i Ilma
nen
nä luku
yte
Suomentanut Outi Järvinen
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
1 Akos Hiljamot kukkivat aina silloin, kun yö oli pisim millään. Koko kaupunki juhli iltana, jolloin te rälehtien sykeröt avautuivat syvän punaisiksi ku kiksi – osittain sen vuoksi, että hiljamot olivat heidän kansansa elinkeino, mutta Akosin mieles tä myös siksi, että he halusivat pysyä järjissään kylmyyden keskellä. Nyt oli juuri se ilta, Kukintarituaalin hetki, ja Akos oli jo jonkin aikaa hikoillut eteisessä talvi takki päällä odottelemassa perhettään, joten hän lähti ulos kylmään. Keresethien talo oli raken nettu uunin ympärille; sekä ulkoseinät että sisä seinät olivat kaarevat. Kai se tuotti onnea.
Pakkasilma kirveli silmiä, kun hän avasi oven. Hän kiskoi suojalasit paikoilleen, ja hänen ihonsa lämpö sai ne heti huurtumaan. Hän hamusi han sikaskäteensä hiilihangon ja nosti ahjon kantta. Tulikivet näyttivät pelkiltä mustilta möhkäleiltä, kunnes kitka sai ne syttymään ja hohtamaan väril lisinä sen mukaan, mitä niiden päälle oli ripoteltu. Kun tulikivet nyt raapaisivat toisiaan, ne syt tyivät hehkumaan verenpunaisina. Niiden ei ollut edes tarkoitus lämmittää tai valaista – ne vain muistuttivat heitä pyörteestä. Aivan kuin tämä koko kehossa tuntuva humina ei olisi ollut kylliksi. Pyörre kulki jokaisen elollisen olennon läpi ja hehkui väreinä taivaalla. Niin kuin tuli kivet. Niin kuin valokeilat, jotka pyyhkäisivät maata leijualusten kulkiessa ylhäällä kohti kau punkia. Monet muiden planeettojen asukkaat pitivät tätä värittömänä ja karuna lumen peittä mänä paikkana, mutta he eivät selvästi olleet kos kaan käyneet täällä. Akosin isoveli Eijeh pisti päänsä ulos. ”Haluatko paleltua vai? Ala tulla, äiti on kohta valmis.” Heidän äidiltään meni aina tavallista pitem 4
pään, kun he olivat lähdössä temppeliin. Olihan hän oraakkeli. Kaikkien katseiden kohde. Akosin isä ja isosisko Cisi seisoskelivat etu ovella kaikkein lämpimin hupullinen takki yllään. Kaikki takit oli valmistettu samasta materiaalista – kutyahin turkista, johon mikään väri ei tarttu nut – joten takit olivat aina vaaleanharmaita. ”Onko valmista, Akos? Hyvä.” Äiti napitti omaa takkiaan. Hän vilkaisi isän vanhoja saap paita. ”Isäsi tuhkat vavahtavat noiden sinun likaisten saappaittesi takia, Aoseh.” ”Tiedän, siksi näin oikein vaivaa näiden likaa misessa”, isä sanoi ja virnisti äidille. ”Hyvä”, äiti vastasi. Tai oikeastaan kujersi. ”Minusta nuo ovat paljon paremmat noin.” ”Sinä pidät kaikesta, mistä isä ei pitänyt.” ”Niin, koska hän ei pitänyt yhtään mistään.” ”Voidaanko mennä leijuun nyt, kun ei vielä olla ihan jäässä”, Eijeh ruikutti. ”Ori odottaa meitä muistomerkin luona.” Äiti sai takkinsa kiinni ja asetti kasvosuojuk sen paikoilleen. J a niin he lähtivät matkaan läm mitettyä pihatietä pitkin turkeissaan, suojalaseis 5
