Tuomas Nyholm: Leijona

i Ilma

nen

nä luku

yte

Tuomas Nyholm

LEIJONA

helsingissä kustannusosakeyhtiÖ otava

1 Mies nousi linja-autosta yhden jälkeen yöllä ja veti keuhkoihinsa Lissabonin ilmaa ensimmäistä kertaa neljääntoista vuoteen. Hän oli eri ihminen kuin lähtiessään, mutta kaupunki tuoksui yhä tutulta. Kostealta, lämpimältä ja raukean makealta. Täällä jokaisella kadulla oli tarina.

Jokaisen korttelin jokaisella rakennuskivellä oli historia. Yhdessä ne muodostivat rosoisen labyrintin, jonka käytävillä yön kulkijoiden askeleet etenivät menneisyyden määräämässä tahdissa.

Ihmiset ihannoivat Lissabonia, koska he eivät tienneet, mitä pinnan alla oli. Ne harvat, jotka tiesivät, vihasivat paikkaa yhtä paljon kuin rakastivat.

Mies nosti hupun päähänsä, heilautti kangaskassin olalleen ja lähti liikkeelle. Samalla hän vei

käden rintansa päälle varmistaakseen, että olkavyö oli paikallaan paidan alla ja kirjeet turvassa.

Hän kiiruhti Baixan läpi, nousi Alfaman kapeille kujille ja käveli rapistuneiden talojen keskellä tietäen, että olisi pystynyt suunnistamaan silmät ummessa mihin tahansa. Kaikista kuluneista vuosista huolimatta lapsuudessa muodostunut aistikartta palveli häntä yhtä hyvin kuin ennenkin.

Alfama ei ollut kaupunginosa, vaan päättymätön kokoelma yksityiskohtia. Niiden tutkimiseen olisi helposti voinut käyttää koko elämänsä pääsemättä edes alkuun. Mutta toisin kuin muu Lissabon, vuosisatoja todellisuuden ulkopuolella torkkunut kylä muurien sisällä oli muuttumassa.

Hän näki matkan varrella useita pressuilla verhoiltuja kortteleita. Ontoiksi hakattujen rakennusten sisälmykset lojuivat ahtaille kaduille levittäytyvinä kivikasoina. Katot yhtyivät kapeiden kujien yläpuolella, nojasivat toisiinsa hiljaa ja luottaen, kuin ainoaan elämänkumppaniinsa tukeutuen. Kuten asukkaansakin, talot olivat kohtalo­tovereita, joista kukaan ulkopuoli4

nen ei ollut koskaan välittänyt pitää huolta. Ne olivat saaneet jatkaa verkkaista ra­pistumistaan kaikessa rauhassa, vuosi vuodelta lähemmäs toisiaan kallistuen. Nyt monia seiniä koristivat tukevat rakennus­telineet. Pienet, rähjäiset putiikit kivijaloissa olivat muuttumassa kahviloiksi, ja pian katujen yllä sikin sokin roikkuvat pyykkinarut katkottaisiin. Kyltin mukaan Santo Estêvãon kirkon viereen oli rakenteilla hotelli.

Mies jatkoi kulkuaan ja tunsi yhä vahvemmin, että hänen ai­kansa oli tullut.

Sivukujilta kuului välillä naurua, välillä riidan ääniä. Huolimattomasti ja vain tavan vuoksi peitettyjen ikkunoiden takana välkkyivät loputonta värivalotulvaansa suoltavat televisio­ ruudut. Lähes huomaamaton hymy kävi miehen kasvoilla, kun hän ohitti Carlotan lounasravintolan ja näki sen olevan edelleen toiminnassa. Hän pujotteli epäsymmetristen kortteleiden seassa rinnettä ylöspäin ja yritti olla välittämättä satunnaisista narkomaaneista, joita nukkui seinien vierellä suojaisimmilla kujilla. He viettivät päivät hylätyissä taloissa pois5

sa turistien silmistä, mutta yön tullen he ryömivät esiin ja paljastivat kalpeat kyynärtaipeensa.

Kantakaupungin ulkopuolella, kaukana näistä kortteleista, heitä lymyili moninkertainen määrä.

Kuvankaunis Lissabon.

Hän nousi São Toméa Graçan puolelle ja jatkoi kulkuaan, kunnes saapui ainoaan paikkaan maailmassa, jota olisi joskus voinut kutsua kodikseen.

