Yrsa Sigurðardóttir: Perimä

kun u l n ine Ilma

äyte

suomentaneet Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala

HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

1. luku Elísalta kestää hetken herätä kunnolla. Hän makaa kyljellään, peitto on sikin sokin jaloissa ja tyyny mytyssä posken alla. Huoneessa on pimeää, mutta verhojen välistä näkyy mustaa taivasta, ja yksinäinen tähti vilkuttaa hänelle jostain kaukaa avaruudesta. Parivuoteen toinen puoli hänen vierellään on pedattu ja tyyny on koskematon. Hiljaisuus tuntuu vieraalta; nyt hän kaipaa kuorsausta, joka tavallisesti ärsyttää ja estää häntä nukahtamasta. Samoin hän kaipaa aviomiehen lämpöä, vaikka tämä hikoilee niin, että vaimon on potkittava toinen jalka peitoista.

Vanhasta tottumuksesta hän on potkinut nytkin peiton päältään, mutta tällä kertaa hänen on kylmä.

Vetäessään peittoa paremmin ylleen hän tuntee, että jalat ovat kananlihalla. Siitä hän muistaa

ajat, jolloin Sigvaldi teki yövuoroja. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan odota miestä kotiin aamusella, haukottelevana ja pussit silmien alla, sairaalan hajua huokuen. Puoliso tulisi konferenssista ­kotiin vasta viikon kuluttua. Kun mies edellisiltana liikennekeskuksessa suukotti häntä hyvästiksi, tämä oli huomattavasti hermostuneempi kuin vaimonsa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, mies palaisi kotiin tuoksuen verovapaasti ostetulta partavedeltä, niin että vaimon olisi nukuttava nenä kyynärtaipeessa kunnes haju­aisti turtuisi.

Hän tuntee hetken kaipuuta, mutta samalla kuplivaa iloa omasta ajasta. Edessä on iltoja, jolloin hän saisi päättää mitä televisiosta katsotaan, eikä hänen olisi pakko ottaa huomioon jalkapallo­liigojen pelejä. On tiedossa iltoja, jolloin ateriaksi riittäisi juustolla päällystetty rieska ilman, että hän joutuisi kuuntelemaan loppuillan miehen vatsan kurinaa.

Viikon loma aviomiehestä ei kuitenkaan sisällä pelkkiä hyviä puolia. Elísa on jäänyt yksin heidän kolmen lapsensa kanssa ja joutuu huolehtimaan 4

yksin kaikesta asiaan kuuluvasta: herättämään heidät – aamutoimet vievät oman aikansa –, viemään ja hakemaan, auttamaan koulutehtävissä, keksimään jotakin kivaa ohjelmaa, valvomaan tietokoneen käyttöä, ruokkimaan heidät, vahtimaan kylpemistä, hampaiden pesua ja muita iltatoimia. Margrét pitää viedä kahdesti viikossa balettiharjoituksiin, Stefán ja Bárður karateen, ja sitten hänen pitää odottaa harjoitusten loppumista ja kuljettaa lapset takaisin kotiin. Juuri harrastukset ovat kaikista pahimmat velvollisuudet, sillä hänen täytyy sietää sitä, ettei lapsilla selvästikään ole lahjoja eivätkä he edes pidä treeneistä, jotka maksavat omaisuuden. Hänestä lapset näyttävät aina ikävystyneiltä, he eivät pysy muiden tahdissa ja tekevät usein juuri päinvastoin kuin muut. Posket helottaen he tuijottavat toisia, jotka tekevät aina kaiken oikein. Tai ehkä ne toiset eivät tee kuten käsketään, ehkäpä juuri hänen lapsensa tekevät kaiken oikein.

Elísa makaa vielä sängyssä ja odottaa unenrippeiden katoamista. Yöpöydällä hohtaa herätyskello, jota inhoamalla hän on tottunut aloitta5

maan päivänsä. Tällä kertaa hän ei tunne tarvetta paiskata kelloa lattialle. Vihreänhehkuiset numerot näyttävät pimeässä radioaktiivisilta ja kertovat, että hän saa nukkua vielä muutaman tunnin.

