SUON VILLI KUTSU

Viron kosteikot kuhisevat elämää ja kantavat mukanaan tarinoita tuhansien vuosien takaa. Ne ovat paitsi upeita retkikohteita, myös avainasemassa luonnon monimuotoisuuden kannalta.

Toukokuinen aamu valkenee hitaasti keidassuolla Viron Soomaan kansallispuistossa. Liro, kahlaajalintu, etsii hyönteisiä lammesta vaaleanpunaisen aamunkajon levitessä metsän ylle. Huoleton ruskea karhu löntystelee pensaikossa etsimässä syötävää. Perinteinen, puusta koverrettu ruuhi liukuu hiljaa eteenpäin tyynessä vedessä.

– Sammakoiden keväisessä kurnutuksessa on jotain erityistä, luonto­opas Aivar Ruukel toteaa.

– Äänen kuullessani minulla on tapana mennä lähelle makaamaan, sulkea silmät, vain kuunnella ja vaipua unelmiini.

Ruukel on viettänyt suurimman osan elämästään Soomaalla, jossa hänen perheellään on maatila. Vaikka Ruukel asuu Pärnussa, hän työskentelee Soomaalla luonto­oppaana ja toimii paikallisen luonnon ja kulttuurin hyväksi. Hän suhtautuu kansallispuiston kosteikkoihin intohimoisesti.

– Kosteikko on käsitteenä laaja. Kyse voi olla keidassuosta, rämeestä, vesistöstä… Täällä Soomaan kansallispuistossa on edustettuna koko kirjo, Ruukel sanoo.

Joinakin keväinä Soomaalle kertyy niin paljon lumen sulamisvesiä, että suuret alueet tulvivat. Silloin osan asukkaista on käytettävä venettä tai kanoottia päästäkseen taloilleen.

– Kutsumme sitä viidenneksi vuodenajaksi, joka esiintyy 3–5 vuoden välein, Ruukel sanoo.

ILMASTOARKISTO JA PESUSIENI

Keidassuota voi verrata valtavaan märkään pesusieneen. Se on 7–8 metriä paksu, ja ikää sillä on 7 000–8 000 vuotta. Suo on eräänlainen ilmastoarkisto, joka ulottuu syvälle maahan ja antaa kerros kerrokselta tietoa aiemmasta kasvillisuudesta ja ilmaston muutoksista vuosisatojen aikana.

Suo kasvaa vain millimetrin vuodessa. Ojitetun suon palauttaminen onkin hidasta. Virossa soita ei ole ojitettu samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa.

– Aloimme kamppailla kosteikkojemme puolesta jo neuvostoajalla, 1970 ­luvun lopulla. Tuohon aikaan ei voinut avoimesti esittää eriäviä poliittisia mielipiteitä, joten kävimme sen sijaan rauhanomaista taistelua soiden puolesta, Ruukel sanoo.

– Lähetimme ihmisiä Moskovaan lobbaamaan.

Kirjoitimme artikkeleita siitä, miksi meidän täytyy suojella kosteikkoja ja erilaisia vesistöalueitamme. Sillä oli vaikutusta. Meistä myös tuntui, että pystyimme vaikuttamaan asioihin järjestelmästä huolimatta.

Ruukel uskoo, että monien virolaisten palava suhtautuminen maan kosteikkoihin on perua tältä ajalta. Vähitellen perustettiin noin kolmekymmentä soidensuojelualuetta, joista neljä kuuluu nyt Soomaan kansallispuistoon. Jos hakee netistä tietoa hakusanalla ”Viro ja luonto”, puolet hakutuloksista on soita ja rämeitä.

Vihersammakoiden sukuun kuuluu useita lajeja. Niiden äänekäs kurnutus kutuaikana saattaa kuulua jopa kilometrin päähän. Liro etsii hyönteisiä suojellulta suolta.

Luonto-oppaana toimimisen lisäksi Aivar Ruukel opettaa perinteisten virolaisten ruuhien rakentamista.