Ikkunat olivat lian peitossa, ovet suljettu ruostunein rautaketjuin. Mies käveli ruudun eteen, veti hihansa käden päälle ja hankasi lasia. Mustanruskea tahma oli sitkeää, mutta viimein hän sai toisen hanskan esiin. Sitten toisen, ja lopuksi tekstin.

Luvas de Ouro.

Kultainen väri oli kadonnut kirjaimista, mutta salin logo oli tallella.

Mies seisoi hetken aloillaan ja katseli ikkunaa.

Sitten hän kääntyi ja lähti kohti ensimmäistä todellista määränpäätään.

6

Ulko-oven päällä roikkuva kello kilahti hänen astuessaan sisään. Baarissa oli vain yksi asiakas, raskaasti juopunut keski-ikäinen ukko, joka istui nurkkapöydässä ja yritti sinnitellä valveilla. Mies käveli tiskille, laski kevyen kantamuksensa lattialle ja odotti. Tummansinisessä hupparissaan ja kangashousuissaan hän oli kuin kuka tahansa yön kulkija.

Keittiön verhon takaa saliin vilkaissut Edgar Ruiz de Azevedo kuitenkin tajusi heti, kuka tulija oli. Kasvot olivat hupun alla piilossa, mutta Azaron ei tarvinnut nähdä niitä tunnistaakseen myöhäisen vieraan.

Kyyneleet puskivat väkisin esiin, mutta hän pakotti ne piiloon. ”Muille kädet ovat vain työkalut. Ruumiin jatkeita, joita ei osata arvostaa tarpeeksi”, Azaro sanoi ja laski omat ryppyiset kätensä miehen rystysten päälle. ”He eivät tiedä, miten niiden kautta voi aistia maailmaa.”

Vastausta ei kuulunut, eikä Azaro sellaista odottanutkaan. He olivat hetken vaiti, puristivat käsiään lujasti yhteen ja katselivat toisiaan. Azaro 7

tunnusteli sormiensa päillä vieraansa kämmenselkiä ja hymyili. Poika oli kulkenut koko tien. ”Tiesin aina, että olet erityinen”, hän sanoi ja sulki silmänsä. ”Luoja tietää, kuinka olen odottanut tätä päivää. Mutta sinun ei olisi pitänyt palata.”

Vain tiskin nurkassa nököttävän ukon raskas hengitys rikkoi hiljaisuuden. ”Voit vielä perua päätöksesi. Et pysty muuttamaan mennyttä. Et löydä rauhaa näin.”

Mies nosti katseensa. Azaro vavahti nähdessään, kuinka vähän elämää noiden vihreiden silmien takana oli jäljellä. Hän huokasi ja tarttui konjakkipulloon. ”Kerro, mitä tarvitset.”

Mies otti taskustaan paperilapun ja työnsi sen tiskin yli. Azaro kaivoi silmälasit rintataskustaan ja luki nimet. ”Caspar Siqueiran lähelle pääseminen ei ole helppoa. Black Saul, Paladium. Aloita niistä. Tiedät, kenelle ravintolat kuuluvat, joten et pääse pidemmälle ilman, että joku puuttuu peliin. Jos et löydä Siqueiraa, tule takaisin. Ja tule muuten8

kin. Yritän sillä välin haalia kaduilta lisää tietoja.”

Azaro nyppäisi lasit nenältään ja ojensi paperin tiskin yli. He painoivat otsansa vastakkain. ”Olet minulle niin rakas. Toivoisin, että olisi jokin toinen keino.”

Mies kosketti Azaron poskia kämmenillään.

Sitten hän nousi ja lähti kohti ovea. ”Joaquim”, Azaro sanoi terävästi ja sai nurkkaan sammuneen juopon korahtamaan. ”Vain ne, jotka ovat sen ansainneet. Jätä muut rauhaan.”

9

2 Jokainen sisäänkäynti oli suljettu ja lukot kuplivat paksua ruostetta. Tehdashallin peltikatto oli hapertunut rei’ille. Ulkoseinät olivat ruskean lian peitossa. Missään ei ollut ketään – todennäköisesti kilometrien säteellä, sillä päätieltä pohjoiseen käännyttyään Daniel ei ollut nähnyt ainuttakaan asuttua rakennusta. Hän kiersi hallin uudelleen ja etsi elonmerkkejä.

