HENRY AHO
UKKO JA HYRRÄ
Kirjoitettu Suomen Kirjailijaliiton tuella. 1. painos 2016 Kansi ja taitto Gravision Painopaikka Greif, Tartto Š Henry Aho ja Reuna Oy, Tuusula ISBN 978-952-7028-65-0
Lauri Harjulan ja Leena Juurelan muistolle
1. Ukko katsoo, tuijottaa. Ikkuna huuruuntuu, lasi suttaantuu. Silmä kostuu. Ukko kääntyy, istahtaa, huokaisee. Kissa haukottaa, ojentaa. Ukko ottaa piipun, tikkuaskin. Raapaisee, sytyttää, tuprauttaa, huokaisee, keinauttaa kiikkua. Ukko istuu, kiikuttaa. Piippu tuprauttaa. Kissa ojentaa. Kääntää kylkeä. Haukottelee, vajoaa horrokseen. Ukko istuu, kiikuttaa, tuprauttaa. Miettii, muistelee. Puhuu kissalle, rakkaalleen. Ihmisen elämä on yksinäistä. Sitä yksinäisempää se on, mitä kauemmin on elänyt. Olen usein vanhoilla päivilläni kaivannut toista sielua tupaan. Niin, onhan sinullakin sielu, en minä sillä enkä sitä lainkaan vähättele, mutta sellaista itsensä kaltaista joskus ikävöi. Voihan se toki olla, että olemme enemmän samasta puusta kuin ymmärränkään. En minäkään kaikkea tiedä, vaikka vanha olenkin ja kokemusta on kertynyt. Ukko miettii, muistaa, kiikuttaa, tuprauttaa. Minä voisin kertoa sinulle kaiken ihan alusta saakka. 1915 oli syntymäni vuosi. Synnyin paljon ennen aikojani karuihin oloihin. Sitä kun ei saa osaansa etukäteen valita. Maitoakin oli vähemmän kuin muilla. Äidiltä oli poistettu toinen rinta muuta7
maa vuotta aiemmin. En muista enää kumpi. Rinnassa oli ollut kasvaimia, jotka olivat silmin nähtäviä. Poiston oli tehnyt joku kansanparantaja ja se oli harvinaista siihen aikaan. Taisi äiti olla Teuvan ainoa ykstissinen. Minä siis jo vauvana totuin puolikkaisiin, vaikka olisin kaivannut kokonaista. Äiti ei usein rintoja esitellyt. Luulen, että siihen aikaan utareet olivat salaisia ja häpeällisiä. Maidonkin äiti lypsi pulloon. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että minä olisin saanut painaa huuleni suoraan äidin nännille. Eihän pulloon yhdestä tissistä paljoa herunut, joten äiti jatkoi maitoaan lehmänmaidolla. Niinpä voidaan varmasti sanoa, että sain jo vauvana vahvan siteen lehmiin. Äiti oli hyvä lypsäjä, kaikki sen ajan naiset olivat. Meillä oli syntymäni aikaan viisi lehmää, kaksi sikaa, kolme lammasta, hevonen ja kymmenkunta kanaa. Se oli paljon. Meillä oli maata ja jopa vähän metsää. Peltotöiden lisäksi isä teki vossikkakuskin hommia. Niitä oli harvakseltaan, mutta kuitenkin niin paljon, että voin sen tässä sinulle mainita. En siis elänyt köyhänä, jos sitä mitataan rahassa, mutta muuten elämä oli karua. Taidat olla sekaisin jo tässä vaiheessa. Anna anteeksi, sillä aloittaminen on aina hankalaa ja silloin saattaa tulla virheitä. Mutta älä välitä. Asiat kyllä selkenevät. Kissa kääntyy, venyttää tassua, näyttää kynttä, haukottelee. Ukko keinuttaa, tuprauttaa, hymähtää. Äiti ei koskaan tykännyt minusta. Rakasti, totta kai, mutta ei tykännyt. Perheessä oli jo valmiina kaksi tytärtä. Äiti ei olisi tahtonut keskeneräistä poikaa. Isä taas ei edes rakastanut, tykkäämisestä nyt puhumattakaan. Isä ei rakastanut ketään. Hän vain teki töitä, nukkui sekä keitti ja joi viinaa. Leivän hän silti toi perheeseen, ja se oli paljon enemmän kuin monessa muussa talossa. Äiti kertoi, että vuonna 1915 aurinkokaan ei noussut niin korkealle kuin muina vuosina. Vilja ei kasvanut täyteen mittaansa eivätkä lehmät ammuneet, ne kiljuivat. En silti usko, et8
