Stephenie Meyer: Kemisti

kun u l n ine Ilma

äyte

Suomentanut Ilkka Rekiaro

HELSINGISSÄ K U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö O TAVA

1. luku

Tämänpäiväisestä toimenpiteestä oli tullut rutiinia naiselle, joka toistaiseksi kutsui itseään Chris Tayloriksi. Hän oli noussut sängystä paljon aikaisemmin kuin olisi halunnut ja oli sen jälkeen purkanut ja piilottanut tavanomaiset yöhälyttimensä.

Oli aikamoinen riesa virittää kaikki valmiiksi illalla ja irrottaa ne ensi töiksi aamulla, mutta hän ei halunnut riskeerata henkeään laiskuuden takia.

Tämän joka-aamuisen askareen jälkeen Chris oli noussut mitäänsanomattoman näköiseen nelioviseen autoonsa – sillä oli ikää mutta siinä ei ollut isoja lommoja, jotka olisivat jääneet mieleen – ja ajellut tuntikaudet. Hän oli ylittänyt kolme isoa rajaa ja lukemattomia ohuempia kartan viivoja ja oli vielä suunnilleen oikealle etäisyydelle päästyään hylännyt useita pikkukaupunkeja ja ajanut

niiden ohi. Tuo oli liian pieni, tuohon pääsi vain yhtä tietä ja tuossa tuntui käyvän niin vähän ulko­ paikkakuntalaisia, että hän herättäisi väkisinkin huomiota, vaikka yritti naamioida itsensä arkipäiväisen näköiseksi. Hän painoi mieleen muutaman paikan, jonne saattaisi palata joskus myöhemmin – torin, hitsaamon ja armeijan ylijäämämyymälän.

Persikkasato alkoi kypsyä; hänen kannattaisi ostaa iso erä varastonsa täydennykseksi.

Alkuillasta hän saapui viimein vilkkaaseen taajamaan, jossa ei ollut ennen käynyt. Jopa kirjastossa oli paljon väkeä.

Hän käytti mielellään kirjastoa, jos suinkin pystyi. Ilmaisissa paikoissa käyneitä oli vaikea jäljittää.

Hän pysäköi kirjaston länsipuolelle pois ovelle sijoitetun kameran näkyvistä. Tietokoneet oli varattu, ja muutama asiakas jonotti vuoroaan, joten hän katseli hiukan paikkoja, tutki löytyisikö elämäkertahyllystä jotain hyödyllistä. Hän huomasi lukeneensa jo kaiken, mistä voisi olla apua. Seuraavaksi hän etsi lempivakoilujännärikirjailijansa tuoreinta romaania. Kirjailija oli ennen palvellut merivoimien erikoisjoukoissa. Hän otti myös 4

muutaman teoksen tuon romaanin vierestä. Kun hän siirtyi etsimään hyvää odotuspaikkaa, hän tunsi syyllisyydenpiston; oli jotenkin alhaista varastaa kirjastosta. Mutta oli monta syytä, miksei hän voinut hankkia kirjastokorttia, ja oli toki mahdollista, että hän löytäisi näistä kirjoista jotain hyödyllistä.

Turvallisuus painoi aina enemmän kuin syyllisyys.

Hän kyllä tiesi, että vaivannäkö oli 99-prosenttisesti turhaa – oli erittäin epätodennäköistä, että romaaneista olisi todellista hyötyä – mutta hän oli jo ajat sitten käynyt läpi kaiken tarjolla olevan fakta-aineiston. Kun A-listan lähteet loppuivat, hän tyytyi Ö-listaan. Paniikki yltyi tavallistakin pahemmaksi, jos hänellä ei ollut mitään tutkittavaa. Ja viime kerralla hän oli kuin olikin saanut verkkoonsa vinkin, joka vaikutti käyttökelpoiselta.

Hän oli jo alkanut soveltaa sitä rutiineihinsa.

