Qais Akbar Omar: Yhdeksan tornin linnake

Ilma

inen

n채 luku

yte

QAIS AKBAR OMAR

YHDEKSÄN TORNIN LINNAKE Afgaanipojan tarina Suomentanut Sami Heino

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

1 Entisaikoina

E

nnen taisteluja, ennen raketteja, ennen sota­herroja ja heidän tyhjiä lupauksiaan, ennen kuin niin moni tuntemistamme ihmisistä katosi hautoihinsa vieraille maille, ennen Talibania ja sen hulluutta, ennen kuin kuoleman löyhkästä tuli päivittäinen ilmiö ja ennen kuin maa kastui verestä, me elimme mukavasti.

Meillä ei ole valokuvia. Taliban-hallinnon aikana kuvia oli liian vaarallista säilyttää, joten tuhosimme ne. Mutta muistikuvat ajalta, ennen kuin kaikki toivo pakeni Afganistanista, ovat piirtyneet terävästi ja selvästi mieleemme.

3

Äitini käyttää lyhyttä hametta palvellessaan pankin pitkiä asiakasjonoja. Hänen pankkialan asiantuntemustaan ja ongelmanratkaisukykyään kunni­oi­­ tetaan.

Isäni näyttää leveälahkeisissa housuissaan elo­ kuvatähdeltä, kun hän kaahaa moottoripyörällään Kabulin kaduilla. Toisinaan hän sitoo minut tiukasti vyöllään taakseen istumaan. Hänen pitkät hiuksensa hulmuavat tuulessa, kun kaasutamme matkaan. Hän ottaa mutkat niin tiukasti, että metallisista polvisuojista sinkoaa kipinöitä, kun ne osuvat asfalttiin. Seuraavana päivänä kerron ajelusta luokkatovereilleni, jotka vihertyvät kateudesta.

Yksi sedistäni käy liikematkoilla ulkomailla. Toiset sedät ja tädit opiskelevat Kabulin yliopistoissa.

Kaikki käyttävät viimeisimmän muodin mukaisia vaatteita. Isoisän tuuhea, valkoinen tukka on kammattu siististi, ja hän pukeutuu upeasti räätälöityihin italialaispukuihin, jotka korostavat hänen vaurauttaan. Astuessaan huoneeseen hän ottaa sen välittömästi haltuunsa.

Pitkä isoisäni on leveine harteineen vaikuttava ilmestys. Toisin kuin monet muut afganistanilaiset, hän pitää päivettyneet kasvonsa sileäksi ajeltuna.

Merkillepantavin piirre on kuitenkin hänen suuret, tummat silmänsä. Niiden katse on niin syvä, niin arvovaltainen ja niin lempeä.

4

Muistikuvat vyöryvät yhtenä aaltona mieleeni. Toisinaan niistä muodostuu kokonaisia pienoisnäytelmiä.

Isäni huutaa minua valmistautumaan kouluun.

Avaan silmäni ja katson vuoteeni yläpuolella riippuvaa kelloa. On vielä liian varhaista, mutta miten voisin väittää hänelle vastaan? Hän on isäni. Olen hänen poikansa. Paštupoikien on toteltava isäänsä.

En ole vielä kuitenkaan valmis heräämään. Hieron silmiäni. Isäni huutaa uudelleen: ”Ylös sieltä! Hanskat käteen. Odotan sinua kehässä.” Isäni haluaa, että harjoittelen hänen kanssaan ennen aamiaista. Hän on alkanut valmentaa minua, jotta minusta tulisi yhtä kuuluisa nyrkkeilijä kuin hän oli ja jotta pääsisin hänen laillaan kansainvälisiin otteluihin.

Inhoan aikaista heräämistä, mutta minusta on hienoa treenata isäni kanssa. Hän antaa minun aina voittaa, koska olen vasta seitsemänvuotias.

Pidän myös koulunkäynnistä. En ole ollut kertaakaan poissa. Olen fiksu ja suosittu. Joskus pojat valittavat minusta rehtorille, kun kumautan heitä naamaan. Rehtori pitää silti puoliani, koska hän on isoisäni paras ystävä. Hän ei kuitenkaan ikinä hymyile minulle.

5

Käyn sisareni kanssa samaa koulua. Hän on puoli­toista vuotta minua vanhempi ja jopa vielä fiksumpi ja suositumpi, mutta hän ei koskaan piekse muita tyttöjä, vaikka on tunnetun nyrkkeilijän tytär.

Isoisäni talo on meidän maailmamme sydän.