Väsynyt mieli ei jaksa laskea tarkalleen kuinka monta. Hänen mieltään vaivaa lisäksi tärkeämpi kysymys: miksi hän heräsi?

Elísan väsyneitä silmiä kirveltävät herätyskellon räikeänä hohkaavat numerot. Hän kierähtää toiselle kyljelleen ja vie käden säikähdyksestä suulleen, kun näkee jonkun seisovan vuoteensa vierellä. Hän rauhoittuu nopeasti tajutessaan, että siinä on hänen esikoisensa Margrét, tytär, joka on aina ollut hieman erilainen kuin muut lapset.

Vain harvoin iloinen. Tässä siis syy miksi hän kavahti hereille. ”Margrét-kulta, miksi olet valveilla?” Ääni käheä­nä hän katsoo tytärtään silmiin.

Pimeässä ne näyttävät mustilta. Kalpeita kasvoja ympäröivät punertavat kiharat, jotka sojottavat minne sattuu.

Lapsi kapuaa isänsä tasaisen sängynpeitteen yli hänen puolelleen. Tyttö kuiskaa matalalla äänellä jotain, kuuma hengitys kutittaa Elísan korvaa 6

ja henkäystä seuraa kevyt hammastahnan haju: ”Täällä on joku.”

Elísa kohottautuu. Sydän hakkaa rinnassa, vaikka hän tietää, ettei ole mitään syytä. ”Näit kultapieni unta. Muistathan mistä olemme puhuneet. Mikään unessa nähty ei tapahdu todellisuudessa. Ne ovat kaksi ihan erillistä maailmaa.”

Margrét on kärsinyt pienestä pitäen painajaisista. Hänen veljensä nukahtavat syvään uneen heti sänkyyn päästyään eivätkä havahdu hereille kuin vasta aamulla, aivan kuten isänsä. Mutta yö tarjoaa harvoin samaa lohtua heidän tyttärelleen.

Kuinka usein vanhemmat ovatkaan yöllä heränneet surkeaan ulinaan. Lääkärit sanoivat, että ongelma poistuisi iän myötä, mutta muutosta ei ole tullut nyt kahteen vuoteen.

Tulipunaiset kiehkurat heilahtavat, kun tyttö ravistaa päätään. ”Ei se ollut unta. Olin valveilla.” Tyttö puhuu edelleen kuiskaten ja painaa sormensa kauniisti kaartuville huulilleen sen merkiksi, ettei äitikään saisi puhua kovaa. ”Minun piti mennä vessaan ja näin sen miehen. Hän on olohuoneessa.”

7

”Joskus sitä sekoittaa asioita. Minulle on sattunut niin usein…” Elísa vaikenee kesken lauseen. ”Ssh”, hän suhahtaa ennen kaikkea itselleen. Eteisestä ei kuulu mitään. Hänen kuulemansa ääni oli pelkkää mielikuvitusta. Ovi on puoliksi auki, ja hän kurottaa kaulaansa nähdäkseen ovenraosta muttei näe muuta kuin pimeyttä. Tieteenkään ei. Ja kuka siellä muka voisi olla? Heidän omaisuutensa koostuu hyvin arkisista esineistä, eikä huonosti maalatun talon luulisi houkuttelevan varkaita. Toisaalta talo on kadulla niitä harvoja, jonka kaikkia ikkunoita ei ole huolellisesti merkitty vartiointi­firman logolla.

Margrét kumartuu uudelleen äitinsä korvan puoleen. ”En minä sekoittanut. Tuolla perällä on joku mies. Näin sen eteisestä.” Margrétin hiljainen ääni on kirkas, ja tyttö vaikuttaa muutenkin olevan täysin hereillä.

Elísa sytyttää yöpöydän lampun ja hapuilee kännykkäänsä. Voisiko herätyskello olla väärässä?

