Mannerlaattojen liikkeitä 2020 -luvulla

Tämä sarja on saanut syntynsä aikaisemmin historiaa opiskelleen, nykyisen preemiolaisen Tommin kynästä. Sarja käsittelee maailmantaloutta ja taloustiedettä, sekä niiden historiaa.

Osa 1. (jossa ei vielä pääästä 2020 -luvulle

Thomas Kuhn esitteli käsitteen paradigman muutos vuonna 1962 julkaistussa kirjassaan The Structure of Scientific Revolutions. Kuhn toi tiedeyhteisön tietoisuuteen ajatuksen, että tieteen valtavirran yleisesti hyväksytyt käsitykset voivat muuttua nopeastikin uusien havaintojen tai entistä uskottavampien teorioiden myötä, niin kuin kävi esimerkiksi sähköopille 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.

Taloustieteessä on käyty 1900-luvun aikana läpi kaksi suurta paradigman muutosta: ”keynesiläinen vallankumous” 30-luvulla suuren laman myötä ja varsinkin öljykriisien käynnistämä ”monetarismin vallankumous” 70- ja 80-luvuilla. Molemmat paradigman muutokset ajoittuivat talouskriisien aikoihin, joina totutut ja aiemmin tulokselliset ajattelu- ja toimintatavat eivät enää onnistuneetkaan ratkaisemaan uusia ongelmia maailmantaloudessa, vaan pikemminkin jopa pahensivat niitä. Seteleiden liikkeellelaskemisen ohella keskuspankkien erääksi tärkeimmistä tehtävistä nähtiin vielä 1920-luvulla mahdollisimman kultavarannon hamstraaminen omiin holveihin ja sen säilyttäminen kynsin ja hampain. Mitä enemmän kultaa keskuspankin holvissa oli, sitä enemmän seteleitä valtio saattoi laskea liikkeelle ja sitä enemmän sillä oli varallisuutta käytössään.

Vuoden 1929 markkinapaniikista kehkeytyi kaikkien aikojen talouskriisi, kun maailmansota oli saanut globaalin järjestyksen tuuliajolle. Jos Fedin, -USA:n 16-vuotiaan keskuspankin johto olisi tajunnut harjoittaa elvyttävää talouspolitiikkaa pudottamalla korkotasot nolliin ja ostamalla lainatodistuksia markkinoilta, olisi suuri lama saattanut vain jäädä tavanomaiseksi laskusuhdanteeksi. Mutta ei.

1930-luku muistetaan uuteen maailmansotaan johtaneena surullisena vuosikymmenenä, joka alkoi lamalla, jossa näki valoa tunnelin päässä. Yhdysvaltojen talouskone leikkasi todella kiinni tuotannon, eli reaalisen elintason pudotessa noin kolmanneksella ja pörssikurssien syöksyttyä lopulta kokonaiset 89%. Laman kurjuudesta nousi uusi tapa tarkastella kansantalouksia, John Maynard Keynesin mukaan nimetty keynesiläisyys. Taloustieteilijät saivat huomata, että puuttumalla kansantalouden toimintaan muun muassa elvyttävällä keskuspankkipolitiikalla sekä julkisilla rakennusprojekteilla saatettiin se vähitellen piristymään uudelleen. Hallitusten oli luotava markkinoille kysyntää, kun yhtäkkiä ne eivät tehneetkään sitä itsestään, niin oli aina aiemmin tapahtunut. Keskuspankkien rooli valtion kultavarannon turvaajana muuttui markkinoiden vaihteen säätelijäksi.

Keynesiläisyyden vallankumouksen kanssa samoihin aikoihin käytiin myös uusi maailmansota, jonka yhteydessä rikkaat kapitalistimaat loivat raamit globaalille markkinataloudelle. Valtiot tekivät yhteistyötä poistaen kansainvälisen kaupan esteitä massojen elintason kasvaessa ennennäkemättömän nopeasti rikkaissa teollisuusmaissa. Tuottavuus kasvoi kohisten kasvaessa laskusuhdanteiden jäädessä pieniksi ja samaan aikaan rakennettiin hyvinvointivaltioita kasvattamalla julkisia sektoreita. Uudeksi normaaliksi tuli myös työttömyysasteen putoaminen lähelle nollaa. 14

50- ja 60-lukuja kutsutaan usein kapitalismin kultaisiksi vuosikymmeniksi. Ne tunnetaan samoin myös keynesiläisyyden aikana, jonka symboli oli kultakantaan sidottu dollari ja siihen kiinnitetyt kiinteät valuuttakurssit. Näinä vuosikymmeninä kuitenkin Chicagon yliopiston professori Milton Friedman kritisoi keynesiläistä talouspolitiikkaa ja -ajattelua argumenttinaan, ettei suotuisa kehitys ollut tapahtunut keynesiläisyyden ansiosta vaan siitä huolimatta.

Friedmanin ajatukset eivät aluksi saaneet tiedeyhteisöltä kovin voimakasta kannatusta, mutta vuosien 1973 ja 1979 öljyshokit laukaisivat talousvaikeudet, joiden helpottamiseen keynesiläisyyden keinot eivät kyenneetkään toivotulla tavalla. Friedmanin ja hänen kanssaan samoilla linjoilla olleiden taloustieteilijöiden ajattelua alettiin kutsua monetaristiseksi koulukunnaksi, ja sen mukaisilla opeilla saatiin talousvaikeudet hellittämään.

Jos keynesiläisyys painotti julkisen vallan roolia markkinoiden tarpeellisena säätelijänä näkivät monetaristit, että yksin keskuspankkipolitiikka riittäisi parhaiten tähän tehtävään julkisen sektorin ollessa pikemminkin jopa tiellä. Friedmanin keskeinen ajatus oli, että oikean rahapolitiikan avulla saataisiin luotua olosuhteet, joissa markkinat hoitavat itse itsensä. Paradigman muutokseen ja ”monetarismin vallankumoukseen” oltiin kypsiä, kun öljyshokkeja ei voinutkaan lääkitä totutulla elvytyspolitiikalla, sen tuotua kustannusinflaation päälle vielä monetaarista inflaatiota.

1980-luvun alussa saatiin nähdä, että vuodesta toiseen jatkunut stagflaatio oli mahdollista rauhoittaa ohjauskoron nostoilla. Sukupolven ajan markkinat pysyivätkin rauhallisina ja valtavirraksi tuli valtiojohtoisemman talousajattelun sijaan jatkuvat asteittaiset uudistukset vapaampiin markkinoihin. Yhtä nopeaa elintason kasvua eivät länsimaalaiset tosin ole nähneet sitten 60-luvun ja työllisyysaste ei ole palannut kuin harvoissa maissa lähelle täystyöllisyyttä.

Vuosikymmenten aikana taloustiede on edennyt jo ”uuskeynesiläisyyden” ja ”uusmonetarismin” aikaan, mutta debatti kahden koulukunnan välillä jatkuu yhä pääpiirteittäin samana keynesiläisten katsoessa monetarismin kääntäneen taloustieteen huonoille raiteille kun taas monetaristit pitävät koulukuntaansa korjausliikkeenä keynesiläisyyden sokeisiin kohtiin.

Vuoden 2008 Yhdysvaltojen subprime-kriisin synkimpinä hetkinä koko maailman rahoitusjärjestelmän pelättiin vähän aikaa murenevan, jolloin bisnesmaailman ammattilaiset väitetysti jo hamstrasivat säilykkeitä ja joditabletteja. Näihin teemoihin ja talousajattelun muutoksiin niiden tiimoilta palaan kenties seuraavassa numerossa.

Tommi Laaksonen