Isoisä oli rakennuttanut sen 1960-luvun lopulla, jolloin hän toimi Afganistanin kansallisen pankin Bank-i-Millien laskentapäällikkönä. Maa oli vauras, ja hän ennusti, että Kabul levittäisi tuhatvuotiset, sokkeloiset katuverkostonsa Kabuljoen rantamille.

Isoisä osti reilut kaksi hehtaaria maata pienen kukkulan jyrkältä rinteeltä. Kukkulan kaksi lakea olivat vuosisatoja suojelleet Kabulia etelä- ja länsisuunnalta. Niiden takana oli pelkkää maaseutua, missä talot oli rakennettu savitiilestä – mutta tilanne muuttuisi pian.

Isoisäni oli tutkinut aluetta, keskustellut maanviljelijöiden kanssa, jotka tunsivat seudun, ja valinnut sitten huolellisesti sellaisen tontin, jolla sijaitsi paras kaivo. Edes kuivimpina kuukausina, kun naapureidemme kaivot alkoivat ehtyä, meillä ei ollut koskaan pulaa vedestä. Isoisä ympäröi suuren osan maastaan jykevällä betonimuurilla, mutta jätti osan avoimeksi. Siihen rakennettiin koulu lähiseudun perheiden lapsille, sillä isoisä tiesi, että juuri nuo perheet muuttaisivat maaseudun kaupunkilähiöksi.

6

Isäni ja kuusi hänen seitsemästä veljestään vaimoineen asuivat mukavasti isoisän muurien sisäpuolella. Leikkikavereinani oli yli kaksikymmentäviisi serkkua, jotka olivat osapuilleen ikäisiäni. Jokaisella perheellä oli kaksi isoa huonetta yksityiskäytössään. Huoneet sijaitsivat yksikerroksisessa rakennuksessa puutarhan yhdellä sivustalla. Isoisän huoneet olivat toisella puolen puutarhaa. Meillä oli kuusikymmentä McIntosh-omenapuuta, jotka isoisän serkku oli tuonut Pohjois-Amerikasta taimina ja varttanut sitten afganistanilaisiin omenapuunjuuriin. Isoisä oli puista ylpeä, sillä ne olivat melkoinen harvinaisuus Afganistanissa.

Maa-alueen toisessa päässä oli korttelinmittainen rakennus, jonka pohjakerroksessa kadun varrella oli liiketiloja ja kahdessa ylimmässä asuntoja.

Isoisä vuokrasi huoneistoja ihmisille, jotka eivät olleet sukulaisiamme. Asuntojen kaikki ikkunat antoivat kadulle. Yksikään afgaani ei salli vieraiden nähdä perheensä puutarhaa.

Isäni perusti kuntosalin yhteen katutason liike­ tiloista. Joka päivä koulun jälkeen kymmenittäin nuorukaisia tuli sinne treenaamaan nyrkkeilyä. Katselimme serkkuni Wakeelin kanssa jalkakäytävältä, kun pojat hakkasivat nyrkkeilysäkkiä, punnersivat ja hyppäsivät narua. Sillä välin isä sparrasi yhtä tai toisinaan kahtakin nyrkkeilijää rakentamassaan kehässä.

7

Wakeel oli seitsemän vuotta minua vanhempi.

Hän oli isoveli, jota minulla ei ollut, ja minä olin pikkuveli, jonka hän oli aina halunnut. Wakeel antoi minun käyttää itseään nyrkkeilysäkkinä, kun matkin nyrkkeilijöiden liikkeitä. Hän nauroi aina kun sain kunnon osuman.

Isoisäni, joka oli tuolloin jo jäänyt pankista eläkkeelle, käytti yhtä suurimmista liiketiloista varastona matoilleen. Paksussa ovessa oli järeä lukko ja itse tilassa leijui makea ja lanoliinin kyllästämä villan tuoksu. Varastossa oli tuhansia mattoja. Hypin siellä serkkupoikieni kanssa korkeilta mattopinoilta toisille.

Kaikilla sedilläni Wakeelin isää lukuun ottamatta oli omat yrityksensä. Wakeelin isä oli majuri Afganistanin kansallisarmeijassa. Hänellä oli tapana sanoa: ”Bisneksessä on liikaa riskejä. Suurin osa liike­ miehistä saa sydänkohtauksen tai kuolee ennen ­aikojaan.” Wakeelin isä oli isoisäni vanhin poika, ja sen vuoksi hänellä oli perheessä erikoisasema. Setäni, hänen vaimonsa, suosikkiserkkuni Wakeel ja tämän kaksi sisarta viettivät lokoisaa elämää isän ­armeijapalkan turvin.