saan ja rukkasissaan. Matala, pyöreä alus odotti heitä leijuen polven korkeudella aivan lumihan gen yläpuolella. Ovi avautui äidin kosketuksesta, ja he työntyivät sisään. Cisin ja Eijehin piti nos taa Akosia molemmista kainaloista, koska hän oli liian pieni pääsemään kyytiin omin avuin. Kukaan ei vaivautunut kiinnittämään turvavyötä. ”Temppeliin!” isä huusi ja kohotti nyrkkinsä ilmaan. Niin hän teki aina kun he olivat lähdössä temppeliin. Kuin olisi hurrannut tylsälle luen nolle tai pitkälle äänestysjonolle. ”Kunpa tuota innostusta saisi pullotettua ja jaettua ihan jokaiselle Thuvhen asukkaalle. Näen suurimman osan heistä vain kerran kaudessa, ja silloinkin vain siksi että tarjolla on ruokaa ja juo maa”, äiti sanoi hymyillen kuivasti. ”Siinähän sinulle on ratkaisu”, Eijeh sanoi. ”Tarjoatte ruokaa joka kerran.” ”Lapsen viisautta”, äiti sanoi ja tökkäsi virta kosketinta peukalollaan. Leiju heilahti ylös ja eteenpäin, niin että he kaikki kaatuivat toisiaan vasten. Eijeh tönäisi Akosin nauraen kauemmas. 6
Hessan valot kimmelsivät etäältä. Kaupunki kietoutui kukkulan ympärille, alimpana oli soti lastukikohta, ylimpänä temppeli, niiden välissä olivat kaikki muut rakennukset. Leiju vei heitä kohti temppeliä, suurta kivirakennusta, jonka keskellä kohoavan tornin kupoli katto koostui sadoista värillisistä lasilaatoista. Hessan torni heh kui oranssin punaisena aina kun aurinko osui sii hen. Eli ei juuri koskaan. Leiju kohosi rinnettä ylös, ja heidän alleen jäi kivinen Hessa, yhtä vanha kuin koko heidän kan sanplaneettansa Thuvhe – sillä nimellä tätä valtiota kutsuivat kaikki muut paitsi viholliset, vaikka sana oli niin liukas, että vieraskieliset olivat tukehtua sii hen. Puolet kapeista taloista oli hautautunut lumi kinosten alle. Useimmat näyttivät olevan tyhjillään, sillä tänään kaikki olivat menossa temppeliin. ”Näetkö tänään mitään erityistä?” isä kysyi äidiltä ohjatessaan leijua ylemmäs, koska han gesta törrötti villisti pyörivä tuulimittari muita korkeammalle. Akos tiesi äänensävystä, että isä tarkoitti kysy myksellään äidin näkyjä. Jokaisella galaksin pla 7
neetalla oli kolme oraakkelia, yksi nouseva, yksi istuva ja yksi väistyvä. Akos ei ihan täysin ymmär tänyt, mitä se tarkoitti, paitsi että pyörre kuiskaili asioita tulevaisuudesta hänen äitinsä korviin ja että monet heidän kohtaamistaan ihmisistä pel käsivät äitiä vähän. ”Saatoin nähdä sisaresi yhtenä päivänä –” äiti aloitti. ”Mutta hän tuskin haluaa tietää siitä.” ”Hänestä vain tuntuu, että tulevaisuuteen täy tyy suhtautua asiallisesti ja kunnioittavasti, koska se on niin merkityksellistä.” Äiti vilkaisi vuorotellen jokaista lasta, Akosia, Eijehiä ja Cisiä. ”Tämän siitä saa, kun nai sotilassuvun vesan”, hän sanoi viimein. ”Te haluatte säännöstellä kaik kea, jopa minun pyörrelahjaani.” ”Kuten olet huomannut, minä viis veisaan sukuni odotuksista, minustahan tuli maanvilje lijä eikä sotapäällikkö”, isä sanoi. ”Eikä sisareni tarkoita pahaa, sellaiset asiat vain hermostuttavat häntä, siinä kaikki.” ”Hmm”, äiti sanoi, ikään kuin siinä ei tosiaan kaan olisi ollut kaikki. 8
