in Ilma
en
nä luku
yte
TERHI TÖRMÄLEHTO
helsingissä kustannusosakeyhtiö otava
1.
Kynä vipeltää niskassa. Sinne piirtyy jokin joka vaatii ohuita viivoja. Jokin pieni ja yksityiskohtai nen. Välillä tunnen kynän sijasta Manuelin hikisen käden kun se pyyhkäisee niskaan valahtavia hiuk sia, vähän kömpelönä ja raiteiltaan. Välillä Manuel pysähtyy, katsoo työtään ja jatkaa taas, sanomatta mitään. Radiossa luetaan vuorilta tullutta tiedotetta. Miehen ääni toistaa sanoja oikeudenmukaisuu desta, kansasta ja taistelusta. Manuel värähtää kuin jostain kävisi veto. Rapusta kuuluu lapsen kikatus. Kurotan sammuttamaan radion ja istun takai sin lattialle Manuelin polvien väliin. Kynä liikkuu nyt hiusrajassa. Manuelin suorista housuista lähtee
ulkoilman nahkea haju, ja kengissä on rapaa vaikka Manuel on varmasti hangannut ne aamulla huo lellisen puhtaiksi. Manuel pukeutuu kokouksiin aina muodollisesti eikä suostu ottamaan kenkiään pois edes minun luonani. En tahtoisi kadun jäl kiä kotiini, tänne ylös, missä on kotoista ja turval lista. Alhaalla mesoava kaupunki pysyy uomissaan, vaikka talo on juuri siinä kohdassa, missä leveiden katujen liikekeskusta ja loputon tiili vaihtuu sit ruunan ja meren värisiin taloihin ja La Macarenan arvaamattomat kadut nousevat jyrkkinä ja kapeina päin vuoria. Muut vieraat ja Paola ottavat kenkänsä aina pois. Pitävät minua ehkä outona, mutta otta vat silti. Mutta muut eivät piirrä käsivarsiini viida kon köynnöksiä eivätkä sormenväleihin tukaaneja.
4
2.
Kun Elsa kuuli sanat ensimmäistä kertaa, oli helmi kuu räikeimmillään. Talven onkaloista karannut aurinko kirkasti vaarat ja jäät niin että Kainuu oli pelkkää sokaisevaa valoa. Kotona Elsa kertoi tasoi tellun totuuden. Siihen kuului pyyntö, että isä ajaisi hänet kaupunkiin ja sekin, että hän jäisi Tal vin luo yöksi ja menisi sieltä suoraan kouluun, sillä huomenna oli kahdeksan aamu ja Talvi asui lähellä lukiota ja oli oikeastaan naurettavaa, ettei Elsa ollut vielä koskaan jäänyt keskellä viikkoa Talvin luo yökylään. Sitä Elsan huolellisesti rajattu totuus ei sisältänyt, missä he sitä ennen kävisivät, hän ja Talvi. Silti häntä jännitti, kun hän laskeutui huo neestaan tupaan repun ja asiansa kanssa. 5
Kaikki istuivat pirtinpöydän ääressä. Niillä oli edessään kahvikupit, mustat ja tujakat. Äiti luki Helsingin Sanomia, isä Kainuun Sanomia. Jopa mummu istui paikallaan, vaikka aurinko teki tupa tarkastusta ja Elsa olisi toivonut mummun tekevän jotain. Ainahan mummu teki, vatkasi puolukka puuroa, vatkasi mustikkapuuroa, leipoi ries kaa joka heillä oli tummapintaista ja paksua eikä ohuenvaaleaa lituskaa niin kuin muilla läpi koko Kainuun. Nyt mummu istui penkillä ukin vieressä huivi harteillaan, katsoi Elsaa eikä tehnyt mitään. Sitten mummu kilautti kuppinsa lautaselle: – Mihin se nyt? Huomenna kouluaamu. – Kaupungille. Jos isä viitsisit viedä. Isä nyökkäsi ja hörppäsi kuppinsa tyhjäksi mutta jatkoi lukemista. – Oliko se ranskan koe huomenna? äiti kysyi. Se ei silti nostanut katsettaan ooppera-arvostelusta. Miksi se niitäkin luki. – Ei. Ylihuomenna vasta. Osaan sitä paitsi sen kaiken. Saat vaikka kysellä jos huolettaa. Nyt ne kaikki katsoivat häntä, äiti väsyneellä pitkän päivän jälkeisellä katseella, silmissä kaunis 6