Eräänä päivänä setäni meni toimistolleen eikä koskaan palannut. Emme tiedä edelleenkään, onko hän elossa vai ei. Niihin aikoihin kuulin ensim8

mäistä kertaa sanan ”kommunisti”, mutta tuolloin en tiennyt sen merkitystä. Sedän vaimo on odottanut neljännesvuosisadan hänen palaavan kotiin.

Vielä nykyäänkin hän ryntää toiveikkaana ovelle, kun joku koputtaa.

Isäni oli perheensä kolmas poika. Kaikkien setieni tavoin myös hänellä oli vain yksi vaimo. Suvussamme ei ollut tapana pitää useita.

Naapurimme kunnioittivat isääni kuin pyhää miestä. He tulivat tapaamaan häntä ja kertoivat hänelle liiketoimistaan ja ongelmistaan. Naapurit kutsuivat isääni Lalaksi, ”vanhemmaksi veljeksi”, vaikka jotkut heistä olivat häntä vanhempia. He sanoivat aina, että isäni ajatusmaailma oli kypsempi kuin hänen ikävuosistaan olisi voinut päätellä.

Hän oli aina valmis yrittämään kaikkea. Sana ”ei” ei kuulunut hänen sanavarastoonsa.

Isäni oli perheensä ainoa poika, joka oli mukana mattobisneksessä. Hänen viisi nuorempaa veljeään pitivät mattokauppaa menneen maailman juttuna.

He katsoivat mieluummin tulevaisuuteen ja yrittivät keksiä uusia tapoja ansaita rahaa.

Yksi heistä harjoitti maahantuontia Neuvostoliitosta. Kaksi setääni opiskeli vielä yliopistossa, mutta he kaavailivat ryhtyvänsä tuomaan maahan lääkkeitä ja myyvänsä niitä kaikkialle Afganistaniin.

9

Söimme usein illallista koko lähisuvun kesken. Yli viidenkymmenen hengen porukka istuskeli tyynyillä yhden suuren liinan ympärillä. Kangas oli levitetty huolitellulle nurmikolle, jonka isoisä oli kylvänyt pihamme yhteen nurkkaan. Pienet värikkäät hehkulamput roikkuivat yllämme. Illallisen jälkeen isoisäni ja hänen poikansa istuivat ringis­sä keskustelemassa liiketoimistaan ja siitä, mihin eurooppalaiseen tai pohjoisamerikkalaiseen yliopistoon m ­ inut ja serkkupojat kannatti lähettää.

Naisilla oli oma piirinsä, jossa he keskustelivat omista asioistaan. Vanhempien naisten vastuulla oli löytää hyvä aviomies nuoremmille naisille, kuten isäni kahdelle naimattomalle sisarelle, jotka asuivat kanssamme. Kaksi isäni vanhempaa sisarta oli jo muuttanut aviomiestensä luo toisaalle Kabuliin.

Kosijoista keskusteltiin toisinaan koko perheen voimin kuukausia ennen kuin päädyttiin sopivaan kandidaattiin.

Istuimme serkkujeni – sekä tyttöjen että poikien – kesken omassa ringissämme ja kerroimme toisillemme pelottavia tarinoita tuijotellen tähtien ja kuun valaisemalle Kabulin kirkkaalle iltataivaalle.

Kun kyllästyimme tarinointiin, muodostimme tähdistä eläinkuvioita ja nauroimme.

Joskus isäni tai joku sedistäni vei lapset illallisen jälkeen kukkulan toisella puolella sijaitsevaan 10

Šhahr-i-Nawin puistoon jäätelölle tai yhteen Kabulin monista elokuvateattereista katsomaan intialaista tai amerikkalaista elokuvaa.

Kabul oli silloin kuin jättimäinen puutarha. Leveiden katujen varsilla kasvavat puut muodostivat vehreillä lehvästöillään korkeita holvikaaria katujen ylle. Kaupunki oli täynnä hyvin hoidettuja puistoja, joissa korkealle kurottavat vaaleanpunaiset salkoruusut kamppailivat huomiosta kirkkaanoranssien­ kehäkukkien ja ruusujen kanssa, jotka hehkuivat sadoissa sävyissä. Jokaisessa talossa oli puutarha, jossa kasvoi granaattiomena-, manteli- tai aprikoosipuita. Jopa kaksihuippuista vuorta peitti matala kasvusto, joka heräsi kevätsateiden myötä eloon. Keväisin ja syksyisin taivas täyttyi kirkasvärisistä vesi­ linnuista, jotka pysähtyivät lepäämään kaupunkia ympäröiville kosteikoille muuttomatkoillaan Venäjän ylänköjen ja Intian välillä. Muinaiset maanalaiset kanavat kuljettivat vuorilta vettä, jonka ansiosta puutarhamme pysyivät vehreinä.

