Rumasana 1/2012 by J. Ahola

Rumasana

5 15 19 29 49 61 63

71 79 81

MIKI LIUKKONEN

Erkko 2012: ARSI ALENIUS

Erkko 2012: RISTO-MATTI MATERO

ANSSI SEPPÄNEN

MARI SILIÄMAA

KATRI RAUANJOKI

Erkko 2012: JUKKA AHOLA

Erkko 2012: JUKKA-PEKKA PÖYLIÖ

Erkko 2012: HETA HEISKANEN Päätoimittaja: Jukka Ahola Graafinen toteutus: Anna Vuorinen Valokuvat: Juuso Haarala Julkaisija: Oulun yliopiston Humanistinen kilta

Erkko 2012: MARISSA MEHR

Aineistotarjoukset osoitteeseen kulttuurilehtirumasana@gmail.com. Lisää Rumasanaa osoitteessa facebook.com/kulttuurilehtirumasana.

Rumasana

UUSI ULJAS ALKU U

udistuneen Rumasanan ensimmäinen numero käsittelee J.H. Erkon kirjoituskilpailussa palkittuja nuoria kirjoittajia vuodelta 2012. Ensimmäistä kertaa yhteen paikkaan on kerätty kattava valikoima tietyn vuoden voittajien novelleja. Oulun yliopiston Humanistisen killan julkaisema Rumasana painottaa myös paikallisuutta, sillä lehdessä on tekstejä mm. Miki Liukkoselta sekä kahdelta esikoiskirjailijalta: Mari Siliämaalta ja Katri Rauanjoelta. Lehden kuvituksena on valokuvaaja Juuso Haaralan kuvasarja Talvikasvisto, Winter Flora. Lehden ulkoasun uudistuksesta on vastannut Anna Vuorinen. Näiden taitavien tekijöiden ansioista Rumasana uskaltaa viimein olla kaunis.

Rumasana

PARIISIN MERKINNÄT MIKI LIUKKONEN Teoksesta Elisabet, WSOY 2012.

16.10.

Tämä on keltainen pieni huone jossa minä istun sinisen matkalaukkuni kanssa jonkinlainen kahvila koska kukaan ei osaa englantia tilasin umpimähkään jotain ja kaljan Je voudrais une biére oloni on huono en ole syönyt mitään ja maha on sekaisin minulla meinaa tulla paska housuun koko ajan viime yönä nukuin kolme tuntia odotan A:n näkemistä ja sitä että pääsee nukkumaan mukana minulla on Wittgensteinia ihan tottumuksesta millainenkohan A:n pylly on nykyään? Pylly on naisen kohokohta

Rumasana

18.10.

jo se, että on olemassa seksuaalinen paine riittää tuhoamaan kokonaisia kansakuntia minut on tuomittu heteroseksuaalisuuteen olen myös päätynyt siihen että kaikki teknologinen kehitys on pahasta ja tarpeetonta näinä aikoina ja kun sanon päätyneeni johonkin olen umpikujassa tällöin minussa herää voimakas tarve uskonnollisuuteen tämä ei kerro mitään minun vaan uskonnon luonteesta uskonnollinen ihminen on etsijä joka jatkuvasti etsii vastausta joka kuitenkin on aivan selvä ja kokoajan tiedossa Jumala tosiasiassa uskonnollinen ihminen siis etsii uskon tunnetta koska olettaa sen tuovan lohtua tai että se on tärkeää ja ehkä se onkin kristitty on etsijä väkisin omasta tahdostaan ja minut on tuomittu heteroseksuaalisuuteen haluaisin olla romanttinen ajattelija Kreikkalaisessa polvessa B, C ja D puhelevat olohuoneessa

Rumasana

19.10.

istun yksin Le Metro kahvilassa tarjoilijat ovat isosuisia ja miellyttäviä tietenkin kävin Shakespeare & Companylla kirjoja joku soitti pianoa eteeni on tuotu suuri leipä jonka syön täällä ulkona vaikka alkaa olla kylmä taivas on pilvessä

A käyttää nykyään seksikkäitä vaatteita liikenteen ääni on kaikkialla sama kun istun tässä paikallani huonoryhtisenä ja kuuntelen sen ääntä koen paikoin ilon täällä sen tunnen olen nähnyt auringon kattojen yllä syön leipää haarukalla ja veitsellä ja ennakoin tulevaa päivää on tietoista ja tiedostamatonta Egon schiele oli potentiaalinen pedofiili

Rumasana

21.10.

ostin housut hienot olen tutustumassa Beehen vitsailemme jatkuvasti Pariisissa olen hetkeksi vapautunut kirjoittamisen pakostani (aika hassua) se on hyvä huomenna ilmestyy kolumnini kalevassa minun tekisi mieli runkata mutta resurssit ovat huonot kovasti kyllä seisoisi ja aihettakin olisi kun Kalervo Palsa kertoo siitä kuinka hän maalasi koiransa mätänevän raadon tulee minulle väistämättä mieleen Caravaggio Palsan ja Caravaggion suhtautumisessa kuolemaan on jotain samankaltaista minulla on kauniit kulmakarvat illalla olisin halunnut tehdä jotain mukavaa levotonta mutta kukaan ei jaksanut D oli humalassa kuin kääpiö ja iloitsi ja nojasi minuun hississä ja nukahteli

Rumasana

23.10.

olemme syöneet täällä hyvin kun minä teen ruokaa salainen mausteeni on karsinogeeni olemme juoneet niin paljon että kun otin tyhjistä pulloista valokuvaa piti käyttää maisema-asetusta

Rumasana

24.10.