Cisi alkoi hyräillä melodiaa, jonka Akos oli kuullut ennenkin vaikkei muistanut missä. Sisko katseli ulos ikkunasta kiinnittämättä mitään huomiota isän ja äidin sanailuun. Hetken kulut tua vanhemmat vaikenivat, eikä kuulunut enää muuta kuin Cisin hyräily. Sellainen Cisi oli, isä aina sanoi. Rauhoittava. Temppeli oli valaistu sisältä ja ulkoa, ja hol vimaista oviaukkoa reunusti ketju lyhtyjä, ei juuri Akosin nyrkkiä suurempia. Joka puolella näkyi leijuja, joiden pulleasta vatsasta värilli set valot heijastuivat, niitä oli pysäköity rykel miksi mäenrinteeseen ja niitä pyöri ympäri hol vikattoista tornia laskeutumispaikan toivossa. Äiti tiesi kaikki salaiset paikat temppelin ympä rillä, joten hän osoitti isälle varjoisan kulmauksen ruokalan lähistöllä ja johdatti heidät muut sitten juosten sivuovelle, joka hänen täytyi työntää auki molemmin käsin. He kulkivat pitkin tummaa kivistä käytävää, jonka lattialla oli niin kuluneita mattoja että ne kuulsivat melkein läpi, ohi matalan kynttilöin valaistun muistomerkin, jolla kunnioitettiin niitä 9
thuvhelaisia, jotka olivat kuolleet Shotetin hyök käyksessä ennen kuin Akos oli edes syntynyt. Hän hidasti muistomerkin kohdalla ja katseli lepattavia kynttilänliekkejä. Eijeh tarttui takaa päin häntä hartioista ja sai hänet ähkäisemään säikähdyksestä. Hän punastui heti, kun tajusi kuka se oli, ja Eijeh tökkäsi nauraen hänen pos keaan: ”Osaan kuvitella tässä pimeässäkin, miten punainen sinä olet!” ”Suu kiinni!” Akos sanoi. ”Eijeh”, äiti moitti. ”Älä kiusaa.” Äidin piti jatkuvasti huomauttaa siitä. Ako sista tuntui, että aina tapahtui sellaista mikä sai hänet punastumaan. ”Se oli vain vitsi…” He pääsivät rakennuksen keskiosaan, jossa väki parveili jo Profetiahallin ulkopuolella. Kaikki potkivat saappaita jaloistaan, ravistelivat tak kia harteiltaan, pöyhivät hupun alla litistyneitä hiuksia ja puhaltelivat paleltuneisiin sormiinsa. Keresethit kasasivat takkinsa, suojalasit, rukka set, saappaat ja kasvosuojukset hämärään ikkuna syvennykseen, jonka violetissa lasiruudussa oli
thuvhelainen pyörrettä merkitsevä symboli. Juuri kun he olivat palaamassa kohti Profetiahallin ovea, Akos kuuli tutun ääneen. ”Eij!” Ori Rednalis, Eijehin paras ystävä, vii letti heitä kohti käytävällä. Hän oli laiha, kömpe lön näköinen tyttö, pelkkää polvea, kyynärpäätä ja pörröistä tukkaa. Akos ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä mekossa. Violetinpunainen kangas oli jäykkää ja painavaa, olkapäillä oli napit kuin sotilasunivormussa. Orin rystyset punoittivat kylmästä. Hän loik kasi Eijehin eteen. ”Sieltähän te tulette. Minun on pitänyt kuunnella, kun tädit paasaavat Neu voston asioista, ja pääni on jo ihan räjähtämäi silläni.” Akos oli kuullut itsekin kerran, kun yksi näistä tädeistä ruoti Neuvostoa – galaksin hal litsevaa elintä – joka arvosti Thuvhea vain jää kukkatuotannon vuoksi ja aliarvioi kaiken aikaa Shotetin hyökkäyksiä kutsumalla niitä vain ”siviilikiistoiksi”. Täti oli aivan oikeassa, mutta Akos tunsi olonsa aina kiusaantuneeksi saarnaa vien aikuisten seurassa. Hän ei koskaan oikein osannut sanoa mitään. 11
Ori jatkoi: ”Hei Aoseh, Sifa, Cisi ja Akos, hyvää kukintaa, tule mennään, Eij.” Hän sanoi sen kaiken vetämättä välillä lainkaan henkeä. Eijeh katsoi isää, ja isä huiskautti kättään. ”No mene. Nähdään myöhemmin.” ”Ja jos saamme sinut kiinni piippu suupielessä, niin kuin viime kerralla”, äiti sanoi, ”saat syödä kaiken mitä siitä piipusta löytyy.” Eijeh kohotti kulmiaan. Hän ei koskaan nolos tunut mistään eikä ikimaailmassa punastunut. Ei edes silloin, kun koulukaverit naljailivat hänen puheäänestään, joka oli korkeampi kuin muilla pojilla, tai siitä että heidän perheensä oli rikas, mikä ei todellakaan tehnyt heistä lapsista kovin suosittuja täällä Hessassa. Eijeh ei edes sivaltanut takaisin. Hänellä oli taito sulkea asioita ulos ja päästää ne tajuntaansa vasta kun halusi. Eijeh otti Akosia kyynärpäästä ja kiskaisi hänet mukaan. Cisi jäi vanhempien seuraan kuten aina. Eijeh ja Akos juoksivat Orin kannoilla Profetia halliin asti. Hallin ovella Ori henkäisi, ja kun Akos näki sisälle, hänkin joutui vetämään henkeä. Joku 12