Muslimien pyhäpäivänä eli perjantaisin, kun koulu loppui ja liikkeet sulkeutuivat, pakkasimme runsaan lounaan ja menimme nauttimaan sitä naapuriemme puutarhaan tai läheisen Qarghajärven tai Paghmanin laakson piknikpaikoille. Joskus lähdimme 11

niinkin kauas kuin korkealla Hindukušvuoristossa sijaitsevaan Salangin solaan, jonne on Kabulista tunnin ajomatka. Perjantait olivat päiviä, jolloin suuri perheemme saattoi viettää aikaa yhdessä vitsaillen ja juoruillen.

Kiipeilin vuorenrinteillä serkkujeni kanssa, kun vanhemmat nojailivat jättimäisiä tyynyjä vasten paju­ puiden tai leveälehtisten idänplataanien siimeksessä. Naimattomat tätini keittivät touhukkaasti vettä muille, jotka joivat kuppikaupalla teetä.

Pitkien iltapäivien ratoksi aikuiset alkoivat kukin vuorollaan paisutella jostakin vähäpätöisestä pikkuseikkasta suurellista tarinaa, joka sai kaikki nauramaan. Kukin heistä yritti aina tietenkin ylittää toisten sepitteet, olivathan he afgaaneja. Äitini oli tässä lajissa omaa luokkaansa.

Setäni soittivat tablarumpuja, ja isäni oli opetellut itsekseen soittamaan puuhuilua. Lauloimme, tanssimme ja laitoimme ruokaa avotulen äärellä iltaan asti.

Toisinaan pidimme näiden illanistujaisten aikana serkkujenvälisiä tietokilpailuja koulun oppiaineista. Parhaat pisteet saanut sai oikeuden vaatia muita serkuksia ostamaan mitä ikinä halusikaan, hinnasta viis. Myös me nuoret olimme todella kilpailuhenkisiä. Vanhempamme toimivat tuomareina ja hurrasivat aina kovaäänisesti, kun joku vasta12

si oikein. Joskus kilpailu päättyi tasapeliin. Sitä me inhosimme.

Aika ajoin jotkut serkukset riitaantuivat ja pitivät mykkäkoulua päivän pari. Sellainen ei kuitenkaan kestänyt kauan. Loputtomat leikkimme olivat liian tärkeitä jätettäväksi väliin. Leikimme puutarhassa piilosta, pelasimme marmorikuulilla tai pyöräilimme läheisessä puistossa. Erityisen mielellämme lennätimme leijoja talomme katolla.

Joka iltapäivä keväisin ja syksyisin, aina kun kaupungin ylle nousi lempeä tuulenviri, Kabulin taivas täyttyi sadoista leijoista, jotka viilettivät siellä pimeäntuloon asti. Leijanlennätys oli enemmän ­ kuin leikki: oli suuri henkilökohtaisen ylpeyden aihe, jos pystyi katkaisemaan pahimman kilpailijansa leijannarun. Temppu tehtiin niin, että oma leijannaru ohjattiin vastustajan narua kohti vauhdilla ja voimalla, jolloin se leikkasi toisen narun.

Wakeel oli leijamestari, joka opetti muille lennätystä. Seudun lapset olivat antaneet hänelle nimen ”Wakeel, Julma Leikkaaja”, koska hän oli katkaissut niin monta kertaa heidän narunsa.

Eräänä iltapäivänä olimme Wakeelin kanssa menossa katolle lennättämään leijojamme, kun hän kääntyi puoleeni ja sanoi: ”Otetaanpa kisa!” Hänen pitkät, mustat hiuksensa roikkuivat tavalliseen tapaan otsalla ja hipoivat paksuja kulmakarvoja. Hä13

nen tummien silmiensä pilke ei milloinkaan sammunut.

Suostuin, vaikka tiesin häviäväni oikopäätä.

Meitä oli kuitenkin pienestä pitäen opetettu, että kamppailusta ei saa milloinkaan laistaa, vaikka tietäisi voittamisen olevan mahdotonta.

Isoisäni omistaman korttelinmittaisen talon katto oli ihanteellinen paikka lennättää leijaa. Katto kohosi kadun varrella kasvavien puiden yläpuolelle, joten se oli kuin varta vasten rakennettu leijan­ lennätyslava. Alapuolellamme ihmiset ikään katsomatta heittivät askareensa sikseen nähdäkseen loppu­tuloksen. Hyvästä taistelusta puhuttiin aina päiväkausia jälkeenpäin.

Kun olimme puolisen tuntia vaanineet toisiamme ja tehneet vale­iskuja, Wakeel huusi hämmästyksekseni katon toiselta reunalta: ”Olet oppinut paljon! Minulta on yleensä kestänyt viisi minuuttia katkaista narusi. Nyt on kulunut yli puoli tuntia, ja leijasi on edelleen ilmassa.”

