Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Page 1

ine Ilma

n lu

채yt kun

e


Siri Hustvedt

Säihkyvä maailma Käsikirjoituksesta suomentanut Kristiina Rikman

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava


Rachel Briefman (kirjallinen lausunto)

Myönnyin osallistumaan tähän kirjaprojektiin vasta keskusteltuani pitkään Maisie ja Ethan Lordin, samoin kuin Bruno Kleinfeldin, Harrietin viimeisten vuosien elämänkumppanin, kanssa. Kävin myös kirjeenvaihtoa professori Hessin kanssa ja vakuutuin siitä, että tämä kirja ystävästäni Harriet Burdenista valaisisi hänen elämänsä ja työnsä aspekteja niille lukuisille ihmisille, jotka ovat vasta nyt löytäneet hänen taiteensa. Harriet ja minä tapasimme Hunter High 3


Schoolissa vuonna 1952 ollessamme kahdentoista vanhoja. Siihen aikaan Hunterissa oli vain tyttöjä. Istuin Harrietin vieressä ranskantunnilla ja ennen kuin olin sanonut hänelle sanaakaan, näin hänen piirtävän. Vaikka hän näytti seuraavan opetusta – hän oli aina valmis taivuttamaan verbejä – hän ei lakannut piirtämästä. Hän piirsi kasvoja, käsiä, vartaloita, koneita ja kukkia vihkoonsa ja sen kansiin, suttupaperinpalasille, minne vain missä oli paljasta tilaa. Hänen kätensä näytti liikkuvan itsekseen, laiskasti, mutta kammottavan varmasti. Muutamasta viivasta syntyi ihmisiä, tapahtumia, asetelmia. Kuka oli tuo pitkä, vaitonainen tyttö, jolla oli taianomainen käsi? Kerroin hänelle miten vaikuttunut olin, ja hän kääntyi katsomaan minua, huiskautti kädellään ja sanoi muka pelottavalla äänellä: ”Viisisorminen peto.” Peter Lorre oli näytellyt kauhuelokuvassa, ­jossa muusikon amputoitu käsi teki murhia ja soitti pianoa. Vuosia myöhemmin lääketieteellisessä luin neurologiapotilaista, joilla oli ns. vieraan käden 4


syndrooma. Jotkut aivokuoren vauriosta kärsivät huomaavat, että heidän kätensä toimii täsmälleen päinvastoin kuin on tarkoitus: avaa paidan napit, jotka on juuri napitettu, sulkee vesihanan ennen kuin lasi on täynnä, tai jopa masturboi julkisesti. Yleensä vieras käsi aiheuttaa epäjärjestystä ja tekee tuhoa. Ainakin yhdessä lääketieteellisen kirjallisuuden tuntemassa tapauksessa kuriton käsi on yrittänyt kuristaa omistajansa. Luettuani noista omapäisistä raajoista soitin Harrietille kertoakseni niistä hänelle, ja hän nauroi niin makeasti että sai nikotuskohtauksen. Mainitsen tämän, koska vitsi resonoi edelleen. Harriet, josta pian tuli minulle Harry, oli fiksu, lahjakas ja erittäin sensitiivinen. Hän saattoi vaieta tuntikausia ollessamme yhdessä ja sitten, juuri kun en enää kestänyt sitä, hän kietoi kätensä ympärilleni ja pyysi anteeksi. Vaikka en olisi mitenkään voinut sanoa sitä hänelle tuolloin, hänen piirustuksensa ja myöhemmin maalauksensa ja veistoksensa näyttivät jonkun minulle täysin vieraan ihmisen tekemiltä, jonkun jota hänkään ei tuntenut. Hän 5


tarvitsi Viisisormista petoa; se oli luova veitikka, joka mursi ne estot, jotka sitoivat häntä tiukasti kuin köydet tai kahleet. Me opiskelimme yhdessä ja me unelmoimme yhdessä. Minä kuvittelin itseni kävelemässä valkoisessa takissa stetoskooppi kaulassani pitkin sairaalan käytäviä komentelemassa sairaanhoitajia, ja Harriet näki itsensä kuuluisana taiteilijana tai runoilijana tai intellektuellina – tai kaikkina kolmena. Me olimme juuri niin läheisiä kuin tytöt voivat olla, meillä ei ollut vastuksena maskuliinista poseerausta, joka rasittaa poikia. Me juttelimme kauniilla säällä Metropolitan Museumin portailla ja usein huonollakin. Me jaoimme toistemme murheet ja arvostelimme luokan muita tyttöjä. Meillä oli lapsina suuret luulot itsestämme ja me luimme kirjoja, joita emme ymmärtäneet ja keskustelimme politiikasta, josta emme tienneet juuri mitään, mutta suuret luulomme suojelivat meitä. Me kävimme kaksikkona nuorten aikuisten hierarkioiden vihamielistä maailmaa vastaan. Äitini sanoi minulle kerran: ”Rachel, tie6