Neuvostojärjestelmän tehottomuus on nykyisin nähtävissä monissa paikoissa entisen Neuvostoliiton alueella, etenkin Venäjällä. Kun maat olivat valtion omistuksessa eikä niihin liittynyt yksityistä kiinnostusta, esimerkiksi majavat saivat jatkaa vesistöjen patoamista kenenkään puuttumatta asiaan. Sillä taas oli positiivisia vaikutuksia moniin muihin lajeihin. Hyönteiskannat kukoistivat, mikä suosi sammakoita, jotka taas ovat haikaroiden lempiruokaa.

– Mielestäni mikään vesi ei ole luonnossa tarpeetonta. Se on siellä tietystä syystä, eikä meidän tule ottaa sitä pois, Ruukel sanoo.

VIROLAISTA KANSALLISMAISEMAA

Ruukel taitaa myös ruuhen rakentamisen ja pitää kursseja tämän perinteisen kulkuvälineen valmistuksesta. Venettä kutsutaan myös haapioksi, ja se kaiverretaan haavan tai lehmuksen paksusta rungosta. Ruuhia on käytetty täällä rautakaudesta lähtien, ja ne edustavat upeaa käsityötä, joka vastikään pääsi Unescon kulttuuriperintölistalle.

Ennen ruuhet olivat elintärkeitä kulkuvälineitä, etenkin tulva­aikoina. Nykyään yhä useampi haluaa jälleen oppia valmistamaan niitä. Vierailuni aikana Ruukelilla on mukanaan ryhmä ruuhiharrastajia eri puolilta Viroa. Ruuhen tekemiseen kuluu vähintään kuukausi kokopäiväistä työtä yhdeltä ihmiseltä.

Monista virolaisista on mukavaa meloa kosteikkoalueilla. Ne ovat ikään kuin kansallismaisemia heille. Menneinä aikoina suot olivat myös pakopaikkoja levottomuuksien, kuten sodan, aikana.

Lähes jokaisessa kunnassa on suo pitkospuineen. Koronapandemian aikaan Soomaalla kävi niin paljon ihmisiä, että paikalla oli vartijoita pitämässä huolen riittävästä etäisyydestä.

Toisella puolella jokea kohoaa korkeita puita. Kun liu’umme eteenpäin, kuulemme valkoselkätikan rummutusta. Suomessa valkoselkätikka on uhanalainen, sillä tehometsätalous on hävittänyt suuren osan sen luonnollisesta elinympäristöstä.

Valkoselkätikka on riippuvainen vanhoista lehtimetsistä, joiden lahopuustosta se saa ravintonsa. Illan hämärtyessä ruuhen eteen ilmestyy majava.

– Täällä on myös saukkoja, Ruukel kertoo, kun melomme kiemurtelevalla joella.

– Soomaalla on runsaasti villieläimiä. Meillä on karhuja, susia, ilveksiä ja kettuja. Ja tietysti myös villisikoja, kauriita ja hirviä. Ja runsaasti pieneläimiä, kuten kärppiä. Puhumattakaan kaikista linnuista. Kasvien osalta olemme ylpeimpiä siperiankurjenmiekoista ja idänmiekkaliljoista.

On selvää, että ympäröivä luonto merkitsee Ruukelille paljon.

Pysähdymme ja teemme nuotion. Juomme teetä ja katselemme, miten nuotion liekit kohoavat yhä tummemmalle taivaalle.

– Valitettavasti liito­oravat ovat kadonneet täältä täysin. Maasto on muuttunut liian pirstaleiseksi, ja oravat tarvitsisivat yhtenäisiä metsiä voidakseen siirtyä ja levittäytyä. Kauempana idässä on yhä jäljellä pieni määrä liito­oravia.

