Veronica Roth: Neljä

ine Ilma

n

n채 luku

yte

NELJÄ

veronica

roth

Suomentanut Outi Järvinen

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Äiti se opetti minut etsimään pieniä vapauden hetkiä, vaikka hän teki sen tietämättään. Katselin kun hän itse etsi niitä, livahti ovesta ulos pimeään kun isä jo nukkui ja hiipi takaisin vasta kun aamuauringon säteet ulottuivat jo kattojen yli. Hän etsi niitä silloinkin kun oli kotona kanssamme; sulki silmänsä hetkeksi pesualtaan äärellä ja katosi jonnekin niin kauas, ettei edes kuullut kun puhuttelin häntä.

Mutta katselemalla opin häneltä muutakin, nimittäin sen, että kaikki vapauden hetket päättyvät ennen pitkää.

Nousen ylös, puistelen sementtipölyä harmailta housuiltani ja avaan oven. Isä istuu olohuoneen nojatuolissa papereihinsa syventyneenä.

Suoristan selkäni ja seison pää pystyssä, jotta hän ei voisi moittia ryhtiäni. Kuljen kohti portaita.

3

Ehkä pääsen hänen huomaamattaan huoneeseeni saakka. ”Kerrohan taipumustestistäsi”, hän sanoo ja osoittaa sohvaa jotta istuisin alas.

Kuljen huoneen poikki, astun lattialle levitettyjen papereiden yli ja istun sinne mihin hän osoittaa, aivan tyynyn reunalle jotta pääsen nopeasti ylös. ”No?” Hän ottaa lasit nenältään ja katselee minua odottavasti. Kuulen hänen äänessään kireyden joka aina kertoo hankaluuksista töissä.

Nyt täytyy olla varovainen. ”Mikä tuloksesi oli?”

Mieleeni ei edes juolahda että kieltäytyisin kertomasta. ”Vaatimaton.” ”Eikä muuta?”

Kurtistan kulmiani. ”Tietenkään ei.” ”Älähän katso minua tuolla tavalla”, hän sanoo, ja otsani siliää saman tien. ”Tapahtuiko testissä jotain outoa?”

Tiesin testin aikana missä olin – vaikka minusta tuntui että seisoin koulun kahvilassa, tiesin makaavani lamaantuneena taipumustesti­ huoneen tuolissa. Tiesin että kehoni oli liitetty 4

johdoilla johonkin laitteeseen. Se oli kyllä outoa.

Mutta en halua puhua siitä isän kanssa nyt kun näen, että hankala päivä on saanut raivon kiehumaan hänen sisällään. ”Ei”, vastaan. ”Älä valehtele minulle”, hän sanoo ja ottaa kiinni kädestäni. Hänen otteensa on kuin ruuvipuristin. En katso häneen. ”En minä valehtele”, sanon. ”Sain Vaatimattoman niin kuin arvasimme. Se nainen hädin tuskin katsoi minua kun testi oli ohi ja lähdin pois. Se on totuus.”

Isä päästää irti. Ihoni sykkii kohdasta jota hän puristi. ”Hyvä”, hän sanoo. ”Sinulla on varmasti ajateltavaa. Sinun kannattaa mennä huoneeseesi.” ”Kyllä, isä.”

Nousen ylös ja kuljen taas huoneen poikki helpottuneena. ”Ai niin”, hän sanoo. ”Joitakin neuvoston jäseniä tulee kylään illalla, joten sinun täytyy syödä hyvissä ajoin.” ”Kyllä, isä.”

5

* Ennen kuin aurinko laskee, nappaan kaapeista ja jääkaapista syötävää: kaksi sämpylää ja porkkanoita joissa on naatit edelleen kiinni, juustokimpaleen ja omenan, mauttomia kanantähteitä.

Kaikki maistuu aivan samalta, pölyltä ja liisteriltä. Pidän silmällä ovea, jotta en vain törmäisi isän työtovereihin. Hän ei ilahtuisi, jos olisin vielä alakerrassa kun he tulevat.

