i Ilma
nen
nä luku
yte
helsingissä kustannusosakeyhtiÜ otava
1890
He ovat lentäneet jo lähes kymmenen tuntia ja lii tävät nyt ääneti illan hämärässä. Amanda siristää silmiään ja erottaa vielä ilmeen Duplessisin kas voilla. Vähitellen kasvot painuvat pimeyteen eikä ilmeestä ota enää selvää. Duplessis ottaa takintaskusta kompassin ja kat soo sitä, sitten syvälle hämärään. Suomenlahti on jäänyt jo kauas taakse, ja Pommerikin, tai niin Amanda ainakin luulee. Koirien haukunta on vaimennut, eikä kylien sa vukaan enää tuoksu. Täydellinen hiljaisuus heidän alapuolellaan –yskähdystäkään ei kuulu – tietää metsää tai kenties kukkulaa. Vain rottinkikori vin gahtaa jos Amanda liikkuu, mutta vastoin tapo
jaan hän pysyy pitkiä aikoja paikoillaan. On kuin korkeus olisi huumannut hänet kevyesti. On jo viileää, ja Amanda on iloinen että äly si ottaa mukaan villaisen huivin. Hän kietoo hui vin tiukemmin ympärilleen, ja kori narahtaa. Nil kat kiristyvät; ne muistavat kyllä kuinka korkealla ollaan. Hän vilkaisee potan suuntaan – se erottuu vaaleana möhkäleenä korin nurkassa – ja toivoo, että kun hän seuraavaksi tarvitsee sitä, hän osaa tyhjentää sen oikein. Mutta hän on nuori, vielä sy dämettömässä iässä, eikä hänen tarvitse huoleh tia usein pissalla käymisestä. Hän voi hyvin käydä seuraavan kerran vasta Pariisissa. Duplessis seuraa tarkasti heidän lentosuun taansa. Pian on viimeinen mahdollisuus muut taa p allon korkeutta ja o hjata sitä oikeaan suun taan. Kun pimeys laskeutuu, ollaan ilmavirtojen armoilla. Duplessis kumartuu korin reunan yli ja hinaa ylös yhden paarlastisäkeistä. Ironinen ilme ja vä hättelevä puhetapa ovat kadonneet hänestä koko naan. Täällä Duplessis on huolestuneempi mutta myös ystävällisempi. Maan kamaralla hän vaikuttaa 4
siltä kuin olisi päätynyt keskelle pölkkypäitä, joi den toilailusta hän ei aio missään tapauksessa ot taa vastuuta. Amandaa ei pieni yliolkaisuus säikäytä. Hän on tottunut pahempaan, paljonkin pahempaan. Jos täytyy, hän pystyy nielaisemaan ylenkatseen ja vä heksynnän kokonaisena kuin sitkeän lihanpalan. Ne sulavat vaikeasti mutta hän pystyy siihen kun haluaa. Hän antaa samalla mitalla takaisin sitten myöhemmin. Mutta täällä Duplessis ei ole piittaamaton eikä pirullinen. Hän on valpas ja täsmälleen yhtä huo lehtivainen korin ulkopuolella riippuvia hiekka säkkejä kuin Amandaakin kohtaan. On kuin jo kainen kuumailmapallon osa, Amanda mukaan luettuna, olisi Duplessisista yhtä kallisarvoinen eloonjäämisen kannalta. Alkaa tummeta. Pian tähdet ilmestyvät taivaalle ujoina pisteinä, mutta pilviäkin on. Kun Duplessis avaa säkin ja kääntää sen alas suin, hiekka valahtaa tyhjyyteen. Silmänräpäyk sen ajan se pysyy vaaleana, heikosti tuikahtelevana muodostelmana, joka muistuttaa siipeä tai hihaa. 5