Yhtäkkiä hän käytti liikettä, jota ei ollut vielä näyttänyt minulle. Hän antoi leijansa pyöriä omani ympärillä ikään kuin yrittäen estää sen liikkeet. Äkkiä tunsin narun kädessäni löystyvän ja huomasin, miten leijani oli joutunut tuulen armoille kuin syksyinen lehti ja ajelehti taivaan halki minusta poispäin.

14

Wakeel nauroi ja antoi leijansa nousta yhä korkeammalle, jotta kaikki kadulla näkisivät, että hän oli yhä voittamaton. Juoksin alakertaan hakemaan toisen leijan.

Puutarhurimme apuna työskentelevä hazarateini Berar suorastaan rakasti leijataisteluja. Hän oli seurannut silmä kovana ja kateellisena kamppailumme jokaista liikettä.

Berar oli muutaman vuoden Wakeelia vanhempi,­ pitkä, komea ja työteliäs. Hänen perheensä asui Bamiyanin kaupungissa, missä vuoren­ ­ seinämään oli kaiverrettu kaksi jättimäistä Buddha-patsasta.

Berar ei ollut hänen oikea nimensä. Berar merkitsee hazaramurteella ”veljeä”. Emme tienneet hänen oikeaa nimeään, mutta hän ei pannut pahakseen, että kutsuimme häntä Berariksi.

Kun jännitys taistelussani Wakeelin kanssa kärjistyi, Berar ei saanut silmiään irti leijoista. Vanha puutarhuri huomautti hänelle moneen kertaan kärsimättömästi: ”Rikkaruohot ovat maassa, eivät taivaalla. Katsohan nyt alaspäin taas.” Puutarhuri kohteli Beraria aina ankarasti. ”Anna pojan olla”, isoisäni sanoi puutarhurille,­ jonka kanssa hän hoiti rakastettuja ruusupensaitaan. Olin juuri lähettänyt toisen leijan ilmaan. Isoisä nyökkäsi Berarille. ”Mene vain.”

Berar juoksi katolle, missä pinnistelin saadakseni 15

leijan nousemaan korkeuksiin samalla kun väistelin Wakeelin syöksyhyökkäyksiä. Berar otti narun kädestäni ja käski pitelemään kelaa.

En ollut koskaan nähnyt Berarin lennättävän leijaa. Huutelin hänelle ohjeita. ”Kashko! Kashko!

Vedä sisään!” Berar ei kuitenkaan tarvinnut neuvojani, sillä hän tiesi täsmälleen, mitä tehdä. Wakeel huikkasi minulle, että voisin käyttää vaikka sataa apuria, mutta hän leikkaisi naruni silti. Vaikka hän oli pitkä ja laiha, hän oli todella vahva, ja hän kiskoi raivokkaasti narustaan saadakseen sen kiertymään minun naruni ympärille.

Berar sai leijamme vauhdilla todella korkealle, ja ennen pitkää se liisi korkeammalle kuin Wakeelin.

Sitten Berar sai leijan sukeltamaan niin nopeasti, että se putosi taivaalta kuin kivi. Ja yhtäkkiä näimme Wakeelin leijan lepattavan avuttomana tuulessa ja ajelehtivan kohti Kandaharia. Wakeelin käteen jäi vain veltto narunpätkä.

Hyppäsin Berarin harteille kiljuen riemusta. Pitelin taas narusta, kun leijani liiteli niin korkealla, että se näytti enää pikkuruiselta linnulta. Naapuri­ lapsetkin hurrasivat kadulla. He eivät olleet nähneet, että voittaja oli ollut Berar; he näkivät vain minut istumassa hänen harteillaan riemuitsemassa ja huutamassa: ”Wakeel, Julma Leikkaaja, on kukistettu!” Hukutin Berarin pusuihin. Hän oli sankari16

ni. Berar antoi minulle arvonimen ”Julman Leikkaajan Leikkaaja”, vaikka voitto oli hänen ansiotaan.

Wakeel murjotti eikä puhunut minulle kahteen päivään.

Yksi serkuistani oli muutaman kuukauden minua nuorempi. Hän ei koskaan oikein tullut toimeen muiden kanssa. Wakeel kutsui häntä ”Ääliöksi”, minkä jälkeen pilkkanimi tarttui ja kaikki serkukset alkoivat käyttää hänestä tuota nimitystä. Jos hän osti uusia vaatteita, hän patsasteli rehvakkaana ja leveili: ”Kävimme Šhahr-i-Nawissa muutama viikko sitten avatussa liikkeessä. Kaikki mitä siellä myydään, on tuotu Lontoosta tai Pariisista. Omistaja sanoi vanhemmilleni, että minulla on erinomainen vaatemaku. En usko, että kellään teistä olisi v­ araa tällaiseen pukuun.” Kun kysyin, paljonko puku oli maksanut, hän valehteli sen maksaneen kolme kertaa enemmän kuin todellisuudessa.