dätkö, sinä tarvitset vain yhden hyvän ystävän.” Se ystävä oli Harriet. On kulunut liikaa aikaa jotta muistaisin täsmälleen millaisia me olimme silloin. Olen hoitanut lapsia ja nuoria aikuisia vastaanotollani nyt jo vuosikausia, ja tietoni heidän tarinoistaan, yhtä lailla kuin omat analyysini, ovat varmasti muotoilleet uudestaan muistojani. Kertautuva kokemus muuttaa aina menneen tajuamista. Tunsin Harrietin hänen vuonna 2004 tapahtuneeseen kuolemaansa asti, ja se on vaikuttanut siihen, miten ymmärrän meidän varhaisen ystävyytemme. Tiedän että intohimoisesta tytöstä kasvoi intohimoinen nainen, jolla oli valtaisa halu omaksua kaikki mahdollinen oppi. Se opinnälkä ei koskaan kadonnut. Muita esteitä hänen tiellään kyllä oli. Minulla on valokuva, joka on otettu meistä kahdentoista tai kolmentoista ikäisinä vanhempieni asunnossa Läntisellä 86. kadulla. Pystyn vallan hyvin palaamaan tuohon huoneeseen. Asunto on elävästi muistissani, paljon vaikeampi minun 7


on palauttaa mieleeni tuohon valokuvaan vangittuja nuoria naisia. Pitkä Harry seisoo lyhyen Rachelin vieressä. Meillä on puuvillaiset mekot, vyötäröä kuristamassa samanlaiset vyöt ja kaksiväriset kesäkengät, joissa on nilkkaremmit. Harrietin hiukset on vedetty taakse poninhännälle ja minun tukkani on auki. Harrietin vartalo on jo puhjennut kukkaan, minun on vasta nupulla. Kumpikaan meistä ei näytä arastelevan kameraa, mutta meitä on komennettu sanomaan ”cheese” ja tuloksena on kaksi kireää, joskaan ei epäaitoa, hymyä. Kun nyt katson tuota kuvaa, tajuan sen banaaliuden, mutta myös sen mitä se kätkee. Muistin välikappaleena se vastustaa sisäistä todellisuutta. Se dokumentoi hetken, se tallentaa sen miltä me näytimme tuolloin. Se ylevä tunne, joka yhdisti meitä, meidän toisillemme luottamuksellisesti kertomamme asiat, ystävyyden vala jonka olimme vannoneet – kaikki se puuttuu. Harriet ja minä olimme ”kunnon tyttöjä”, hyvin menestyviä, yhteistyökykyisiä oppilaita, joilla olisi voinut olla koepaperin kulta- ja hopeatähti 8


otsaan liimattuina, mutta parhaan ystäväni luonteessa oli pyhimysmäinen piirre, joka minulta puuttui, korkea moraalinen imperatiivi joka oli luultavasti peruja hänen protestanttiselta isältään. Minä pidin professori Burdenista. Vaikka hän oli etäinen, hän oli aina ystävällinen minulle ja kun hän jutteli meille, muistan että hänen suupielensä pyrki usein nousemaan huvittuneesti, mutta hampaitaan hän näytti harvoin. Toisin kuin minun avosydäminen, suurisuinen isäni (jolla oli omat ongelmansa) Harrietin isä oli fyysisesti kömpelö ja hänellä oli tapana taputella tyttärensä käsivarsia tai ottaa hänet tiukkaan halaukseen, eleitä jotka olivat enemmän ohimeneviä yhteentörmäyksiä kuin kiintymyksen osoituksia. Kun hän nousi tuolistaan, tuntui kestävän pitkään ennen kuin hän oli kokonaan pystyssä ja kumartui katsomaan meitä, hontelo, laiha, kalpea, kaljuuntuva olento. Hän selitti meille filo­sofiaa ja politiikkaa kielellä joka meni usein yli ymmärryksemme, mutta Harriet kuunteli häntä tarkasti aivan kuin itse Jumala olisi puhunut. En muista että hänen 9


saarnoissaan olisi ollut mitään omahyväistä. Hän uskoi toleranssiin ja akateemiseen vapauteen, ja samoin kuin minunkin vanhempani, hän vastusti tulisesti kommunismin peikkoa. Mutta eihän se, mitä sanotaan, tee meistä sellaisia kuin olemme. Enemmänkin se mikä jää sanomatta. Jo tyttönä minä vaistosin tuon miehen sisäisen kireyden, kun hän istui isossa tuolissaan pitkät sormet martinilasin ympärille kietoutuneina. Lasissa oli kaksi oliivia. Minusta näytti siltä, että hänen ajatuksensa olivat tavallisesti toisaalla. Pikkulapsina sodan aikaan Harriet ja minä olimme eläneet ilman isiämme, ja me muistimme heidän paluunsa. Minun isäni ei koskaan joutunut taisteluun, mutta professori Burden oli ollut tiedustelu-upseerina Euroopassa. Harrietin mukaan hän ei koskaan puhunut siitä tyttärelleen, ei sanallakaan. Kerran kun Harriet kysyi häneltä noista vuosista, isä oli tarttunut kirjaan ja alkanut lukea, ikään kuin sanat eivät olisi suostuneet tulemaan ulos hänen suustaan. Hän oli mennyt naimisiin ennen sotaan lähtöään, ja Har10