aamulla heräsin krapulaan C oksensi ja minulla kasvoi viisaudenhammas yön aikana se oli kasvanut puhkaissut ikenen päivällä kävin Musée d’art moderne de Paris’sa näin siellä monia loistokkaita ja tietenkin Braqueta eniten minua innostivat uudet minulle tuntemattomat ostin kirjan Basquiatista kuvataide puhuttelee taas Minulle on sanottu että kaikenlainen ”namedroppailu” on ikävystyttävää ja lähinnä epätoivoinen yritys taiteilijalla osoittaa oma tietämyksensä tai laaja-alaisuutensa, mutta tulevaisuudessa namedroppailukin on vain yksi kirjallisuuden lajeista

Rumasana

25.10.

tilillä enää 1200 € se on harmillista sillä siitä tulee liikaa mieleen keskiaika olen feministisellä tuulella ajattelen Coco Chanelia

Rumasana

26.10.

mikä on sanan unikeko etymologia?

Klo. 23.26 viimeinen ilta minua surettaa kovasti joitain merkintöjä olen kirjoittanut humalassa enkä tohdi edes vilkaista niitä aamulla C oksensi sitten D olin stepannut viime yönä

Rumasana

27.10.

istun nyt lentokoneessa välillä minua ärsyttää se kuinka taide on pelkkää metafysiikkaa metafyysisiä rusetteja siksi minä kehitin matemaattis-esteettisen runouden selkeän ja kuin kuution se on lähellä Wittgensteinin filosofiaa mutta hämäryydessään lähempänä Heideggeria selkeää ja hämärää väännän kättä Heideggerin kanssa lentokentällä istui kaksi Suomalaista miestä jauhamassa paskaa kone tekee kaaren ja kiihdyttää olen yllättävän rauhallinen alan väsyä

Klo. 00.19 kotona.

Rumasana

PAHINTA LAATUA L

oppukevään lämmin nurtsi tuntuu perseen alla. Ruohon alla uinuva maa painaa häntäluuta. Edessä parinsadan metrin pituudelta hiekkaa. Viisi jannua rivissä, viisitoista vähän syrjemmällä seisoskellen. Lipputanko siintää kentän päässä. Hongankari tulee autoltaan sekuntikello kädessä, sama iänikuinen ja kulunut verkkatakki päällään. Osa pojista katselee hänen Alfa Romeotaan, joka seisoo jylhän näköisenä autiolla parkkipaikalla ja kiiltelee auringossa. Hongankari kävelee rivissä seisovien poikien ohi ja raahaa jalkaansa pitkin hiekkaa kuin rampa. Maahan jää korkeavallinen ura. ”Kiitti, Hemmo!” Robbe huutaa ja kumartuu viivan päähän, esittää vetävänsä sitä nenäänsä. Hongankari tulee ja läimäyttää häntä takaraivoon. ”Loppuu se ilveily, kaksikymmentä punnerrusta.” Robbe asettuu maahan ja alkaa laiskasti työnnellä itseään aaltoilevin liikkein ylös. Muut naureskelevat. Hongankari osoittaa lipputangolle. Homman nimi, joo joo. Hänen suustaan tulevat ne samat saatanan käskytykset kuin edellisenäkin keväänä. Kaksisataa metriä, sen typerän lipputangon ympäri ja takaisin. Läähättäen kuin joku häkkieläin, suu ja silmät täynnä kengänpohjien pöllyttämää hiekkaa. Ei kiitos. Hongankari katsoo minua. Äijän joulukinkunharmaa iho näyttää kupruilevan auringossa. ”Jaaha, johtaja Hellsten on päättänyt olla osallistumasta.” Ensimmäisestä tunnista lähtien käyttänyt sukunimiä. Ihme, kun ei käske tekemään kunniaa. Natsat vain puuttuvat kolmiraitakauluksesta.

ARSI ALENIUS Erkko 2012, kunniamaininta

Rumasana

Istumme Hallikaisen kanssa nurmikolla, kaksi toivottominta tyyppiä koko luokalla. Pahiinta laatua, kuten tapaamme sanoa kotitalousopettajaamme lainaten joka väliin. Näytämmekin kaksosilta. Naama kuin paikallispuudutettu, rasvainen tukka roikkuu silmillä ja iholla joku kestorokko aina persposkia myöten. Katselen ilmeettömänä, kun Hongankari astelee meitä kohti. Mies näyttää siltä, että hänellä on telaketjut lenkkariensa pohjissa. Hallikaisen värittömiltä huulilta kurottaa pitkä sylkiliaani kuivan kentän hiekkaan. Itse tapailen jatkuvasti yskää. Lopulta köhin ulos kunnon mällin punaista limaa. ”Mikä on, Hellsten?” ”Oon mäkin tässä”, Hallikainen sanoo. Muut hekottelevat vähän pidätellysti. Hongankari ei kiinnitä häneen huomiota, tuijottaa vain minua. ”Hengitys sattuu, niinkö? Keuhkot kestää silti vetää kessua huoltsikalla aina mun tuntieni aikaan.” Katson Hongankaria ylöspäin niska mutkalla, silmät viiruina auringonvalosta. ”Köh köh.” ”Ei näkynyt viime viikollakaan miestä. Sitä ollaan liian hyviä suunnistamaan muiden kanssa, niinkö?” ”Säästän itteeni hiihtokelejä varten.” Hongankarin takaa kuuluu taas varovaista naurua. ”Voidaan tehdä tämä helposti tai vaikeasti. Talutan sut vaikka niskasta tuon tangon ympäri, jos on pakko.” Nousen hitaasti ylös, hieraisen nurtsinjämät housunpersaukselta ja päästän taas räiskyvän kuuloisen yskän. ”Joo, ei siinä mitään. Juostaan, juostaan.” Hongankari näyttää epäröivän. ”Niin sitä pitää”, hän sanoo rohkaisevan kuuloisesti. Suu vääntyy jäyhään hymyyn. ”Sinähän olet harrastanut juoksua, eikö niin?” ”Joka päivä”, totean, hieraisten nenää hihansuulla. Muut alkavat jo naureskella, mutta Hongankari jatkaa. ”Millaista treeniä?” ”Rehtoria karkuun. Se on sellanen pervo, että. Kolmesti