Sitten se humahtaa hajalleen. Pallo lähtee kohoa maan tyynesti ylöspäin. Ylemmän ilmavirran suunta on täsmälleen oi kea, ja kun edessä päin häämöttänyt kukkula jää heidän vasemmalle puolelleen, Duplessis nojaa kämmenensä tyytyväisenä korin reunaan. Heidän lähestyessään kookasta pilveä Amanda erottaa tumman, pistävänrehevän tuoksun, kuin sienen ja etikan välimailta. Ankkalampi. Läheltä katsoen pilvi on vaalea ja niin tiivis, että näyttää siltä kuin he törmäisivät kivitalon seinään. Mutta törmäystä ei tunnukaan. Seinä imaisee hei dät sisäänsä pehmeästi ja kosteasti kuin suu. Het keen he eivät näe yhtään mitään, eivät edes toi siaan. Amandan silmiä kirveltää ja hän puristaa ne kiinni. Hän kastuu likomäräksi, nutturasta pur kautuneet hiukset liimaantuvat otsalle ja poskil le ja uusi puku kiinni vartaloon. Suu on täynnä vettä ja hän haukkoo henkeä ja nieleksii. Nopeas ti hän riisuu villahuivin ja painaa sen tiukaksi my tyksi syliinsä, jottei se kastuisi läpimäräksi. Vaikka siitä tuskin on enää paljon toiveita, kun kaikki ta pahtui niin nopeasti. 6
Myöhemmin hän oppii, että tiheä pilvi johtaa erityisen hyvin ääntä, mutta kun valssi nyt puh keaa soimaan kukkeana, jousiorkesteri tuntuu astuneen heidän koriinsa kuin ohiajavaan raitio vaunuun. Amanda koettaa räpytellä silmiään auki mutta ei onnistu. Hän haparoi kädellä ilmaa. ”Mitä tämä on”, hän huutaa musiikin yli. ”Duplessis, mitä tämä on?” ”– Concert – ” Amanda erottaa vastauksesta sanan ”concert”. Sitten Duplessis nauraa, ihastuneesti kuin lapsi. Jossakin heidän alapuolellaan on puistokonsert ti. Miehet ja naiset ovat laittautuneet parhaimpiin sa ja lähteneet illallisen jälkeen ulos. He istuvat kuuntelemassa konserttia puistossa jossa on ank kalammikoita ja ravintoloita ja lapsille karuselli. On hämärää ja kaasulamput on sytytetty. He istu vat niiden hohteessa tyytyväisinä ja iloisina ja us kovat, että kaikki on siinä heidän näkyvillään. Kukaan heistä ei tiedä, että Amanda ja Duples sis leijuvat täällä, korkealla heidän yläpuolellaan, tai sitä että Duplessis ojentaa käsivartensa ja ottaa Amandan kädestä kiinni. 7
Lokakuun 20. päivä vuonna 1918
Hiekkatie kulkee postisatamasta kohti pääraken nusta. Kuin viivytellen se kumpuilee ja kaartelee ohi pähkinälehdon ja punaisten venevajojen ja rii hien ja latojen, ja sitten maatilan rakennusten, mei jerin ja puuvajan ja renkituvan ja talouspäällikön talon. Niiden jälkeen tie näyttää pysähtyvän het keksi kuin haraamaan vastaan, mutta lähtee sitten auttamatta vierimään kohti vaaleankeltaista kaksi kerroksista kivirakennusta, joka sijaitsee pienellä ylängöllä saaren pohjoispuolella. Metsän viertä kulkee toinen, suorempi tie, mut ta se päätyy sairaalan taakse, ja kenties sen vuoksi sitä ei koskaan käytetä. On sumuinen aamu. Tällaisina päivinä kau pungeista katoavat kirkontornit, kuin ilmoitukse 8