Takapiha oli täynnä maatalouskoneiden romuja, metrikaupalla kanaverkkoa, työkaluja ja renkaattomia autonraatoja. Hänen oma, kaksi vuotta vanha Volkswageninsa seisoi rakennuksen ja metallitunkion välissä sulautuen ympäristöön yhtä hyvin kuin reikä maisemaan.

Daniel meni takaisin autoon istumaan, laski viereisen istuimen aurinkolipan alas ja käänsi

sitä niin, että näki peilien kautta jokaiseen suuntaan. Hän katsoi kelloaan. Kaksikymmentäneljä yli kymmenen.

Hän oli ollut Lissabonissa tuskin kahta tuntia eikä ollut ehtinyt edes ilmoittautua uudelle esimiehelleen, kun puhelin oli soinut. Daniel oli tunnistanut äänen heti. Hän muisti puristaneensa komentaja Patricia Salgueiron kättä valmistuessaan, mutta ei ollut koskaan varsinaisesti tavannut tätä. Salgueiro johti ­Polícia Judiciáriaa, Portugalin rikospoliisia, ja oli maan korkeimpia poliisiviranomaisia. Toisin kuin kaikki edeltäjänsä, Salgueiro oli pitänyt Lissabonin alueen johdon nimityksen jälkeen itsellään ja vastasi pääkaupungin lainvalvonnasta tiiviissä yhteistyössä kuvernööri Óscar Balasarin kanssa.

Oli omituista, että päämajasta oli lähestytty Danielia. Vielä paljon oudompaa oli se, että komentaja oli ollut äänessä henkilökohtaisesti.

Viesti oli ollut lyhyt. Salgueiro oli antanut koordinaatit ja ohjeet olla paikalla tiettyyn aikaan.

Entä uusi osastoni? Daniel oli kysynyt.

11

Unohda se, oli kuulunut vastaus ennen kuin linja oli sulkeutunut.

Danielin viralliset paperit olivat puhtaat, mutta laitoksen sisäisessä kansiossa oli tarkat tiedot siitä, mitä Portossa oli tapahtunut. Ensimmäinen ajatus Salgueiron soiton jälkeen oli ollut se, että Danielin tilanne oli arvioitu uudelleen.

Mutta siirto oli jo hyväksytty ja pantu toimeen, joten hän voisi halutessaan riitauttaa päätöksen, mikäli joku PJ:ssä oli muuttanut mieltään. Asian selvittämiseen ei kuitenkaan tarvittu komentaja Salgueiroa eikä henkilökohtaista tapaamista kymmenien kilometrien päässä Lissabonista, pystyyn kuolleen tehtaan takapihalla. Kyse oli jostakin muusta.

Kello tuli puoli. Hetkeä myöhemmin Daniel oli kuulevinaan jotakin ja raotti ikkunaa: helikopteri. Vaistomaisesti hän tarttui aseensa kahvaan ja etsi kohdetta taivaalta. Pian kopteri tuli esiin etuviistosta, lentäen matalalla ja pitäen tavallista vähemmän ääntä. Armeijan kalustoa, ilman tunnuksia. Se kiersi rakennuksen kertaalleen ja laskeutui parinkymmenen metrin päähän autosta.

12

Lavat piiskasivat ilmaa, ja pöly nousi maasta.

Pilotti ei tehnyt elettäkään sammuttaakseen moottorin tai antaakseen merkkejä. Kopteri pysyi paikoillaan, samoin Daniel.

Aikansa tuijotettuaan hänelle riitti. Hän pani pistoolin takaisin koteloon, nousi autosta ja käveli kopterin luo.

Matkustamon ovi aukesi. Sisällä ei ollut ketään. Daniel tarttui kahvaan ja loikkasi sisään.

Kone nousi ilmaan ennen kuin luukku ehti sulkeutua.

Suunta oli länteen: ensin Sintran yli ja sitten avomerelle. Kuulokkeiden yhteys ohjaamoon oli katkaistu, joten Daniel ei voinut kuin odottaa. Pilotti laskeutui niin lähelle veden pintaa, että Danielin oli pakko siirtyä keskemmälle istumaan, jottei olisi alkanut voida pahoin.

He olivat olleet ilmassa hiukan yli puoli tuntia, kun Daniel tunsi vauhdin hidastuvan. Ikkunasta näkyi kookas huvijahti suoraan heidän edessään.