riet tiesi isänsä vieraantuneen perheestään, koska hänen unelmiensa tyttö oli juutalainen. Välirikko ei ollut lopullinen; Burdenit hyväksyivät nimellisesti Ruth Finen ja pojantyttärensä, mutta Burdenit olivat snobeja – sitä eikä mitään muuta. Heillä oli rahaa, eikä vain rahaa vaan kasapäin vanhanaikaisia päähänpinttymiä, joihin kuului myös ääneen lausumaton antisemitismi. Harrietin isä oli hylännyt vanhempiensa kireän maailman, mutta hän oli kuitenkin sen tuotos. Hän teki pitkiä päiviä, hän oli säntillinen, velvollisuudentuntoinen ja kova itseään kohtaan. Vaimolleen ja tyttärelleen häneltä riitti kiitosta pieninä, kitsaina annoksina. En koskaan nähnyt häntä ärtyneenä tai vihaisena, mutta hänen itsehillintänsä olikin niin voimakas, että se esti kaiken spontaanisuuden. Harrietin isä keksi ryhtyä kutsumaan tytärtään nimellä ”Harry”. Psykoanalyytikkona minun on helppo nähdä, mikä toive tuon ”lempinimen” takana oli. Minä ihmettelin sitä, ettei Burdeneilla ollut suukopua eikä heillä kiusoiteltu. Ruth huusi 11


joskus Harrylle, mutta ei koskaan miehelleen. Minun vanhempani joutuivat tuon tuosta sanaharkkaan, jota seurasi mykkäkoulu, ja vaikka heidän nahistelunsa vaivasivatkin minua kovasti, olin tottuneempi kotoisiin ristiriitoihin kuin Harriet. (Minulla oli myös kaksi veljeä, jotka hallitsivat mestarillisesti kuristusotteen.) Nuori ihminen arvioi aina inhimillisen totuuden oman elämänsä mukaan. Näytti tuo elämä muista miten omituiselta tahansa, se on normaalia sille joka elää sitä päivästä toiseen. Samaan aikaan kadehdin Burdenien harmonista yhteiseloa. Ruth oli sydämellinen ja touhukas, eikä hän näyttänyt pitävän vaimon velvollisuuksia ikeenä vaan kutsumuksena. Hänellä oli pureva huumorintaju ja taipumus saada hihitys­ kohtauksia, joskus niin kovia, että hänen oli vaikea saada niitä loppumaan. Kerran, pudotettuaan patapaistin keittiön lattialle ja katsottuaan miten se liukui paistoliemessään lattian poikki pysähtyäkseen tuolin jalkaan, hän nauroi niin että kyyneleet valuivat pitkin poskia. Toinnut­ 12


tuaan rouva Burden kaappasi paistin, nakkasi sen takaisin pataan ja ”korjaili hiukan vaurioita”. Me söimme aterian ilman että perheenpää lausui sanaakaan, mutta Ruth iski silmää Harrylle ja minulle ja minä tunsin olevani osa suurenmoista salaliittoa. Koska patapaistikohtaus oli poikkeus Burdenin huonekunnassa, siitä tuli hilpeyden aihe. Minun oma äitini, ranskan ja saksan kääntäjä, teki työtään keittiönpöydän ääressä. Ennen kuin kävimme aterialle, hän työnsi käsikirjoituksensa sivummalle ja sitten, huomattuaan aamulla liuskoilla spagettikastikkeen roiskeita, hän karjui: ”Sikojako minä tässä perheessä kasvatan?” Nyt minä uskon että Ruth Burden johti maailmaansa pitääkseen ahdistuksen loitolla ja pitääkseen tyynenä miehensä, jonka pinnan alla kuohui ja joka joi jokailtaiset kolme martiniaan tyynnyttääkseen pintaan nousevat tulvat. Minä pidin rouva Burdenin kosketuksesta; se oli lämmin ja rakastava, ja hän soi rakkauttaan runsain määrin Harrylle ja joskus minullekin. Jos jäin heille yöksi, hän peitteli meidät molemmat ja 13


minusta oli ihana tuntea hänen kätensä otsallani, pidin hänen hajuvedestään ja hänen kiltistä äänestään, kun hän toivotti meille hyvää yötä. Kun Harriet sai Maisien, nuo intohimoiset äidintunteet, samoin kuin määrätietoisuus, näyttivät vallanneen hänetkin. Hän heittäytyi äitiyteen ja kodinhoitoon tavalla, joka rehellisesti sanoen säikäytti minut. Hänestä tuli oma äitinsä, mikä ei ollut kovin helppoa, koska hän halusi epätoivoisesti olla myös isänsä – filosofikuningas. Meillä oli Harryn kanssa tapana tavata viikoittain teellä sen jälkeen kun hän oli ollut psykoterapeuttinsa, kollegani Adam Fertigin, luona. Erään kerran hän ryntäsi paikalle muutaman minuutin myöhässä ja istahti anteeksipyydellen minua vastapäätä. ”Rachel”, hän sanoi, ”eikö ole outoa ettemme tiedä keitä olemme? Tarkoitan että tiedämme itsestämme niin järkyttävän vähän. Me kerromme itsellemme tarinan ja elämme uskoen siihen, ja sitten käykin ilmi että se on ihan väärä tarina, mikä tarkoittaa että me olemme eläneet väärän elämän.” 14