Hän istuutui syrjäiseen nurkkaan haalistuneeseen nojatuoliin, josta näki jotenkuten tieto­ koneille, ja oli lukevinaan pinonsa päällimmäistä kirjaa. Muutama tietokoneen käyttäjä oli levittänyt tavaransa pöydälle – yksi oli jopa riisunut kengät – sen näköisesti, ettei hievahtaisi paikaltaan 5

pitkään aikaan. Lupaavinta konetta käytti teinityttö, jolla oli näppäimistön vieressä hakuteoksia ja kasvoilla stressaantunut ilme. Tyttö ei näyttänyt olevan somessa vaan kirjoitti muistiin selaimen löytämien kirjojen ja niiden tekijöiden nimiä.

Chris odotti pää kumarassa kirjan yllä, joka lepäsi hänen vasemmalla kyynärtaipeellaan. Partaterä oli piilossa hänen oikeassa kädessään. Hän leikkasi irti kirjan selkään teipatun magneettiliuskan ja ujutti sen nojatuolin istuintyynyn ja käsinojan väliseen rakoon. Hän esitti pitkästynyttä ja siirtyi pinonsa seuraavaan kirjaan.

Chris oli valmis ja kastroidut kirjat olivat repussa, kun teinityttö lähti hakemaan uutta hakuteosta. Chris ei ponkaissut nojatuolista eikä muutenkaan vaikuttanut kiireiseltä, mutta ehti tuolille ennen kuin kukaan muu norkoileva toiveikas edes tajusi, mitä oli tapahtunut.

Sähköpostien lukemiseen meni yleensä vain kolmisen minuuttia.

Sen jälkeen hänellä olisi neljä tuntia aikaa – jos hän ei ajaisi mutkien kautta – päästä takaisin tilapäiseen asuntoonsa. Sitten hän joutuisi tieten6

kin virittämään hälyttimet uudelleen valmiiksi ennen kuin voisi nukahtaa. Sähköpostipäivä oli aina pitkä.­ Mikään ei yhdistänyt hänen nykyistä elämäänsä tähän sähköposti­tiliin – ei toistuva ip-osoite, eivät paikkakuntien tai henkilöiden nimet – mutta aina viestit luettuaan ja tarpeen vaatiessa niihin vastattuaan hän käveli heti ovesta ulos ja lähti tien päälle nasta laudassa päästäkseen mahdollisimman kauas kirjastosta. Varmuuden vuoksi.

Varmuuden vuoksi. Siitä oli pyytämättä tullut Chrisin mantra. Hän eli ylivarovaista elämää, mutta kuten hän itseään usein muistutti, varovaisuutensa ansiosta hän oli yhä elossa.

Olisi ollut hienoa, jos hänen ei olisi tarvinnut ottaa tällaisia riskejä, mutta rahat loppuisivat ennen pitkää. Yleensä hän etsi työpaikan jostain pienestä perheyrityksestä, mieluiten sellaisesta, jossa kirjanpito ja kaikki muu tehtiin edelleen paperilla, mutta hanttihommista maksettu palkka riitti vain ruokaan ja vuokraan, ei kalliisiin ostoksiin kuten väärennettyihin henkilötodistuksiin, laboratoriovälineisiin tai kemikaalien hamstraamiseen. Hän 7

käytti internetiä vain vähän, etsi harvinaiset maksavat asiakkaat sieltä täältä ja teki kaikkensa, jottei hänen työnsä herättäisi niiden huomiota, jotka toivoivat hänen lakkaavan olemasta.

Edelliset kaksi sähköpostipäivää olivat olleet tuloksettomia, joten hän oli hyvillään nähdessään, että häntä odotti uusi viesti – hyvillään noin kaksi kymmenesosasekuntia, jotka häneltä kesti tunnistaa lähettäjän osoite. l.carston.463@dpt11a.net Siinä se oli – miehen oikea sähköpostiosoite, helposti jäljitettävissä Chrisin entisen työnantajan palvelimelle. Samalla kun hänen niskakarvansa nousivat pystyyn ja adrenaliinia kuohahti suoniin – pakoon, pakoon, pakoon, paniikki tuntui huutavan – hän mielensä perukoilla äimisteli heidän hävyttömyyttään. Hän onnistui yhä uudestaan aliarvioi­ maan heidän uskomattoman huolettomuutensa.