Wakeel kysyi: ”Hei Ääliö, osaavatko vaatteesi taika­temppuja, kun ovat niin kalliita?” Ääliö ei osannut varoa ansaa ja kysyi jotakin typerää, kuten: ”Ai minkälaisia taikatemppuja?” ”Saavatko ne sinut näyttämään vähemmän rumalta?” Wakeel vastasi reveten hillittömään röhö­ nauruun.

17

Kaikki nauroivat, ja Ääliö juoksi kotiin kantelemaan vanhemmilleen. Me muut pinkaisimme katolle tai pois pihamaalta tai piilouduimme auto­ talliin pysäköityyn isäni autoon paetaksemme rangaistusta.

Kerran kun Ääliö oli taas sonnustautunut parhaimpiinsa ja rehenteli meille, Wakeel hörppäsi suunsa täyteen vettä, ja minä kumautin häntä vatsaan. Silloin Wakeelin suusta purskahti vedet Ääliön puvulle. Ääliö-parka katsoi meitä epäuskoisesti ja kysyi, miksi olimme tehneet niin.

Wakeel vastasi: ”Harjoittelemme karaistuaksemme. Iskemme toisiamme arvaamatta, joten oikean tappelun syntyessä emme piittaa moisesta. Sinunkin pitäisi vähän terästäytyä.” Sitten mäjäytimme Ääliötä vatsaan – vältimme tarkoituksella kasvoja, jottei jäisi mustelmia, sillä siinä tapauksessa hänen vanhempansa olisivat antaneet meille sapiskaa. Ääliöllä oli kuitenkin yksi odottamaton etu: hän oli aina ollut luku­toukka. Hän tiesi ikäisekseen vähän liikaakin. Hänellä oli myös hyvä muisti. Se sai meidät inhoamaan häntä vielä enemmän.

Wakeel kiusasi Ääliötä jatkuvasti, kun leikimme serkusten kesken. Omien ympyröidemme ulkopuolella Wakeel ei kuitenkaan milloinkaan antanut kenenkään hyppiä Ääliön silmille. Wakeel oli meil18

le kaikille kuin isoveli. Kun Ääliö joutui tappeluun naapurinpoikien kanssa, mitä sattui tavan takaa, Wakeel puolusti häntä. Kun pelasimme puistossa jalkapalloa, Wakeel varmisti aina, että Ääliö ja minä olimme hänen joukkueessaan, jotta hän pystyi suojelemaan meitä.

Naapurimme olivat kaltaistamme hillittyä ja koulutettua väkeä. Kun yhdessä talossa vietettiin häitä tai kihlajaisia, koko naapurusto lapsineen ja palvelijoineen kutsuttiin juhliin.

Isoisäni piti joka perjantai moskeijassa rukousten jälkeen kymmenen minuutin puheen. Sen aiheita olivat muiden muassa naapuruston puhtaanapito, sähkö- ja vesiongelmien ratkaisu, yleisen puiston hoitaminen tai se, miten lapsille saatiin tehtyä lisää leikkipaikkoja. Häntä ei ollut koskaan valittu mihinkään asemaan, mutta ihmiset kuuntelivat häntä.

Kun jollakulla perheistä oli rahavaikeuksia, joku kyseisen perheen vanhemmista miehistä kääntyi vaivihkaa isoisäni puoleen ja pyysi yhteisön apua.

Sitten perjantaina rukousten jälkeen isoisä selitti moskeijan muille miehille, että nyt tarvittiin jonkin verran rahaa, mutta hän ei milloinkaan paljastanut avun tarvitsijaa. Oli tärkeää suojella puutteenalaisen perheen arvokkuutta.

Yhtenä perjantaina kun muut olivat jo lähteneet moskeijasta, näin isoisäni antavan keräämänsä ra19

hat eräälle naapurille, jonka vaimo oli sairastellut jo monta kuukautta. Mies suuteli isoisän käsiä ja sanoi: ”Te pystytte aina täyttämään odotuksemme. Suokoon Jumala teille pitkää ikää, terveyttä ja voimaa.” Kun isoisä huomasi minun nähneen tilanteen, hän mulkaisi minua kiukkuisesti, jolloin käänsin nopeasti katseeni ja livahdin tieheni. Kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä sellaista tilannetta.