oli ripustanut satoja lyhtyjä tornin korkeim masta kohdasta alas seiniä pitkin joka suuntaan, niin että heidän yllään leijui valokatos. Lyhtyjen päälle oli selvästi ripoteltu jääkukkaa, koska ne hehkuivat punaisina; jopa Eijehin hampaat oli vat punaiset, kun hän virnisti Akosille. Keskellä huonetta oli yleensä tyhjä alue, mutta nyt siinä oli jäälaatta, suunnilleen yhtä leveä kuin aikui nen mies on pitkä. Laatan sisällä kasvoi kymme niä nupullaan olevia hiljamoita valmiina avaa maan terälehtensä minä hetkenä hyvänsä. Lisää pieniä tulikivilyhtyjä, vain Akosin peuka lon korkuisia, oli asetettu reunustamaan jäälaattaa, jonka sisällä hiljamot odottelivat avautumistaan. Nämä lyhdyt hehkuivat valkoisina, luultavasti siksi että hiljamoiden oma väri näkyisi paremmin, olivathan ne hehkuvampia kuin yksikään lyhty. Punaisempia kuin veri, jotkut sanoivat. Ihmisiä parveili joka puolella parhaimpiinsa pukeutuneina: näkyi väljiä mekkoja jotka jätti vät paljaiksi vain kädet ja pään ja jotka oli kiin nitetty kaikenvärisillä, taidokkailla lasinapeilla; näkyi polvimittaisia takkeja, joiden päärmeissä 13
oli joustavaa eltennahkaa, ja kaksinkertaisiksi kie dottuja huiveja. Tummia ja hehkuvia värejä, ei harmaata tai valkoista missään nyt kun päällysta kit oli riisuttu. Akosilla oli tummanvihreä takki, Eijehin vanha, ja se oli edelleen liian suuri har tioiden kohdalta. Eijehin takki oli ruskea. Ori kulki heidän edellään suoraan ruokapöy dän ääreen. Hänen hapan tätinsä oli siellä ojen telemassa lautasia ohi kulkevalle väelle, mutta hän ei vilkaissutkaan Oria. Akosista tuntui, ettei Ori pitänyt tädistään ja sedästään ja osittain sen takia hän melkein asui Keresetheillä, mutta hän ei tiennyt, mitä Orin vanhemmille oli tapahtunut. Eijeh työnsi leipää suuhunsa ja melkein tukehtui murusiin. ”Varovasti”, Akos sanoi hänelle. ”Ei ole kovin sankarillista kuolla leipään.” ”No ainakin kuolen sen äärelle mitä rakastan”, sanoi Eijeh suu täynnä. Akos nauroi. Ori kietoi kyynärpäänsä Eijehin niskaan ja kis kaisi hänen päätään lähemmäs. ”Älä katso heti. Meitä tuijotetaan vasemmalta.” 14
”Entä sitten?” Eijeh sanoi niin että leivänmu ruset lentelivät. Mutta Akos tunsi jo, miten nis kaa alkoi kuumottaa. Hän vilkaisi varovasti Eije hin vasemmalle puolelle. Siellä seisoi pieni joukko aikuisia tuijottamassa heitä hiljaa. ”Luulisi että olet jo tottunut tähän, Akos”, Eijeh sanoi. ”Tämähän on ihan tavallista.” ”Luulisi että nuo ovat jo tottuneet meihin”, Akos sanoi. ”Olemme asuneet täällä koko ajan ja meillä on ollut kohtalo syntymästä saakka, joten mitä tuijottamista meissä on?” Jokaisella ihmisellä oli tulevaisuus, mutta kai killa ei ollut kohtaloa – niin ainakin heidän äitinsä aina sanoi. Vain osalla ”kantajasukujen” jäsenistä oli kohtalo, jonka joka ikinen oraakkeli joka iki sellä planeetalla lausui hiljaa ääneen lapsen syn tymän hetkellä. Täsmälleen yhtä aikaa. Kun sel laisia näkyjä tuli, äiti kertoi, ne herättivät hänet vaikka sikeästä unesta, niin vahvoja ne olivat. Eijehillä, Cisillä ja Akosilla oli kohtalo. He eivät vain tienneet niistä mitään, vaikka heidän äitinsä oli yksi niistä ihmisistä, jotka olivat näh neet ne näyssään. Äiti aina sanoi, ettei hänen tar 15