Olen juuri saanut juotua lasillisen vettä, kun ensimmäinen neuvoston jäsen koputtaa, ja kiirehdin olohuoneen poikki ennen kuin isä ehtii avaamaan oven. Hän seisoo käsi ovenkahvalla, kulmakarvat koholla kun käännyn portaisiin.

Hän osoittaa yläkertaan, ja ehdin ylös kun hän avaa oven. ”Iltaa, Marcus.” Tunnistan äänestä Andrew Priorin. Hän on yksi isän lähimmistä työtovereista, mikä ei sinänsä merkitse yhtään mitään, koska kukaan heistä ei todella tunne minun isääni. En itsekään tunne häntä.

Portaiden yläpäästä katselen Andrew Prioria.­ 6

Hän pyyhkii kenkiään mattoon. Olen joskus nähnyt hänet perheensä kanssa – kaikki täydellisiä vaatimattomia, Natalie, Andrew ja lapset, jotka eivät ole kaksosia vaikka molemmat ovat minua kahta vuotta alemmalla luokalla koulussa – kävelemässä tyynenä jalkakäytävällä ja nyökkäilemässä tervehdyksiään ohikulkijoille. Natalie järjestää vapaaehtoisia työntekijöitä osattomien avuksi – äitini tunsi hänet varmasti, vaikka hän ei juuri koskaan osallistunut vaatimattomien yhteisiin tilaisuuksiin, pysytteli vain mieluummin omissa oloissaan tämän talon seinien sisällä, aivan­kuten minäkin.

Andrew kohtaa katseeni, ja minä kiirehdin äkkiä käytävän poikki makuuhuoneeseeni ja suljen oven.

Huoneeni on kaikin tavoin yhtä karu ja siisti kuin kenen tahansa vaatimattoman huone. Harmaat lakanat ja viltti ovat tiukasti ohuen patjan ympärillä, ja koulukirjani ovat siistissä pinossa vaneripöydällä. Kapeassa kaapissa on monta täysin samanlaista vaatekertaa. Pienestä ikkunasta pääsee näin iltaisin sisään vain muutama valon7

säde, ja näkymä aukeaa vastapäiselle talolle, joka on täysin samanlainen kuin tämä meidän, vain muutama metri itään päin.

Tiedän kyllä, mitä äiti tarkoitti sillä, että saamattomuus toi hänet tänne Vaatimattomaan, jos siihen mieheen on uskomista ja äiti oli todella ­sanonut hänelle niin. Minä voin kuvitella, että samoin käy minulle huomenna, kun seison maljojen keskellä ja pitelen veistä kädessäni. Osastoista neljä on minulle vieraita, en tunne niitä enkä luota niihin, en ymmärrä niiden toimintatapoja.

Vain yksi osasto on tuttu, ymmärrettävä ja ennalta arvattava. Jos Vaatimattoman v­ alitseminen ei tuokaan minulle huumaavaa onnea, ainakin pääsen mukavaan, tuttuun paikkaan.

Istun sängyn reunalle. Enhän pääse, ajattelen ja sitten nielaisen ajatuksen pois, koska tiedän hyvin mistä se on peräisin: sen tuotti mieleni lapsellinen osa joka pelkää tuota alhaalla olohuoneessa hoviaan pitävää miestä. Miestä jonka ­rystyset tunnen paremmin kuin sylin.

Varmistan että ovi on kiinni, ja varmuuden vuoksi kiilaan tuolin ovenkahvan alle. Sitten ku8

marrun kaivamaan laatikon piilosta sängyn alta. Äiti antoi sen minulle, kun olin pieni. Isälle hän sanoi, että hän oli löytänyt sen joltain takakujalta ja säilyttäisi siellä varahuopia. Mutta hän veikin laatikon huoneeseeni, eikä täyttänyt sitä huovilla. Hän sulki oven, kosketti sormella huuliaan, nosti laatikon sängylleni ja avasi sen.