He eivät voi olla vielä täällä, hän järkeili pakokauhun vallassa ja pälyili kirjastossa ympärilleen, etsi katseellaan miehiä, joiden hartiat olisivat liian leveät tumman puvun takkiin, etsi sotilaan sänkitukkaa, hahmoa joka olisi tulossa kohti. Hän näki 8

autonsa kirjaston ikkunasta; näytti siltä, ettei siihen ollut kajottu, mutta eihän hän ollut pitänyt sitä jatkuvasti silmällä.

Hänet oli siis löydetty taas. Mutta he eivät voineet tietää, missä hän lukisi sähköpostinsa. Hän valitsi paikan umpimähkään joka ainoa kerta.

Hälytys oli annettu hetki sitten jossain siistissä, harmaassa työhuoneessa, tai kenties useammassa työhuoneessa, joissa ehkä jopa välkkyi punaiset valot. Hänen ip-osoitettaan tietenkin seurattiin tarkkaan. Kohta työntekijöitä määrättäisiin liikkeelle. Mutta vaikka he käyttäisivät heli­koptereita – mihin heillä oli mahdollisuus – hänellä oli vielä muutama minuutti. Sen verran, että ehtisi lukea, mitä asiaa Carstonilla oli.

Aiherivillä: Oletko väsynyt pakoilemaan?

Paskiainen.

Hän napsautti viestin auki. Se oli lyhyt.

Linjaa on muutettu. Tarvitsemme sinua. Auttaisiko epävirallinen anteeksi­pyyntö? Voidaanko tavata?

En pyytäisi, mutta ihmishenkiä on vaakalaudalla.

Monen, monen henki.

9

Hän oli aina pitänyt Carstonista. Carston vaikutti inhimillisemmältä kuin monet muut osastolla työskentelevät pukumiehet. Jotkut heistä, etenkin univormussa kulkevat, olivat suorastaan pelottavia – tosin se oli luultavasti tekopyhä ajatus ottaen huomioon alan, jolla Chris oli toiminut.

Ja niin he tietysti käskivät Carstonin ottaa yhteyttä. He tiesivät, että Chris oli peloissaan ja yksinäinen ja olivat panneet entisen ystävän asialle, osoittamaan Chrisille lämpöä ja sympatiaa. Se kävi järkeen, ja hän olisi epäilemättä nähnyt juonen läpi ilman apuakin, mutta häntä auttoi, että samaa juonta oli käytetty eräässä hänen aiemmin varastamassaan romaanissa.

Hän salli itsensä vetää syvään henkeä ja keskittää ajatuksensa kolmeksikymmeneksi sekunniksi.

Hänen pitäisi miettiä seuraavaa siirtoaan – miten poistua mahdollisimman nopeasti tästä kirjastosta, tästä kaupungista ja tästä osavaltiosta – ja sitä, riittäisikö se. Oliko hänen nykyinen identiteettinsä yhä turvallinen, vai oliko aika vaihtaa asuinpaikkaa?­ Mutta keskittymisestä ei tullut mitään hänen miettiessään Carstonin salakavalaa tarjousta.

10

Mitä jos…?

Mitä jos he tällä tavoin oikeasti jättäisivät hänet rauhaan? Mitä jos oli vainoharhaisuuden ja liian monien vakoilujännärien syytä, että ehdotus tuntui hänestä ansalta?

Jos tehtävä olisi tarpeeksi tärkeä, ehkä hän saisi vastineeksi entisen elämänsä takaisin.

Epätodennäköistä.

Silti oli turha kuvitella, että Carstonin sähköposti oli tullut vahingossa väärään osoitteeseen.

Hän vastasi tavalla, jolla arveli heidän toivovan hänen vastaavan, vaikka hänellä oli mielessä vain ylimalkainen suunnitelma.

Olen väsynyt vähän kaikkeen, Carston. Sama paikka, jossa tapasimme ensimmäisen kerran, viikon päästä klo 12. Jos näen jonkun seurassasi, minä häivyn ja niin edelleen ja niin edelleen, tiedät kyllä kuvion. Älä tee tyhmiä.