Me keskustelimme tarinoistamme koko sen iltapäivän, puhuimme itsepetoksesta ja Harryn raivosta kohtaloaan kohtaan. Sen paremmin hänen perheensä tarina kuin kulttuuripolitiikka tai hänen temperamenttinsakaan eivät selittäneet sitä mitä hänelle tapahtui. Kaikissa meissä on hämärät puolemme, eikä niitä aina nimillä selitetä. Harryn sisällä oli myrskyjä, puhureita ja tornadoja, jotka kulkivat omia tuhoavia reittejään. Hän kärsi syvästi eivätkä hänen kärsimyksensä olleet alkaneet vasta aikuisena. Muistan miten hän seisoi peilin edessä kyyneleet pitkin kasvoja valuen. Hän oli silloin varmaan viidentoista tai kuudentoista. ”Minä vihaan itseäni. Miksi minusta piti tulla tämän näköinen?” Suositut tytöt kehuivat koulussa tiistaisin, miten heillä oli treffit perjantai- ja lauantaiilloiksi. Harry ja minä teeskentelimme, ettemme välittäneet moisista pikkuseikoista, mutta kukapa teini ei olisi halunnut olla ihailtu ja rakastettu? Tai kuka hyvänsä, sen puoleen? Luulen että amerikkalainen ulkonäkökeskeisyys satutti häntä 15


eniten – hän tunsi olevansa liian iso viehättääkseen miehiä. Mutta totuus on, että Harriet oli tyrmäävä. Hänen vartalonsa oli kaunis, voimakas, rehevä. Miehet tuijottivat häntä kadulla, mutta hän ei ollut flirttailija eikä hän ollut valmis seuraelämän kuvioihin eikä small talkiin. Harriet oli ujo ja yksinäinen. Seurassa hän tavallisesti vaikeni, mutta silloin kun hän avasi suunsa, hän oli niin vakuuttava ja nopea­älyinen, että säikytti ihmiset, etenkin ikäisensä pojat. He eivät kerta kaikkiaan tienneet mitä ajatella hänestä. Harry toivoi joskus olevansa poika, ja voin sanoa, että jos hän olisi ollut poika, hänen elämästään olisi tullut helpompi. Kömpelö nerokkuus on hyväksyttävämpää pojassa, eikä siinä ole seksuaalista uhkaa. Luin vähän aikaa sitten uudelleen kirjan, josta Harry piti eniten meidän lukioaikanamme: Mary Shelleyn Frankensteinin. Me luimme usein samoja romaaneja ja olimme kahdestaan ahmineet Kotiopettajattaren romaanin, Humisevan harjun ja kaikki Austenit ja lisäksi paljon Dickensiä, mutta 16


Frankensteinista tuli Harrietin lempiteos, tarina hänestä itsestään, kuvaus Harry Burdenin todellisuudesta. Vaikka kirja teki minuunkin vaikutuksen nykyaikaisen lääketieteen mahdollisuuksista kertovana myyttisenä ennustuksena, en lukenut sitä yhä uudelleen. Tohtori Frankenstein ja kirjan mitäänsanomattomat naishahmot eivät kiinnostaneet Harrya. Hän rakasti hirviötä, ja hänellä oli tapana siteerata pitkiä katkelmia kirjan luvuista ulkoa, skandeerata niitä kuin vanhanaikainen runoilija, mikä nauratti minua, vaikka minua kauhistuttikin hänen fanaattinen ihastumisensa tuohon miltonilaiseen otukseen. Mutta luettuani kirjan uudestaan aikuisena minusta tuntui, että ovi avautui. Astuin siitä sisään ja löysin Harryn. Löysin Harryn romaanista, jonka yhdeksäntoistavuotias tyttö oli kirjoittanut vedonlyönnin seurauksena. Mary Shelley oli viettämässä kesää vuonna 1816 Sveitsissä miehensä, naapurinsa lordi Byronin ja kolmannen, vähemmän tunnetun henkilön seurassa, jonka nimeä en jaksa muistaa. Päätettiin kirjoit17


taa kauhutarina toisten huviksi. Mary oli ainoa joka toteutti aikeen. Hän kirjoittaa esipuheessa, että tarina valkeni hänelle ”unenhorteessa”, mielikuva toisensa jälkeen valtasi hänet. Hän seurasi miten ”syntisten taiteiden kalpea opiskelija” loi hirviön. ”Ja katso: kammottava otus seisoo miehen vuoteen vieressä ja avaa verhot ja katsoo häntä keltaisin, vetistävin, mutta arvioi­vin silmin.” Romaanin tarinaa on mahdotonta unohtaa. Tiesin että kammottava otus, jonka Frankenstein luo, on niin yksinäinen ja väärinymmärretty että sen koko olemassaolo on kirottu. Tiesin että hänen eristynyt elämänsä muuttuu kostonhimoksi, mutta olin unohtanut, tai kenties en ole ennen tajunnutkaan, tuon tunteen raivokkuutta – hänen hurjuuttaan, murhettaan ja verenhimoaan. Ja sitten silmiini osuivat rivit, jotka hirviö lausuu kirjan viidennessätoista luvussa: ”Olemukseni oli iljettävä ja vartaloni jättimäinen. Mitä se tarkoitti? Kuka minä olin? Mikä minä olin? Mistä minä tulin? Mikä oli määrän18