Laatikossa oli sininen veistos. Se näytti vesi­ putoukselta, mutta todellisuudessa se oli lasia, täydellisen kirkasta, kiillotettua, virheetöntä. ”Mitä tuolla tehdään?” kysyin häneltä silloin. ”Sillä ei voi tehdä mitään silminnähtävää”, hän sanoi hymyillen, vaikka hänen hymynsä oli kireä kuin hän olisi pelännyt jotain. ”Mutta se saattaa silti aiheuttaa jotain täällä.” Hän kosketti kädellä rintaansa aivan rintalastan kohdalta. ”Kauniit esineet usein aiheuttavat.”

Sen jälkeen olen täyttänyt laatikkoa esineillä, joita muut pitäisivät hyödyttöminä: siellä on vanhoja silmälasinsankoja ilman linssejä, hylättyjen emolevyjen palasia, sytytystulppia, muovipäällysteisiä johtoja, vihreän pullon katkennut kaula, ruosteinen veitsenterä. En tiedä olisiko äiti pitä9

nyt niitä kauniina, en tiedä pidänkö itsekään, mutta jokainen niistä koskettaa minua samalla tavalla kuin veistos aikoinaan. Jokainen esine tuntuu salaiselta ja tärkeältä, vaikka vain siksi että se on hylätty.

En ajattele taipumustestini tulosta, vaan nostan esineet käteeni yhden kerrallaan ja painan tarkasti mieleeni jokaisen niistä.

* Herään hätkähtäen siihen että Marcuksen askelet kuuluvat aivan huoneeni ulkopuolelta. Makaan sängyllä, ja esineet ovat levällään matolla ympärilläni. Askelet hidastuvat lähetessään ovea, ja minä kerään sytytystulpat ja tietokoneen osat ja viskaan ne takaisin laatikkoon. Lukitsen laatikon ja työnnän avaimen taskuuni. Viime hetkellä, kun oven kahva jo kääntyy, tajuan että veistos on edelleen esillä, joten sujautan sen äkkiä tyynyjen väliin ja sysään laatikon sängyn alle.

Sitten sukellan tuolia kohti ja kiskaisen sen kahvan alta niin että isäni pääsee sisään.

10

Astuessaan huoneeseen hän katsoo minua epäluuloisesti, sillä pitelen edelleen tuolia käsissäni.­ ”Mitä sinä sillä teet?” hän kysyy. ”Yrititkö pitää minut ulkona?” ”En, isä.” ”Valehtelet minulle jo toista kertaa tänään”, Marcus sanoo. ”Minä en kasvattanut poikaani valehtelijaksi.” ”Minä en –” En keksi mitään sanottavaa, joten suljen vain suuni ja kannan tuolin pöydän ääreen omalle paikalleen, sen täydellisen suoran kirjapinon eteen. ”Mitä sinä oikein olit tekemässä? Miksi halusit salata sen minulta?”

Puristan tuolin selkänojaa lujasti nyrkeissäni ja tuijotan kirja­pinoa. ”En mitään”, vastaan hiljaa. ”Tuo oli kolmas valhe”, isä sanoo hiljaisella mutta piinkovalla äänellä. Hän lähtee minua kohti, ja minä peräännyn vaistomaisesti. Mutta hän ei tulekaan enää lähemmäs vaan kumartuu ja vetää ­laatikon sängyn alta. Hän kokeilee kantta, mutta se ei liikahdakaan.

11

Pelko vihlaisee vatsaani kuin veitsenterä. Puristan paidan helmaa mutta en tunne sitä sormissani.­ ”Äitisi väitti säilyttävänsä täällä huopia”, hän sanoo. ”Sanoi että sinulle tulee kylmä öisin.

Mutta minä olen miettinyt, miksi pidät sitä lukossa jos siellä tosiaan on pelkkiä huopia?”

