Veronica Roth: Uskollinen

ine Ilma

n

n채 luku

yte

USKOLLINEN veronica

roth

Suomentanut Outi Järvinen

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Luku 2

Tobias

En voi kulkea näillä käytävillä muistamatta päi­ viä jolloin kävelin täällä paljain jaloin, vankina, päiviä jolloin jokainen liikahduskin tuotti viiltä­ vää kipua. Ja sitä muistoa seuraa toinen, muisto siitä kun odotin että Beatrice Prior kohtaa kuo­ lemansa, muisto nyrkeistäni jotka jyskyttivät lat­ tiaa, hänen jaloistaan jotka roikkuivat P ­eterin käsi­varren yli kun tämä kertoi että hänet oli vain huumattu.

Vihaan tätä paikkaa.

Täällä ei ole enää niin puhdasta kuin silloin kun tämä oli vielä Terävän päämaja; rakennus

on sodan ryvettämä, seinillä näkyy luotien rei­ kiä ja lattialla särkyneistä lampuista sinkoilleita lasinsiruja. Kävelen kuraisten kengänjälkien yli ja räpsyvien valojen ali kohti Trisin selliä, ja minut päästetään kyselemättä ohi koska kannan osatto­ mien symbolia – tyhjää kehää – mustassa nau­ hassa käsivarteni ympärillä ja Evelynin piirteitä kasvoillani. Tobias Eaton oli e­nnen häpeällinen nimi, nyt siinä nimessä on voimaa.

Sisällä Tris kyyristelee lattialla olkapää Chris­ tinan olkapäätä vasten, vastapäätä Caraa. Mi­ nun Trisini kuuluu näyttää kalpealta ja pieneltä – hänhän on kalpea ja pieni – mutta siitä huoli­ matta koko huone on täynnä häntä.

Hänen katseensa kohtaa omani, ja hän on hetkessä jaloillaan, käsivarret tiukasti vyötäröni ympärillä ja kasvot rintaani vasten.

Puristan hänen olkaansa yhdellä kädellä, ja kun silitän toisella h ­ änen hiuksiaan, ihmettelen vieläkin, että ne päättyvät jo ennen niskaa eivätkä jatku enää selkään saakka. Minä olin iloinen siitä että hän leikkasi ne, sillä nämä ovat soturin hiuk­ set, ja tiesin että juuri sitä hän tarvitsi.

4

”Miten pääsit sisään”, hän kysyy matalalla, selkeällä äänellään. ”Minä olen Tobias Eaton”, vastaan, ja hän nauraa. ”Aivan. Se täytyy muistaa.” Hän vetäytyy vain sen verran kauemmas että pystyy katsomaan mi­ nua. Hänen silmissään on pälyilevä katse, aivan kuin hän olisi lehtikasa jonka tuuli on vähällä ha­ jottaa. ”Mitä siellä tapahtuu? Miksi sinulla meni näin pitkään?”

Hän kuulostaa epätoivoiselta, anelevalta.

Tämä paikka tuo mieleeni kamalia muistoja, mutta hänen muistonsa ovat vielä kamalampia, muistot matkasta omaan teloitukseensa, veljen petoksesta, pelkoseerumista. Minun täytyy saada hänet ulos täältä.

Cara katsoo meitä kiinnostuneena lattialta.

Tunnen oloni kiusaantuneeksi, niin kuin olisin vaihtanut nahkani eikä se enää ­oikein istuisi. In­ hoan sitä, että minulla on yleisöä. ”Evelyn on sulkenut koko Kaupungin”, minä sanon. ”Kukaan ei saa astua askeltakaan ilman hänen lupaansa. Muutama päivä sitten hän piti 5

puheen, ja siinä hän ilmoitti että me liittou­ dumme riistäjiä vastaan. Siis ihmisiä, jotka ovat kaupungin ulkopuolella.” ”Riistäjiä?” Christina sanoo. Hän ottaa tas­ kustaan purkin ja tyhjentää sen sisällön suu­ hunsa. Oletan että hän tarvitsee kipulääkettä am­ pumahaavan takia.

Pujotan kädet taskuun. ”Evelyn – ja itse asiassa moni muukin – on sitä mieltä, että mei­ dän ei pidä lähteä Kaupungista niiden ihmisten takia, jotka sysäsivät meidät tänne vain käyttääk­ seen meitä hyväkseen myöhemmin. He halua­ vat eheyttää Kaupungin ja ratkaista omat ongel­ mamme sen sijaan että lähtisimme ratkaisemaan muiden ongelmia. Nämä ovat tietenkin minun sanojani”, minä sanon. ”Uskoisin että äitini mie­ lipiteeseen vaikuttaa sekin, että niin kauan kun pysymme kaikki aidan sisäpuolella, hän saa hal­ lita. Sillä hetkellä kun lähdemme, hän menettää otteensa.” ”Mahtavaa.” Tris pyöräyttää silmiään. ”Tie­ tenkin hän valitsee kaikkein itsekkäimmän näkö­ kulman.”