päivässä pitäis saada vaik ei toisellakaan varvilla seiso.” Hongankarin suu menee taas viivasuoraksi. ”Mee riviin siitä.” Löntystelen Robben viereen, hän virnuilee vieläkin itsekseen. Hongankari kertaa vielä, joku oletettavasti kuunteleekin. Alan verrytellä näyttävästi kuin mykkäkomediatähti. Heiluttelen velttoja raajojani joka suuntaan, varjonyrkkeilen koväänisen puuskutuksen tahdittamana, pyörittelen lantiotani laajoissa kaarissa. Hongankari kuulee vähitellen voimistuvan naurun ja kääntyy minuun päin. ”Khrm, hyvä on. Kun kerran ollaan noin innokkaita.” Muiden lihakset jännittyvät, kun he asettelevat jalkojansa viivalle. Kaikki ovat nopeasti tosissaan. Vilkaisen sivulleni. Kaikki tuijottavat keskittyneesti sitä saatanan lipputankoa. Robbekin. Hongankari asettelee kaulastaan roikkuvan pillin suulleen, koskettaa sitä huulillaan, muttei puhalla vielä. Hän kohottaa ääntään. ”Valmiina…” Nojaan liioitellusti eteenpäin, kädet aseteltuna kuin antiikkipatsaalla. Takaa kuuluu jälleen varovaista naureskelua. Tajuan silti lähteväni lujaa pillin kirkaistessa. Ymmärrän virheen vasta parinkymmenen metrin jälkeen. Aluksi tunnen itseni voittamattomaksi. Olen varma, että olen muutaman kuukauden aikana tullut käsittämättömän nopeaksi. Syönyt tai nukkunut oikein, muuttunut huomaamatta Lee Evansin ja gasellin äpärälapseksi. Tai sitten olen aina ollut nopea, mietin tuulen nuollessa poskia. Olen vasta nyt ymmärtänyt ottaa taitoni käyttöön. Paskat. Olen kuin hevonen, laput silmillä. Näen vain ilmavirran rajaaman suoran edessäni, lipputanko väreilee sen päässä. En aluksi erota, kuinka muut menevät ohi, yksitellen. Lassikin, mehuläskit leuan alla hytkyen. Keuhkoissa pistää. Robbe tulee jo vastaan, ja alan hermostua. Vihaan kenttää, kenttää reunustavaa verkkoaitaa, sitä saatanan lipputankoa enemmän kuin koskaan. Ymmärrän yrittäneeni, vihaan itseänikin siitä hyvästä.

Rumasana

Haistan Lassin hien leijuvan tangon ympärillä. Käännyn ja näen hänenkin jo lähestyvän maalia. Maaliviivan takana vihelletään ja hurrataan liioitellun kovaan ääneen. Hallikainen istuu yhä nurmikolla leuka kuin kämmeneensä liimattuna. Alan horjua, esitän menettäväni tasapainoni. Kallistun puolelta toiselle, ravaan juoponlaukkaa katkonaisin askelin. Alan mutkitella yhä holtittomammin, käteni harovat ilmaa sivuillani. Nauru kovenee. Hongankari ei sano mitään, seisoo vain kädet puuskassa. Katson häntä silmiin. Uhmani kasvaa jokaisesta nauruntyrskähdyksestä. Hongankarin kiihtyvät silmänräpäykset, hänen päänsä harhaileva kääntyily minun ja tirskuvan ryhmän välillä, hänen paikkaansa etsivät kädet, vuoroin taskuissa, lantiolla ja taas puuskassa, ne kaikki kiihdyttävät minut kovempaan laukkaan. Juoksen kovempaa, kovempaa, kunnes juuri ennen maaliviivaa hyppään ilmaan villisti huutaen. Syöksyn hiekalle kuin itsetuhoinen pesäpalloilija. Nauru saavuttaa huippunsa. Huonoryhtinen, lähes sokea Väinökin kihertää ja vilkuilee Hongankaria, joka näpertää hiljaa sekuntikellonsa hihnaa. Nousen ylös maasta, nyrkissä hiekkaa. Yskäisen nyrkkiini, hiekka pöllyää kuin se olisi tullut keuhkoistani. Ohitan Hongankarin, emme kumpikaan katso toisiamme. ”Se on kato tekniikasta kiinni.” Naurulle ei tule loppua. Menen ja istuudun Hallikaisen viereen nurmikolle. Lassi oksentaa ja tuhertaa uupunutta itkua kentänreunalla. ”Ai meil oli Lindströmin pihvejä tänään”, Hallikainen sanoo. Hongankari seisoo paikallaan, tuijottaa jonnekin verkkoaidan tuolle puolen. Sitten hän alkaa koota väsyneen näköisenä uutta viiden hengen riviä. Puheensorina ei lakkaa, mutta Hongankari ei sano enää mitään. Rykäisen keuhkoistani irti ison klimpin verensekaista räkää. Nakkaan sen pitkällä sylkäisyllä Lassia kohti, joka laa-