tumma meikki, vaikka päivä oli tosiaan ollut pitkä, isä levollisena ja hajamielisenä niin kuin aina lehden ääreltä irrotettuna, mummu keskeltä permanenttia, jonka piti näyttää siltä kuin mitään permanenttia ei olisi. Nyt jopa ukki oli nostanut katseensa sanaris tikosta häneen. Elsa yritti katsoa takaisin sellaisen ihmisen katseella joka ei ollut menossa juuri min nekään. – Otat nuo. Äiti oli noussut ja antoi sivupöydän hedelmä kulhosta hänelle banaanin ja omenan. Tajusiko se jostain, ettei hän menisi suoraan Talvin luokse, tai tajusiko mummu, joka mulkaisi banaania ja ome naa kuin ne viimeistään antaisivat aihetta epäillä hänen menojaan. – Niin hetikö sitä? isä taitteli lehden pöydälle niin, että voisi tultuaan jatkaa siitä mihin oli jää nyt, ja nousi. Elsa meni vauhdilla porstuaan ja pihalle ennen kuin kukaan sanoisi enää mitään. Isä ajoi rauhallista vauhtia. Kädet lepäsivät ratilla ja katse tyhjässä tiessä, siinä se viihtyi ja sai olla 7
rauhassa. Joskus myöhemmin, kun tiet alkaisivat tuoksua mullalta ja illat eivät tuntuisi tulevankaan, isä innostuisi pesemään auton. Pihalla vajan edessä soisi ikivanha rokki ja huutaisi imuri, isä käärisi ehkä hihat, vaikka olisi vielä aivan liian viileää sii hen. Auto painautui vasten tietä ja vasten reisiä, hurina kulki pitkin suonia. Helsingistä tuleva ilta kone laskeutui heidän edessään. Tuntui, että mitä vain voisi tapahtua tänä iltana. Sillä hän oli menossa kokoukseen. Mummu ja ukki ja koko körttikansa kävivät seuroissa, jotkut kävivät messussa, jopa äiti joskus missä lie vigilioissa. Ukki pystytti työkseen juma lanpalveluksia joita niitäkin kutsuttiin nykyään messuiksi. Mutta Elsa oli menossa kokoukseen. Kas kun et syksylle, oli mummu sanonut, kun Elsa ensimmäisen kerran oli kertonut menevänsä Tal ville. Mummulla näytti olleen jo mielipide Talvista, vaikkei mummu tiennyt siitä paljon muuta kuin sen, että Talvi kävi samaa lukiota kuin Elsa. Elsa loikoi Talvin sängyllä nallejen keskellä ja 8
odotti kun Talvi laittoi tukkaansa, paksua ja huo lella hoidettua. Omansa Elsa oli laittanut jo kotona, meikannutkin vähän, vaikkei ollut varma, oliko kokouksissa kävijöillä meikkiä. – Missä se kokous on? Elsa kysyi. – Virpin ja Arvon luona, äiti vie meidät. Äiti tuntee Virpin sairaalasta. – Mikä se on ammatiltaan? Talvin ilme oli ärtynyt. – Mistä minä tiedän. Sitten Talvi jatkoi, innokkaammin: – Virpi tuli nuorena uskoon ihan pystymetsästä, mutta kasvoi uskossa hirveän nopeasti. Ja Arvo on tosi palava uskova. Nytkin se on Venäjällä lähetys matkalla. Kun he myöhemmin soittivat ovikelloa taajaman ulkopuolelle rakennetussa matalassa talossa, joka silloin vielä näytti talolta talojen joukossa, tiilistä tehdyltä ja tavalliselta, Virpi tuli avaamaan ja ter vehti heitä ilahtuneena. Virpi oli pieni nainen, jolla oli pitkät, suorat hiukset, tavattoman tavalliset kas vot ja silmissä ilon lisäksi jotain terävää. 9
