja että toimittajan ammatissa on vaaransa. Toimittajia on kuollut työtehtävissä 2000-luvulla reilusti yli tuhat.

Vuonna 2012 toimittajia kuoli työtilanteissa Kansainvälisen lehdistöinstituutin (IPI) mukaan 132, mikä on eniten sitten vuoden 1997, johon IPI:n tilasto ulottuu.

Toimittajia istuu jatkuvasti vankiloissa työnsä ja mielipiteidensä vuoksi. Suurin toimittaja­vankila on Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan Turkki. Sen kaltereiden takana on erityisesti journalisteja, jotka ovat arvostelleet hallitusta kurdikysymyksen hoitamisesta.

On hyvä muistaa myös vapaan median ja hyvinvoinnin suhde. ”Itsenäisissä ja demokraattisissa maissa, joissa on suhteellisen vapaa lehdistö, ei ole koskaan ollut merkittävää nälänhätää”, talousnobelisti Amartaya Sen on todennut.

11

Ruotsalaiseritrealainen toimittaja Dawit Isaak, ikätoverini ja kollegani, rakasti maataan ja journalismia niin paljon, että muutti Ruotsista Eritreaan tekemään lehteä. Isaak suututti Eritrean vallanpitäjät, jotka laittoivat hänet vankilaan ilman oikeudenkäyntiä – New Yorkin terrori-iskujen jälkimainingeissa, jolloin maailmaa ei kiinnostanut, mitä Eritreassa tapahtuu. Isaak on ollut tätä kirjoittaessa vankilassa yli kaksitoista vuotta eikä kukaan Eritrean hallinnon ulkopuolella – edes oma perhe, vaimo ja kolme lasta – tiedä, onko hän elossa. Isaak sai vuonna 2011 maailman sanomalehtien sananvapauspalkinnon, Kultaisen kynän. Hetki oli koskettava. Palkinnon nouti Isaakin veli siinä toivossa, että hän voi vielä joku päivä ojentaa sen vapaalle veljelleen.

Lehdistönvapaus antaa toimituksille valtaa ja vallan mukana vastuun. Suomessa median vapautta ja itsenäisyyttä korostaa sananvapauslaki, joka antaa vastaavalle toimittajalle yksiselitteisen oikeuden päättää sisällöstä. Lain 4. pykälässä todetaan: ”Vastaavan toimit12

tajan tehtävänä on johtaa ja valvoa toimitustyötä, päättää aikakautisen julkaisun, verkko­julkaisun tai ohjelman sisällöstä sekä huolehtia hänelle tässä laissa säädetyistä muista tehtävistä.” Päätoimittajan päätösvalta ja vastuu koskee myös mainontaa.

Päätoimittajien vahva asema on perua itsenäisyyden ajan alusta. Sillä haluttiin välttää mielivalta, johon Venäjän viran­omaiset syyllistyivät sortokausien aikana. Silloin sisältöjä sensurointiin ja lehtiä lakkautettiin. Esimerkiksi Päivälehti lakkautettiin ainiaaksi heinäkuussa 1904. Muutamia päiviä myöhemmin Päivälehden tukijat perustivat Helsingin Sanomat.

Toimitusten itsenäisyyttä ja riippumattomuutta korostetaan myös Journalistin ohjeissa, sen alkukappaleissa: Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulko­puolisille.

Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen 13

ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.

Sananvapauslain ja Journalistin ohjeiden selkänoja on päätoimittajille vahva. Lehtiyhtiön omistaja, hallitus tai toimitusjohtaja ei voi tulla lakia rikkomatta määräämään sisällöstä. Myöskään toimitus ei voi kävellä päätoimittajansa yli. Omistaja voi kuitenkin vaikuttaa vaihtamalla päätoimittajan, jos tämä ei toimi hänen haluamallaan tavalla ja linjalla.

Olen eri tehtävissäni – muun muassa STT:n päätoimittajana ja Sanomalehtien liiton puheenjohtajana – kiertänyt paljon lehtitaloja ja keskustellut yhtiöiden toimitusjohtajien ja päätoimittajien kanssa. Usein mediatalossa toimitusjohtajan ja päätoimittajan välillä on jännite. Se voi liittyä päätoimittajan vahvaan asemaan, mutta myös resurssikeskusteluun tai siihen, miten media käsittelee yhtiön suuria asiakkaita.

Viime aikoina jännitteet ovat kasvaneet talous14

ongelmien vuoksi. Samalla on nähtävissä, että mediatalojen sisäisessä valtatasapainossa punnus on kallistunut talousjohdon suuntaan toimitusten johdon kustannuksella. Moni päätoimittaja on tämän todennut. Moni talousjohdon edustaja myös tekee tämän selväksi omille sidosryhmilleen.