Se on joutunut kaikennäköiseen höykytykseen vuosien varrella, eikä Elísa muista kuinka monta kertaa se on lentänyt lattialle. Ehkä Margré8

tia ei saa millään palaamaan sänkyynsä. Ehkä sitä voisi vain aloittaa aamutoimet, kaataa viilipiimää kolmelle lautaselle, ripotella fariinisokeria päälle ja toivoa, että lasten syödessä hänelle jäisi aikaa käydä suihkussa ja pestä hiukset. Mutta puhelin ei ole pöydällä eikä lattialla. Hän on varma, että otti sen mukaansa ennen kuin sammutti valot.

Hän halusi pitää sen käden ulottuvilla siltä varalta, että Sigvaldi soittaisi keskellä yötä ja kertoisi tulleensa perille. Vai ottiko hän sitä sittenkään mukaansa? ”Mitä kello oikeastaan on, Margrét?”

Tyttö ei ollut koskaan halunnut, että häntä kutsuttiin Margrét-nimisten tavanomaisella lempinimellä Magga. ”En tiedä.” Margrét siirtää katseensa äidistään ja tuijottaa pimeyteen. Sitten hän kääntyy äitinsä puoleen ja kuiskaa: ”Kuka tulee kutsumatta käymään keskellä yötä? Ei mikään kiltti ihminen.” ”Siellä ei ole ketään. Ja sillä selvä.” Elísa tuntee, ettei hänen äänensä ole vakuuttava. Entä jos lapsi onkin oikeassa ja joku on murtautunut taloon? Hän nousee sängystä. Lattia on jääkylmä ja hän kipristelee varpaitaan. Yllään hänellä on 9

vain Sigvaldin t-­paita, jalat ovat paljaat, ja hän tuntee menevänsä kananlihalle. ”Makaa kaikessa rauhassa. Käyn katsomassa. Kun tulen takaisin, voimme nukahtaa uudelleen murehtimatta turhaan. Sovitaanko näin?”

Margrét nyökkää. Hän vetää äitinsä peiton korviinsa asti. Peiton alta hän kuiskaa: ”Ole varovainen. Se mies ei ole kiltti.”

Tytön sanat kaikuvat Elísan korvissa hänen kävellessään eteiseen. Hän esittää varmaa ja vakuuttunutta siitä, ettei talossa ole ketään vierasta.

Margrét on kuitenkin kylvänyt epäilyn siemeniä hänen mieleensä. Miksei tämä tapahtunut edellisenä yönä, kun Sigvaldi oli kotona? Olisiko se ollut liikaa pyydetty? Elísa kietoo käsivartensa ympärilleen estääkseen itseään palelemasta, mutta turhaan. Hän sytyttää lampun, jonka kirkkaus häikäisee hänet.

Poikien huoneen ovi narisee vähän, kun hän kurkistaa sisään varmistaakseen, että he nukkuvat sikeästi. Pojat ovat paikoillaan kerrossängyissään, silmät kiinni ja suu raollaan. Hän sulkee oven varovaisesti takanaan.

Kylpyhuoneessa ei ole ketään, mutta Margrétin huoneessa nuket ja nallet tuijottavat häntä suorassa rivissä hyllyltä. Niiden silmät tuntuivat seuraavan häntä, kun hän kiiruhtaa takaisin käytävälle. Hänen mielessään käy, saattaisiko tuollainen leluasetelma selittää Margrétin painajaiset.

Itse hän ei haluaisi tuijottaa lelujen liikkumattomia kasvoja ensimmäiseksi, jos sattuisi heräämään keskellä yötä. Pimeässä tuntuu kuin jotain pahaa hohkaisi kaiken söpöyden lomitse. Olisi ehkä hyvä sijoittaa ne toiseen paikkaan ja katsoa, nukkuisiko tyttö paremmin. Hän päättää tehdä sen illalla töiden jälkeen.

Käytävässä ja sen varrella olevissa huoneissa ei näy mitään kummallista, ei myöskään merkkiä siitä, että joku olisi käynyt niissä luvatta. Vaan mistä sellaisen voisi huomata? Jalanjäljistä lattialla? Sinne tänne tiputelluista tupakan tumpeista?