Pilotti laskeutui tarkasti ja pehmeästi betoniin piirretyn ristikon päälle. Koneet pysyivät käyn13

nissä. Daniel ymmärsi vihjeen ja astui ulos. Kopteri poistui saman tien takaisin kohti rannikkoa.

Missään ei näkynyt liikettä. Kun lapojen ääni oli kaikonnut, Daniel näki virkapukuisen Patricia Salgueiron astuvan esiin kannen alta. Salgueiro siirtyi komentosillan edessä olevan aurinkolipan suojaan ja viittasi häntä seuraamaan. ”Jahti kuuluu Óscar Balasarille”, Salgueiro sanoi, puristi Danielin kättä ja tuskin edes vilkaisi vieraansa suuntaan. ”Edustuskäyttöä varten. Yksi suosion suomista erivapauksista. Kaupungin taloustilanteen huomioon ottaen hänen seuraajansa joutuu tulemaan toimeen kumi­ veneellä.”

Daniel pysytteli hiljaa. Komentajan ääni oli hätkähdyttävän pehmeä. Se loi voimakkaan kontrastin hänen voimaa ja määrätietoisuutta huokuvaan puhetapaansa. ”Laura Balasar”, Salgueiro lausui lakonisesti ja päätti noin kahdeksan sekuntia kestäneen vapaan seurustelujakson. ”Mitä tiedät tapauksesta?” ”Lissabonin johtajan ja yhden maan näkyvimmän poliitikon veljentytär. Kuolema uutisoi14

tiin viisi viikkoa sitten”, Daniel aloitti ja raivasi pikavauhtia tilaa ajatuksille, joita ei ollut vielä olemassa. ”Iso tapaus tiedotusvälineille, erittäin vähän faktoja. Henkirikos, joten niukka tiedotuslinja viittaa raakaan surmaan. Päätellen siitä, että olen täällä ja keskustelen teidän kanssanne, informaatio on poikkeuksellisen pienessä jakelussa laitoksen sisällä. Tutkinta ohittaa normaalit virkareitit, koska rikos­ poliisin sisällä on liikaa mätää, mikä tarkoittanee sitä, että joko ta­paukseen tai tutkintaan tai molempiin liittyy jotakin epätavallista”, Daniel sanoi ja yritti samalla vilkuilla, reagoiko Salgueiro hänen sanoihinsa jollain tavalla. Ei reagoinut. ”Pelkkä sukulaissuhde tuskin mahdollistaisi näin mittavia erikoisjärjestelyjä, joten takana on raskaampaa tavaraa. Kopteri oli armeijan ja ilman tunnuksia, ja siihen eivät edes teidän valtuutenne riitä. Mutta Óscar Balasar kykenisi asian järjestämään, joten lopullinen komento on hänellä. Se puolestaan sulkee pois erikoisryhmän operaation, sillä GOE on osittain ministeriön valvonnassa”, Daniel luetteli. ”En oikein 15

usko, että työt rajoittuvat vain Laura Balasarin surmaajan selvittämiseen.” ”Hyvin päätelty.” ”Jahti on upea.” ”Kuvernööri on nähnyt paljon vaivaa pitääkseen tärkeimmät tiedot salassa. Yksityiskohtiin ei ole nytkään tarvetta – riittää kun kerron, että kyseessä oli sadistinen raiskaus. Jälki oli poikkeuksellisen rumaa. Tosin lopullinen kuolinsyy oli todennäköisesti heroiini. Ei käynyt nopeasti. Eikä vahingossa. Óscar Balasar tahtoo syylliset kiinni.” ”Ja minä olen se joka... liittyy asiaan miten?” ”Sinä ja työparisi olette tutkinnan ydin.”

Daniel ähkäisi. ”Minulla on siis pari.” ”Tehtävänne on kaivaa Caetano de León esiin ja tuoda hänet oikeuden eteen.”

Danielilta kului kaksi sekuntia ymmärtää, mitä Salgueiro oli sanonut ja toiset kaksi käsittää, että nainen oli tosissaan.

Caetano de León. ”Vuosikymmenen jahti.” ”Vuosisadan”, Salgueiro korjasi. ”Operaatio on ainutlaatuinen ja täysin pimeä. Nyt ja ikuisesti.