Esimerkiksi Sanoman hallituksessa tai ylimmässä johdossa ei ole enää journalisteja. Kun itse olin konsernin johtoryhmässä 2004–2010, johtoon ja hallitukseen kuului journalisteja. Esimerkiksi Hufvudstadsbladetia julkaiseva KSF Media kulkee toiseen suuntaan: se kertoi etsivänsä yhtiön johtoon henkilöä, joka hallitsee sekä journalismin että liikkeenjohdon.

On tärkeää, että lehtiyhtiön talousjohto ja omistajat ymmärtävät journalistisen integriteetin merkityksen. Se on uskottavuuden ydin. Monen median uskottavuus on jo nyt valmiiksi heikko, eikä sitä pidä enempää heikentää. Osa mediayhtiöiden johdosta ymmärtää tämän oikein hyvin, ja myös toimii sen mukaisesti.

15

Media voi käyttää valtaansa vähemmän vastuullisesti.

Lehdistönvapaus on loistava demokratian turva, mutta voi pervertoitua, Maija-Riitta Ollila varoittaa. ”Mikä tahansa voidaan haluttaessa naamioida demokratian puolustamiseksi: sanotaan, että meillä on kansalaisina oikeus tietää kaikki mahdollinen poliitikoista ja näköjään myös muista julkisen tehtävän hoitajista. Tämä ajatus on perusteltavissa huterasti, jos ollenkaan”, hän kirjoittaa. Ollilan mielestä lehdistönvapautta hyödyntäen murennetaan kansalaisten oikeuksia.

Oikeusjuttuja mediaa vastaan nostetaan harvoin, ja vaikka kantaja ne voittaisi, maine on mennyt kohun alku­metreillä eikä korjaannu, vaikka oikeus vapauttaisi epäilyistä. Lehdistönvapautta tulee käyttää epädemokraattisia hallintoja vastaan, ei yksittäisten ihmisten rusentamiseen, Ollila edellyttää.

Ollilan mielestä suuretkin mediat – kuten Helsingin Sanomat ja Yleis­radio – saattavat Suomen oloissa käyttäytyä kuin Liisa ihmemaassa -sadun kuninkaalliset, ”jotka kirkuvat ’pää poikki’ aina kun jonkun alamaisen käytös heitä ärsyttää”. En tunnista pää poikki -kirkumisia johtamistani toimituksista, vaikka aina ei 16

ole onnistuttu. On tulkittu väärin, liioiteltu ja julkaistu virheellisiä tietoja. Täydellistä juttua, lehteä tai uutis­ lähetystä ei ole ilmestynyt. Silti voi todeta, että Suomessa media käyttää vapauttaan pääosin vastuullisesti. Tämä johtuu toimivasta itsesäätelyjärjestelmästä ja vahvasta toimituskulttuurista, joka tosin uhkaa uuden median ja säästöjen paineessa rapautua.

Suomessa ja monessa muussakin maassa media säätelee itse toimintaansa lainsäädäntöä tiukemmin. Suomessa itsesäätelyelin on Julkisen sanan neuvosto (JSN), jonka periaatteet on kirjattu Journalistin ohjeisiin.

JSN:n toimintaan ovat sitoutuneet alan merkittävät toimijat. JSN:lle voi kannella kuka tahansa, ja sen päätökset otetaan mediassa yleensä vakavasti. JSN voi tarttua virheisiin, joihin lain koura ei välttämättä ulotu. Viime aikoina on nähtävillä merkkejä siitä, että isotkin toimijat vähättelevät JSN:n langettavia ratkaisuja – varsinkin, jos ne koskevat omaa toimintaa. Itsesäätelyn kritiikki omassa asiassa on vastoin itsesäätelyn henkeä. Itsesäätely perustuu siihen, että siihen sitoutuneet kunnioittavat sen päätöksiä.

17

Median valta on asioiden nostamisen, esillä pitämisen, kommentoimisen ja unohtamisen valtaa. Se on myös epäkohtiin tarttumisen, puheenaiheiden valinnan ja vaikutelmien luomisen valtaa ja portinvartijan valtaa.

Median valta perustuu siihen, että se vaikuttaa kansalaisiin sekä heidän valintoihinsa ja mielipiteisiinsä.

Median vallankäyttöä ohjaa usein sentimentalismi, ajatus, jonka mukaan raskaimmin kärsineen näkemys on vilpittömin, kuten Matti Apunen on sanonut. Pieni ihminen on mediassa yleensä oikeassa. ”Siksi media etsii mieluummin kärsimystä kuin kokonaiskuvaa.

Siksi vaikka­pa rikoksen uhriksi joutuneesta ihmisestä tulee hetkeksi kriminaalipolitiikan asiantuntija, jonka mielipidettä ei aseteta kriittiseen vastavaloon”, Apunen on todennut.