Hän ojentaa minulle kätensä kämmen ylöspäin ja kohottaa kulmiaan. Tiedän mitä hän haluaa – avaimen. Ja minun täytyy antaa se hänelle, koska hän näkee aina kun valehtelen; hän vain näkee lävitseni. Työnnän käden taskuun ja pudotan avaimen hänen kämmenelleen. Hikisissä käsissäni ei ole enää tuntoa, ja hengitykseni kiihtyy kuten aina kun tiedän että isä räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

Suljen silmäni kun hän avaa laatikon. ”Mitä tämä on?” Hän kaivelee aarteitani kovakouraisesti, siirtelee niitä vasemmalle ja oikealle.

Hän ottaa ne ulos yksi kerrallaan ja heittää ne minua kohti. ”Mitä sinä tällä teet, tai tällä…!”

Kavahdan jokaista esinettä enkä osaa vastata.

En minä tee niillä mitään. En yhdelläkään niistä. ”Tämä löyhkää nautinnonhalulta!” hän huu12

taa ja tönäisee koko laatikon alas sängynreunalta niin että sen sisältö leviää ympäri lattiaa. ”Tämä myrkyttää koko talon itsekkyydellä!”

En tunne omaa naamaanikaan enää.

Hänen kätensä osuvat rintaani. Horjahdan taaksepäin vasten kaappia. Isä kohottaa kätensä ja vetää sen taakse lyödäkseen minua, mutta kurkku kireänä pelosta sanon: ”Isä, muista valinta­­ seremonia!”

Hän jähmettyy käsi koholla ja minä kyyristyn, lyyhistyn kaappia vasten silmät niin sumeina etten näe mitään. Hän yrittää yleensä olla jättämättä jälkiä kasvoihini, varsinkin jos on tulossa huomisen kaltainen päivä jolloin niin moni ihminen näkee minut.

Hän laskee kätensä, ja hetken jo luulen että purkaus on ohi ja viha laantunut. Mutta sitten hän sanoo: ”Hyvä on. Odota siinä.”

Kyyhötän vasten kaapin ovea. En tosiaankaan kuvittele että hän palaa takaisin mietittyään asioita ja pyytää anteeksi. Ei hän koskaan tee sellaista.

Kun hän palaa, hänellä on kädessään vyö, sillä ne jäljet joita se kaivertaa selkääni jäävät helposti 13

piiloon paidan ja tottelevaisen olemukseni kätköihin.

Käännyn ympäri ja puistatus ravistelee kehoani. Pitelen kiinni kaapin laidasta ja odotan.

* Yöllä nukun vatsallani, mutta kipu lävistää silti jokaisen ajatuksen. Sängyn ympärillä lojuu hajallaan koko omaisuuteni. Isä löi minua kunnes minun täytyi purra nyrkkiä jotta en olisi huutanut ääneen, ja sen jälkeen hän polki jokaista esinettä kunnes ne olivat rikki tai kolhiutuneet tunnistamattomiksi. Lopuksi hän vielä heitti laatikon seinään niin että sen kansi irtosi saranoiltaan.

Ajatus nousee pintaan: Jos valitset Vaatimattoman, et koskaan pääse hänestä eroon.

Painan kasvot tyynyyn.

Mutta en ole tarpeeksi vahva. Olen liian saamaton poikkeamaan ennalta määrätyltä polulta.

Pelko pakottaa minut kulkemaan isäni jalan­ jäljissä.

14

* Seuraavana aamuna otan kylmän suihkun, mutta en noudattaakseni Vaatimattoman tapoja vaan turruttaakseni selän ihon. Pukeudun hitaasti löysiin, yksinkertaisiin Vaatimattoman vaatteisiin, ja sitten seisahdun käytävän peilin eteen ajelemaan hiukseni. ”Anna kun minä”, isä sanoo käytävän toisesta päästä. ”Tämä on sinun suuri päiväsi.”

