Mitä punkkarit edellä TEKSTI Minne Mäki KUVITUS TUULI HEIKURA
Kun instagram-tili @punkstoo nosti punk-skenen sisäisiä häirintä- ja väkivaltatapauksia pinnalle, olisi kai voinut ihmetellä, miten tällainen on mahdollista ympäristössä, joka on perinteisesti rakentunut tasa-arvon ja yksilönvapauden ympärille. Valitettavasti tarinat eivät juurikaan yllättäneet. Pian punkkareiden tarinoiden rinnalle alkoi syntyä sisarkanavia, jotka avasivat kokemuksia metallin, suomirapin, kuvataiteen, esittävien taiteiden, hippien, reivaajien ja muiden skenejen sisäpiireistä. Kun sisältövaroituksia hälyttävät kuvat vilisivät somefeedissäni, huomasin odottavani, milloin akateemista vapautta liputtavalta yliopistolta alkaisi kuulua.
VUONNA 2017 #METOO-LIIKE TARJOSI NIIN SANASTON KUIN MONIKANAVAISEN ALUSTAN NAISTEN JA MUUNSUKUPUOLISTEN KOKEMALLE SEKSUAALISELLE HÄIRINNÄLLE. Liikkeen vaikutus oli kuitenkin vielä mittavampi. Se herätti koko maailman pohtimaan häirintää sekä oikeutta omaan seksuaalisuuteen ja sen varjelemiseen. Metoo:n retoriikassa jokainen yksittäistapaus oli osa kieroutunutta ilmapiiriä, jonka tunnistivat ensisijaisesti he, joita se loukkasi. Neljä vuotta myöhemmin, #punkstoo:n aikaan, kellekään ei pitäisi tulla enää yllätyksenä, että seksuaalinen häirintä ja naisviha läpileikkaavat yhteiskunnan. Tänä kesänä ilmi tulleiden tarinoiden arvo on niiden massassa sekä painopisteen siirtymässä häiritystä häiritsijään. Enää fyysinen ja henkinen väkivalta eivät ole asioita “tuolla jossain”. Ne lävistävät enemmän tai vähemmän jokaisen skenen ja yhteisön, ja puhe niistä siirtyy myös entistä lähemmäksi hiljaisia sivustakatsojia. Vaikka punkstoo:n esille tuomat tarinat olivat iljettävää luettavaa, ne olivat mittakaavassaan tarpeellinen muistutus siitä, miten vähän uhreja on aiemmin kuunneltu, uskottu tai autettu. Ne sanallistivat sen kasaantuneen tuskan ja häpeän, joka syntyy, kun kehorauhan rikkominen ja sukupuolittunut väheksyntä ovat sisäänkirjattu osa omaa sosiaalista piiriä. Niin kuin voimakkaissa kansanliikkeissä yleensä, liikkeen voima syntyi monen yk-
sittäisen, rinnakkaisen ja samankaltaisen kokemuksen yhteen liittymisestä. Häirittyjen kesken luotto omaan arkaan kokemukseen voimistui, kun ei enää tarvinnut pelätä olevansa yksin. Samalla keikkapaikat, levy-yhtiöt ja media eivät voineet olla kuuntelematta. Samanlaisten aiheiden äärellä suomalaisessa yliopistoelämässä on kiehunut viimeisten vuosien aikana muutaman kerran. Vuonna 2015 Lotta Aarikka kirjoitti blogissaan Otaniemen “herrakerhoista” ja vuonna 2018 Martta Kallionpää kirjoitti Ylioppilaslehteen Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijoiden suljetusta Median miehet -ryhmästä. Viimeisimpänä Natalia Salmela avasi vuoden 2020 lopussa omalla instagram-tilillään kokemuksiaan teekkarikulttuurin naisvihamielisistä ja nöyryyttävistä perinteistä. Salmela kertoi 2000-luvun lopun naispuolisille fukseille suunnatusta ohjelmasta, jossa alkoholin juominen oli välttämätöntä ja riisuutumisesta oli vaikea kieltäytyä. Sittemmin käydyn somekeskustelun mukaan nämä perinteet ovat alkaneet vasta hiljattain muuttua. Salmelan kokemusten saamat vastaukset ja siitä seuranneet keskustelut saivat aikaiseksi muun muassa sen, että Tampereen yliopiston ylioppilaskunta kielsi järjestöt, joiden jäsenvalinta perustuu sukupuoleen ja antoi kyseenalaisia perinteitä toteuttaneille ryhmittymille puoli vuotta aikaa “yhdenvertaistaa toimintaansa”.
20