pääni? Nämä kysymykset pyörivät jatkuvasti mielessäni, mutta en keksinyt nille vastausta.” Minusta tuntui kuin Harryn haamu olisi puhunut minulle.

19


Maisie Lord

(editoitu haastattelunauhalta)

Kukaan ei olisi voinut muistuttaa vähemmän isääni kuin Bruno Kleinfeld. Kun äiti kertoi tapailevansa jotakuta, olin onnellinen hänen puolestaan, mutta yllätyin, kun tapasin Brunon ensi kertaa. Bruno tietää tämän, joten hän ei loukkaannu. Isä oli äärimmäisen siisti, Bruno on nuhruinen. Isä ei kiroillut koskaan, Bruno kiroilee kaiken aikaa. Isä rakasti tennistä, Bruno rakastaa baseballia. Isä leijui, Bruno marssii. Se on hassua, koska Bruno on runoilija ja isä oli taidekauppias, ja stereotypioiden mukaanhan runoilijat liitelevät pilvissä ja liikemiehet tekevät totista 20


bisnestä. Voisin jatkaa heidän eroavaisuuksiensa luettelemista, mutta antaa olla. Tiedän vain sen, että äiti oli erilainen Brunon kanssa. Hän oli vapaampi. Hän kertoi vitsejä, kiusoitteli Brunoa, nipisteli hänen poskiaan ja Bruno vastasi samalla mitalla. He toivat mieleen Ernien ja Bertin tai Laurelin ja Hardyn, letkauksia laukovat idiootit. Totta puhuen he olivat noloja, mutta kuurosokeakin olisi huomannut, että he rakastivat toisiaan. Äidin ja Brunon tapaaminen varmaan aiheutti sen, että aloin ajatella uudestaan vanhempiani, sitä keitä he todella olivat, en sitä, keitä kuvittelin heidän olevan. Isä kehitteli ympärilleen mysteerejä. Hänellä oli sellainen kyky, hänen karismansa. Hänen kanssaan tuntui aina, että hänellä oli salaisuus taskussaan tai kepponen hihassaan. Minä olin hänen tyttärensä, ja minusta tuntui aina siltä. Näin miten hän veti ihmisiä puoleensa. Minun laillani hekin halusivat hänen hymyilevän, niin kuin hän tekikin, mutta vain silloin tällöin. Toisinaan hän taisi pitää vakavaa naamaa tahallaan. 21


Hänelle taide oli lumottu osa elämää, se osa elämää jossa saattoi tapahtua mitä hyvänsä. Erityisesti hän rakasti maalauksia, ja hänellä oli erinomainen muotojen ja värien taju, mutta hän sanoi aina, ettei kauneus yksin riittänyt. Kauneus saattoi olla tyhjää ja kuivaa ja tylsää. Hän kaipasi ”ajatusta ja visvaa” samaan työhön, mutta hän tiesi ettei sekään riittänyt myymään sitä. Jotta teos meni kaupaksi, oli ”luotava himoa”, eikä ”himoa voi tyydyttää koska silloin se ei enää ole himoa”. Sen, mitä todella himoitsee, täytyy olla aina tavoittamattomissa. ”Taidekauppiaiden on oltava kaipuun taikureita.” Isäni sanoi olevansa ”juureton kosmopoliitti” ja sanoi saaneensa opin siihen parhailta mahdollisilta opettajilta – vanhemmiltaan. Kun isä oli lapsi, he olivat asuneet Jakartassa ja Pariisissa ja Roomassa ja Hongkongissa ja Bangkokissa. Englantilaista isoisääni en tavannut koskaan, mutta isoäitini oli aristokraattinen thaileidi, joka oli jotain sukua kuninkaalliselle perheelle (mikä ei sinänsä ole ihmeellistä, koska kuninkaalla oli aina 22


monta vaimoa). Isoisän kuoltua hän asettui asumaan Pariisin 16. kaupunginosaan, isoon asuntoon jossa oli isot ikkunat ja korkeat huoneet ja sellaiset vanhanaikaiset kalterihissit, jotka nousevat nytkähdellen kun painaa nappia. Olin neljän tai kenties viiden vanha ennen kuin tajusin, että Khun Ya oli isän äiti. Toiset isovanhempani olivat selvä tapaus, koska äiti kutsui heitä isäksi ja äidiksi, mutta Khun Ya ei ollut yhtään sellainen kuin he. Ensiksikin hänellä oli aina kimaltelevia jalokivikoruja. Toiseksi hän liikkui hitaasti ja varovasti ja puhui brittiaksentilla eikä ollut missään tekemisissä minun toisen, New Yorkissa asuvan isoäitini kanssa. Sinä talvena kun täytin kymmenen, lähdimme lomalle Pariisiin. Se oli ennen joulua ja satoi. Muistan harmaan pariisilaisen sateen. Khun Ya sanoi että hänellä oli minulle jotain ja vei minut makuuhuoneeseensa. En ollut käynyt siellä aikaisemmin; itse asiassa minua vähän pelotti siellä, puinen sänky oli iso ja koristeellinen ja siellä olivat kaikki hänen hienot henkilökohtaiset tavaransa ja 23