Asetan leikkurin tasolle, joka paljastui kun liu’utin paneelin peilin edestä, ja yritän suoristaa selkäni. Isä seisoo takanani ja minä katson poispäin, kun leikkuri alkaa surista. Terä on säädetty lyhimmilleen, sillä vaatimattomalla miehellä kuuluu olla juuri niin lyhyt tukka. Sävähdän kun isä painaa käden otsalleni pitääkseen pääni paikoillaan ja toivon ettei hän huomaa sitä, ettei hän huomaa miten paljon hänen keveinkin kosketuksensa pelottaa minua. ”Sinä tiedät mitä sinulla on tänään edessä”, hän sanoo. Hän suojaa korvaani kädellä liu’uttaessaan leikkuria ohimollani. Tänään hän varoo nipistä15

mästä leikkurilla korvaani, eilen hän hakkasi minua vyöllä. Ajatus kirvelee kuin suonissani virtaisi myrkkyä. Se on melkein hauskaa. Minua melkein naurattaa. ”Seisot paikoillasi, ja kun nimesi huudetaan, kävelet hakemaan veitsen. Sitten viillät haavan kämmeneesi ja pudotat veripisaran oikeaan maljaan.” Katseemme kohtaavat peilissä, ja hän pakottaa suunsa melkein hymyyn. Hän koskettaa olkaani, ja tajuan että olemme nyt samanmittaisia, lähes samankokoisia, vaikka edelleen tunnen itseni paljon pienemmäksi.

Sitten hän lisää lempeällä äänellä: ”Veitsi vihlaisee vain hetken. Sitten valinta on tehty, ja koko tilaisuus on ohi.”

Mietin muistaako hän edes mitä illalla tapahtui, vai onko hän jo työntänyt kaiken siihen aivo­ jensa erilliseen osaan jossa hänen sisäinen hirviönsä asuu silloin kun tämä sisäinen isä hallitsee. Mutta minun aivoissani ei ole sellaisia erillisiä osia, vaan näen kaikki hänen sisäiset kerrostumansa päällekkäin, hirviön ja isän ja miehen ja johtajan ja lesken.­ Ja äkkiä sydämeni jyskyttää niin lujaa ja kas16

vojani kuumottaa niin kiivaasti että pystyn hädin tuskin seisomaan siinä. ”Älä huoli, siedän kyllä kipua”, sanon. ”Olen saanut paljon harjoitusta.”

Hetken hänen silmänsä viiltävät minua peilin kautta kuin tikarit. Mieletön vihani on poissa ja sen tilalla on taas tuttu pelko. Mutta hän vain sammuttaa leikkurin, asettaa sen tasolle peilin eteen ja kävelee portaita alas, niin että jään yksin harjaamaan hiuksia lattialta, puistelemaan niitä olaltani ja niskasta, viemään leikkurin takaisin kylpyhuoneen kaappiin.

Sitten menen huoneeseeni ja tuijotan rikkonaisia esineitä lattialla. Varovasti kerään ne kasaan ja laitan pöydän vierellä olevaan roskikseen yksi kerrallaan.

Irvistäen nousen taas ylös. Jalkani tärisevät.

Kun sillä hetkellä katson karua elämääni, jäännöksiä siitä vähästä mitä olen omistanut, ajattelen: Minun täytyy päästä pois.

Ajatus on vahva. Tunnen miten se kumisee sisälläni kuin kellon lyönti, joten ajattelen sen uudestaan. Minun täytyy päästä pois.

17

Kävelen sängyn luo ja sujautan käden tyynyjen väliin. Äidin veistos on siellä turvassa. Se kimmeltää sinisenä aamun valossa. Nostan sen pöydälleni kirjapinon viereen, lähden huoneesta ja suljen oven jäljessäni.

Alakerrassa olen jo niin hermostunut etten saa syötyä mitään, mutta työnnän silti palan paahtoleipää suuhuni jotta isä ei alkaisi kysellä. Ei siitä kyllä ole huolta. Nyt hän on kuin minua ei olisikaan, kuin en sävähtäisi joka kerran kun minun täytyy kumartua nostamaan jotain.

Minun täytyy päästä pois. Se on nyt loitsu, mantra, ainoa asia josta saan enää pidettyä kiinni.