Hän nousi ja lähti oitis kävelemään pysähtymättä hetkeksikään; hän oli hionut liikkeet sujuviksi, vaikka hänellä oli lyhyet jalat, ja vaikutti 11

paljon rennommalta kuin oli. Hän laski sekunteja päässään, arvioi kuinka kauan helikopterilta menisi lentää pääkaupungista tänne. Tietenkin he voisivat ilmoittaa paikallisille, mutta se ei ollut heidän tapaistaan.

Ei yhtään heidän tapaistaan, ja silti häntä vaivasi epämukava joskin perusteeton tunne, että he saattaisivat väsyä vanhoihin tapoihinsa. He eivät olleet päässeet niillä toivomaansa tulokseen, eivätkä olleet tunnettuja kärsivällisyydestään. He olivat tottuneet saamaan tahtonsa läpi saman tien. Ja tahtoneet hänen kuolemaansa kolmen vuoden ajan.

Tämä sähköposti jos mikä oli osoitus linjan muutoksesta. Sikäli kuin se oli ansa.

Hänen täytyi olettaa, että se oli. Epäluuloinen asenne oli syy siihen, että hän edelleen hengitti.

Mutta hänen mielessään oli herännyt toivon pilkahdus, niin tyhmää kuin se olikin.

Hän pelasi pienin panoksin, hän tiesi sen. Pelissä oli vain yksi ihmishenki. Vain hänen elämänsä.

Ja tämä elämä, jota hän oli suojellut, vaikka sen menetys oli ollut hyvin todennäköistä, ei todellakaan ollut muuta kuin yhden ihmisen elämä.

12

Perus­asia kaikessa yksinkertaisuudessaan. Yksi sykkivä sydän, yhdet laajenevat ja supistuvat keuhkot.

Hän oli elossa, ja hän oli taistellut pysyäkseen elossa, mutta toisinaan synkimpinä öinä hän oli miettinyt, minkä tähden hän loppujen lopuksi taisteli. Oliko hänen nykyisen elämänsä laatu sellaisen ponnistelun arvoista? Eikö olisi autuasta ummistaa silmät joutumatta avaamaan niitä enää koskaan?

Eikö tyhjä pimeys ollut hiukan houkuttelevampi vaihtoehto kuin jatkuva pelko ja taistelu?­ Vain yksi asia oli estänyt häntä vastaamasta myöntävästi ja tarttumasta johonkin niistä kivuttomista vaihtoehdoista, jotka olivat helposti tarjolla: ylikehittynyt kilpailuvietti. Siitä oli ollut paljon etua lääketieteellisessä, ja nyt se piti hänet hengissä. Hän ei halunnut antaa heidän voittaa. Hän ei ikinä antaisi heidän ratkaista ongelmaansa helposti. He todennäköisesti saisivat hänet kiinni ennen pitkää, mutta hän panisi ne kirotut tekemään töitä sen eteen ja kärsimään myös.

Hän oli nyt autossa kuuden kadunvälin päässä lähimmästä moottoritien liittymästä. Hänen lyhyttä tukkaansa suojasi tumma lippalakki, kasvot 13

olivat isojen aurinkolasien peitossa ja väljä collegepaita kätki hoikan vartalon. Ensisilmäyksellä hän näytti teinipojalta.

Ne, jotka halusivat hänet hengiltä, olivat jo joutuneet kärsimään, ja yhtäkkiä hän huomasi hymyilevänsä sitä muistellessaan. Oli outoa, miten vähän ihmisten tappaminen nykyisin vaivasi häntä, miten hän sai siitä jopa tyydytystä. Hänessä oli herännyt verenhimo, mikä oli kaiken kaikkiaan ironista. Hän oli toiminut heidän alaisuudessaan kuusi vuotta, eivätkä he olleet koko sinä aikana saaneet häntä koulituksi niin että hän olisi alkanut nauttia työstään. Mutta kolme vuotta takaa-ajettuna oli keikauttanut päälaelleen yhden jos toisenkin asian.