6

”Mutta tuossa on kyllä järkeä.” Christina pyö­ rittelee lääkepurkkia käsissään. ”En nyt tarkoita sitä, etten haluaisi lähteä Kaupungista ja nähdä mitä tuolla ulkona on, mutta täälläkin on tar­ peeksi tekemistä. Miten muka osaisimme auttaa ihmisiä, joita emme ole koskaan edes tavanneet?”

Tris pohdiskelee asiaa poskeaan purren. ”En tiedä”, hän m ­ yöntää.

Minun kelloni näyttää kolmea. Olen ollut täällä pitkään – niin pitkään että Evelyn tulee kohta epäluuloiseksi. Sanoin hänelle, että tulen katkaisemaan välit Trisin kanssa eikä siinä mene kauan. En ole varma uskoiko hän.

Sanon: ”Kuulkaa, tulin ennen kaikkea varoit­ tamaan teitä – täällä valmistellaan oikeudenkäyn­ tiä kaikille vangeille. He tulevat käyttämään to­ tuusseerumia, ja jos se toimii, teidät tuomitaan pettureina. Sitä me emme halua.” ”Tuomitaan pettureina?” Tris ärähtää. ”Miten totuuden paljastaminen koko Kaupungille voisi olla petturuutta?” ”Se oli vastoin johtajienne tahtoa”, vastaan. ”Evelyn ja hänen kannattajansa eivät halua lähteä 7

Kaupungista. Eivät he tule kiittämään teitä sen videon näyttämisestä.” ”Hän on aivan samanlainen kuin Jeanine!”

Tris elehtii vihaisesti kuin haluaisi lyödä mutta ei tiedä mitä löisi. ”Valmis tekemään mitä tahansa totuuden kätkemiseksi, ja minkä vuoksi? Koska hän haluaa olla oman pikku valtakuntansa ku­ ningatar. Naurettavaa.”

En halua sanoa sitä ääneen, mutta osittain olen samaa mieltä ä­ itini kanssa. Minä en ole mitään velkaa Kaupungin ulkopuolisille ihmisille, vaikka olenkin divergentti. Enkä ole varma haluanko uhrata itseni jotta he voivat ratkaista ihmiskun­ nan ongelmat, mitä se sitten tarkoittaakin.­ Mutta haluan kyllä lähteä, epätoivoisesti kuin ansaan joutunut eläin. Villisti ja raivokkaasti.

Kynsin hampain. ”Oli miten oli”, minä sanon varovaisesti, ”jos totuusseerumi ­tehoaa teihin, teidät tuomitaan.” ”Jos se tehoaa?” Cara kysyy ja siristää silmiään. ”Divergentti”, Tris sanoo ja osoittaa otsaansa. ”Muistatko?” ”Kiehtovaa.” Cara työntää irrallisen hiussuor­ 8

tuvan niskassa olevaan nutturaan. ”Mutta epä­ tyypillistä. Minun kokemukseni mukaan suurin osa divergenteistä ei pysty vastustamaan totuus­ seerumia. Ihmettelen miksi sinä pystyt.” ”Samaa ihmettelee joka ainoa terävä, joka on pistänyt minua neulalla”, Tris kivahtaa. ”Palataanko asiaan? Minä en haluaisi murtautua vankilaan pelastamaan teitä”, sanon. Äkkiä kaipaan lohtua ja tavoittelen Trisin kättä. Hän kietoo sor­ met omieni ympärille. Me emme ole ihmisiä jotka hyväilevät toisiaan huolettomasti: jokainen koske­ tus tuntuu tärkeältä ja antaa voimaa ja helpotusta. ”Hyvä on, hyvä on”, hän sanoo nyt lempeällä äänellä. ”Mitä sinulla on mielessäsi?” ”Minä pyydän Evelyniltä että sinä saat todis­ taa ensimmäisenä teistä kolmesta”, vastaan. ”Si­ nun täytyy siis vain keksiä sellainen valhe, joka vapauttaa sekä Christinan että Caran syytteistä ja kertoa se totuusseerumin vaikutuksen alaisena.” ”Millainen valhe siihen tarvitaan?” ”Ajattelin, että saisit itse keksiä sen”, sanon. ”Kun kerran olet meistä kahdesta parempi valeh­ telija.”