hustaa ryhmän luo naama itkusta ja oksentamisesta vaaleanpunaisena, melkein violettina. ”Äijän pitäis käydä terkkarilla näyttään.” ”Mitä?” ”No mitä, vehjettäs. Keuhkojas perkele. Jos sulla on joku tubi, niin et kyl saatana tartuta muhun.” ”Tarkoittaaks tää sitä, että et haluu pussailla enää, rakas?” ”Ime ittees. Joku ödeema äijällä.” ”Pahiinta laatua.” Hongankari ei kiinnitä meihin huomiota lopputunnilla. Ryhmän pelatessa jalkapalloa hän istuu penkillä ja katsoo lasittunein silmin verkkoaidan takana möllöttävää moottoritietä ja talousmetsämaisemaa. Välillä hän viheltää pilliin, sanoo hajamielisesti, että paitsio. ”Ihme sälli kyl”, Hallikainen hymähtää. ”Alfa Romeolla kulkee, mut nukkuukin varmaan toi verkka-asu pääl.” ”Ja nai.” ”Itteään.” ”No ketä muutakaan. Intissä varmaan hionut tekniikkansa täydelliseks. Peitto heiluu, mut ääntä ei kuulu.” ”Inttiä se varmaan ajatteleekin silloin. Joku marsalkka ollu varmaan.” ”Joo, joka yö tarttuu marsalkansauvaan, kun kutsu käy. Aseeento. Laukaus, laukaus, sarrrja. Lepo.” Istumme kyynärpäät polvissa kiinni, selkä kenossa. Suustani tulee heikkoa köhää, siinäkin hinkuva, pisaroiva klangi. ”Voisit kyl käydä tutkituttaa ton”, Hallikainen sanoo katsoen sivusilmällä. Sylkäisen vaaleaan hiekkaan uuden punaisen täplän. ”Keuhkoputkentulehdus, saatana. Ei oo niin ihmeellistä. Oot mulle muuten röökin auki.” Hallikainen kääntää katseensa takaisin penkillä istuskelevaan Hongankariin. ”Mä saan sit kokeilla siskoas.” ”Vittu mikä jätkä.” ”Pahiinta laatua.”

Rumasana

LÖYTÖRETKI RISTO-MATTI MATERO

ilmä ei voi katsoa itseään, sanoo vanha itämainen sananlasku. Eikä omaa päätään voi silmäillä lainkaan muuta kuin peilin kautta, eikä pääkoppansa sisuksia pääse tarkastelemaan edes siten. Mutta eräänä lauantaina kello puoli kuuden aikaan päätin kurkistaa kallon sisäpuolelle, sanokoon itämaiset filosofit mitä sanovat. Niinpä muljautin silmäni ympäri kuopissaan, odottaen näkeväni jotakin harmaata aivomönjää, soluja ja limaa, tai kenties punertavia hermosäikeitä jotka muodostavat laajoja verkostoja muiden hermosäikeiden kanssa, mutta sen sijaan silmieni eteen avautuikin jotakin aivan ennalta-arvaamatonta. Huomasin nimittäin tuijottavani suoraan 1700-luvun henkiseen satamakaupunkiin, joka kuohui elämää puutaloineen kapeine mukulakivikatuineen hevoskärryineen Satamatyöläiset lastasivat suuria puulaatikoita puisiin purjelaivoihin. Torilla kaupustelijat heiluttelivat pahanhajuisia silakoita emännille joilla ei sellaisiin herkkuihin ollut varaa. Kaupungin notaari käveli ylväänä, arvonsa tuntien, tärkätty peruukki päässään, hän niitä silakoitakin varmaan osti. Kaupungin yläpuolella kohosi ihmeen sininen taivas, ympärillä meri lepäsi rauhallisena ja avarana. Ei jälkeäkään aivomönjästä. Minä keskitin huomioni satamaan, siellä oli mielenkiintoinen kuhina käynnissä: purjelaivoista suurinta ja uljainta lastattiin lähtöä varten. Se oli fregatti, kolmimastoinen puulaiva. Tyylikäs ja pollea nuorimies patsasteli laivan kannella tärkeän ja hyödyttömän näköisenä, ja hänen yleinen hyödyttömyytensä näytti siinä kaiken häärinän keskellä vain korostavan hänen tärkeyttään ja arvokkuuttaan. Hän oli pukeutunut silkkikankaiseen univormuun – upseerin asu, epäilemättä.

Erkko 2012, 3. sija

Rumasana

”Nämä ovat synapseja ja minä olen hermosolu”, upseeri esitteli itsensä minulle huomatessaan minun tarkastelevan tilannetta, ”mutta voit kutsua minua nimellä Gregory. Laiva on kohta lastissa ja me lähdemme.” (Kuinka hän älysi minun olevan siellä, siitä minulla ei ole hajuakaan, sillä tietenkään minulla ei tuossa kaupungissa ollut mitään muotoa – ainakaan en tuntenut sellaista – mutta voihan olla että hän näki minut valtavana ympärimuljahtaneena silmänä taivaalla?) ”Mihin menette?” kysyin. Katselin ympärilleni mutta satamakaupungin ulkopuolella ei näkynyt muuta kuin merta, merta, merta. Loputtomiin. Miten noin suuri meri edes mahtui pääni sisään? ”Kuka tietää!” Gregory hymähti. ”Länttä kohti lähdemme, kukaan ei tiedä mitä sieltä löytyy.” ”Ne on nuo nuoret hermosolut tuollaisia… aina pitää olla seikkailemassa…” kookas mutta väsyneen oloinen ahtaaja jupisi itsekseen ja oli nääntyä kantamansa raskaan taakan alle. ”Tuli ja leimaus! Minä olen sir Gregory sinulle. Sitä paitsi toiset osaa uudistaa hermosolujaan.” Hän kääntyi minuun päin. ”Hän on kateellinen, on vain pelkkä synapsi”, Gregory oli kuiskaavinaan, mutta kuiskasi kuitenkin riittävän kovaan ääneen jotta lähellä seissyt ahtaaja varmasti kuuli. Tämä murahti turhautuneena ja jatkoi työtään.