16

Ei dokumentaatiota, ei hyväksyntää, ei komentoketjua, ei juridista suojaa. Ei edes minulle, jos kaikki joskus paljastuisi. Kukaan ei saa tietää, riippumatta siitä, onnistummeko vai emme.

Enempää en voi kertoa, ennen kuin olen kuullut vastauksesi.” ”Kerroitte jo niin paljon, ettei minulla voi olla muuta vaihtoehtoa kuin sanoa kyllä.” ”Aina on vaihtoehto”, Salgueiro sanoi äänensävyllä, jota oli hankala tulkita.

Koko keskustelun ajan komentaja oli tuijottanut merelle. Daniel vilkuili naisen profiilia pystymättä lukemaan tämän kasvoilta yhtään mitään.

Patricia Salgueiro oli ristiriitainen hahmo. Laitoksen sisällä hänen asemansa oli vahva, mutta poliitikkojen suuntaan komentajan toiminta oli usein kulmikasta. Hänen maineensa oli jäätävä – äärimmäisen motivoitunut ja pragmaattinen tuloksentekijä, joka ei etsinyt kompromisseja.

Lissabonin miesvaltaisessa virkakoneistossa ja maan monella tapaa sovinistisessa kulttuurissa Salgueiro oli poikkeuksellinen henkilö. Hän joutui olemaan kulisseissa vieläkin häikäilemät17

tömämpi kuin julkisessa roolissaan. Kontrastia lisäsi entisestään se, että kyseessä oli varsin näyttävä, karismaattinen nainen, joka ei koskaan peitellyt ulkonäköään. Päinvastoin Salgueiro tietoisesti alleviivasi sukupuoltaan ja oli aina tilanteen tullen valmis haastamaan asemastaan humaltuneet öykkäripoliitikot. Menetelmät keräsivät vihamiehiä. Tulokset pitivät heidät hiljaisina.

Salgueiron elämää ohjasivat kylmät realiteetit. Hän joutui joka aamu kohtaamaan kaupungin, jota muu maailma piti taivaallisen upeana, mutta joka toisesta näkökulmasta tarkasteltuna oli täynnä hillittyä, korruptoitunutta keskiluokkaista ryönää, kauniiseen pakettiin käärittynä.

Sen kanssa Patricia Salgueiron sadat alaiset painivat vuorokaudet läpeensä. Komentajan tehtävä oli selittää kansalaisille päivästä toiseen, että tilanne oli hallinnassa. Jokainen Salgueiron tiedotustilaisuuksia katseleva oivalsi nopeasti, että ohjaksissa oli nainen, jonka maailmankuva oli juuri niin rajoittunut kuin pitikin, jotta hommat tulivat hoidetuiksi.

Varsinainen ongelma oli siinä, että Lissabo18

nissa ja koko Portu­galissa oli liian vähän hänen kaltaisiaan ihmisiä. ”Tieto on yllättävä”, Daniel sanoi. ”Caetano de León ei tapa naisia.” ”Turha yrittää lypsää”, Salgueiro kuittasi tylysti. ”Vastaat kyllä tai ei. Mutta sitä ennen minun on korostettava uudelleen, että edessä oleva yritys poikkeaa kaikilta osin normaalista.” ”Ymmärrän.” ”Et ymmärrä. Tehtävä on vastenmielinen.

Jos silti vastaat kyllä, perheesi siirretään turvataloon vielä tänä iltana. Joudut muuttamaan ulkomuotoasi jonkin verran. Et ole virantoimi­ tuksessa PJ:ssä minkään kirjanpidon mukaan.

Toimit parisi kanssa itsenäisesti, mutta et laitokselta käsin. Virallisesti siirryt talous­rikoksiin ja katoat sen hyödyttömän euromammutin uumeniin niin syvälle, ettei edes vaimosi löytäisi sinua vaikka yrittäisi.” ”Milloin tahdotte päätökseni?”

Salgueiro katsoi taivaalle ja siristi silmiään.

Hän tähyili kohti aurinkoa. Daniel erotti helikopterin lapojen äänen lähestyvän.

19

”Kolmen minuutin kuluttua.”

Daniel tavoitti kopterin siluetin katseellaan.