9

Samalla hetkellä kun lausun sanat, tiedän että ne osuvat molempien kipeään pisteeseen. Tris on valehdellut minulle monta kertaa. Hän lupasi et­ tei kävelisi kuolemaansa, kun Jeanine vaati yhtä ­divergenttiä tulemaan Terävän päämajaan, mutta hän teki niin siitä huolimatta. Hän kertoi minulle että jäisi kotiin hyökkäyksen ajaksi, mutta sitten löysin hänet Terävän päämajasta tekemässä yhteis­ työtä isäni kanssa. Ymmärrän miksi hän on teh­ nyt sen kaiken, mutta olemme edelleen rikki niistä valheista. ”Joo.” Hän katsoo kenkiinsä. ”Selvä, minä keksin jotain.”

Nostan käden hänen käsivarrelleen. ”Minä puhun Evelynille­ teidän oikeudenkäynnistänne.

Yritän tehdä sen pian.” ”Kiitos.”

Tunnen tarvetta, joka on käynyt minulle jo tutuksi, tarvetta ­irtautua ruumiistani ja puhua suoraan hänen mielelleen. Samalla tavalla tun­ nen tarvetta suudella häntä aina kun näen hänet, koska pienikin etäisyys välillämme on ärsyttävä.

Sormemme, jotka hetki sitten olivat löyhästi tois­ 10

tensa lomassa, tiukentavat nyt otettaan. Hänen kämmenensä on kostea, minun karkea kohdista jotka ovat liian monta kertaa ottaneet kiinni liik­ kuvan junan kahvasta. Nyt Tris näyttää kalpealta ja pieneltä, mutta hänen silmänsä saavat ­minut ajattelemaan avaraa taivasta jota en ole koskaan todella nähnyt, josta olen vain uneksinut. ”Jos te aiotte suudella, olkaa ystävälliset ja ker­ tokaa etukäteen, jotta ehdin katsoa muualle”, sa­ noo Christina. ”Kyllä me aiomme”, sanoo Tris. Ja niin me teemme.

Kosketan hänen poskeaan hidastaakseni suu­ delmaa, pitelen huuliani hänen huulillaan niin että tunnen joka kohdan jossa ne kohtaavat ja joka kohdan jossa ne vetäytyvät pois. Heti sen jälkeen siemaisen ilmaa, joka on yhteistä välil­ lämme ja nautin hänen nenänsä kosketuksesta omallani. Aion sanoa jotain, mutta se olisi niin yksityistä että nielaisen sanani. Sitten päätän etten välitä. ”Olisimmepa kahdestaan”, minä sanon kun peruutan kohti s­ ellin ovea.

11

Hän hymyilee. ”Minä toivon sitä melkein aina.”

Ennen kuin suljen oven ja näen miten Chris­ tina esittää oksen­tavansa ja Cara nauraa. Tris vain seisoo siinä kädet sivuillaan.

12

Luku 3

Tris

”Minusta te olette kaikki idiootteja.” Käteni ovat kippurassa sylissäni kuin nukkuvalla lapsella.

Ruumiini on painava totuusseerumista. Hikeä kerääntyy silmäluomilleni. ”Teidän pitäisi kiittää ­minua, ei kuulustella.” ”Meidänkö pitäisi kiittää sinua siitä, että ri­ koit osastosi johtajien antamia määräyksiä? Kiit­ tää sinua, että estit yhtä heistä tappamasta Jeanine Matthewsia? Sinä toimit petturin tavoin.” Eve­ lyn J­ ohnson sähisee sanat kuin käärme. Olemme neuvotteluhuoneessa Terävän päämajassa, jossa 13

oikeudenkäynnit pidetään. Minä olen nyt ollut vankina ainakin viikon.

Näen Tobiaksen puolittain varjossa äitinsä ta­ kana. Hän on pitänyt katseensa käännettynä siitä saakka kun istuin tuolille ja muovinaru leikattiin poikki ranteideni ympäriltä. Vain pienen hetken hänen silmänsä koskettavat minua, ja minä tie­ dän että nyt on aika valehdella.

Tämä on helpompaa nyt kun tiedän että pys­ tyn tähän. Työnnän vain totuusseerumin painon syrjään mielestäni. ”Minä en ole petturi”, sanoin. ”Siihen aikaan uskoin että Marcus­noudatti uskaliaiden ja osat­ tomien ohjeita. Koska en voinut osallistua taiste­ luun sotilaana, minusta tuntui hyvältä auttaa jol­ lain toisella tavalla.” ”Mikset voinut osallistua sotilaana?” Loiste­ putken valo tulee­Evelynin hiusten takaa niin etten näe hänen kasvojaan. Pystyn keskitty­ mään vain pienen hetken kerrallaan, ennen kuin totuus­seerumi alkaa taas vetää minua alaspäin. ”Koska.” Puren huultani niin kuin yrittäisin estää sanoja purkautumasta suustani. En tiedä 14

milloin minusta on tullut näin hyvä näyttelijä, mutta luultavasti näytteleminen on lähellä valeh­ telemista, jossa olen aina ollut luonnonlahjakkuus. ”Koska minä en pystynyt pitelemään asetta. En sen jälkeen kun ammuin… hänet. Ystäväni Wil­ lin. En pystynyt pitelemään asetta joutumatta pa­ niikkiin.”