Median vallasta kertoo myös yhteiskunnan ”mediallistuminen”, kuten Risto Uimonen luonnehtii. Moni olennainen asia tapahtuu tiedotusvälineissä, joko suorina lähetyksinä televisiossa, radiossa ja netissä tai niin, että tapahtuneet kerrotaan toimittajille välitettäväksi niin pian kuin mahdollista – viimeistään aamun lehdissä. Sotiakin pyritään käymään mediassa, televi18

siossa ja verkossa. Näkyvyys on tärkeää, kun taistellaan tuesta ja sympatiasta. Mediallistumisessa on kysymys osin siitä, että tehdyt ratkaisut tulevat näkyviksi vasta, kun niistä tulee tieto kansalaisille ja kansalaiskeskustelu voi alkaa.

Risto Uimonen arvioi 2009 ilmestyneessä kirjassaan, että journalistit olivat vaikutusvaltansa huipulla, ja sieltä ei voi enää nousta ylöspäin. Journalistit todella saattoivat olla valtansa huipulla joitakin vuosia sitten. Sen jälkeen he ovat tulleet alaspäin, ja tulevat yhä. Valtaa vie sosiaalinen media, mutta myös monen viestimen uskottavuuden rapautuminen, jota on vauhdittanut kävijämääriin keskittyvä verkkojournalismi. ”Kuka hän on” -otsikointi sekä epätarkat, kiireessä tehdyt siteeraukset syövät luottamusta. Alkuperäisen jutun mahdolliset virheet ja vinoutumat kertautuvat, kun juttu leviää eri puolille. Tällainen syö alan uskottavuutta ja suuren yleisön luottamusta. Vika ei ole verkon vaan tavan, jolla juttuja sinne tehdään.

Median murros muuttaa mediavallan luonnetta ja painopisteitä. Aiemmin mahti saattoi perustua uutisten kertomisen lisäksi toimittajien ja haastateltavien 19

oivalluksiin ja näkökulmiin. Tänään media vaikuttaa ennen muuta läpi vuorokauden pyörivän nopean tiedonvälityksen luoman asialistan sekä herättämiensä mielikuvien ja tunnetilojen kautta. Oivaltavan journalismin rooli ei ole vähentynyt, mutta sen varaan on entistä vaikeampi rakentaa liiketoimintaa. Siitä on tullut vientituote, joka on helppo kopioida omaan palveluun maksamatta mitään.

Ja vaikka valtaa on, se on rajallista. Media on esimerkiksi pitänyt vuosikausia esillä yritysten palkitsemista ja johtajien palkkojen nousua. Tällä ei ole ollut kuitenkaan sanottavaa merkitystä – ennen viime aikoja, jolloin jotkut johtajat ovat itse alkaneet vaatia malttia kollegoiltaan, jotta yritysjohto olisi uskottava puhumaan palkkamaltin puolesta.

Toimittaja ei seuraa vallanpitäjiä vain katsomosta, vaikka hänen pitäisi pysyä raportoimiensa kiistojen ulkopuolella. Journalistista tulee helposti osapuoli, kun hän kaivaa tietoja, kirjoittaa näkökulmia ja luo mielikuvia.

Poliittisissa skandaaleissa asioiden hallinta siirtyy politiikan eliitiltä tiedotusvälineille ja poliitikko jää yk20

sin riepoteltavaksi, entinen kansanedustaja Arja Alho, yksi mediakohun kohde, toteaa väitöskirjassaan.

Vaikka toimittajasta tulee usein toimija, salaliittoteorioihin ei kannata uskoa. En ole sellaisiin törmännyt, vaikka toimittajat pitävät yhteyttä keskenään. Varsinkin kilpailevien medioiden toimittajilla on jatkuva uutiskilpailu. Useimpia toimittajia pitää liikkeessä uutisnälkä.

Presidentti Mauno Koivisto puhui 1980-luvulla sopuli-ilmiöstä, jolla tarkoitetaan toimittajien keskittymistä samaan aiheeseen yhtä aikaa. Se perustuu median dynamiikkaan ja uutiskilpailuun eikä salaliittoihin; kun on kuuma aihe, jokainen haluaa siitä lisää uutisia ja näkökulmia, ja silloin moni muu aihe jää katveeseen. Siksi hyvä toimitus etsii sopuli-ilmiön keskellä muita hyviä aiheita. Niiden äärelle saa yleensä käydä rauhassa.

Sopuli-ilmiön on avannut tarkasti Le Monde Diplomatiquen päätoimittaja Ignacio Ramonet kirjassaan Median tyrannia: ”Mitä enemmän tiedotusvälineet puhuvat jostakin asiasta, sitä enemmän ne ovat kollektiivisesti vakuuttuneita siitä, että tuo aihe on korvaa21

mattoman tärkeä ja että sille on uhrattava enemmän aikaa, voimavaroja ja journalisteja. Tiedotusvälineet stimuloivat itseään tällä tavoin, kiihottavat toisiaan, koettavat ylittää itsensä ja toinen toisensa, ja kulkeutuvat kohti hallitsematonta uutisointia eräänlaisessa pahoinvointiin saakka päihdyttävässä, pyörryttävässä syöksykierteessä.”

22