”NÄMÄ OVAT SYNAPSEJA JA MINÄ OLEN HERMOSOLU.” näissä olosuhteissa varsin luontevalta. ”Aluksi turvattomuus tuntuu musertavalta. Mutta kun on tarpeeksi kauan seilannut tajunnanmeren laitoja pitkin, ei lopulta osaa enää nauttia kotisataman turvasta; veri vetää kulkemaan ja lopulta sitä haluaa vain päästä pidemmälle ja pidemmälle, löytää aina jokin sellainen piste meren loputtomasta pinnasta, mihin ei ole aiemmin päässyt. Kaikesta turvattomuudesta ja yksinäisyydestä huolimatta – se vapaus, se seikkailu, se uuden löytämisen odotus! Ja entä tähtien loiste öisin kun sataman valot eivät niitä himmennä! Mikään turva ei vedä sille kauneudelle vertoja.” ”Oletko sitten kulkenut näillä vesillä usein?” kysyin. ”Lukemattomat kerrat. Huhutaan, että lännessä on uusia, ennen näkemättömiä maita. Olen nähnyt niistä jo välähdyksiä horisontissa aiemmilla löytöretkilläni, mutta koskaan en ole päässyt perille asti, aina on pitänyt kääntyä takaisin syystä tai toisesta.” Gregoryn kasvot vakavoituivat kun hän puhui, seikkailumielen pilkahdus hävisi hänen silmistään, hänen katseensa ja koko olemuksensa synkistyi. Samassa hän osoitti sormellaan laivan keulan eteen, siellä näkyi vasemmalla teräviä kivenjärkäleitä, jotka olivat juuri siinä määrin vedenpinnan alla, etten itse olisi huomannut niitä lainkaan. ”Ei hätää, näistä karikoista on menty ohi monet kerrat”, Gregory vakuutteli. ”Hei ruorimies, nyt jyrkästi! Ei hätää, näistä päästään kyllä ohi.” Mutta väri oli vetäytynyt tyystin pois hänen terveen punakoilta kasvoiltaan, hän oli kuin haudasta noussut. Katsoin veteen tarkasti ja näin pinnan alla murheellisen näyn: siellä oli säpäleisiä puunpalasia terävien kivien välissä, ja kaiken keskellä liehui repale valkoista

aiva irtaantui satamasta. Sir Gregory itse seisoi laivan keulassa kun se halkoi vettä, hänen kolmikolkkalakkinsa kärki osoitti eteenpäin yhtä ylväänä kuin meri jota he lähtivät ylittämään. Purjelaivan lipuessa hiljalleen kohti ulappaa alkoi maakaistale takanamme näyttää aina vain pienemmältä, se pieneni ensin möykyksi ja lopulta viiruksi kaukaisuudessa. Minut täytti yhtä aikaa turvattomuuden ja vapauden tunne. ”Siihen tottuu”, Gregory sanoi, vaikken ollut sanonut mitään. Ilmeisesti hän osasi nähdä pääni sisään, mikä tuntui

Rumasana

kangasta, luultavasti vanhaa purjetta. En malttanut olla miettimättä, moniko laiva oli joutunut jättämään matkansa kesken jo tässä pisteessä, ja sellaiset ajatukset ruokkivat lisää tuota turvattomuuden tunnetta. Silloin laiva tömähti. Suurin terävistä kivistä – ”mukavuudenhalun karikko”, sain myöhemmin kuulla – jatkui kierosti sivusuuntaisena veden alla siten, että suurin osa karikosta sijaitsikin suoraan pohjoiseen sen terävimmästä pisteestä. Laiva väistikin karikkojen terävimmän kärjen helposti, mutta pohja oli raapaissut kärjen petollista vedenalaista jatketta. Miehistön jäsenet tarrautuivat laivan reunuksiin. ”Hidastakaa nyt vauhtia, pöljät!” Gregory huusi. ”Purjeet alas! Ja sinä siinä”, hän komensi nuorta messipoikaa, ”kannen alle heti katsomaan, ettei kivi puhkaissut pohjaan reikää.” Ja taas synapsit juoksivat kun kapteeni komensi. ”Ei hätää”, Gregory selitti minulle. ”Laiva on kestävää tekoa, se on jo monet myrskyt selvinnyt, ei se näin vähästä...” ”Lähetit kuitenkin pojan katsomaan?” ”Pitää olla varma, moni löytöretki on epäonnistunut pelkän huolimattomuuden vuoksi. Pitää olla varma…” Gregory vastasi ja hänen vakava katseensa kieli kokemuksista joita en halunnut ryhtyä tarkemmin kyselemään, olihan kyse sentään omasta päästäni. Messipojat nousivat kohta takaisin kannelle naureskellen helpottuneina, tukeva pohja oli kestänyt tömähdyksen. Käännyin katsomaan taakseni. Viiruna välkkynyt maakaistale oli nyt enää vain pieni piste, niin pieni että sen hädin tuskin paljain silmin havaitsi, ja mitä kauemmas se jäi, sen suurempaa turvattomuutta minä tunsin. Miehistö ei sellaisia tuntemuksia ehtinyt miettimään, he tekivät työtä lähes tauotta. Gregory auttoi heitä toisinaan, mutta hillityn arvokkain liikkein hän nämä toimet suoritti, kuin korostaakseen ettei työskennellyt koska hänen täytyi vaan koska hän suuressa armeliaisuudenpuuskassaan tahtoi. Tämän lisäksi hän aika ajoin kapusi alas kajuuttaansa tarkastelemaan karttojaan, tutkailemaan oikean matkareitin suuntaa, mutta