Särkyneistä kukkaruukuista? Tuskin. Jatkaessaan matkaansa olohuonetta ja keittiötä kohti Elísa tuntee itsensä rennommaksi. Katuvalojen kajo riittää saamaan hänet vakuuttuneeksi siitä, että kyse oli jälleen kerran Margrétin kuvittelusta.

11

Pimeässä mielikuvitus lähtee laukkaamaan. Nyt hän näkee paremmin, eikä olohuoneessa ole ketään, tyhjä popcornkulho on edelleen paikoillaan television edessä ja legot levällään sohvapöydän ympärillä. Ihan niin kuin nukkumaan mennessä. Hemmetti tätä hölmöilyä. Hymy käväisee hänen kasvoillaan mutta katoaa saman tien. Olohuoneen jatkeena on ruokasali ja keittiö, mutta sinne vievä liukuovi on vedetty kiinni.

He eivät koskaan sulje sitä.

Elísa lähestyy ovea, hitaasti ja varovasti. Jalkapohjia pakottaa lattiasta kohoava kylmyys, ja hänen ahdistuksensa pahenee askele askeleelta. Hän painaa korvansa kiinni valkoiseen liukuoveen.

Aluksi pelkkää hiljaisuutta, mutta sitten hän hätkähtää kuulleessaan keittiön tuolia siirrettävän.

Mitä hänen pitäisi tehdä? Koko kroppa vaatii häntä juoksemaan omaan huoneeseensa ja piiloutumaan peiton alle. Keittiössä oleva ihminen tulisi varmasti ulos tuota pikaa. Elísa ei välitä tippaakaan heidän tavaroistaan. Varas saisi viedä kaiken haluamansa, kunhan vain painuisi pois. Mutta mitä hittoa mies tekee keittiössä? Kuulostaa siltä, että 12

hän istuutui pöydän ääreen. Elísa jää pohtimaan, olisiko Margrét tai jompikumpi pojista livahtanut sinne hänen huomaamattaan. Ei, mahdotonta.

Hänen kauhukseen kuulostaa siltä, kuin kutsumaton vieras liukuoven takana aikoisi nousta pöydästä. Hän ei keksi muuta ratkaisua kuin tarkkailla tilannetta painamalla korvan uudelleen vasten ovea. Laatikoita vedetään ulos ja työnnetään kiinni, haarukat ja veitset kolisevat. Tai terävät veitset. Hiljaisuus rikkoutuu uudelleen, ja hän kuulee kuinka komeron pieni veto-ovi avautuu. Mikä varas olisi muka kiinnostunut säilykkeistä ja aamiaismuroista? Tai lattiaharjasta, rikkakihvelistä, räteistä, ämpäreistä ja imurista? Asioiden saama suunta ei rauhoita Elísaa, pikemminkin päinvastoin. Epäloogisesti toimivat ihmiset ovat epäilyttävämpiä kuin sääntöjä noudattavat. Hän siirtyy ovelta ja katselee ympärilleen olohuoneessa. Kännykän on pakko olla olohuoneen pöydällä. Tai kylpyhuoneessa. He päättivät pari vuotta sitten luopua kotipuhelimesta, mutta juuri nyt hän kaipaisi sitä. Elísan katse suuntautuu eteiseen, ja hän pohtii, pitäisikö hänen rynnätä ulos, huutaa apua 13

ja toivoa, että naapurit heräisivät siihen. Mutta silloin hänen olisi jätettävä lapset yksin. Sellaisen miehen seuraan, joka on ehkä löytänyt keittiöstä leikkuuveitsen. Elísa ottaa askeleen kohti eteistä mutta pysähtyy sitten, hän ei voi lähteä lastensa luota. Sen sijaan hän kääntyy käytävää kohti.

Hän on melkein sen ovella kuullessaan, että liukuovea aukaistaan. Hän syöksyy käytävälle ja sulkee sen oven huolellisesti perässään. Hän ei uskaltanut katsoa, lähtikö mies sitä ennen häntä kohti.