na että te ette ole näitä ansainneet, tästedes saatte pärjätä ilman; ja ihmiset naurahtelevat hämillään ja osoittelevat puuttuvia torneja, ja kiiruhtavat sit ten tiehensä, päät painuksissa, kuin jotakin olisi putoamassa niskaan. Jumalasta nyt totta puhuen ei niin väliä ole, mutta ilman kirkontorneja ei ha lua elää kukaan. Saaren kirkko on matala, tuskin talouspäällikön taloa korkeampi, eikä kellotornia ole ollenkaan, vaan kellot sijaitsevat kirkon pihalla pukkitapulis sa. Kellotornikin on aikoinaan ollut, mutta siitä on jo kauan, pari-kolmesataa vuotta varmaan. Amanda ei ole tavannut matkalla ketään. Hän on saanut kävellä koko matkan ajatuksissaan, pa ketti oikeassa kädessään, ilman että kukaan on ky synyt mitä siinä on. Jokainen saarelle saapuva pa ketti on uutinen, varsinkin näin myöhään syksyllä. Tänään postilaiva tuli Nauvosta viimeisen kerran ennen kevättä, ohi luotojen ja vihreiden saarten mättäiden ja silokallioiden, joihin jäätiköt ovat uurtaneet simpukkamurroksensa ja muinaiset vil jelijät uhrikuppinsa. Mitä he mahtoivat uhreillaan pyytää? Henkiin jäämistä varmaan; tuskin onnel 9
lista elämää sentään, se lienee aika uusi keksintö, onni. Ehkä he pyysivät jotakin käytännöllistä. Et tei joka paikassa rehottava karmiinikukkainen pi runvilja sotkeutuisi heidän ohraansa ja rukiiseensa ja värjäisi leipää siemenillään siniseksi ja niin kat keraksi että oksetti. Vasemmassa kainalossa Amandalla on kirja, mutta sitä hän ei muista eikä tunne; kirja on kuin piiloon laskostettu jäsen, pieni moneen kertaan taiteltu siipi. Monesti hän laittaa kirjan kainaloon sa järjestellessään selliään tai joutuessaan yhtäkkiä tekemään jonkin askareen, ja unohtaa sen sinne. Sitten hän luulee kadottaneensa kirjan ja säikäh tää ja katselee ympärilleen ja kurkistaa tyynyn alle, menee takaisin keittiöön ja pihalle etsimään sitä. Lopulta hän tajuaa, että kirja on ollut koko ajan tiukasti hänen kainalossaan. Paketti on pieni, pikemminkin paksu kirje. Amanda pitää sitä reunasta kiinni kuin olisi tarttu nut sisään eksynyttä harsokorentoa tai lehtinunnaa jalasta ja kuljettaisi sitä kohti avonaista ikkunaa. Sormien ote ei kyllä ole entisensä. Vasemman kä den peukalo näyttää oksalta ja sitä särkee tällaisella
kolealla säällä. Viime aikoina oikea olkapääkin on ryhtynyt hankalaksi ja vihlomaan öisin. Ja nyt hän lähestyy säleaitaa, joka kiertää vaalean keltaisia rakennuksia eteläpuolelta, ja lause helähtää hänen mielessään, pieni tiuku sumuun kadonnees ta kirkontornista, saaristossa täysin poikkeuksellinen uusklassinen rakennuskokonaisuus, ja vielä jotakin muutakin, Gylich Herra paratkoon suunnitteli Engelin kanssa Turun ruotsalaisen teatterin! Hän on unohtanut sen nuoren hoitajan nimen joka noin hänelle aikanaan sanoi. Mutta ei nimel lä ole merkitystä, eikä merkitystä ole lauseillakaan, näitä tiukuja hänellä on pää täynnä. Koskaan ei tiennyt mikä niiden vitjasta yhtäkkiä kiskaisi, lii kahtivatko ne viimeisen kerran vai helähtäisivätkö vielä joskus, aina yhtä kirkkaina kuin turhinakin. Hetken hän seisoo paikoillaan kuuntelemassa. Hänen kengissään ei ole nauhoja; varret repsotta vat auki jotta kengät on helppo vetää jalkaan ja potkaista pois. Se on uusi myönnytys mukavuu delle, kuten lyhyet hiuksetkin, vaikka niitä ei nyt millään voi pukeviksi väittää. Mutta siitä näystä kärsivät enemmän muut kuin hän itse, kun sairaa 11