LIITO-ORAVAA SILMÄSTÄ SILMÄÄN

Seuraavana aamuna ajan 150 kilometrin päähän koilliseen kohti Alutagusea, Viron uusinta kansallispuistoa. Ehdin tuskin päästä pienemmille sorateille, kun minun on jo tehtävä äkkipysäytys. Ruskeakarhu kahden pennun kanssa hypähtää auton eteen. Naaras nousee takajaloilleen, haistelee suuntaani, ja sitten kaikki kolme juoksevat nopeasti metsään. Muutaman kilometrin päässä näen jälleen yhden karhun löntystelemässä metsään niityltä, jonka ohitan. Enemmistö Viron noin 900 karhusta elää juuri tällä alueella.

Tapaan liito­oravatutkijat Uudo Timmin ja Tönn Laasin metsän keskellä. He käyvät pesiä läpi nähdäkseen, missä niistä asutaan. Olen lähdössä heidän mukaansa kartoitusretkelle.

Liito­oravia on vaikea havaita. Osittain siksi, että ne ovat arkoja, osittain koska ne ovat aktiivisia hämärällä ja öisin. Siitä, kuinka monta liito­oravaa Virossa on jäljellä, ei ole tarkkaa tietoa. Määrä saattaa olla vain 300–400 yksilöä. Odotukseni eläimen näkemiseen eivät ole suuret.

Liikumme hitaasti tiheän metsän halki. Vanhassa haavassa olevan hylätyn tikan pesän liito­orava on joskus vallannut. Mutta koska liito­oravat elävät vain yhdestä kahteen vuotta, ei ole varmaa, onko kyseinen orava enää elossa.

– Mutta mitä hit… Timm puuskahtaa ja kuiskaa sitten: – Sehän istuu tuolla, pesän ulkopuolella.

Katsokaa!

Ja kyllä me katsommekin. Pienen suloisen olennon kaksi suurta mustaa silmää tuijottaa takaisin. Hetkeksi aika pysähtyy. Seisomme siinä vain suut ammollaan. Sitten vips, orava katoaa koloon!

Ensin petyn, kun en ehtinyt saada kuvaa. Kunnes tunne vaihtuu puhtaaksi onneksi. Minä. Olen nähnyt. Liito­oravan. Virossa! Mikä sen todennäköisyys olikaan?

– Arvaa, kuinka monta vuotta minulla meni, ennen kuin näin ensimmäisen liito­oravani?

Timm sanoo.

Purskahdamme äänekkääseen nauruun, ja

Timm pudistelee päätään. Jopa hänen, joka on tutkinut liito­oravia vuodesta 1986, on vaikea käsittää, miten valtava tuuri meillä kävi.

Kun oravalla on poikasia, sen on etsittävä ruokaa usein. Silloin sen saattaa nähdä jopa valoisaan aikaan, kuten nyt. Timm näyttää jätökset puun juurella. Ne paljastavat pesän olevan käytössä.

– Minulla on tapana sanoa, että pieni määrä kakkaa tekee minut aina iloiseksi, Timm nauraa ja pitää pikkuruisia papanoita kädessään. Liito­orava tarvitsee yhtenäisiä metsäalueita ja pesäpuukseen korkeita, noin 50 ­vuotiaita haapoja. Vaikka liito­oravat voivat helposti liitää 20–30 metriä – tarvittaessa tuplatenkin – ne tarvitsevat korkeita puita siirtyäkseen. Vähintäänkin ne tarvitsevat puukäytävän suurempien metsäalueiden välille. Avohakkuissa oravan reviiri pienenee liikaa ja muuttuu eristyneeksi, jolloin kanta lopulta kuolee. Lajia esiintyy Euroopassa vain Virossa, Suomessa ja Venäjällä.

– Luulin jonkin aikaa, että on vain ajan kysymys, että laji katoaa kokonaan, Timm kertoo.

– Mutta tänä päivänä minussa on herännyt pieni toivo, hän sanoo.

HARVINAINEN HAIKARA

Yhtä liito­oravaa ja paria karhua myöhemmin olen palannut Aivar Ruukelin luokse Soomaalle.

Herään, kun kaksi kattohaikaraa napsuttaa kiivaasti nokkiaan ikkunan ulkopuolella. Se on niiden tapa tervehtiä tai suojella pesää, mutta saattaa myös kuulua soidinmenoihin.