Isoisäni oli todella ylpeä talostaan ja McIntoshomenapuistaan. Minun syntyessäni hän oli vajaa seitsemänkymmentä ja jäi pian leskeksi. Hän oli jäänyt pankista eläkkeelle, joten hänellä oli aikaa puuhailla puutarhassaan istuttaen ruusuja, pelargonioita ja salkoruusuja ja kastellen McIntosh-puitaan. Askareidensa lomassa hän hyräili hiljaa jotain sävelmää tai kertasi Jumalan yhdeksääkymmentäyhdeksää nimeä.

Usein hän myös istui kirjojensa keskellä ja luki tuntikausia. Hänen suosikkinsa oli Mir Ghulam Mohammad Ghobarin kaksiosainen Afgha­nistan in the Path of History, joka oli sidottu kauniisiin nahkakansiin. Nimi oli painettu kanteen kullatuin kirjaimin. Joskus hän luki siitä pätkiä minulle.

Isoisän kirjastoon kuului myös Sigmund Freudin kootut teokset, joissa oli myös kauniit kannet. Niitä hän ei kuitenkaan koskaan lukenut minulle. Kun 20

kysyin kokoelmasta, hän sanoi antavansa sen minulle kun olisin kyllin vanha.

Talvisin hän tutkiskeli Rumin, Shams Tabrizin, Hafizin, Sa’adin ja Omar Khaijamin runoja. Toisinaan hän kutsui luokseen ystäviä keskustelemaan Afganistanin ja maailman poliittisista oloista. Ennen pitkää hän kuitenkin käänsi puheenaiheen runouteen. Hän halusi aina, että minä ja serkkupoikani kuuntelisimme keskusteluja ja esittäisimme kysymyksiä.

Sisareni ja serkkutyttöni eivät olleet koskaan läsnä noissa tilaisuuksissa. Heidän elämänsä kulkivat eri polkuja kuin poikien, mutta heillä oli aina lupa lukea isoisäni kirjoja. Itse asiassa hän jopa rohkaisi heitä siihen. ”Koulutus”, hän totesi sanaa painottaen, ”on avain tulevaisuuteen.” Kaikki lukivat runouden lisäksi myös Dostojevskin, Tolstoin ja Thomas Mannin romaaneja sekä afganistanilaisia ja iranilaisia kirjailijoita, joista muu maailma ei ole koskaan kuullutkaan. Kaikki kirjat olivat darinkielisiä.

Muutamat vanhemmista tytöistä, kuten Wakeelin sisar, lukivat isoisän Freud-kirjoja kauan ennen minua. Kuulimme heidän supattavan kihertäen jostakin oidipuskompleksiksi kutsutusta. Mutta kun joku meistä nuoremmista serkuista meni silloin liian lähelle, he vaikenivat ja katsoivat meitä tavalla, joka antoi ymmärtää, ettei seuraamme kaivattu.

21

Eräänä päivänä isoisän keskustelutilaisuuden aikana Wakeel nosti kätensä ja kysyi, mistä politiikassa oikein oli kyse.

Muuan isoisän ystävistä vastasi: ”Itse asiassa poli­ tiikka on silkkaa valhetta, ja poliitikot ovat äärimmäisen lahjakkaita valehtelijoita, jotka käyttävät kykyjään saadakseen rahaa, valtaa ja maata.” ”He ovat sitten varmaankin katalia ihmisiä”, Wakeel sanoi. ”Pitää paikkansa.” ”Missä maassa on kaikkein kieroimmat poliitikot?” Wakeel kysyi. ”Annahan kun kerron sinulle tarinan, poikaseni”, isoisän ystävä sanoi ja selvitti kurkkuaan. ”Muuan mies kysyi Šaitanilta, paholaiselta: ’Kun maapallolla on niinkin monta valtiota, miten onnistut pitämään monia niistä – kuten Afganistania, Pakistania ja Palestiinaa – koko ajan sekasorron vallassa? Sinun täytyy olla hurjan kiireinen.’ Šaitan nauroi ja totesi: ’Ei se ole minulle mikään ongelma.’ Paholainen nojautui tyynyään vasten ja nosti chillum-piipun suomuisille huulilleen. Hän veti piipusta happamalta löyhkäävää savua, joka sai piipun veden muuttumaan kuplivaksi ja öljyisen mustaksi. Sitten hän puhalsi savua suupielistään. ’Maapallolla on yksi valtio, joka on vielä minuakin taitavampi aiheuttamaan ongelmia kaikkialla.’”

22

”Niinkö?” Wakeel kysyi. ”’Sen nimi on Englanti’, Šaitan sanoi.”