vinnut kertoa heille; maailma hoitaisi sen hänen puolestaan. Kohtalot olivat tapahtumia, jotka saivat maail man muuttumaan. Jos Akos ajatteli sitä liian pit kään, häntä alkoi huimata. Ori kohautti harteitaan. ”Täti sanoo, että Neu vosto on viime aikoina arvostellut oraakkeleita uutisvirrassa, joten juttu on nyt pinnalla.” ”Arvostellut?” sanoi Akos. ”Miksi?” Eijeh ei kiinnostunut puheenaiheesta. ”Men nään etsimään hyvät paikat.” Orin ilme kirkastui. ”Joo, mennään. En halua päätyä tuijottamaan ihmisten takalistoja niin kuin viimeksi.” ”Luulen että olet kauden aikana kasvanut taka listojen ohi”, Eijeh sanoi. ”Olet ehkä jo ristiselän tasolla.” ”Ai, hyvä juttu, koska puin tämän mekon ylleni juuri siksi, että voisin tuijottaa jonkun ristiselkää.” Ori muljautti silmiään. Tällä kertaa Akos johti joukkoa, livahti ensim mäisenä ihmisjoukon läpi Profetiahalliin, pujahteli viinilasien ja kiivaasti elehtivien käsien alta kun 16
nes pääsi aivan eteen, aivan jäälaatan ja nupul laan odottelevien hiljamoiden luo. He olivat juuri ajoissa – äiti oli jo jäälaatan äärellä, ja hän oli riisunut kengät vaikka salissa oli hyvin viileää. Hän sanoi näkevänsä paremmin, jos hän oli tii viissä kosketuksessa maahan. Hetki sitten Akos oli vielä naureskellut Eijehin jutuille, mutta kun väkijoukko alkoi hiljetä, Akos tunsi oman sisimpänsäkin hiljenevän. Eijeh kumartui kuiskaamaan hänen kor vaansa: ”Tunnetko tuon? Pyörre humisee täällä hullun lailla. Kuin koko rintakehä tärisisi.” Akos ei ollut huomannut sitä, mutta Eijeh oli oikeassa – koko rinta tosiaan värisi kuin hänen verensä olisi laulanut. Mutta ennen kuin hän ehti vastata, äiti alkoi puhua. Hän ei korottanut ääntään, mutta ei hänen tarvinnutkaan, sillä he kaikki tunsivat sanat ulkoa. ”Pyörre kulkee jokaisen galaksin planeetan läpi ja antaa meille valonsa muistutuksena voi mastaan.” Ja kuin käskyn saaneina kaikki kohot tivat katseensa pyörrevirtaan, joka näkyi taivaalla punaisen lasikaton läpi. Tähän aikaan kaudesta se 17
oli melkein aina tummanpunainen, aivan kuten hiljamotkin. Se oli näkyvä merkki pyörteestä, joka lävisti heidät niin kuin kaikki elolliset olen not. Se mutkitteli galaksin halki ja sitoi planeetat yhteen kuin helmet kaulanauhaan. ”Pyörre kulkee kaiken elollisen läpi”, Sifa jatkoi, ”ja saa sen kukoistamaan. Pyörre kulkee jokaisen ihmisen läpi, joka täällä elää ja hengittää, ja ilme nee omalla tavallaan kaikissa meissä. Pyörre k ulkee jokaisen kukan läpi, joka kukkii keskellä jäätä.” He siirtyivät vielä lähemmäs toisiaan – eivät vain Akos ja Eijeh ja Ori, vaan kaikki muutkin koko salissa, ja seisoivat lopulta vieri vieressä näh däkseen hiljamot jäälaatan sisällä. ”Pyörre kulkee jokaisen kukan läpi, joka kuk kii keskellä jäätä”, Sifa toisti, ”ja antaa niille voi man kukkia keskellä syvintä pimeyttä. Voimista suurin on hiljamolla, joka mittaa aikaamme ja antaa meille kuoleman ja rauhan.” Hetken salissa oli aivan hiljaista, mutta se ei tuntunut oudolta, vaikka niin olisi voinut kuvi tella. Aivan kuin he kaikki olisivat hyräilleet yhdessä, tunnustelleet sitä kummallista voimaa, 18