tä se olisi ollut ainakaan pelkästään minun syytäni. Se kai vain oli huono vuosi. Sellaisia tulee aina joskus. Voi silti olla mahdollista, että minullakin oli jotain tekemistä sen asian suhteen. Epäonni voi johtua niin kovin pienestä asiasta. Kun jokin menee pieleen, on muiden asioiden helppo seurata perässä. No, joka tapauksessa äiti syytti siitä minua ja vaikka olot muuttuivat ajan myötä paremmiksi, hän jaksoi silti aina muistuttaa epäonnisesta syntymävuodestani. Siskojeni nimet olivat Laina ja Marja. Laina oli vanhempi, vuonna 1915 jo kuusivuotias. Nimi juontui siitä, että hänen syntymänsä aikoihin naapuri oli lainannut isältä rahaa. Isä sai ne takaisin koron kanssa, joten se oli hyvä tapahtuma. Marja taas oli ollut kolmekesäinen, kun minä synnyin. Hänen nimensä oli tullut hyvästä marjasadosta. Sitä en tiedä, mistä Lauri-nimeni juontaa juurensa, mutta siskojeni syntymät olivat jo nimien perusteella olleet parempia aikoja kuin minun. Siskojen kanssa tulin aina hyvin toimeen, siis lapsuudessani. He eivät olleet sitä mieltä, että olisin ollut pahanilmanlintu. Hyvä niin, sillä lapsuus on aikaa, jolloin kaipaa tukea ja turvaa. Ihmisellä on tarve olla juuri lapsuudessa onnellinen. Oli minulla isoäitikin, joka asui samassa talossa. Orvokki oli nimeltään. Hän oli äidin äiti, eikä tullut lainkaan toimeen isän kanssa. He naljailivat toisilleen ja tekivät kaikenlaista kiusaa. Isä vei Orvokin sänkyyn nokkosia ja muutaman kerran muurahaisia. Orvokki taas sekoitti isän viinoihin milloin mitäkin akselirasvaa tai lehmänpaskaa. Jossain vaiheessa kävi selväksi, että isoäiti oli allerginen kissoille. Sen jälkeen talossamme oli aina kissoja, paljon kissoja. Isä toi niitä kotiin aina kun jostain löysi. Niin minä tutustuin teihin kissoihin ja teistä tuli heti suosikkielukoitani. On vaikeaa tällä ikää muistaa kaikkea tarkasti. Jotain muistaa, suurinta osaa ei. Ainakin ihmiselon alkutaival on hämärän peitossa. Sitä joutuu uskomaan sen mitä on kerrottu. Minä synnyin 8. maaliskuuta, samana päivänä kuin Tapio Rautavaara. Si9
tä en tietenkään silloin tiennyt enkä Tapiota tuntenut. Eikä tuntenut tietääkseni kukaan muukaan kotipuolessani. 1915 oli muutenkin merkityksellinen vuosi. Einstein keksi suhteellisuusteorian, ensimmäinen panssarivaunu kehitettiin, sitten oli tietysti sota ja planeetta Pluto havaittiin ensimmäisen kerran. Loppuvuodesta Sibelius täytti 50 vuotta. Meillä Luusinloukolla ei näistä asioista tiedetty juuri mitään. Perunanvarret kasvoivat ylöspäin ja mitä enemmän paskaa, sen paremmin ne kasvoivat. Siinä sitä oli teoriaa tarpeeksi. Kissa nousee, venyttää, askeltaa tuolille, hypähtää. Ukko keinuttaa, tuprauttaa, silittää, rapsuttaa. Asuimme syrjässä, Teuvalla, Perälänkylän Luusinloukolla. Juuri tällä samalla paikalla missä me nyt olemme. Tämä on sukuni maata. Paljon on muuttunut, mutta tunnelma säilyy. Sen tietää, kun tulee kotiin. Se on tunne. Minä olen ollut monessa paikassa. Ulkomaita on tullut kierrettyä moneen kertaan, mutta silti koti on aina ollut täällä. Jotenkin sitä ihminen kaipaa aina syntymäpaikkaansa takaisin. Minä uskon, että ihmisen on paras kuolla samassa paikassa jossa on syntynyt. Se ikään kuin piirtää elämänkaaren ympyräksi. Mitä luulet, onko näissä minun höpinöissä mitään järkeä? No, et kai sinä odotakaan, että tämän ikäinen ukko tolkullisia tarinoita kertoisi. Mutta hyvin sinä kuuntelet, ja se on mitä parhain taito. Paljon paremmin kuuntelet kuin moni ihminen. Olen aina ollut viluinen. Se johtuu lapsuudesta. Ensimmäinen tuntemus minkä muistan, oli kylmyys. Meillä oli aina kylmä. Vaikka pesässä oli tuli ja muut hikoilivat, minun oli kylmä. Kylmyys voi kai olla yhtä lailla tunnetila kuin fyysinen tila. Ainakin näin uskon ja usko pois, minulla on kokemusta. Vain muutaman kerran elämässäni minun on ollut kuuma. Siihen ovat olleet syynä jotkut työt ja kaikki naiset. Olet sinäkin jo sen ikäinen, että sinulle kehtaa naisista kertoa. Niitä minulla on ollut, sillä olin aikoinani aika sutjakka kaveri, monel10
lakin tapaa. Mutta siitä myöhemmin lisää. Enhän ole vielä kunnolla edes päässyt alkuun. Niin se elämän ensimetri meni. Pieni oli maailma vielä siinä vaiheessa. En minä olisi suureen sopinutkaan. Sitten kun opin kävelemään ja vielä puhumaankin, maailma levittäytyi eteeni. Ymmärsin, että minun oli aivan pakko ottaa siitä selvää. Minua ei pidätellyt enää mikään. Ukko lopettaa, nukahtaa. Kissa herää, hypähtää, katoaa.
11