Turvatalo, epävarmuus, odotus. Anna ei missään tapauksessa hyväksyisi ratkaisua. ”Jos sanot ei, minun on kiellettävä pilottia laskeutumasta.” ”Miksi minä? Olisitte voineet värvätä kenet tahansa. En ole tämän maan paras poliisi.” ”Et, mutta sopivin”, Salgueiro vastasi. ”Olet kyvykäs nuori tutkija, da Costa. Sen tunnustavat kaikki sinua ohjanneet tai kanssasi työskennelleet. Minä en näe luonnettasi minkäänlaisena ongelmana. Pidän tavastasi ajatella. Et joudu työskentelemään ryhmissä, joten saat olla oma itsesi. Tehtävä kuitenkin vaatii kärsivällisyyttä.

Joudut hillitsemään tunteesi. Pystytkö siihen?”

Daniel puristi kätensä nyrkkiin. ”Voinko puhua suoraan?”

Salgueiro nyökkäsi. ”Tiedän, että olette selvillä tapahtumista Portossa. Uskon, että minun on viisainta –” ”En ole kiinnostunut mistään muusta kuin onnistuneesta lopputuloksesta”, Salgueiro kes20

keytti. ”Sisäinen turbulenssisi on minulle yhdentekevää. Olen poiminut beta-­kansiostasi haltuuni osat, joihin viittaat, joten rekisterisi on puhdas. Pysyvästi. Maineellesi en valitettavasti voi mitään.” ”Ja vastapalvelukseksi tahdotte minun suostuvan tehtävään.” ”Kyse ei ole kädenojennuksesta eikä kaupankäynnistä. Tein ratkaisun, koska katson sen olevan tutkinnan kannalta paras mahdollinen”, Salgueiro vastasi. ”Tiedän sinusta kaiken. Kaltai­sesi mies pystyy tekemään uraa Lissabonissa, oli kansioissa mitä tahansa. Yhtä lailla kaltaisesi mies palaa täällä loppuun ennen kuin saa riittävästi kultaa olkapäillensä – ja sitähän sinäkin haluat, kuten molemmat hyvin tiedämme. Onnistuessaan tämä operaatio heittää sinut oikealle kiertoradalle. Sen jälkeen huippuälykäs vaimosi voi viimein rauhoittua ja yrittää selvitä päivistään ilman pillereitä”, Salgueiro sanoi Danielille, joka tajusi komentajan tehneen kotiläksynsä huolella. ”Mutta kaikki nuo ovat vääriä syitä sanoa kyllä.”

21

”Mikä mahtaisi olla oikea?”

Salgueiro ei puhunut enempää. Daniel nosti kätensä silmien suojaksi ja näki helikopterin olevan enää parinsadan metrin päässä.

Caetano de León.

Sata metriä.

Leijona. Kukaan ei ollut päässyt koskaan edes lähelle.

Viisikymmentä. ”Vastaus, da Costa.”

Komentaja ei olisi paljastanut kohteen nimeä, ellei olisi jo etukäteen tiennyt Danielin suostuvan.

Se ei vaatinut kovinkaan suuria ennustajan lahjoja. ”Kyllä.”

Salgueiro nosti kätensä ilmaan ja antoi kopterille laskeutu­mis­luvan. Sen jälkeen hän kääntyi Danielin puoleen ja katsoi tätä ensimmäistä kertaa silmiin. Komentaja oli taitava peittämään tunnereaktionsa, mutta Daniel oli erottavinaan tyytyväisyyden merkit tämän kasvoilla.

He kiersivät komentosillan ja pysähtyivät kat22

selemaan kopterin laskeutumista. Kun renkaat koskettivat betonia, ulos hyppäsi löysiin mustiin puuvillahousuihin ja valkoiseen kesäpaitaan pukeutunut mies laukku olallaan. Hän oli pitkä ja treenatun näköinen, mutta enemmän jäntevä kuin huomattavan lihaksikas. Tumma ja melko tyypillinen brasilialainen. Paksut mustat hiukset oli sidottu taakse pannalla. Mies nousi portaat komento­sillalle ja kätteli Salgueiroa. ”Daniel Amaral da Costa, tässä on parisi ja alaisesi. Rorion Sinha.”

Daniel mittasi Sinhaa vaistomaisesti katseellaan, mutta brasilialainen ei tehnyt heti samoin.

Hän kumarsi kohteliaasti ja ojensi kätensä.

Daniel tarttui siihen ja vastasi hymyyn. ”Nouse kyytiin”, Salgueiro sanoi ja osoitti kopteria. ”Pakkaa varusteesi ja käy hyvästelemässä perheesi.”

23