Hän tiesi, ettei nauttisi syyttömien surmaamisesta. Hän oli varma, ettei ollut sentään muuttunut niin paljon eikä tulisi koskaan muuttumaankaan. Jotkut hänen ammatissaan – hänen entisessä ammatissaan – olivat ilmiselviä psykopaatteja, ­ mutta hän halusi ajatella, että siitä nimen­omaisesta syystä hänen kollegansa eivät olleet yhtä päteviä kuin hän. Heillä oli väärä motiivi. Hän osasi tehdä työnsä parhaiten, koska vihasi työtään.

14

Hänen nykyisessä elämässään tappamisessa oli kyse voittamisesta. Ei koko sodan voittamisesta vaan kulloisenkin pienen taistelun voittamisesta, mutta voittoja ne olivat nekin. Jonkun muun sydän pysähtyisi, mutta hänen sydämensä sykkisi edelleen. Joku tulisi etsimään häntä, mutta ei löytäisikään uhria vaan pedon. Aavikkohämähäkin, joka odotti seitistä kutomansa ansan takana piilossa.­ Tällaisen he olivat hänestä tehneet. Hän mietti, olivatko he edes hiukan ylpeitä saavutuksestaan vai harmittelivatko vain, etteivät olleet talloneet häntä lyttyyn tarpeeksi nopeasti.

Olo keveni hänen ajettuaan moottoritietä muutaman kilometrin. Auto oli yleistä mallia – tiellä oli hänen seuranaan parhaillaankin tuhat samanlaista – ja hän vaihtaisi varastamansa rekisterikilvet toisiin heti löydettyään turvallisen pysähtymispaikan. Mikään ei yhdistänyt häntä kaupunkiin, josta hän oli juuri lähtenyt. Hän oli ohittanut kaksi liittymää ja ajanut kolmannesta. Jos he halusivat sulkea moottoritien, he eivät tietäisi, mistä se kannattaisi sulkea. Hän oli yhä piilossa. Yhä turvassa.

15

Nyt ei tietenkään tullut kyseeseen ajaa suorinta tietä kotiin. Hän käytti paluumatkaan kuusi tuntia, pujotteli moottoriteillä ja muilla teillä, vilkuili vähän väliä taustapeiliin varmistaakseen, ettei häntä seurattu. Lopulta päästyään vuokraamaansa p ­ ieneen omakotitaloon – eräänlaiseen romuauton arkkitehtoniseen vastineeseen – hän oli puoli­unessa. Hän ajatteli kahvia, vertasi kofeiinin piristävää vaikutusta kahvin keittämisen vaivaan ja päätti sinnitellä viimeisillä voimillaan.

Hän raahautui huterat portaat ylös kuistille väistäen vaistomaisesti ensimmäisen askelman vasemman pään lahoa lautaa ja avasi molemmat lukot teräsovessa, jonka oli asennuttanut ensimmäisellä viikolla taloon muutettuaan. Seinät eivät olleet yhtä turvalliset – ne olivat puuta, vaneria ja kipsilevyä, ja niissä oli ulkopuolella vinyylipinnoite – mutta tilastojen mukaan murtautujat kokeilivat ensin ovea.

Ikkunoiden kalteritkaan eivät olleet ylitsepääsemätön este, mutta saisivat tavallisen murtovarkaan siirtymään helpompaan kohteeseen. Hän soitti ovikelloa ennen kuin käänsi kahvaa. Kolme nopeaa sohaisua, jotka näyttäisivät yhdeltä pitkältä painalluk16

selta, jos joku sattuisi katselemaan. Ohuet seinät vaimensivat Westminsterin kirkonkellojen ääntä vain hieman. Hän astui nopeasti sisään – varmuuden vuoksi henkeään pidättäen. Ei kuulunut lasinsirujen hiljaista narsketta, joten hän päästi ilman suustaan sulkiessaan oven perässään.

Hän oli itse suunnitellut asunnon turvatoimet.