joka piti heidän universuminsa elossa, kuten kitka sai tulikivet hehkumaan. Ja sitten – liikahdus. Värähtävä terälehti. Not kahtava varsi. Hiljamot vavahtivat. Kukaan ei äännähtänytkään. Akos katsoi punaista kattoa ja lyhtykatosta hei dän yllään, ihan nopeasti vain vilkaisi, mutta silti häneltä jäi melkein näkemättä, miten kaikki kukat avautuivat kerralla. Punaiset terälehdet kääntyivät auki samaan aikaan ja paljastivat hehkuvan kukin tonsa varren päässä. Jäälaatasta virtasi väriä. Kaikki henkäisivät ja taputtivat sitten käsiään. Akos taputti muiden mukana, kunnes hänen kämmeniään kihelmöi. Isä meni äidin luo, otti häntä kädestä ja suuteli. Kaikille muille hän oli koskematon: Sifa Kereseth, oraakkeli, se jonka pyörrelahja toi näkyjä tulevaisuudesta. Mutta isä kosketti häntä kaiken aikaa, työnsi sormensa hymykuoppaan, kun äiti hymyili, siirsi karanneet suortuvat kasvoilta takaisin nutturaan, jätti sor mistaan keltaista jauhoa hänen hartioilleen alus tettuaan leipätaikinan. Isä ei nähnyt tulevaisuuteen, mutta hän osasi 19
korjata esineitä, rikkonaisen lautasen, lohjen neen seinälaastin tai paidan rispaantuneen hel man. Joskus tuntui, että hän korjasi myös ihmi siä, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin. Kun hän nyt käveli Akosin luo ja nappasi hänet käsivarsil leen, Akosia ei edes nolottanut. ”Pienin lapsi!” isä huusi ja heilautti Akosin olalleen. ”Oho – eipäs olekaan enää kovin pieni. Kohta en enää pysty tekemään näin.” ”Ei se siitä johdu, että minä olisin iso, vaan siitä että sinä olet vanha”, Akos vastasi. ”Tuollaista puhetta! Omalta pojalta”, isä sanoi. ”Millaisen rangaistuksen tuollaisesta kielenkäy töstä saa? Sitä tässä pohdin.” ”Älä –” Liian myöhään; isä oli jo heilauttanut hänet taaksepäin, antanut valahtaa alemmas ja piteli nyt nilkoista kiinni. Akos roikkui pää alaspäin ja piteli paitaa ja takkia ylhäällä, muttei voinut olla nauramatta. Aoseth laski häntä alemmas ja päästi irti vasta kun Akos oli turvallisesti lattialla. ”Se oli oppitunti nokkavuuden seurauksista”, isä sanoi kumarassa hänen yllään. 20
”Nokkavuus saa veren pakkautumaan päähän, vai?” Akos kysyi ja katsoi häntä viattomana sil miään räpytellen. ”Tismalleen”, Aoseh sanoi virnistäen. ”Hyvää kukintaa.” Akos virnisti takaisin. ”Samoin.” Sinä yönä kaikki valvoivat niin myöhään, että Eijeh ja Ori nukahtivat istualleen keittiön pöy dän ääreen. Äiti kantoi Orin olohuoneen sohval le, jossa hän muutenkin nykyään nukkui puolet öistä, ja isä herätti Eijehin. Kaikki muut hävisivät keittiöstä, paitsi Akos ja äiti. He valvoivat aina pi tempään kuin muut. Äiti napsautti näytön päälle, ja Neuvoston uutiset alkoivat virrata huoneeseen hiljaisena muminana. Neuvostoon kuului yhdeksän kan sanplaneettaa, kaikkein suurimmat tai tärkeim mät. Periaatteessa kansanplaneetat olivat itsenäi siä, mutta Neuvosto säännösteli kauppaa, aseita, kaikkia sopimuksia ja matkustamista – se asetti rajat rajattomaan avaruuteen. Uutisvirrassa oli aiheita eri kansanplaneetoilta: Tepesin veden 21