Virpi vei heidät olohuoneeseen. Osa ihmisistä jutteli, osa istui hiljaa ja tuntui odottavan. Jotkut katselivat Elsaa ja Talvia uteliaina. Nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, pari sitä vanhempaa ja yksi pikku lapsi, joka istui äitinsä sylissä ja selaili Teemu-kirjaa. Farkkuja ja villatakkeja, jollakin toppahousutkin. Virpi esitteli heidät Eevalle, jonka harmaat hiukset oli leikattu kauniiksi polkaksi ja jonka korvissa riip puvat kalevalakorut näyttivät täällä silmiinpistävän suurilta. Kun Virpi aloitti rukouksen, Elsa vielä ajatteli, että kaikki oli aika tuttua, vain hiukan heittäyty vämpää. Virpi kiitti siitä että he olivat koolla täällä, Virpi kutsui Henkeä saapumaan heidän luokseen, Virpi kertoi Herralle heidän janoavan tätä, Virpi kiitti taas. Rukousvuoro siirtyi ihmiseltä toiselle, ilman mitään järjestystä, päälle näkyvää ainakaan. Välillä joku sanoi kiitos Jeesus tai halleluja kesken toisen puheen, ja kerran oven vieressä istuva laiha nainen parahti tule Herra valittavalla, lähes vavah televalla äänellä, mutta ne olivat kulttuurieroja, oli Elsa niistä kuullut. Se, mitä Elsa ei ollut koskaan kuullut, alkoi vasta 10
kun kokous oli lopuillaan, kun Virpi oli rukoillut miehensä Arvon ja niiden sielujen puolesta joita tämä rajan takana parhaillaan kohtasi ja sitten kysyi, halusiko kukaan täällä rukoiltavan puolestaan. Mies joka halusi istui lähellä Elsaa ja Talvia, ja siksi he jäivät kuulomatkan päähän, kun mies asettui lattialle polvilleen ja Virpi pani kätensä miehen olalle. Eeva tuli miehen viereen, aivan Elsan lähelle, ja laski kätensä miehen selälle. Elsa tunsi omituisen valppauden. Oli kuin kaikki olisi vat odottaneet, olleet otollisia jollekin joka lähes tyi. Sitten sanat tulivat. Eeva sanoi lalaiila. Ääni oli samettinauhaa. Eeva sanoi gaglaeela ja vutsele ja sanat olivat kumua jos tain kaukaa, toisesta ajasta tai toiselta maalta, Eeva sanoi lehana ja tavut kouraisivat Elsaa niin syvältä että lantio värähti. Äänissä oli jotain tuttua, oli aa ja ii ja pehmeä laulava äl, oli gee ja oli koo, peh meämpi kuin koot koskaan, mutta juuri kun ne olivat kietoutumassa keriksi, ehyiksi ja tutuiksi, ne puhkesivat kuin kuplat ja hajosivat ilmoille jona kin outona ja hurjana. Ne olivat sanoja eivätkä sittenkään, ne tulivat tuon naisen suusta mutta 11
menivät minne tahtoivat, kävivät sisään Elsaan, tunkeutuivat korvista ja suusta ja sieraimista ja ihon varomattomista huokosista. Oudot vokaa lit ja kalkkavat konsonantit tuntuivat kurkussa, hänenkin vaikkei hän niitä sanonut, ja rinnassa ja vatsassa, kulkivat pitkin suolia, valuivat pitkin jal koja kuin kuuma vesi, villeinä ja poukkoilevina ja polttavina tulivat ja hetkeksi tekivät häneen pesän. Tämä ei ollut pelkkää ilmaa ja ääntä. Täällä liikkui pyhä, ja se oli tullut tänne noissa sanoissa. Talvi tökkäsi häntä, sitä väsytti tai hävetti se että he istuivat vain, osallistumatta rukoukseen. Mutta ei Elsa saattanut nousta eikä hän ainakaan, varsin kaan, saattanut sanoa mitään. Ei hän voinut tunkea omia sanojaan, kituliaita ja mitäänsanomattomia, tähän mikä tuli jostain toisaalta. Mikä ilmiselvästi oli ihme.
12
3.