Isä lukee loppuun sanomalehden jota Terävä julkaisee joka aamu, ja minä pesen omat astiani.

Sitten kävelemme yhdessä ulos talosta sanomatta toisillemme sanaakaan. Kuljemme pitkin jalkakäytävää, ja isä tervehtii hymyillen naapureita, sillä Marcus Eatonin maailma on täysin järjestyksessä. Ainoa häiriö olen minä, minä poikkean järjestyksestä ja aiheutan jatkuvaa harmia.

Mutta tänään olen siitä iloinen.

Nousemme bussiin ja jäämme käytävälle sei18

somaan, koska vaatimattoman täytyy antaa muiden istua. Katselemme kun ihmisiä tulee kyytiin, äänekkäitä rehtiä, tarkkaavaisia teräviä. Seuraan miten muutkin vaatimattomat vähitellen nousevat seisomaan ja luovuttavat paikkansa tulijoille.

Kaikilla on tänään sama määränpää – Tappi, joka seisoo mustana pilarina vasten taivaanrantaa ja iskee kaksi katollaan törröttävää piikkiä pilviin.

Kun pääsemme perille ja kävelemme kohti ovia, isä laskee kätensä hartialleni niin että kipuaallot sävähtelevät kehoni läpi.

Minun täytyy päästä pois.

Se on epätoivoinen ajatus, ja kipu vain lietsoo sitä jokaisella askelella kun nousen portaita kohti oikeaa kerrosta. Haukon happea, mutta se ei johdu siitä että jalkoja polttelee; se johtuu siitä, että heikko sydämeni muuttuu yhä vahvemmaksi jokaisen askelman myötä. Vierelläni Marcus pyyhkii hikinoroja otsaltaan, ja muut vaatimattomat ympärilläni puristavat huulensa tiukasti yhteen, jotta eivät hengittäisi liian äänekkäästi. Senhän voisi ymmärtää vastalauseeksi.

Kohotan katseeni portaisiin, ja tunnen pala19

vani tästä ajatuksesta, tästä tarpeesta, tästä mahdollisuudesta päästä pakoon.

Saavutamme oikean kerroksen, ja kaikki pysähtyvät hetkeksi vetämään henkeä ennen kuin astumme sisään saliin. Tila on hämärä, ikkunat on peitetty ja tuolit asetettu rinkiin. Keskellä on viisi maljaa, joissa on lasia, vettä, kiviä, hiiltä ja maata. Löydän oman paikkani muiden nuorten joukosta, vaatimaton-tytön ja sopuisa-pojan välistä. Marcus jää eteeni seisomaan. ”Sinä tiedät mitä tehdä”, hän sanoo, ja tuntuu että hän sanoo sen enemmän itselleen kuin minulle. ”Sinä tiedät mikä on oikea valinta. Olen varma siitä.”

Tuijotan aavistuksen verran sivuun hänen silmistään. ”Nähdään pian”, hän sanoo.

Hän lähtee kohti vaatimattomien istumapaikkaa ja asettuu ensimmäiseen riviin joidenkin muiden neuvoston jäsenten seuraan. Vähitellen huone täyttyy. Valitsijat jäävät seisomaan reunalle, yleisö istuu maljojen ympärille. Ovet sulkeutuvat, ja hetken on aivan hiljaista, kun 20

Uskaliaan edustaja kävelee korokkeelle. Hänen nimensä on Max. Hän ottaa käsillään kiinni puhujan­pöydän reunoista, ja täältä asti näen että hänen rystysensä ovat ruvella.

Opetellaanko Uskaliaassa taistelemaan? Luultavasti. ”Tervetuloa valintaseremoniaan”, Max sanoo, ja hänen syvä äänensä kantaa helposti ympäri salia. Hän ei tarvitse mikrofonia; hänen äänensä on niin kuuluva ja vahva, että se lävistää kalloni ja kietoutuu aivojeni ympärille. ”Tänään te valitsette osastonne. Tähän saakka olette seuranneet vanhempienne polkua ja noudattaneet vanhempienne sääntöjä. Tänään löydätte oman polkunne ja luotte omat sääntönne.”