puute, uusi lääketieteellinen keksintö Othyrissa, merirosvot jotka olivat kaapanneet aluksen Pit han kiertoradalla. Äiti napsautteli auki purkkeja, joissa oli kui vattuja yrttejä. Aluksi Akos luuli, että hän aikoi valmistaa rauhoittavan juoman, joka auttaisi molempia nukkumaan, mutta sitten hän meni hakemaan hiljamoa käytävästä, sillä kannua säi lytettiin siellä kaapin ylähyllyllä, poissa tieltä. ”Ajattelin että voisin pitää sinulle tänä yönä oikein erityisen oppitunnin”, Sifa sanoi. Silloin kun hän opetti jääkukkien käyttöä, Akos ajatteli häntä nimellä; hän oli Sifa, ei äiti. Sifa oli alka nut pitää näitä ”oppitunteja” kaksi kautta sitten ihan vain huvin vuoksi, mutta nyt hän kuulosti Akosin mielestä jotenkin vakavalta. Vaikea sanoa, kun oli sellainen ihminen äitinä. ”Hae leikkuulauta ja pilko minulle vähän har wajuurta”, Sifa sanoi ja laittoi hanskat käteen. ”Mehän olemme käyttäneet hiljamoa ennenkin, vai mitä? ”Kyllä, unilääkkeessä”, Akos sanoi ja teki työtä käskettyä. Hän asettui leikkuulautoineen ja veit 22
sineen äidin vasemmalle puolelle ja alkoi puhdis taa kalvaan valkoista, hienon karvan peittämää harwajuurta kuivuneesta mudasta. ”Ja siinä päihdyttävässä seoksessa”, Sifa lisäsi. ”Muistelen sanoneeni, että siitä on sinulle vielä iloa juhlissa jonain päivänä. Sitten isona.” ”Aivan”, Akos vastasi. ”Sanoit silloinkin sitten isona.” Sifan suupieli kääntyi ylöspäin. Yleensä Akos ei saanut sen enempää irti äidistään. ”Sama juoma, jota voit isompana käyttää viih dykkeenä, toimii myös myrkkynä”, Sifa sanoi ja näytti vakavalta. ”Jos vain tuplaat hiljamon määrän ja puolitat harwajuuren määrän. Ymmärrätkö?” ”Miksi –” Akos alkoi kysyä, mutta Sifa mietti jo muita asioita. ”No niin”, hän sanoi pudottaessaan hiljamon terälehden omalle leikkuulaudalleen. Se oli syvän punainen lakastuneenakin ja suunnilleen hänen peukalonsa mittainen. ”Mikä sinua mietityttää noin kovasti tänään?” ”Ei mikään”, Akos vastasi. ”Tai ehkä se että meitä tuijotettiin taas kukintajuhlassa.” 23
”Kohtalonkantajat ovat niin kiinnosta via. Olisi mukava sanoa, että ihmiset lakkaavat jonain päivänä tuijottamasta”, Sifa sanoi huo kaisten, ”mutta valitettavasti juuri sinua tullaan aina tuijottamaan.” Akos olisi halunnut kysyä, miksi äiti sanoi ”juuri sinua”, mutta hän varoi aina sanojaan hei dän oppituntiensa aikana. Yksi väärä kysymys saisi äidin lopettamaan opettamisen aivan yllät täen. Oikea kysymys taas saisi hänet kertomaan sellaisia asioita, joita Akosin ei kuulunut tietää. ”Entä sinä?” hän kysyi. ”Siis että mitä sinä mietit?” ”Jaa.” Sifa pilkkoi terälehteä sulavasti, veitsi nap-nap-napsahteli leikkuulautaan. Akosistakin tuli koko ajan parempi pilkkoja, mutta välillä hän leikkasi yhä liian paksuja paloja. ”Tänään minua kiusaavat ajatukset Noavekin suvusta.” Hän oli paljain jaloin, varpaat kippurassa kyl mällä lattialla. Oraakkelin jalat. ”He ovat Shotetin johtava suku”, hän sanoi. ”Vihollismaan hallitsijoita.” Shotet oli heimo, ei kansanplaneetta, ja sho 24