Isoisäni ja hänen ystävänsä purskahtivat nauruun ja alkoivat taas puhua runoudesta.

Ymmärsin vasta vuosien kuluttua, miksi niin monet afgaanit kantoivat kaunaa Englannille, joka oli kolme kertaa tunkeutunut Afganistaniin ja yhtä monesti ajettu pois. Lähes kolmen vuosisadan ajan englantilaiset käyttivät Afganistania leikkikenttänään, jolla he haastoivat venäläiset todella rumaan peliin. Kumpikaan osapuoli ei voittanut eikä välittänyt kuinka monta afganistanilaista kuoli tai miten mittaamattomia kärsimyksiä ne aiheuttivat ­Afganistanin kansoille.

Nuo ajat olivat kaukaista menneisyyttä, niin kuin muinaisten kuninkaidemme taistelut maamme hallinnasta. Elämä oli mukavaa ja helppoa ja täynnä ilonaiheita, paitsi ehkä Ääliölle, jolle teimme kepposia. Vuodenajat rytmittivät ajan kulua sulavasti ja tuuppivat meitä lempeästi elämänvaiheesta toiseen.

Mutta sitten eräänä yönä ilmoille kajahti odottamattomia Allahu akbar -huutoja – eikä mikään ole sen jälkeen ollut entisellään.

23

2 Allahu akbar

V

iileät tuulet olivat alkaneet puhaltaa Kabulia ympäröiviltä vuorilta kaupunkiin. Syksy oli ovella. Kaksi edellistä yötä olivat olleet poikkeuksellisen kylmiä. Vanhempani, tätini ja setäni viettivät perjantai-iltapäivän asentaen puulämmitteisiä bokhari-kamiinoja. Kun viimetalvisia nokihiukkasia pölähti piipuista, muutamat sedistäni manasivat raskaasti. Serkkujoukkio nauroi ja ryntäsi kertomaan muille kuulemansa.

Juuri yön laskeutuessa sähköt katkesivat äkisti.

Katsoin ulos. Katkos ei koskenut ainoastaan meidän taloamme. Koko kaupunki oli pimeänä. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Kabulin sähköverkko oli aina toiminut.

24

Äitini ihmetteli: ”Niin on pimeää kuin haudassa.”­ Mietin sanontaa hetken. Mistä äitini tiesi, kuinka pimeää haudassa oli? ”Oletko ikinä käynyt haudassa?” ”Äläpäs nyt viisastele”, äiti kivahti lähtiessään etsimään kynttilöitä.

Isosiskoni oli ollut tekemässä läksyjään. ”Ei haudoissa ole sähköjä, senkin idiootti”, hän sanoi. ”Tietenkin siellä on pimeää.” Hän lähti auttamaan äitiä.

Katsoin taas ikkunasta pimeyteen. Kukaan ei liikkunut kadulla. Voisiko hauta olla kokonaisen kaupungin kokoinen?

Kuulin etäältä ääniä. Ikään kuin tuhatpäisen ihmis­joukon puheensorinaa Kabulin toiselta laidalta. Ensin luulin, että muezzinit kutsuvat ihmisiä rukoilemaan. Mutta rukoushetki oli mennyt jo kaksi­ kymmentä minuuttia sitten, eivätkä äänet kuulostaneet tutuilta niin kuin muezzinien. Äänet eivät myöskään tulleet tavalliseen tapaan kovaäänisistä eivätkä läheisten moskeijoiden suunnalta. Äänet voimistuivat jatkuvasti. Nyt sain jo selvän sanomasta. ”Allahu akbar, Allahu akbar.” Jumala on suuri.

Ryntäsin etsimään äitiäni kysyäkseni häneltä, miksi ihmiset huusivat niin. Hän penkoi kaikki laatikot läpi etsiessään kynttilöitä. Isosiskoni yritti löytää tulitikkuja. ”En tiedä”, äiti vastasi.

25

”Olet enemmän kuin neljä kertaa vanhempi kuin minä etkä silti tiedä enempää kuin minä”, protestoin. Lopulta hän löysi kynttilän ja sytytti sen. Hän piteli sitä oikeassa kädessään ja suojasi vasemmalla liekkiä. Hän näytti pehmeässä valonhämyssä kauniilta. Äiti suuteli minua poskelle, mikä hymyilytti minua, ja sanoi: ”Mene kysymään isältäsi. Sitten tiedät enemmän kuin minä.” Steariini valui hänen hoikille, siroille sormilleen. Hän säpsähti ja laski kynttilän pöydälle. Ikkunoista puhaltava tuuli sai verhot tanssahtelemaan ja kynttilänliekin lepattamaan. Ulkoa kuuluvat äänet voimistuivat voimistumistaan.

26