lassa ei harrasteta peilejä. Jotkut uudet nuoret ty töt vilkuilevat aluksi ikkunalaseista peilikuvaansa, mutta lopettavat parissa päivässä kun tajuavat että siitä tulee vain paha mieli. Kolotus alkaa kuiskia nivelissä ja Amanda kai vaa taskuista lapaset. Hän on ommellut taskut takkiinsa itse, isot pussit, jotka pullottavat kaikes ta siitä tavarasta jota hän saattaa päivän mittaan tarvita. Sokeripaloja, pieni suolapussi. Lyijykynä, keittiöstä saatuja herkkupaloja tai muuta eväs tä, kylmällä säällä lapaset. Pullottavista taskuista huomaa Amandan aseman ja arvovallan. Kellään muulla potilaalla ei ole näin paljon mukana kan nettavaa omaisuutta. Amanda vetää lapaset käteen. Meri on hilejääs sä, miehet keikuttavat venettä aamuisin sivusuun nassa jotta pääsevät jään läpi liikkeelle. Postilaivan kapteeni toivotteli aamulla hyvät joulut; seuraa vaksi nähtäisiin joskus huhtikuussa. Siitä kuukau si eteenpäin niin pähkinälehdossa riemuitsisi ko konainen vuokkovyöry. Sitä on nyt vaikea uskoa, mutta joka vuosi niin vain kävi. Ensin siniset, sit ten valkoiset. Jokunen mätäs keltaisia. 12
Räikeän punaoranssit unikot ruokasalin ikku nan alla kesäkuussa. Hän sulkee silmänsä. Nämä tällaiset muistot astuvat nykyään alva riinsa esiin hänen päässään soivan yhdentekevän helinän keskeltä tuijottamaan röyhkeästi. Jotkin vakavasti ja vaativasti, kuin odottaen oikaisua. Toi set pirullisesti hymyillen, kuin hänen epäonnistu misensa olisi niille suurikin ilo. Voi miten hän vihaa elämäänsä kun se näyttäy tyy tällaisina pilattuina palasina. Pahinta on, että jokainen muisto tuntuu siltä kaikkein kiduttavimmalta, siltä jonka vaihtamalla saisi korjattua kaiken. Yöllä Amanda heräsi ja muisti ensimmäisen lento matkansa. Sitten muisto liukui takaisin uneksi, mutta pian hän heräsi uudestaan ja nousi vuotees ta. Tarkoitus oli hakea jotakin mutta ei hän enää muistanutkaan mitä se oli. Huoneessa oli mustaa, käytävän puoleisesta kurkistusikkunastakaan ei pil kottanut valoa, eikä hän erottanut lipastoa tai tuo lia. Joten hän meni sitten vain takaisin pitkäkseen. 13
Unen päästä hän ei saanut kiinni pitkään aikaan. Jossain vaiheessa valve muuttui kelluvaksi horteek si, ja yhtäkkiä hän oli tuntenut olonsa voimak kaaksi ja taitavaksi siinä pitäessään unta loitolla. Hän oli kuvitellut kantavansa yötä muiden nuk kua, olevansa jonkinlainen yön ylläpitäjä. Sairaalan kävelypihan vaahtera ja sireeni ovat jo pudottaneet lehtensä. Ne peittävät nyt nurmi kon tummana kiiltävänä liejuna. Joku potilaista on tuotu ulos istumaan, mutta hänet on kiedot tu huopaan päästä varpaisiin, eikä Amanda tunnis ta häntä. Vasta kun hän kuulee hätääntyneen uuh keen huopien uumenista hän tietää että istuja on Anna Maria Larsson, kellosepän vaimo Nikolajsta dista. Tai siis Vaasasta, kuten piti oppia sanomaan nyt kun Suomi oli irrottautunut Venäjästä ja ryh tynyt itsenäiseksi. Mikä hätä Anna Marialla muka on? Hänen huo valla peitetty hahmonsa ja huolestunut uuhkeen sa eivät näytä sopivan ollenkaan tähän hiljaiseen sumupäivään. Hetken Amandasta tuntuu mahdot tomalta, että Anna Maria ei tajua asioiden olevan 14