siellä tuoksui vahvasti. Hänellä oli runsaasti puutereita ja voiteita lasikulhoissa ja pulloissa. Hän avasi keltaisella silkillä vuoratun rasian, otti sieltä pienen sormuksen – kaksi kultaista kättä pitelemässä pientä rubiinia – ja antoi sen minulle. En halannut häntä niin kuin olisin halannut toista isoäitiäni, mutta hymyilin ja kiitin häntä. Sitten hän laski kätensä olkapäilleni, käänsi minut korkeaa peiliä kohti ja käski minun katsoa. Tein niin. Tunsin miten hänen sormensa painoivat niskasta selkärankaani. Hän tarttui minua olkapäistä, veti niitä taaksepäin, päästi sitten otteensa ja astui taaksepäin. Tiesin että hän halusi minun pysyvän siinä asennossa. ”Nyt leuka”, hän sanoi. ”Nosta leukaa, niin kaulasi näyttää pitemmältä. Maisie, sinun pitää oppia ottamaan tila haltuusi. Sitä sinä et äidiltäsi opi.” Käytin sormusta, mutta en kertonut kenellekään mitä Khun Ya oli sanonut, ja aina kun katsoin niitä kahta kultaista pikku kättä, tunsin pettäväni äidin ja minulle tuli huono omatunto. Vaikka en ymmärtänytkään täysin miksi Khun Ya 24


ajatteli, että ryhdikkäästi seisomalla ottaisin huoneen haltuuni, hänen sanansa ”sitä sinä et äidiltäsi opi” olivat kyllin selkeät. Khun Ya puuttui asiaan, koska hänen mielestään äidistä ei ollut siihen. Minun olisi pitänyt puolustaa äitiä, mutta en tehnyt niin, ja tunsin itseni petturiksi. Olin kolmentoista kun Khun Ya yllättäen kuoli leikkaus­ pöydälle kesken lonkkaoperaation, enkä tuntenut juuri muuta kuin epämääräistä hämmästystä, ja sitten pahaa mieltä koska minun olisi pitänyt olla paljon, paljon surullisempi. Olihan hän sentään minun isoäitini. Ethan suri. Hän taisi itkeä komerossaan. Mutta Khun Ya olikin rakastanut Ethania. Veljeni vaati huomion itselleen, istui ­ hän sitten hartiat lysyssä tai seisoi suorana kuin seiväs. Hautajaiset olivat Pariisissa: paljon vieraita ihmisiä ja kukkia ja raskaita parfyymeja, naisia jäykissä mustissa puvuissa, joissa oli rivikaupalla kovia, kiiltäviä nappeja. Isoäidin kuoltua isä näytti minulle albumin, jossa oli kuvia hänen vanhemmistaan, ja joitakin lehtileikkeitä, jotka hän oli tuonut Pariisista. Näin, 25


miten kaunis isoäiti oli ollut. ”Hän piti hovia”, isä sanoi. Isoäiti oli hyvä kielissä, hän puhui ranskaa, italiaa, englantia, vähän Kantonin kiinaa ja tietenkin thaita. Mutta menivät he minne hyvänsä, isä sanoi, isoäiti opetteli aina sen verran kieltä, että oppi sanomaan jotakin hurmaavaa ja voittamaan vieraan puolelleen. ”Hän oli fiksu mutta ei täydellinen. Tärkeintä oli vaikutuksen tekeminen, ei tieto, très mondaine.” Ja sitten hän sanoi jotain mitä en unohda ikinä. ”Siinä minä olen samanlainen kuin äitini. Mutta minä rakastuin äitiisi, koska hän on täysin erilainen. Hän on syvällinen ja perusteellinen ja piittaa vain niistä kysymyksistä joihin hän yrittää itse löytää vastaukset. Maailmassa ei ole paljoakaan käyttöä hänenlaisilleen, mutta hänen aikansa tulee.” Lapset haluavat epätoivoisesti, että heidän vanhempansa rakastavat toisiaan. Ainakin minä toivoin niin lapsena. Isän sanat jäivät mieleeni niin kuin vain muutamat lauseet jäävät elämän aikana. Eräs kirjailija, jonka nimi ei juuri nyt tule mieleen, kutsui noita verbaalisia muistoja ”aivo­ 26