tetlaiset olivat tunnettuja rajuista, brutaaleista tavoistaan. He viilsivät käsivarteensa merkin jokaisesta tappamastaan ihmisestä ja opettivat lapsilleen sotataitoja jo pienestä saakka. He asui vat Thuvhessa, samalla planeetalla kuin Akos per heineen – tosin he eivät kutsuneet tätä planeettaa ”Thuvheksi” tai itseään ”thuvhelaisiksi” – valta van höyhenheinikon toisella puolella. Saman hei nikon, joka lähti aivan Akosin kotitalon ikkunoi den alta. Akosin isoäiti – isän äiti – oli kuollut Shote tin hyökkäyksessä yritettyään puolustaa itseään pelkällä leipäveitsellä, ainakin isän tarinoiden mukaan. Hessan kaupungissa oli edelleen näky vissä jälkiä Shotetin väkivallasta, menehtyneiden nimiä kaiverrettuina mataliin kivimuureihin, rik konaisia ikkunoita, jotka oli vain paikattu vaihta misen sijasta niin että säröt olivat edelleen näky villä. Sellainen kansa, aivan höyhenheinikon toi sella puolella. Joskus tuntui, että melkein koske tusetäisyydellä. ”Noavekit ovat myös kohtalonkantajia, tie 25
sitkö sitä? Aivan kuten sinä ja sisaruksesi”, Sifa jatkoi. ”Oraakkelit eivät ole aina nähneet sen suvun kohtaloita, vaan ensimmäiset näyt heistä saatiin vasta minun elinaikanani. Ja se antoi Noavekeille niin paljon vaikutusvaltaa, että he saivat jalansijan Shotetin hallituksessa, ja valta on ollut heidän käsissään siitä saakka.” ”Minä en edes tiennyt että noin voi käydä. Siis että joku suku saa yhtäkkiä kohtaloita.” ”No, eivät oraakkelit päätä kenen kohdalle kohtalo osuu”, Sifa sanoi. ”Näemme satoja tule vaisuuksia, satoja eri vaihtoehtoja. Mutta kohtalo on jotain sellaista, mikä tapahtuu jollekulle ihan kaikissa eri tulevaisuuden versioissa, ja sellainen on hyvin harvinaista. Ja nuo kohtalot määritte levät, mitkä suvut ovat kohtalonkantajia – se ei mene toisin päin.” Akos ei ollut koskaan ajatellut asiaa sillä tavalla. Ihmisten puheiden perusteella oraakkelit jakoivat kohtaloita niin kuin lahjoja muutamalle harvalle ja valitulle, mutta äidin mukaan asia oli kin aivan päinvastoin. Juuri kohtalot tekivät tie tyistä suvuista tärkeitä. 26
”Sinä olet siis nähnyt heidän kohtalonsa. Siis Noavekien.” Sifa nyökkäsi. ”Vain pojan ja tyttären. Ryzekin ja Cyran. Poika on vanhempi, tytär sinun ikäisesi.” Akos oli kuullut nimet ennenkin, sillä heistä kerrottiin ihan naurettavia juttuja. Tarinoita, joissa he raivosivat vaahto suusta valuen tai tal lettivat vihollistensa silmämunia lasipurkkeihin tai olivat viiltäneet tappomerkkejä käsivarteensa ranteesta olkapäähän saakka. Ehkä tuo viimeinen ei kuulostanut niin naurettavalta. ”Joskus on helppo nähdä, miksi ihmisestä tulee se mikä tulee”, Sifa sanoi lempeästi. ”Ryzek ja Cyra, tyrannin lapset. Heidän isänsä äiti tappoi kaikki omat veljensä ja sisarensa. Sellainen väki valta vaikuttaa tuleviinkin sukupolviin.” Hän nyökytti päätään niin että koko vartalo huojui. ”Ja minä näen sen. Aivan kaiken.” Akos otti häntä kädestä ja piteli lujasti kiinni. ”Olen pahoillani, Akos”, Sifa sanoi, eikä Akos tiennyt, oliko hän mielestään kertonut liikaa vai tarkoittiko hän jotain aivan muuta, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä. 27
He seisoivat siinä hetken ja kuuntelivat uutis virran hiljaista puheensorinaa. Jotenkin yön pimein hetki tuntui vielä pimeämmältä kuin aikaisemmin.
28