2 minute read
Arvostelu: Tezuka's Barbara
Tezuka's Barbara
Pakkomielteisen kirjailijan harharetket
Ohjaus: Macoto Tezka | Käsikirjoitus: Hisako Kurosawa (Osamu Tezukan mangan pohjalta) | Valmistumisvuosi: 2019 | Kesto: 1h 40min | Ikäsuositus: K-18 | Night Visions -näytökset: 19.8. ja 22.8. Korjaamo, Helsinki
Ensin oli ooppera, sitten manga ja lopulta elokuva.
Jacques Offenbachin ooppera Hoffmanin kertomukset (1880) kiehtoi Osamu Tezukaa siinä määrin, että syntyi manga Barbara (1973- 1974). Aikuisille suunnattu eroottinen sarjakuva nivoi yhteen seksuaalisia perversioita, okkultismia ja voodoota. Hankalasti sovitettava sarja jäi vuosikymmeniksi koskemattomaksi. Animaatioelokuva olisi mahdollistanut monitahoisen tarinan visuaalisen ilottelun näyteltyä elokuvaa paremmin, mutta isänsä perintöä vaaliva ohjaaja Macoto Tezka päätti kuitenkin yrittää mangan siirtämistä filmiformaattiin. Lopputulos, vuonna 2019 valmistunut elokuva Tezuka’s Barbara, esitetään Suomessa osana Night Visions -festivaalin ohjelmistoa.
Yosuke Mikura (Goro Inagaki) on kirjailijana vakiinnuttanut asemansa yhteiskunnan kermassa, mutta henkilökohtaisessa elämässään hän on ajautumassa kriisiin. Hän haluaisi kirjoittaa jotakin muuta kuin hetkessä unohtuvaa merkityksetöntä roskaa. Statussymbolien keskellä ahdistustaan viinalla lääkitsevä Mikura tapaa hippityttö Barbaran (Fumi Nikaido). Muusan Barbarasta löytäneen Mikuran maailma huurustuu entisestään viskistä ja seksistä. Tässä vaiheessa juoni on vasta lähdössä laukalle.
Tezukan alkuperäismangassa Mikura tanssii jatkuvaa valssia hulluuden rajalla. Hallusinaatiot ajavat hänet harrastamaan seksiä milloin minkäkin esineen tai eläimen kanssa. Hän ei itsekään ole selvillä, ovatko häntä ympäröivät yliluonnolliset asiat totta vai vain hänen reistaavan mielenterveytensä tuotosta. Hämärtyvässä todellisuudessa samoileva manga on yllättäen sovitettu lähes maltilliseksi pink filmiksi.
Ohjaaja Tezka välttää perversioilla mässäilyä. Mikuran hulluus on elokuvassa hienovaraisempaa: hallusinaatiot, tosi ja yliluonnollinen alkavat nivoutua elokuvassa varsin myöhään. Mikuran perversiot tuodaan elokuvaan viitteellisesti, tyylitellen. Elokuva olisi rohkeamminkin voinut sukeltaa Mikuran hajoilevaan todellisuuteen. Tezkan käsissä erilaiset fantastiset elementit jäävät erilleen leijaileviksi palasiksi, jotka vihjaavat kohti mangan sivuille jäänyttä rikkaampaa tarinaa. Kokonaisuus turhauttaa, koska yhtäkään korttia ei katsota loppuun asti. Hajamieliseltäkin tuntuvan elokuvan liimana toimii jylisevä jazz, jota siivittää kaunis, wongkarmainen värimaailma.
Goro Inagaki näyttelee samoin kuin laulaa, eli parhaimmillaankin keskinkertaisesti. Barbarassa ei kuitenkaan ole väliä, kuka nimellistä pääroolia näyttelee (tai Inagakin tapauksessa, on näyttelemättä). Barbara on vahvojen naisten riemukas ja rietas koski, jossa päähenkilö Mikura heittelehtii kuin höttöinen kaarnalaiva. Inagaki on elokuvassa neutraali kiinnittymispiste, fyysinen massa, johon katsoja voi projisoida haluamiaan asioita.
Todellinen tähti on Barbaraa näyttelevä Fumi Nikaido. Monipuolisen uran tehnyt näyttelijä tihkuu hillitöntä energiaa, mikä tekee Barbaran elokuvasovituksesta keskimääräistä paremman niche-tapauksen. Pink filmin tekeminen sopii varsin hyvin jatkumoon, jossa Nikaido on elokuvapuolella ollut jo jonkin aikaa: äkkiväärää, väkivaltaista, kummallistakin. Vaikka Tezka hapuilee tarinan kokonaisuuden kuljettamisen kanssa, Nikaidosta hän saa irti huikeita tehoja. Viaton, vaarallinen, viettelevä: Nikaidon Barbara on kuin mangan ruuduista reväisty. Periaatteessa keski-ikäistyvien taiteilijamiesten palvontaretkiä nuorten naisten alttareilla on nähty enemmän kuin kylliksi, mutta Nikaidon roolisuorituksen edessä kyynisempikin katsoja taipuu antamaan kuluneelle troopille vielä yhden mahdollisuuden.