tatuoinneiksi”. Useimmiten me unohdamme mitä meille sanotaan tai muistamme vain olennaisen, mutta minä uskon muistavani isän sanat täsmälleen. Pohdiskelin niitä pitkään. Hän oli sanonut rakastavansa äidissäni sitä mitä uskoi itsestään puuttuvan, eräänlaista syvällisyyttä, luulen. Vielä pahempaa kenties oli se, että hän oli sanonut, ettei maailmassa ole käyttöä äidin kaltaisille ihmisille. Se – maailma siis – piti enemmän isän ja isoäidin kaltaisista. Ja silti minusta tuntui että isä arvosti äidin tapaa elää. Tärkeintä oli, että tiesin hänen rakastavan äitiä juuri siksi. Mutta toisaalta taas, jos isä oli niin tietoinen siitä mitä häneltä puuttui, eikö voinutkin olla niin, että hänellä oli sitä enemmän kuin hän uskoi? ”Khun Ya ei tainnut pitää äidistä?” minä kysyin isältä. Muistan, että hän näytti hämmästyneeltä, mutta hän vastasi minulle. Hän sanoi että he tulivat eri maailmoista. Hän sanoi että Harriet oli järkyttänyt isoäidin odotuksia, ja sitten hän hymyili ja sanoi: ”Maisie, Maisie, Maisie.” En tiennyt silloin, että isällä oli rakastajia. Se 27


tuli tietooni vasta paljon myöhemmin. Äitini puhui siitä avoimesti vasta elämänsä lopulla. Heitä oli ollut sekä miehiä että naisia. Hän halusi kertoa minulle ja Ethanille, että hän oli tiennyt noista suhteista, ei yksityiskohdista, mutta hän oli tiennyt. Se oli loukannut häntä, mutta ei hän ollut kertaakaan pelännyt menettävänsä isän, ”ei kertaakaan”. Eikä isällä heidän viimeisinä yhteisinä vuosinaan ollut muita kuin hän. ”Me löysimme toisemme uudestaan, ja sitten hän kuoli.” Muistan avainnipun asuntomme eteisen pöydällä. Muistan katselleeni vierasmaalaisia avaimia ja muistan, miten isä oli kaapannut ne pöydältä muina miehinä ja tunkenut taskuunsa. Muistan seisseeni isän työhuoneen ulkopuolella, kun hän puhui puhelimessa. Muistan hänen hiljaisen äänensä. Muistan sanat meidän paikkamme. Nyt tiedän että puolisoon on helpompi pettyä kuin vanhempiinsa. Se johtuu varmaan siitä, että ainakin varhaislapsuudessa vanhemmat ovat jumalia. Ajan mittaan he vähitellen muuttu28


vat ihmisiksi, mutta on tavallaan surullista, että heistä tulee tavallisia kuolevaisia. Ethan sanoo että minulla on typeryysmoodi joka aktivoituu säännöllisin väliajoin. Hänestä minä suhtaudun typerästi vanhempiimme. Hän sanoo tajunneensa neljäntoista vanhana, että mère ja père – hän käyttää ranskaa ollakseen fiksu ja etäinen – suhtautuivat toisiinsa kylmästi kuin jääpuikot. Hän ei halunnut olla kotona ja olikin poissa paljon. Minä en muista sitä samoin. Minusta tilanne oli paljon monimutkaisempi, ja olen ruvennut ajattelemaan, että isä tarvitsi äitiä enemmän kuin äiti häntä. Ja äiti taisi tietää sen. Kolme päivää ennen isän kuolemaa Oscar ja minä söimme illallista minun vanhempieni luona. Minä olin raskaana ja me puhuimme paljon ”beibistä”. Äiti oli lukenut tutkimuksia vauvan kehityksestä, vastasyntyneistä ja heidän kyvyistään matkia esimerkiksi aikuisten kasvonilmeitä. En kuunnellut kaikkia hänen siteeraamiaan detaljeja, jotka liittyivät aivojemme toimintaan, mutta muistan olleeni hyvin kiihtynyt jostakin, mitä 29


hän nimitti kokonaisvaltaiseksi aistihavainnoksi – eri aistit kehittyvät ristiin pikkulapsilla, kosketus ja kuulo ja näkö ja kenties myös haju. (Ette usko miten monta kertaa kirjoitin muistiin äidin suosittelemia kirjoja, joita en sitten koskaan lukenut. Niinpä niin.) Hän puhui myös näköaistin kehityksestä ja kielen kulttuurin vaikutuksesta ymmärtämiseen, siitä että näkemään pitää oppia ja että iso osa tuosta oppimisesta tapahtuu alitajuisesti. Vaistosin että se oli hänen tutkimustensa tärkein syy. Hän yritti hahmottaa, miksi ihmiset näkevät sen mitä näkevät.