Voin kuvitella miten isä puristaa huulensa paheksuvasti yhteen kuullessaan näin tyypillistä uskaliaan puhetta. Tunnen hänen tapansa niin hyvin, että teen melkein itse saman eleen, vaikka en ole asiasta edes samaa mieltä. Minulla ei ole kovin vahvoja mielipiteitä uskaliaista. ”Kauan sitten esi-isämme tajusivat, että jokainen meistä, jokainen yksilö itse, on vastuussa pa21

huudesta joka maailmassa vallitsee. Mutta he eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitä tuo pahuus oikeastaan oli”, Max sanoo. ”Joidenkin mielestä se oli epärehellisyyttä…”

Ajattelen miten olen vuosien varrella valehdellut kaikista mustelmista ja ruhjeista, miten olen jättänyt asioita kertomatta varjellakseni Marcuksen salaisuutta. ”Jotkut sanoivat että se oli tietämättömyyttä tai vihaa…”

Minä ajattelen Sopuisan puutarhoja, vapautta jonka löytäisin siellä kaukana väkivallasta ja julmuudesta. ”Joidenkin mielestä suurinta pahuutta oli itsekkyys.”

Tämä on sinun omaksi parhaaksesi, Marcus sanoi aina ennen kuin ensimmäinen lyönti osui.

Niin kuin lyöminen olisi hänelle uhraus. Ja niin kuin se satuttaisi häntä itseäänkin. No, en koskaan nähnyt hänen ontuvan ympäri keittiötä seuraavana aamuna. ”Ja loput sanoivat että sitä oli pelkuruus.”

Uskaliaiden joukosta kuuluu muutama hih22

kaisu ja naurua. Ajattelen pelkoa joka nielaisi minut eilen illalla kitaansa kunnes en enää tuntenut mitään, kunnes en voinut edes hengittää. Ajattelen kaikkia näitä vuosia, jolloin olen ollut pelkkää tomua isäni kantapään alla. ”Sillä tavalla me kehitimme osastot: Rehdin, Terävän, Sopuisan, Vaatimattoman ja Uskaliaan.”­ Max hymyilee. ”Osastoista saamme viranomaiset, opettajat, neuvonantajat, johtajat ja suojelijat.

Osastoista saamme mielen olemassaolollemme, yhteisöllemme, koko elämällemme.” Hän selvittää kurkkuaan. ”Nyt riittää puhe. Ryhdytään toimeen. Tulkaa hakemaan veitsenne ja tehkää valintanne. Ensimmäinen valitsija: Zellner, Gregory.”

Sopii hyvin kuvaan, että kipu saattelee minut vanhasta elämästäni uuteen kun veitsi pian viiltää kämmentäni. Silti vieläkään tiedä, minkä osaston valitsisin turvapaikakseni. Gregory Zellner pitelee verta valuvaa kättään sen maljan yllä, jossa on multaa, ja valitsee siis Sopuisan.

Sopuisa olisi helppo turvapaikka, eläisin rauhallista elämää tuoksuvissa puutarhoissa onnellis23

ten ihmisten keskellä. Sopuisassa saisin osakseni sitä hyväksyntää jota olen kaivannut koko elämäni, ja ehkä ajan myötä minäkin löytäisin rauhan ja hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen.

Mutta kun katson sopuisia jotka istuvat omalla alueellaan punaisissa ja keltaisissa vaatteissa, näen vain ehjiä ihmisiä jotka osaavat ilahduttaa ja tukea toisiaan. He ovat niin täydellisiä ja lempeitä, etten koskaan tohtisi paeta heidän keskuuteensa pelkästä raivosta ja pelosta.

Seremonia etenee aivan liian nopeasti. ”Rogers, Helena.”

Hän valitsee Rehdin.

Tiedän mitä Rehdin koulutuksessa tapahtuu.