enimmän aikaa hän vain tuijotti horisonttiin valppaalla katseella. Kaukana ulapan laidalla erottui muita fregatteja, jotka seilasivat yhtä uljaina kohti omia seikkailujaan. Gregory otti kolmikolkkahattunsa päästään ja heilutti sitä kaukana siintäville laivoille. ”Näkevätkö he…?” kysyin. ”Tuskin”, hän vastasi. ”Keitä he ovat?” ”Osa on meidän kaupungistamme, mutta osa tulee kauempaa.” ”Kauempaa… mitä tarkoitat?” ”Tarkoitan kokonaan toisia kaupunkeja.” Sitten, huomatessaan kummeksuvan ilmeeni, hän lisäsi: ”Tarkoitan kokonaan toisia ihmisiä.” Miten nämä toisten ihmisten laivat mukamas seilasivat minun tajunnanmeressä, sitä en jaksanut alkaa edes pohtia.

ian maata ilmaissut pieni piste kaukaisuudessa oli sekin hävinnyt loputtoman horisontin taakse. Muita fregattejakaan ei enää näkynyt kaukaisuudessa, seilasimme yksin tyhjyyden halki. Samaan aikaan ilmassa oli alkanut väreillä jotakin uutta, epämiellyttävää ja häiritsevää. Tuuli oli navakka ja pistävä, taivas ei näyttänyt enää niin kirkkaan siniseltä. Myös Gregory näytti huomanneen saman: hän saattoi unohtua pitkiksi ajoiksi tuijottelemaan taivasta. ”Jaa-a… jaa-a…” hän tuumi eikä sanonut muuta, tuijotti vain tuntikaudet eteensä, niin että miehistö oli jo alkanut kuiskuttelemaan ja naureskelemaan kapteenilleen. Mutta kyllä miehistökin hiljeni, kun taivas päivä päivältä vain tummeni tummenemistaan. Kun aurinko sitten peittyi tyystin mustan pilvivaipan taakse ja päiväsaikaan oli jo yhtä pimeää kuin yöllä, päätti Gregory, että oli aika toimia. ”Kaikki miehet töihin! Messipojat ylös sieltä kannen alta! Laskekaa purjeet alas”, Gregory huuteli ohjeita, ja miehistö totteli. Kannen alta nousi kolme nolostunutta messipoikaa

Rumasana

jotka eivät selvästikään uskoneet kenenkään tietävän heidän olinpaikkaansa. Mitä pieniä ilkeyksiä he kannen alla tekivät vai laiskottelivatko vain, sitä en saanut selville. ”Mitä tapahtuu?” kysyin. ”Myrsky. Olen odottanut tätä”, Gregory vastasi. ”Tämä myrsky on aina vastassa, kun pääsemme riittävän kauas kotisatamasta. Se sijaitsee aina samassa pisteessä: kun turvallista kotisatamaa ei enää näy takanamme, muttei edessäkään näy muuta kuin pelkkää tyhjää ja autiota merta silmänkantamattomiin. Se piste on turvattomuuden huipentuma, siinä tajunnanmeren pisteessä myrskyää aina.” ”Mitä tämän myrskyn takana sitten on?” kysyin. ”Kuka tietää, yksikään aikaisemmista yrittäjistä ei tietääkseni ole vielä päässyt tämän myrskyn ohitse!” Gregory joutui nyt huutamaan puhurin yltyessä, aallot nostivat korkeuttaan ja uhkaava pimeys täytti taivaan. ”Mitä niille aiemmille yrittäjille on sitten tapahtunut?” ”Yleensä he ovat luovuttaneet ja kääntyneet takaisin, loput ovat hukkuneet. Ja minähän en aio kääntyä takaisin! Jännittävää, eikö totta!” Ja sir Gregory päästi ilmoille hysteerisen naurunpuuskahduksen, niin että olisin epäillyt hänen mielenterveyttään jos hän ei olisi ollut oman mieleni osa. Silloin se alkoi: taivas räjähti sähkönsiniseksi valomereksi, kun salamat jyrisivät ja halkoivat ilmaa ja puhuri työnsi laivaa taaksepäin, itsepintaisena tarkoituksenaan estää laivan pääsy liian kauas avomerelle. Gregory juoksi ruorin luo ja tönäisi vanhan ja kokeneen mutta jo hieman raihnaiseksi käyneen ruorimiehen edestään, tämä kaatui ulvahduksen ja sadattelujen kera kannelle. Gregory tarrasi itse kiinni ruoriin ja antoi laivan ratsastaa myrskyn synnyttämää aallonharjaa pitkin. Se näytti vaaralliselta, jopa tyhmänrohkealta, mutta hetken päästä huomasin Gregoryn toiminnassa myös pienen järjen siemenen: näin aallokko ei päässyt keinuttamaan laivaa eikä vesi päässyt vyörymään kannelle. Kunpa Gregory vain osaisi pitää laivan aloillaan… Juuri kun olin ehtinyt tätä toivoa, kohosi suuri aalto