Ammattilaisilla, joiden menetelmistä hän oli aluksi lukenut, oli omat keinonsa. Mutta yhdel­läkään ei ollut hänen erityistaitojaan. Eikä ollut niillä kirjailijoillakaan, joiden romaaneja hän nykyisin käytti ikään kuin käsikirjoina. Kaikki muu tieto, jota hän tarvitsi, oli löytynyt helposti YouTubesta. Muutama vanhan pesukoneen osa, netistä tilattu mikrokontrollerikortti, uusi ovikello ja pari muuta ostosta, ja luotettava murtosuojalaite oli valmis.

Hän pani oven kahteen takalukkoon ja sytytti valot lähimmästä katkaisijasta. Samassa levyssä oli kaksi muuta katkaisijaa. Keskimmäinen oli pelkkää hämäystä. Kolmas kytkin, joka oli kauimpana ovesta, oli yhdistetty samaan matalajännitejohtoon kuin ovikello. Oven ja kellon tavoin nämä kytkimet olivat monta kymmentä vuotta uudem17

mat kuin mikään muu pienessä etuhuoneessa, joka toimi sekä olohuoneena, ruokailutilana että keittiönä.

Kaikki näytti olevan kuten hänen lähtiessään: karut, halvat kalusteet – ei yhtäkään niin isoa, että aikuinen olisi voinut piiloutua sen taakse – tyhjät keittiötasot ja ruokapöytä, ei tauluja eikä koristeesineitä. Askeettinen huone. Hän tiesi, että se muistutti hiukan laboratoriota, vaikka muovimatto oli vihreä-keltaruutuinen ja katto ruiskumaalattu.­ Ehkä haju teki siitä laboratorion. Huone oli niin putipuhtaan ste­riili, että luvaton tunkeilija varmaankin luulisi kloorinhajun johtuvan siivouksesta. Mutta vain jos pääsisi sisään laukaisematta hälytintä. Ja jos hän laukaisisi sen, hän ei ehtisi huomata huoneesta montakaan yksityiskohtaa.

Lisäksi talossa oli pieni makuuhuone ja kylpyhuone – ne sijaitsivat peräkkäin niin, ettei välissä ollut ennen peräseinää mitään, mihin hän olisi voinut kompastua. Hän sammutti valon, jottei joutuisi kävelemään takaisin.

Hän astui ainoasta ovesta makuuhuoneeseensa kuin unissakävelijä, tottumuksen ohjaamana. Sä18

lekaihtimien välistä tuli sen verran valoa kadun vastakkaiselta puolelta huoltoaseman neonkyltistä, että hän ei sytyttänyt yöpöydän lamppua. Ensin hän asetteli kaksi pitkää untuvatyynyä suunnilleen ihmisen kaltaiseksi muodoksi isolle patjalle, joka kahmaisi huoneesta suurimman osan. Sitten hän sulloi salpapussit tyynyliinojen sisään. Pusseissa oli halloween-puvuissa käytettyä tekoverta, joka ei läheltä katsoen näyttänyt kovin uskottavalta, mutta pussit olivatkin siltä varalta, että tunkeutuja särkisi ikkunan, työntäisi kaihtimet sivuun ja ampuisi ikkunasta kiipeämättä sisään. Himmeässä neonvalossa verta ei erottaisi tekovereksi. Seuraavaksi oli vuorossa pää: hän oli ostanut naamion halloweenin jälkeen alennusmyynnistä. Naamio esitti mitä lie poliitikkoa, mutta ihonväri oli varsin luonnollinen. Hän oli täyttänyt naamion kutakuinkin oman päänsä kokoiseksi ja ommellut siihen halvan ruskean peruukin. Viritelmän tärkein osa oli petauspatjan ja runkopatjan väliin ujutettu ohut metallijohto, joka oli peruukin muovisäikeiden piilossa. Toinen samanlainen johto lävisti tyynyn, jolla pää lepäsi. Hän nykäisi lakanan ja sitten 19

peiton hahmon kaulalle, taputteli sen sopivan näköiseksi ja kiersi yhteen johtojen kärjet, joista oli kuorinut eristemuovin. Liitos oli herkkä. Jos hän koskettaisi päätä pikkuisenkin tai liikauttaisi tyynyjä, johdot irtoaisivat äänettömästi toisistaan.