Kuulin siitä huhuja koulussa. Siellä minun pitäisi paljastaa kaikki salaisuuteni, puristaa ne itsestäni viimeistä pisaraa myöten. Rehdissä minut nyljettäisiin elävältä. Ei, en pysty siihen. ”Lovelace, Frederick.”

Frederick Lovelace sinisessä asussaan viiltää haavan kämmeneensä ja antaa veripisaroiden tipahdella Terävän veteen, niin että vaaleanpunertava väri tummenee aavistuksen verran. Minä 24

opin asiat helposti, sen puolesta voisin liittyä Terävään, mutta tunnen itseni, tiedän olevani liian häilyväinen ja tunteellinen sellaiseen paikkaan.

Tukehtuisin siellä, minähän haluan olla vapaa, en etsiytyä uudenlaiseen vankilaan.

Ei kestä aikaakaan kun vieressäni istuva vaatimaton jo kutsutaan. ”Erasmus, Anne.”

Anne – yksi heistä jotka eivät koskaan keksi kanssani mitään puhuttavaa – kompuroi eteenpäin ja kävelee käytävää pitkin Maxin luo. Hän ottaa veitsen vapiseviin käsiinsä, tekee haavan ja pitelee kättään Vaatimattoman maljan ylä­ puolella. Hänelle se on helppoa. Ei hänen tarvitse paeta mitään, hänellä on kotoisa, turvallinen yhteisö johon hän haluaa vastakin kuulua.

Sitä paitsi yksikään vaatimaton ei ole vuosiin vaihtanut osastoa. Vaatimattomat ovat kaikkein uskollisimpia osastolleen, jos valintatilastoihin on luottaminen. ”Eaton, Tobias.”

Minua ei hermostuta lainkaan, kun kuljen käytävää pitkin maljojen luo, vaikken ole vieläkään valinnut paikkaani. Max ojentaa minulle 25

veitsen, ja puristan sormeni kahvan ympärille.

Se on sileä ja viileä, terä kiiltävän puhdas. Uusi veitsi jokaista valitsijaa kohti, jokaista uutta valintaa kohti.

Kun lähestyn salin keskustaa ja viittä maljaa, ohitan Torin, naisen joka valvoi taipumustestiäni. Sinä olet se, jonka pitää elää tämän valinnan kanssa, hän sanoi silloin. Hän on vetänyt hiuksensa taakse ja näen tatuoinnin joka kiemurtelee solisluulta kaulalle. Hän katsoo minua silmiin kummallisen tiukasti, ja minä tuijotan rävähtämättä takaisin kun asetun paikoilleni maljojen keskelle.

Millaisen valinnan kanssa minä voisin elää?

En voi elää Terävässä enkä Rehdissä. Enkä Vaati­ mattomassa, josta juuri yritän päästä pois. En edes Sopuisassa, koska olen liian rikkonainen kuuluakseni sinne.

Haluan että valintani työntyy suoraan isäni sydämeen kuin tikari ja tuottaa hänelle niin suurta tuskaa ja häpeää kuin ikinä on mahdollista.

Minulle jää siis vain yksi vaihtoehto.

Katson isää, ja hän nyökkää. Työnnän veitsen 26

niin syvälle kämmeneen, että kipu nostattaa kyynelet silmiini. Räpyttelen ne pois ja puristan käden nyrkkiin jotta veripisarat kertyvät kämmenelle. Isän silmät muistuttavat omiani, ne ovat niin tumman siniset että näin hämärässä ne näyttävät miltei mustilta, pelkiltä aukoilta hänen kallossaan. Selkääni nipistelee, kauluspaitani kangas raapii aristavaa, sykkivää ihoa niistä kohdista joihin isän vyö illalla osui.

Avaan nyrkkini hiilten yläpuolella. Tuntuu kuin kekäleet hehkuisivat minun vatsassani, kuin täyttyisin ääriäni myöten tulesta ja savusta.

Olen vapaa.

27