Kattohaikara on tavallinen näky Virossa. Maassa pesii arviolta 5 000 paria. Suokukka taas on yksi ravinteikasta suomaata tarvitsevista kasvilajeista.

Ennen vanhaan näiden myyttisten lintujen ajateltiin suojelevan taloja, joiden päällä ne pesivät. Ne muodostavat parin koko elämäksi.

Suomessa kattohaikara on vain harvinainen vierailija. Ruotsista kattohaikarat katosivat 1950 ­luvulla. Tärkein syy siihen oli kosteikkojen ojitus, jonka mukana myös haikaran ruoka, kuten sammakot, katosivat. Nykyään – suuren panostuksen jälkeen – kattohaikaroita pesii jälleen Skånessa.

Täällä Virossa kattohaikaroita asustaa yhdessä jos toisessakin talossa.

SUON ÄÄNTÄ ON KUUNNELTAVA

Aamiaisen jälkeen Ruukel vie minut pitkälle kävelylle yhteen Soomaan metsistä. Puita koristavat mielikuvitukselliset käävät, ja pitkät naavat heiluvat tuulessa todistaen puhtaasta ilmasta. Metsäaukioilla hehkuvat keltaiset ja valkoiset kevät kukat. Siellä täällä lojuu kuolleita puita sammaleen peittämien kivien päällä. Puista näkee, miten korkealla vesi on tulvakaudella.

Tulemme purolle, jossa meitä odottavat SUPlaudat, jotka Ruukel on hankkinut niitä vuokraavalta ystävältään. Ruukel kuvaa Soomaata erilaisten kosteikkojen mosaiikiksi. Kosteikkojen välissä virtaa puroja ja jokia. Siellä täällä levittäytyy niitty tai metsikkö. Yhdessä ne kietoutuvat fiksuksi järjestelmäksi, johon kaikki sen osat vaikuttavat.

– Se on vastavuoroisuuteen perustuva järjestelmä, jonka avulla lajit voivat jatkaa elämäänsä.

Jos jotkin kasvit tai eläimet katoavat, se vaikuttaa muihin lajeihin. Kaikki liittyy yhteen! Ruukel toteaa, että luonnon hyväksi tehdään nykyään paljon hyvää, mutta samalla on olemassa porsaanreikiä, joiden avulla luonnonvarojen käyttöä jatketaan kestämättömällä tavalla – ja siksi tulevaisuus huolettaa häntä.

– Olemme vasta alussa tämän kaiken ymmärtämisessä, hän sanoo.

Suomessa ja Ruotsissa on käynnissä kosteikkojen ja soiden palauttamishankkeita. Kosteikkojen palauttaminen on rankkaa työtä ja vaatii varoja. Kosteikot ovat kuitenkin avainasemassa kamppailussamme lajikatoa ja ilmastonmuutosta vastaan, joten meidän on suojeltava niitä. Meidän tulee oppia ymmärtämään paremmin lähiympäristöämme ja muodostaa siihen suhde, jotta haluaisimme toimia sen suojelemiseksi.

Yhtäkkiä kuulen sammakot, jotka kurnuttavat täysin palkein. Nousen maihin, vedän SUP­laudan ylös vedestä ja kävelen kohti sammakoiden sinnikästä laulua. Vihertävissä asuissaan ne pullistavat poskensa ja kurnuttavat houkutellakseen puolison itselleen. Kevät on todellakin tullut.

Teen kuten Ruukel. Menen makaamaan. Suljen silmäni ja kuuntelen.

Koe Suomen luonto Haltiassa

Vuokraa varusteet ja nappaa reittivinkit retkelle, nauti luontonäyttelyistä sekä lähiruoasta ja osallistu Retkilauantaitapahtumiin.

Nuuksiossa sijaitseva Suomen luontokeskus Haltia on portti koko

Suomen luontoon

Nuuksiontie 84, Espoo I haltia.com I shop.haltia.com

365-klubilaiset 2 yhden hinnalla Haltian näyttelyihin!

Yhteistyössä