Hän astui taaksepäin ja katsoi harhautusta silmiä siristäen. Hän olisi pystynyt parempaankin, mutta jo nyt näytti siltä, että joku nukkui sängyssä. Vaikkei tunkeilija uskoisi, että nukkuja oli Chris, hänen olisi surmattava nukkuja ennen kuin hän astuisi sisään etsimään Chrisiä.

Chris ei jaksanut vaihtaa pyjamaan vaan riisui vain väljät farkut ja­lasta. Se riitti. Hän otti neljännen tyynyn ja veti makuupussin sängyn alta; ne tuntuivat tavallista raskaammilta. Hän raahasi ne pieneen kylpy­huoneeseen, heitti ammeeseen ja harjasi hampaat. Kasvojenpesu saisi tänä iltana jäädä väliin.

Pistooli ja kaasunaamari olivat pesualtaan alla pyyhekasan takana. Hän veti naamarin kasvoilleen ja kiristi remmit, painoi sitten kämmenen suuosan eteen ja hengitti nenän kautta tarkistaakseen tiiviyden. Naamari imeytyi kasvoihin kuten piti.

20

Niin kävi aina, mutta hän ei koskaan tinkinyt varotoimista rutiinin tai väsymyksen takia. Hän siirsi pistoolin seinään kiinnitetylle saippuatelineelle, missä se olisi käden ulottuvilla hänen maatessaan ammeessa. Pistooli ei ollut hänelle erityisesti mieleen – hän oli kohtalaisen taitava ampuja verrattuna täysin kokemattomaan siviiliin, mutta ei ammattilaisen luokkaa. Hän kuitenkin tarvitsi tämän vaihtoehdon; jonain päivänä viholliset pääsisivät jyvälle hänen järjestelyistään, ja heilläkin olisi kaasunaamarit, kun he kävisivät kimppuun.

Hän oli totta puhuen yllättynyt siitä, että temppu oli pitänyt hänet hengissä näin pitkään.

Avaamaton kaasunaamarin suodatin oli hänen rintaliiviensä olkahihnan alla, kun hän astui kaksi askelta takaisin makuuhuoneeseen. Hän polvistui sängyn oikealla puolella lattiassa sijaitsevan lämpöritilän viereen. Ritilä ei ehkä ollut niin pölyinen kuin sen olisi pitänyt olla, ylimmät ruuvit oli kierretty vain puoliväliin ja alimmat ruuvit puuttuivat kokonaan, mutta hän oli varma, ettei kukaan ikkunasta katsova huomaisi näitä yksityiskohtia, tai jos huomaisi, ei ymmärtäisi, mitä ne merkitsivät.

21

Sherlock Holmes oli jokseenkin ainoa, jonka hän ei odottanut yrittävän riistää häneltä henkeä.

Hän irrotti ylimmät ruuvit ja ritilän. Aukkoon kurkistava panisi heti merkille pari seikkaa. Ensinnäkin aukon pohja oli eristetty, joten se ei enää toiminut lämmitysilmakanavana. Toiseksi tuo iso valkoinen sanko ja niin ikään iso akku tuskin kuuluivat sinne. Hän avasi sangon kannen ja haistoi saman kemiallisen hajun, jota oli etuhuoneessa. Se oli niin tuttu, että hän pani sen merkille vain ohimennen.

Hän kurkotti pimeään sangon viereen ja veti esiin ensin pienen, kömpelön näköisen vekottimen, jossa oli käämi, metallivarret ja ohutta metallijohtoa, ja sitten suunnilleen oman sormensa kokoisen lasisen ampullin ja lopuksi kumisen siivouskäsineen. Hän sijoitti solenoidin – hylätystä pesukoneenraadosta riipimänsä osan – niin, että siitä ulkonevat metallivarret olivat puoliksi sangon värittömässä nesteessä. Hän räpytti kahdesti silmiä pysyäkseen valppaana; edessä oli vaikein vaihe.

