Veden syliin

Vesi on valokuvaaja-toimittaja Meeri Koutaniemelle tärkeä elementti. Isän kuoleman aikoihin luonnosta löytyi myös lohtu ja paikka, jossa sai surra.

LUONNOSSA VOI VAIN OLLA

Olen Kuusamosta. Se on vaikuttanut kaikkeen: arvoihini ja tapaan, jolla haluan elää. Meitä oli iso perhe, kuusi lasta ja äiti ja isä. Vanhemmat veivät marjastamaan ja sienestämään. Molemmat ottivat myös luontokuvia ja opettivat katsomaan luontoa ja sen yksityiskohtia. Edelleen haluan mennä lähelle ja katsoa asioita eri perspektiivistä. Siksi makaan mielelläni maassa ja kiipeän puihin. Vanhemmiltani opin antautumaan luonnolle, siellä olemiselle ja sen kauneudelle. Vietimme kesät sähköttömällä ja vedettömällä mökillä. Koska mitään tekemistä ei ollut, leikimme esimerkiksi piilosta metsässä. Vanhempani olivat luonnossa todella levollisia, saattoivat vaikka vain istua. Levollisuus tarttui meihin lapsiinkin. Ymmärsin, että luonnossa aikaa ei tarvitse täyttää toiminnalla. Vanhemmiten Kuusamon­juurten merkitys on vain korostunut. Minun on pitänyt mennä Los Angelesin ja Tokion kaltaisiin metropoleihin ymmärtääkseni, että suomalainen luonto on paikka, jonka koen kodikseni ja mielenmaisemakseni. Vaikka olisin kaupungissa, mietin yksityiskohtia luonnosta: vaikkapa miltä jäkäläpeti tuntuu tai märkä sammal haisee. Saan siitä voimaa.

Vesi Opettaa Hengitt M N

Pyrin uimaan luonnonvesissä useita kertoja viikossa ympäri vuoden. Kun kesällä on road tripejä tai työmatkoja, selvitän etukäteen järvet matkan varrelta ja käyn uimassa parin tunnin välein. Se on myös aivan mahtava tapa nähdä suomalaisia järviä. Avantouinti ja muukin luonnonvesissä uiminen on opettanut minulle hengittämistä. Olen haastanut itseäni viettämään avannossa koko ajan pidempään, ettei uinti jäisi vain pulahdukseksi, vaan kasvattaisi kylmänsietokykyäni. Se ei tunnu suorittamiselta vaan itsensä kuuntelemiselta. Että voi luottaa omaan kehoonsa vedessä. Aikuisiällä olen rakastunut sukeltamiseen. Pelkäsin laitteilla sukeltamista, kunnes halusin kokeilla, mistä pelkoni johtuu. Opettelin sukeltamaan, jolloin pelko hälveni. Viime vuonna olin sukellusmatkalla Egyptissä. Meressä ollessani päästän irti maanpäällisestä. Siellä on aivan toinen maailma. Meressä ollessani elän kuin unessa. Sukeltaminenkin perustuu sille, että muistaa hengittää ja tekee sen rauhassa. Intensiivinen hengittäminen ja rauha ovat yhteistä sekä avantouinnille että sukeltamiselle.

METSÄSSÄ SAA SURRA

Menetin isäni viime lokakuussa. Kun olin saattohoitamassa häntä, kävin puhumassa puille, ja sain siitä lohtua. Luonto sallii meidän olla mitä tahansa. Saa tuntea surua tai lohduttomuutta. Ja kun itselleen sallii jotain, on myös helpompi luopua siitä. Surun käsitteleminen luonnossa on minulle lohduttavaa, koska olen oppinut olemaan luonnossa juuri vanhempieni ansiosta. Koen, että pystyn saavuttamaan isäni siellä. Hautajaisten jälkeisenä päivänä kiipesin vaaralle, jonne isä ja äiti veivät meitä aina lapsena marjastamaan. Siellä kävellessäni koin, että kävelin isäni jalanjäljissä. Se luonnolle antautuminen on hänen perintönsä meille. Ajattelen myös, että isä antoi minulle kyvyn nähdä luonnon muotoja. Hän oli arkkitehti ja käytti luonnon muotoja ja värejä inspiraationa omassa taiteessaan. Teen samaa omassa taiteessani. Inspiroidun luonnon estetiikasta ja siitä, että luonnossa kaikki on aina oikein. Luontoon voi luottaa. Se pärjää ilman meitä ja tulee jatkamaan omaa olemassaoloaan ja metamorfoosiaan.

Meeri Koutaniemi

Ikä: 35

Asuinpaikka: Helsinki

Työ: valokuvaaja-toimittaja Parasta juuri nyt: Eksyminen tuttuihin metsiin. Kun mökillä lähtee päiväksi metsään, saa eksyä, koska tietää, että löytää aina jostain suunnasta takaisin. Ajankohtaista: Tuntematon Itämeri -näyttely Suomenlinnan Levyhallissa 17.5.–15.9.