KOLUMNI

TEKSTI: Veera Tuominen

Kirjoittaja on vaeltaja Henrikin Tapulitytöistä Turusta.

Lisää lapsen asennetta elämään

VViime aikoina olen herännyt pohtimaan sitä, miten huolettoman lapsuuden olen elänyt. Johtaessani ensimmäisen vuoden sudenpentujen viikoittaista kokousta havahduin siihen, miten lasten suusta kaikuivat niin leikki-ideat koronahippaan kuin ratkaisuvaihtoehdot koko maailmaa puhututtavaan Ukrainan kriisiin. Itse muistan seitsemänvuotiaan elämästäni sen, kuinka herättyäni tapanani oli rynnätä katsomaan Winx-klubia, ja sen, kuinka suurin murhe olivat juhliin lähdettäessä ryttyyntyneet sukkahousut, jotka kutittivat inhottavasti. Olen vasta 20-vuotias, ja silti muutos oman lapsuuteni ja nykypäivän lasten elämänpiirin välillä tuntuu mahdottoman isolta. Kokevatko nykyajan lapset sitten 7-vuotiasta minua suurempaa tarvetta tarttua globaaleihin kriiseihin ja kotimaanpolitiikan sote-kysymyksiin? Tuskinpa. Ei se siltä ainakaan vaikuta näiden viikoittaisten koloiltojen perusteella. Näiltä aiheilta ei vain nykylapsena pääse välttymään.

Jos minulta kysytään, mihin hetkeen haluaisin ajassa palata, vastaukseni on lapsuus. Kaikki se huolettomuus, hetkessä eläminen ja aito vilpittömyys. Niitä minä kaipaan. Aikuisena nämä taidot kuitenkin unohtuvat jonnekin. On kaiken maailman laskujen maksamista, koulunkäyntiä, töitä, virallisia juhlia ja tilaisuuksia. Voiko aikuinen olla huoleton, elää hetkessä, olla aidosti vilpitön ja silti pitää elämänsä järjestyksessä? Kyllä se lapsilta onnistuu, niin miksei meiltä murrosiän ohittaneiltakin?

Ehkä aloitan ihan yhdestä päivästä: Katson herättyäni jakson Muumeja ja menen ostamaan uudet sukkahousut, jotka eivät kutita ja mene ryttyyn. Ehkä sekin on jo alku...

JOS MINULTA KYSYTÄÄN MIHIN HETKEEN HALUAISIN AJASSA PALATA, VASTAUKSENI ON LAPSUUS.