Elísasta tuntuu kuin päästä kuuluisi naksahduksia ja raksahduksia kun hän epätoivoissaan pohtii, mitä hänen tilanteessaan olisi parasta tehdä. Miten hän pääsisi pakoon? Makuuhuoneen ovea ei voi lukita, sillä heidän muuttaessaan asuntoon useimmat avaimet puuttuivat eivätkä he nähneet syytä teettää niitä. Kylpyhuoneen oven saa lukittua, mutta sinne sulkeutuminen on yhtä toivoton ajatus kuin ulos juokseminen. Lapset jäisivät kummassakin tapauksessa tuntemattoman armoille. Hän kiirehtii silti kylpyhuoneeseen etsimään puhelinta, mutta sitä ei näy. Hän heittelee vapisevin käsin pinossa olevia pyyhkeitä erilleen 14

ja vetää laatikoita auki. Siitä ei ole apua, pahuksen puhelin on jossain muualla. Silmät kyynelissä hän katsoo aikaansaamaansa sotkua. Milloin hän tämän siivoaisi? Ikään kuin hänellä ei olisi tällä hetkellä paljon tärkeämpää pohdittavaa.

Elísa palaa takaisin käytävään, hän tuntee että on sekoamassa. Hänen ei onnistu tukahduttaa suusta purkautuvaa äännähdystä nähdessään, että käytävän päässä oleva ovi alkaa avautua. Hänestä ei lähde huutoa eikä kirkumista, vaan kurkusta pihisee vikinää, jollaista pulaan joutunut kani varmaan pitäisi. Hän ei halua nähdä, kuka oviaukosta astuu sisään, vaan syöksyy kylpyhuonetta vastapäätä olevaan makuuhuoneeseen ja sulkee oven perässään. Hän kuulee kutsumattoman vieraan askeleet ja sitten jotain oudompaa ääntä, ikään kuin mies raahaisi jotain. Mutta mitä? Sydän hakkaa rinnassa. ”Margrét?”

Tyttöä ei näy missään. ”Margrét?” Ääni on särkymäisillään eikä se totisesti lisää rohkeutta. Hän ei pysty päättämään, etsiäkö pu15

helinta vai Margrétia. Ennen kun hän ehtii tehdä valintansa, ovi hänen takanaan avautuu ja mies astuu sisään. Mies pysähtyy, ja takaa kuuluu laahaava ääntä kuin hän kiskoisi jotakin kynnyksen yli. Elísa ei pysty katsomaan taakseen, vartalo on jäykistynyt paikoilleen ja päässä velloo vain sietämätön halu sulkea jälleen silmät. Hänen takanaan kuuluvissa äänissä on jotain tuttua, mutta Elísa ei saa millään palautettua mieleensä missä on kuullut ne aikaisemmin. Aivot näyttävät pitävän kiirettä sulkiessaan kaikki ne kanavat, joita hän tarvitsisi nyt eniten.

Elísa on täysin jäykkä, kun hän kuulee nimensä kuiskattavan takanaan. Se kuuluu usvaisena ikään kuin mies olisi kietonut kaulaliinan suunsa eteen. Hän ei tunnista ääntä. Mutta miltä ääni kuulostaa jos joku kuiskaa? Ihan erilaiselta kuin puheääni, vai mitä? Margrét ei kuulostanut omalta itseltään kuiskatessaan hänen korvaansa herättäessään hänet.

Mutta tytön kuuma, makea henkäys korvassa oli aivan toista kuin tämä hänet syvällä kauhulla täyttävä kuiskaus.

16

Kuka mies on ja mitä tämä haluaa? Ainakin tunkeutuja tuntee hänet, tai vähintään tietää hänen nimensä. Näkikö mies hänen nimensä keittiössä? Jossain kirjekuoressa tai Gunnan lähettämässä jääkaappiin kiinnitetyssä postikortissa? Elísa tuntee vahvan, ilmeisesti hanskoin verhoillun, käden tarttuvan itseään kurkusta; sitten selässä kipeän piston. Veitsi. ”Älä”, hän kuiskaa. Hän ei sano loppua ääneen: Ole kiltti, älä satuta minua.