– Näin. Doña Fanny ottaa puutomaatin ja heittää sen kattilaan, jonka pohjalla on kuumaa vettä. Pyöräy tettyään tomaattia lusikalla pari kertaa Doña Fanny noukkii sen takaisin laudalle ja näyttää, miten kuori nyt irtoaa kauniisti hedelmän keltaisesta lihasta. Olin kaivannut Doña Fannya ja Doña Fannyn hämärää, kapeaa keittiötä. Korianterin paksua tuoksua ja papattavaa puhetta. Tänne kotiuduin kuusi vuotta sitten. María Elena ja Roberto tar josivat kotimajoitusta ulkomaalaisille ja suuri talo on lähellä 119. kadun rukoushuonetta. Ja vaikka María Elenan vastahakoisuus muita kuin katolisia uskonmuotoja kohtaan on suurta, se ei sittenkään 13
ole niin suurta kuin kiinnostus Eurooppaa ja sieltä tulevia kohtaan. Ensimmäisen vuoden asuin tässä talossa, johon Doña Fanny matkaa joka aamu kau kaa Bogotan toiselta laidalta. Soitin María Elenalle ja sanoin että tulisin käy mään. Minulla ei ollut luentoja eikä omia tunteja, ja Paola oli lähdössä juttukeikalle. María Elena ehdotti että jäisin yöksi. Doña Fannykin nukkuisi palvelijanhuoneessa. Doña Fanny pyyhkii nuhjautuneella rätillä jo pyy hityt pöydät, pesaisee löytämänsä kupin, riisuu essunsa ja istuu jakkaralleen juomaan mustaa kah via. Pannulla hautuu pinaattia ja pitkävartista sipu lia. – Bogota on kaunis tässä kohtaa, sanon. – Voisin kävellä täällä ikuisuuden, katsella taloja ja vuoria ja puutarhoja. – No miksi muutit pois? Doña Fanny tokaisee. – En kai minä nyt iän kaiken toisten nurkissa voinut olla. Doña Fanny katsoo minua sillä tavalla ettei tiedä mitä tarkoitan, muttei sano mitään. Tahdoin omil 14
leni María Elenan talosta ensimmäisen lukuvuoden jälkeen. Ja koska Paola tahtoi vanhempiensa talosta vaikkei sellaista ymmärtänyt kukaan, me ajoimme taksilla sata korttelia suuresta talosta etelään, kun nes olimme La Macarenan laidalla kohoavien tiili talojen edessä 26. kadulla. Minä rukoilin vähän, Paola laski rahoja joita kaupungin juorut toisivat, ja niin me vuokrasimme kolmion härkätaistelua reenan vierestä, kymmenennestä kerroksesta. Doña Fanny asuu jossain paljon pidemmällä etelässä. Sen tiedän, ja sen, että Doña Fanny on leski, en paljon enempää. Doña Fanny puhuu vain vähän ja useimmiten siitä, ovatko avokadot peh meitä, onko juka tuoretta, onko maissi jo kypsää. – Millainen hän oli? kysyn. – Kuka? – Sinun miehesi. – No millaisia ne nyt ovat. – En minä tiedä. Ei minulla ole ollut miestä. Doña Fanny nauraa kuivaa, vähän häpeilevää nauruaan. Muistan mitä Talvi sanoi viimeksi kun puhuimme. Kyllä naimisiinmeno tekisi sinullekin 15
hyvää. Miettisit vähän vähemmän. Olin vähällä sanoa että siksikö sinä menit. Ettei tarvitsisi miet tiä sitäkään vähää. Doña Fanny nousee jakkaral taan, levittää sätkäpaperia leikkuulaudalle, asettelee tupakan sievästi paperille ja alkaa kääriä. – Eivät kai ne enää semmoisia. Kova tekemään työtä se oli. Ja Jumalaan uskoi vaikkei jaksanut kir kossa käydä. Joskus sortui pelaamaan. Ihan kuin mummu puhuisi. Doña Fanny saa sätkän valmiiksi, tuikkaa sen suuhunsa ja panee kassin olalleen. Käsi sipaisee tär kättyä hametta. – Käyn ostamassa señoran ruusut. Jos Jumala tahtoo tulen muutaman tunnin päästä.
16