Hän veti käsineen oikeaan käteen, irrotti suodattimen rintaliivien hihnan alta ja piteli sitä valmii22

na vasemmassa kädessä. Hän ujutti hansikoidulla kädellä ampullin varovasti uriin, jotka oli porannut metallivarsiin tätä tarkoitusta varten. Ampulli asettui juuri ja juuri hapon pinnan alle; sen sisältämä valkoinen jauhe oli reagoimatonta ja vaaratonta. Mutta jos sängyn herkästi yhdistettyjen johtojen kautta kulkeva virta katkeaisi, sykäys saisi solenoidin napsahtamaan kiinni ja lasisen ampullin särkymään. Valkoinen jauhe muuttuisi kaasuksi, joka ei olisi reagoimatonta eikä vaaratonta.

Järjestelyt olivat pääpiirteissään samanlaiset kuin hänellä oli etuhuoneessa; erona oli se, että täällä johdotus oli yksinkertaisempi. Tämän ansan hän viritti ainoastaan siksi aikaa, kun nukkui.

Hän riisui käsineen ja laittoi sen ja ritilän takaisin paikoilleen. Sitten hän palasi kylpyhuoneeseen tuntien jos ei helpotusta niin ainakin jotain sen kaltaista. Kuten ritilä, ovikin olisi saattanut riittää johtolangaksi pikku­tarkalle Sherlock Holmesille – ovea reunustavat pehmeät kumieristeet eivät taatusti olleet vakiovaruste. Ne eivät eristäneet kylpyhuonetta makuuhuoneesta sataprosenttisesti, mutta antaisivat hänelle lisäaikaa.

23

Hän melkein kaatui ammeeseen, rojahti ikään kuin hidastetusti makuupussiin. Oli vaatinut totuttelua nukkua kaasunaamari kasvoilla, mutta nyt hän ei edes ajatellut sitä sulkiessaan kiitollisena silmänsä.

Hän kaivautui syvälle untuvilla täytettyyn nailonkankaiseen pesäänsä, kunnes iPad tuntui kovana alaselkää vasten. Hän oli yhdistänyt sen jatkojohtoon, joka otti sähköä etuhuoneen johdoista.

Jos jännite vaihtelisi, iPad värisisi. Hän tiesi kokemuksesta, että se riittäisi herättämään hänet, niin väsynyt kuin hän tänä iltana olikin. Hän tiesi myös, että voisi avata suodattimen suojuksen – suodatin oli edelleen vasemmassa kädessä tiukasti rintaa vasten kuin lapsen pehmonalle – ja kiertää sen paikoilleen naamariin alle kolmessa sekunnissa, vaikka puoliunessa ja säkkipimeässä, pidätellen koko ajan henkeä. Hän oli harjoitellut sitä monet kerrat ja osoittanut pystyvänsä siihen kolmessa hätätilanteessa, joissa oli ollut tosi kyseessä. Hän oli selvinnyt hengissä. Hänen järjestelynsä toimivat.

Väsymyksestä huolimatta hänen oli käytävä ajatuksissaan läpi päättyvän päivän vaaratilanteet en24

nen kuin ne suostuivat päästämään hänet unten maille. Tuntui hirveältä, että hänet oli jälleen löydetty – se oli kuin aavekipua, haamusärkyä, joka ei ollut yhteydessä mihinkään ruumiinosaan mutta vaivasi silti. Hän ei ollut tyytyväinen sähköpostiin antamaansa vastaukseen. Hän oli keksinyt suunnitelman liian pikaisesti voidakseen olla varma.

Ja se edellytti, että hän panisi toimeksi nopeammin kuin olisi halunnut. Hän tiesi teorian – asetta pitelevä uhkaaja oli mahdollista yllättää juoksemalla päätä pahkaa häntä kohti. Hän valitsi aina mieluummin pakenemisen kuin taistelun, mutta tällä kertaa hän ei nähnyt muuta keinoa. Kenties hän näkisi huomenna, kun aivot käynnistyisivät uudestaan.

Hän nukahti hämähäkinverkko ympärillään.

25