merestä ja iskeytyi laivan kantta vasten, sai laivan notkahtamaan sivulle, vain onnenkantamoinen esti sitä kaatumasta. Kansi lainehti silti vedestä, ja yhä suuremmat aallot kuljettivat vettä koko ajan lisää kannelle. ”Kaikki äyskäröimään!” Gregory huusi. Miehet juoksivat kannella edestakaisin, mutta veden määrä vain yltyi kun jokainen aalto toi aina lisää äyskäröitävää liian vähälukuiselle miehistölle. Lisäksi laiva kallistui jo merenpintaa kohti, vinolla kannella työskentely oli liian hidasta. Ja juuri kun kaikki toivo näytti menetetyltä, aurinko välähti paistamaan pilven raosta. ”Myrsky luovuttaa!” Gregory huusi, mutta samalla hetkellä laiva kaatui nurin valtavan molskahduksen saattelemana. Viimeinen aalto oli ollut liikaa. Kun Gregory ja hänen miehistönsä nostivat päänsä takaisin meren pintaan, myrskystä ei näkynyt enää jälkeäkään. Aurinko paistoi yhtä heleän pirullisen viattomasti kuin ei mukamas olisi ikinä käynytkään pilvien takana piilossa. Laiva makasi tyynessä vedessä rauhallisena mutta väärinpäin, ja upposi hiljalleen, kuin hukkuva joka ei enää jaksa riuhtoa kohtaloaan vastaan, eikä miehistö voinut muuta kuin kellua vedessä ja katsella laivan uppoamista. Vain yksi pelastusvene oli ehditty irrottaa kiinnitysköysistään myrskyn aikana, sen kyytiin oli lastattu pari ruokalaatikkoa, se lojui tyhjänä ja kutsuvana uppoavan laivan takana, tyynen veden päällä. Miehet uivat sen luo ja nousivat kovaäänisen ähinän kera kyytiin yksi kerrallaan. Parikymmentä miestä mahtui yllättävän hyvin pelastusveneeseen vaikka liikkumatilaa ei juuri ollut, Gregoryllä toki vähän enemmän kuin muilla jotta hän mahtui seisomaan veneen keulassa, ja tietenkin korostetun polleassa asennossa, kämmen ylväästi lantiota vasten painettuna. Nopea laskutoimitus varmisti, että kaikki miehet olivat onnekkaasti selviytyneet laivan kaatumisesta, ja kapteeninsa johdolla he jatkoivat nyt matkaansa tuossa pienessä jollassa, keskellä autiota joskin laantunutta valtamerta. Olisin jo ollut valmis

Rumasana

lyömään vetoa, että heidän löytöretkensä epäonnistuisi, ellei Gregoryn silmistä olisi paistanut niin kirkas päättäväisyys ja tahto. ”Kun olin nuorempi, suhtauduin myrskyyn kuin viholliseen”, hän kertoi. ”Siksi emme koskaan päässeet niistä ohi. Näin monen ystäväni hukkuvan, oma henkenikin on ollut monet kerrat hiuskarvan varassa täällä reuna-alueilla liikkuessa, kun olemme liian raivokkaasti puskeneet myrskyn läpi ikään kuin hyökkäisimme sen kimppuun. Meri on aina merimiestä vahvempi, jokainen joka seilaa täällä ja haluaa pysyä hengissä joutuu oppimaan sen. Ja lopulta minunkin on ollut pakko oppia: vaikeuksia on kunnioitettava, on kuunneltava niiden äänetöntä puhetta. Silloin myös myrskyt kunnioittavat meitä”, Gregory selitti. ”Hah, eipä se kunnioitus estänyt myrskyä upottamasta meidän laivaamme”, nuori messipoika leukaili ja veneen läpi kulki hyväksyvän hymähtelyn aalto, ainoastaan Gregory nyrpisteli nenäänsä kommentoijalle ja omaa arvokkuuttaan korostaakseen kohensi ryhtiään entisestään. Aluksi veneessä vallitsi helpottunut tunnelma, mutta ruoan ja juoman tarkka säännöstely, ahtaus, turvattomuus, sekä ilmeisesti myös kapteenin itseriittoinen olemus alkoivat pian rasittaa miehistöä. Jotkut kuiskivat, että kapteeni jakoi ruoan epäreilusti: että miehistölle jäi jaettavaksi vain pari leivänkanttua, kun kapteeni piilotti leijonanosan ruoasta oman silkkitakkinsa liepeiden alle. Väite oli tietenkin mahdoton ja useimmat merimiehet sen itse älysivätkin, sillä ei Gregory olisi niin pienessä veneessä pystynyt kahmimaan suuria ruokamääriä talteen muiden huomaamatta, mutta epäluulo oli