Ole kiltti äläkä raiskaa minua. Älä tapa minua.

Ole kiltti, ole niin kiltti, älä tee lapsille mitään.

Veitsen terä katoaa selästä ja jättää kipeän pistokohdan. Mies on epäilemättä iskenyt siihen verta vuotavan haavan. Mies päästää otteensa kaulasta, ja ennen kuin Elísa tajuakaan, tämä on alkanut kietoa jotain hänen silmiensä ympärille. Hirvittävä pelko iskee jälleen kun hän huomaa, että mies käyttää siihen lujaa paksua teippiä ja kietoo sitä kierroksen toisensa jälkeen. Kuten aiemmin kylpyhuoneessa, hänellä menee asioiden tärkeysjärjestys sekaisin, ja sen sijaan että yrittäisi estää teipin kiertämistä hänet valtaa pelko omasta ja lasten turvallisuudesta. Teippi tarttuu kiinni niin 17

tiukkaan, että poistaessa sen mukana menisivät ripset ja kulmakarvat. Hänen silmiinsä pusertuvat kyynelet eivät auta yhtään irrottamaan tiukasti silmiä pusertavaa teippiä. ”Ole kiltti. En kerro kenellekään. Ota mitä haluat, vaikka kaikki. Vie kaikki.” ”Kiitos ei”, hän kuulee kepeän kuiskauksen selkänsä takaa.

Elísan polvet huojahtavat. ”Ole niin kiltti.”

Teippiä vedetään vielä yksi kierros hänen päänsä ympärille ja sitten tuntuu nykäisy, kun teippi katkaistaan. Mies tarttuu kovin ottein hänen kaulaansa ja painaa teipin avoimen pään tiukasti kiinni ihoon. Seuraavaksi mies kääntää hänet ympäri ja tönäisee vuoteeseen. Patja painuu alemmaksi kun mies istuutuu hänen viereensä, ja Elísa vetää nopeasti päätään kauemmas, kun mies silittää häntä kevyesti hiuksista. Saman tien ote muuttuu, ja mies tarttuu tukkoon hiuksia ja kiskaisee hänet lähemmäksi.

Mies kuiskaa jälleen hänen korvaansa, tällä kertaa vähän kovemmalla äänellä. Elísa ei tunnista ääntä; se tuntuu tulevan naamion tai kom18

mandopipon takaa. ”Aion kertoa sinulle yhden jutun. Lyhyen tarinan. Aika murheellisen. Kehotan sinua kuuntelemaan.” Elísa nyökkää. Miehen ote hiuksista kovenee ja Elísaa sattuu. Miksi mies tahtoo kertoa jonkin tarinan? Miksei hän vain kysy pankkikorttien tunnuslukuja tai missä arvoesineitä säilytetään? Hän kyllä kertoisi miehelle kaiken. Tämä saisi heti hänen kaikki korttinsa ja pääsyn pankkitileille. Voisi pitää isovanhemmilta perityt hopeaesineet. Ne harvat korut, joita hän oli vuosien varrella saanut lahjaksi. Kaiken. Hän olisi valmis luopumaan kaikesta. Kunhan mies vain säästäisi hänet ja lapset. Millään muulla ei ole nyt väliä. Hän repisi mielellään kulmakarvansa ja ripsensä irti, kun mies vain lähtisi.

Itkuisten nikottelujen välissä hänen onnistuu kysyä mieheltä, aikooko tämä vahingoittaa hänen lapsiaan. Hän ei kuule miehen vastausta, ja se kasvattaa ahdistusta. Sitten mies vaikenee. Tarinaa ei näytäkään tulevan ja he istuvat hiljaisuudessa. Elísa sokeana ja sydän pakahtumaisillaan.

Hän kuulee ja tuntee, että mies nousee ylös, ja hänen mielessään käy toivon kipinä, että mies 19

olisi ehkä lähdössä. Olisi todennut, että nyt riittää. Elísa ei uskalla tuudittautua siihen uskoon.