ihan hyvin. On tämä puutarha ja tämä sumu. Mik sei hän ymmärrä sitä? On toisenkinlaisia säitä, sel laisia joihin hulluus sopii, jolloin kauhu ja parku minen ja patjapussin repiminen ja olkien sekaan piiloutuminen ovat ainoa vaihtoehto, jollei olisi jo hullu niin pitäisi tulla sellaiseksi, ihan pelkästään sen vuoksi että taivas on kuin hakattu, kaikki ruh jeet esillä, törkeän tuoreista verenpunaisista eilisiin kipeisiin tummansinisiin aina viimeviikkoisiin kel lertäviin saakka. Mutta sitten on näitä kirkkaita sumuja. Amanda tuntee vanhastaan tällaiset upeat hetket, nämä perusteettoman helpotuksen väläh dykset. Hän muistaa nousseensa joskus kauan sit ten sängystä – mistä sängystä? Missä huoneessa? Sitä hän ei muista; mutta hän muistaa laskeneen sa jalkansa lattialle, ja katselleensa varpaitaan jot ka olivat nuoret ja sievät ja juuri sellaiset kuin piti kin, ja ajatelleensa hetken ajan että oli naurettavaa kuvitellakaan että hän olisi hullu tai edes onneton, kun hänellä kerran oli tässä tällaiset loistovarpaat. Toista naista Amanda ei tunnista, tuota joka seisoo lähellä korkeaa aitaa ja räpistelee katseel laan varovasti kohti taivasta. Aidan toisella puolen 15
häämöttää kaljuuntuva sotkuinen pöheikkö ruusu pensasta, takiaista ja mustunutta pietaryrttiä, sekä luumu- ja kirsikkapuiden jäykät oksat. Sitten alkaa valkeus. Pesulalle johtava tie nuorine saarnineen on tänään nostettu pois, sitä ei ole. Julian ääni kuuluu vaimeana kimityksenä keit tiön suunnalta. Serafina jakaa määräyksiä ja Julia yrittää panna vastaan. Serafina on keittäjä toises sa polvessa ja hirvittävän ankara niiden potilaiden mielestä jotka eivät tunteneet hänen äitiään. Nuo ret naiset säikkyvät nykyään niin vähästä, menevät mustelmille katseestakin. Ja kuitenkin he ovat tä män uuden armottoman ajan lapsia. Luulisi heidän olevan yhtä kovapintaisia kuin maailma, jonka ka peista kivisistä raoista he ovat syntyneet. Ja tavallaan he ovatkin, hehän istuvat vedossakin muina miehi nä edes huomaamatta sitä! Ei heihin mikään pysty. Mutta silti he ruikuttavat kaikesta jonninjoutavasta. Sairaalan paksujen seinien sisältä kuuluu vaimei ta kolahduksia, ja sitten joku rääkyy. Terävämpi ko lahdus ja pyörivä metallikehä; joku heitti pesuvadin lattialle. Sitten jymähdys, joka ravisuttaa raken nuksen perustuksia. Ovi paiskataan kiinni, ja sitten 16
joku juoksee sitä päin. Kolahduksia, rääkäisyjä, huutoja, läimäyksiä, kilahduksia. Ruhjeita päivän hiljaisuudessa. Keittiön ovi aukeaa. Juliaa ei vielä näy, mutta nyt hänen äänensä kaikuu jo nuorena ja kovana. Koh ta hän tulee etsimään Amandaa. Ja nyt jostain lehahtaa savustetun kampelan tuoksu. Amanda sulkee silmänsä. Tuttu repivä kipu, neulanterävät kynnet raapivat rintaa ja har tiaa, kyntävät syvälle. Luut taipuvat kaarelle väis täessään niitä. Amanda kääntyy ja lähtee kohti vajaa joka si jaitsee aivan aidan vieressä, heti portista oikealle. Vilkaisematta taakseen hän avaa vajan oven. Sit ten hän astuu paketteineen hämärään.
17