Evelynin silmät porautuvat minuun. Luulta­ vasti hän ei tunne minkäänlaista myötätuntoa minua kohtaan. ”Marcus siis kertoi sinulle toimivansa minun ohjeitteni mukaisesti”, hän sanoo, ”ja vaikka tie­ sit miten kireät välit hänellä oli sekä uskaliaiden että osattomien kanssa, sinä uskoit häntä?” ”Kyllä.” ”Ymmärrän hyvin miksi et valinnut Terävää.”

Hän nauraa.

Poskiani kuumottaa. Haluaisin läimäyttää häntä, kuten varmasti moni muukin tässä huo­ neessa vaikka ei ikinä uskaltaisi sitä tunnustaa.

Evelyn on vanginnut meidät kaikki Kaupunkiin ja hallitsee sitä nyt aseistettujen osattomiensa avulla, jotka partioivat ­kaduilla. Hän tietää, että sillä on 15

valta, jolla on aseet. Ja kun Jeanine Matthews on kuollut, jäljellä ei ole ketään, joka haastaisi hänet.

Yhtä tyrannia seuraa toinen. Sellainen on tämä meidän tuntemamme maailma. ”Miksi et kertonut siitä kenellekään?” Evelyn kysyy. ”En halunnut tunnustaa heikkouttani”, vas­ taan. ”Enkä halunnut kertoa Neljälle että työs­ kentelin hänen isänsä kanssa. Tiesin että hän ei olisi pitänyt siitä.” Tunnen uusien sanojen ko­ hoavan kurkustani totuusseerumin pakottamina. ”Minä paljastin totuuden Kaupungistamme ja syyn siihen että me olemme täällä. Vaikka et kiit­ täisikään minua siitä, sinun pitäisi edes tehdä asialle jotain sen sijaan että vain istut täällä luo­ masi sotkun keskellä ja teeskentelet että se on si­ nun valtaistuimesi!”

Evelynin ivallinen hymy vääntyy kuin hän olisi juuri maistanut jotain epämiellyttävää. Hän nojautuu lähelle kasvojani, ja ensimmäistä ker­ taa näen miten vanha hän on, näen rypyt jotka kehys­tävät silmiä ja suuta ja ihon sairaalloisen kelmeyden niiden vuosien jäljiltä, jolloin hän sai 16

aivan liian vähän syötävää. Hän on silti hyvän­ näköinen kuten poikansa. Edes nälkiintyminen ei ole vienyt hänen uljauttaan. ”Kyllä minä teen jotain. Luon uutta maail­ maa”, hän sanoo, ja hänen äänensä on entistäkin hiljaisempi niin että hädin tuskin kuulen hänen sanansa. ”Minä olin vaatimaton. Olen tiennyt totuuden pitempään kuin sinä, Beatrice Prior. En tiedä miten sinä selviät tästä kaikesta, mutta van­ non että minun uudessa maailmassani ­sinulle ei ole paikkaa, varsinkaan poikani rinnalla.”

Hymyilen aavistuksen verran. Minun ei pi­ täisi, mutta eleitä ja ilmeitä on vaikeampi pidä­ tellä kuin sanoja, kun suonissa virtaa lyijyä. Eve­ lyn kuvittelee, että Tobias kuuluu nyt hänelle.

Mutta hän ei tiedä totuutta. Tobias kuuluu vain itselleen.

Evelyn suoristautuu ja nostaa kädet puuskaan. ”Totuusseerumi on paljastanut, että sinä olet hölmö mutta et petturi. Kuulustelu on ohi. Voit poistua.” ”Entä ystäväni?” kysyn veltosti. ”Christina ja Cara. Hekään eivät ole tehneet mitään väärää.”

17

”Heidän vuoronsa tulee myöhemmin”, Eve­ lyn sanoo.

Nousen seisomaan vaikka minua huimaa ja heikottaa seerumin vuoksi. Huone on täynnä ih­ misiä jotka seisovat vieri vieressä niin että etsin uloskäyntiä monta sekuntia, kunnes joku ottaa minua kädestä. Se on tummaihoinen poika jolla on leveä hymy kasvoillaan – Uriah. Hän ohjaa minut ovelle. Huoneessa kaikki alkavat puhua yhtä aikaa.

18