*** Oscarista minun vanhempani olivat kumpikin omituisia. Kerran hän käytti isästäni sanaa dekadentti ja äidistä sanaa neuroottinen. Hänestä Ethan on hyvin älykäs mutta ”uppoaa omiin hyvin autistisiin sfääreihinsä”, ja minua hän kutsuu ”suhteellisen täysijärkiseksi”. Hän nai perheen suhteellisen täysijärkisen jäsenen. Hänestä isän rahat suojelivat meitä ”todelliselta maailmalta”, ja 30


jos me olisimme olleet köyhiä, elämämme olisi ollut aivan toisenlaista. Siinä hän on oikeassa. Mutta hän tietää kyllä, ettei todellinen ole minun lempisanani. Kaikki on todellista – varakkuus, köyhyys, maksat, sydämet, ajatukset ja taide. (Äidillä oli tapana sanoa: varo naiivia realismia. Kuka tietää mikä on todellista?) Ja sitten Oscar aina katsoo minua ja sanoo: ”Hoidapa minun työni yhden päivän ajan niin tiedät mitä tarkoitan.” Hän työskentelee huostaanotettujen lasten terapeuttina­ Brooklynissa surkeassa vastaanottohuoneessa, jonka pöytä on rikki. Hänen tapaamansa lapset eivät pysty sopeutumaan, koska heidän elämänsä on ollut alusta alkaen pielessä. Minä rakastuin Oscariin, koska hän on niin kiintynyt työhönsä ja hänellä on runsaasti tarinoita kerrottavana. Oscar ei juuri piittaa taiteesta. Kenties minä kapinoin naimalla miehen, joka vähät välittää maalauksista tai veistoksista ja joka menee leffaan viihtyäkseen.

31


Harriet Burden Muistikirja M

Aion tehdä talonaisen. Sillä on sekä sisä- että ulkopuoli, niin että siihen voi kävellä sisään ja ulos. Piirrän sitä paraillaan, piirrän ja mietin sen muotoa. Naisen pitää olla iso ja sen pitää olla hankala nainen, mutta se ei saa olla mikään kammotus tai fantasiahahmo, jolla on hampaat vaginassa. Se ei voi olla Picasson tai de Kooningin hirviö eikä Madonna. Ei mitään vaihtoehtoja tällä naisella. Ei, sen on oltava täysin tosi. Pään pitää olla yhtä tärkeä kuin pyrstön. Ja pään sisällä pitää olla hahmoja, pieniä miehiä ja naisia toimittamassa kaikenlaista. Kirjoittamassa ja laulamassa 32


ja soittamassa instrumentteja ja tanssimassa ja lukemassa hyvin pitkiä unettavia puheita. Se saa olla minun lady Contemplationini kunnioituksena Margaret Cavendishille, Newcastlen herttuattarelle, tuolle 1600-luvun eriskummallisuudelle: naispuoliselle intellektuellille, joka kirjoitti näytelmiä, romanttisia kertomuksia, runoja, kirjeitä, luonnonfilosofisia esseitä ja yhden utopiaromaanin, Säihkyvän maailman. Minä annan naiselleni nimen herttuattaren Säihkyvän maailman mukaan. Hän oli Descartesin vastustaja, pitkän linjan anti-atomisti, Hobbesin oppien vastustaja ja Ranskaan maanpakoon ajettu rojalisti, mutta myös kovaksi keitetty monisti ja materialisti, joka ei voinut, ei pystynyt ihan kokonaan luopumaan Jumalasta. Hänen ajattelunsa menee yksiin Leibnizin kanssa. Olikohan isä ollut tietoinen Cavendishista ja hänen yhteydestään isän sankariin? Hullu Madge oli nolo juttu, liekehtivä äkämä luonnon naamassa. Hän teki itsestään spektaakkelin. Kun herttuatar kerran kutsuttiin vierailijaksi Royal Societyyn seuraamaan kokeita 33


vuonna 1666, hänet ikuisti jälkipolville kaikessa eksentrisessä komeudessaan Samuel Pepys, joka ikuisti kaiken. Hän luonnehti herttuatarta ”hulluksi, omahyväiseksi, naurettavaksi naiseksi”. Se oli helppoa. Se on edelleen helppoa. Sen kun kieltäytyy vastaamasta naiselle. Ei suostu osallistumaan dialogiin. Antaa naisen sanojen tai kuvien kuolla. Kääntää päänsä pois. Vuosisadat kuluvat. Milloin ensimmäinen nainen hyväksyttiin Royal Societyyn? Vuonna 1945. *** Minä olen mellakka! Ooppera. Uhka! Minä olen Hullu Madge, Hullu Hatuntekijä Harriet, hirveä anomalia joka elää Heartbreak Hotelissa lähellä Sunnyn baaria veden rajassa Brooklynissa ihmisten kanssa jotka ovat kuin suoraan sarjakuvista. Bruno sanoo, että jotkut naapuristossa kutsuvat minua noidaksi. Minä otan sen niskoilleni, taian lumon ja yön mahdin, minä olen uutta luova, lisääntymiskykyinen, kostea. Eikö heidän pelkonsa asu juuri siellä? Eivätkö naiset synnytä? Emmekö 34


me työnnä maailmaan kiljuvat lapset, imetä niitä ja laula niille? Emmekö me ole sukupolvien synnyttäjiä ja ravistelijoita? Minä haluan loistaa ja jyristä ja karjua. Haluan piiloutua ja kyynelehtiä ja halata äitiä. Mutta niinhän me kaikki.

35


Turn static files into dynamic content formats.

Create a flipbook
Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.