Hänen on oltava varuillaan, ehkä mies käy takaa käsiksi. Hän kuulee askeleiden ääniä ja on erottavinaan napsahduksen, kun jokin laite kytketään pistorasiaan oven luona. Hän käy nopeasti mielessään kaikki kodinkoneet jotka voisivat vahingoittaa: porakone, jonka hän antoi Sigvaldille joululahjaksi, ruohonleikkuri, hänen hiuskihartimensa, silitysrauta, voileipägrilli, vedenkeitin.

Mikä niistä on pahin? Mikä vähiten paha? Elísa hengittää niin tiheään, että häntä alkaa huimata.

Sitten hän on muistavinaan, ettei missään noista inhottavista laitteista ole niin pitkää johtoa, että se ylettyisi vuoteeseen asti. Mutta helpotusta ei kestä kuin hetki.

Elísa kuulee, kuinka mies lähestyy taas vuodetta, eikä pysty hillitsemään itseään. Hän tekee viimeisen yrityksensä päästä karkuun. Vaikka tietää, että se päättyy huonosti. Mies näkee, hän ei. Mies on kookkaampi, mies on voimakkaampi. Elísa heittäytyy siitä huolimatta vuoteen toiselle puolelle ja yrittää päästä sieltä lattialle. Hän 20

kuulee miehen vihaisen huudon ja tuntee painon, kun tämä hyökkää hänen päällensä, ja hän jää miehen alla asentoon, jossa roikkuu mahallaan puoliksi sängyn ulkopuolella. Toinen käsi on jäänyt hänen alleen, mutta toisella hän ylettää vuoteensa alle ja haparoi ilmaa. Mies lyö häntä kaikin voimin selkään, niin että selkänikamissa kumahtaa ja hänen henkensä salpautuu. Mies istuu hänen päällään, eikä hän pysty enää liikkumaan, mutta kuulee, kuinka tämä repii lisää teippiä. Täysin toivottomana hän liikuttaa ainoata vapaata jäsentään lattialla löytääkseen jonkin lyömäaseen mihin tarttua ja millä iskeä, mutta sellaista ei osu käteen. Hänen sormensa liikkuvat hämähäkin tavoin sängyn alla pitkin lattiaa, jos vaikka onni sattuisi osalle. Jotain tuttua tulee yhtäkkiä sormien eteen ja hän pysäyttää välittömästi etsinnän. Hänen kätensä koskettaa jotain lämmintä ja pehmeää, ja hän tajuaa välittömästi mistä on kyse. Elísa ehtii sihahtaa hiljaa ”ssh” ennen kuin kädet riuhtaistaan voimalla hänen selkänsä taakse ja sidotaan ranteista kiinni.

Mies kiskaisee hänet pystyyn ja ravistaa niin 21

kovasti, että Elísasta tuntuu, että aivot hyppivät ylös alas hänen päässään. Kaikki on pimeää, mutta Elísa pelkää, ettei se johdu enää vain teipistä, vaan että hänen näkönsä on mennyttä, pian myös kuulo. Ne vähäiset äänet, jotka miehen puuhailusta kuuluvat, vaimenevat kunnes hän vetäisee Elísan vierelleen ja alkaa suoltaa lupaamaansa kertomusta. Tai uhkaamaansa.

Kun mies on valmis, hän nousee seisomaan, heittää Elísan selälleen vuoteelle ja laittaa toisen jalan hänen rinnalleen, jottei hän yrittäisi toista kertaa karata.

Sitten mies tarttuu uudelleen teippiin ja alkaa kiertää sitä tiukalle hänen korviensa ja nenänsä yli. Kierroksen toisensa jälkeen. Korvissa naksahtaa mutta nenästä lähtee paljon pahempi ääni. Ja kipeämpi. Puristus rinnan päällä helpottaa, mutta teipin läpi hän kuulee epäselvän äänen, joka saa hänet tajuamaan, minkä laitteen mies oli vetänyt perässään huoneeseen. Sitä hän ei ollut osannut pelätä. Kun mies taas tarttuu häneen kovakouraisesti, hän tajuaa kuinka optimistinen oli ollut.

22