joka tapauksessa herännyt. Pian miehistön jäsenet aloittivat avoimen nurkumisen. Nämä raa’at, känsikkäät kovanaamat olivat selvästikin kyllästyneet itseään parempana pitävän kapteeninsa hienosteluun ja viisasteluun. Ja miksi sen piti koko ajan seistä veneen keulassa kuin pystyyn tärkätty patsas? ”Herrasmies on herrasmies avomerelläkin. Soutakaa älkääkä nurisko”, Gregory äyskäisi heille eikä kiinnittänyt valitukseen muuta huomiota, kyllähän alaiset aina nurisevat kapteenilleen. Mutta päivien edetessä nurina paheni, ja Gregorykin liikehti jo levottomasti veneen keulassa. Kireä ilmapiiri pingottui entisestään, kun messipojat alkoivat ajankulukseen viskoa ruoantähteitä kapteeninsa takin liepeisiin, mukamas vahingossa. ”Tuli ja leimaus!” Gregory huudahti aina huomatessaan tämän, messipojat tirskuivat ja jatkoivat ilkeyksiään ihan vain kuullakseen saman huudahduksen uudestaan kapteeninsa suusta. Syyllisestä Gregoryllä ei ollut tietoa mutta juuri messipoikiin päin hän vilkuili epäluuloisesti ja kohensi sitten ryhtiään ja röyhisti rintaansa, kuin kompensoidakseen häneen kohdistuvaa pilkkaa pollealla olemuksellaan, niin ettei hän lopulta näyttänyt enää lainkaan arvokkaalta vaan pelkästään naurettavalta. Ja kun hän viimein sai tämän kiusanteon loppumaan (nostettuaan ensin miekan huotrastaan ja uhkailtuaan kaataa koko ruokalaatikon mereen jos miehistö kerran katsoi noin viisaaksi heittää hyvää ruokaa hukkaan), keksivät ilkeännokkelat messipojat uuden tavan kuluttaa pitkäksi käynyttä aikaansa: he alkoivat itse toistella kapteeninsa kuluneita sananparsia, hakien äänenpainoihinsa

”MERI ON AINA MERIMIESTÄ VAHVEMPI, JOKAINEN JOKA SEILAA TÄÄLLÄ JA HALUAA PYSYÄ HENGISSÄ JOUTUU OPPIMAAN SEN.” 23

Rumasana

peittävään silkkiseen kankaaseen sateli jatkuvasti rumia mulkaisuja, mutta Gregory ei aikonut luovuttaa. Minä itse olin niin sokaistunut Gregoryn itsevarmuudesta, etten ymmärtänyt epäillä epäonnistumisen mahdollisuutta, ja Gregory puolestaan tähysti vain eteenpäin, meren viestejä kuunnellen, joten hän ei varmaankaan ollut täysin keskittynyt takanaan leviävään tyytymättömyyteen. Tai kenties hän ei vain halunnut myöntää sen leviämistä. Lopulta, eräänä kirpeänä aamuna, pitkä odotus palkittiin: taivaanrantaan ilmestyi piste. Siitä huomasi heti ettei se ollut mikään kaukainen karikko tai pieni saari. Siitä pystyi aistimaan jotain, jotain jolle tuskin on sanaa olemassakaan, ikään kuin jonkinlaista hohdetta, ja kun tarkkaan kuunteli, niin aivan kuulorajan kynnyksellä sieltä tuntui kuuluvan vaimeaa ääntä. Musiikkia? Gregory oli huomannut saman, hänen kasvoilleen oli ilmestynyt innostuksen loiste. Hän nosti kätensä, osoitti tuota kaukaista pistettä eikä osannut pysyä paikoillaan, näytti kuin hän meinaisi hypätä veneestä ja lähteä uimaan tuota pistettä kohti. ”Myrsky ja mylväys! Tuli ja leimaus! Katsokaa kaikki, katsokaa, ma…” hän aloitti, mutta yhtäkkiä suuri karvainen käsi ilmestyi takaapäin hänen suunsa eteen. ”Nyt sinun mylvintäsi saa riittää”, sanoi jässikkä joka piteli kättään hänen suullaan. ”Tämä merimatka on ollut yksi suuri katastrofi. Törmäys karikkoon, laivan uppoaminen myrskyssä, ja sitten sinä tunari pistät meidät istumaan ahtaassa veneessä vieri vieressä kuin silakat torikauppiaan kojussa…” ”Ja itse keikaroit veneen keulassa, mokomakin tärkeilijä!” huusi joku väliin. Siitä äityi koko lauma huutamaan täyttä kurkkua, purkamaan päivien ajan patoutunutta vihaansa. ”Sinä tönäisit minut pois ruorin edestä!” huusi vanha raihnainen ruorimies, joka todella oli lentänyt kumolleen myrskyn alkaessa. Kukaan ei tuntunut välittävän tai muistavan,

samaa pompöösiä mahtipontisuutta ja jopa samaa ryhdikästä asentoa jota Gregory käytti puhuessaan. Imitaatio oli kieltämättä varsin onnistunut, niin että – ja tässä kohtaa haluan täsmentää että sympatiani olivat kaikesta huolimatta täysin Gregory-paran puolella – lopulta itsekin hörähdin tahattomasti kerran tai pari näille koomisille esityksille. Noina kertoina Gregory tarjosi minulle murhaavan katseen joka sai sydämeni hyppäämään kurkkuun; Gregoryn paikoin mahtipontiseen olemukseen sisältyi kiistatta myös luontaista ja aitoa auktoriteettia, siitä minulle ei jäänyt epäilystäkään. Ja kun Gregory lakkasi keskittämästä kaiken huomionsa horisontin tarkkailuun ja kääntyi tuijottamaan suoraan kohti kiusantekijöitään polttavalla katseellaan, hiljenivät hekin lopulta, eiväthän he sentään kasvotusten uskaltaneet kapteeniaan härnätä. Aselevon palauduttua veneeseen Gregory kääntyi jälleen avomerelle päin, häneen kohdistuva pilkka jatkui nyt hiljaisena ja huomaamattomana mutta sitäkin happamampana. ”Ajatelkaapa, olemme nyt tiedostetun tajunnanmeren äärimmäisellä laidalla!” Gregory huudahteli toisinaan haltioituneena. ”Kukaan ei ole vielä päässyt tänne asti ennen meitä! Mikä seikkailu!” ”Sinä voit heittää seikkailusi meren pohjaan”, vastattiin hänelle. ”Meillä on nälkä ja ikävä perheitämme. Me haluamme kääntyä takaisin!” Näitä vaatimuksia Gregory ei ottanut kuuleviin korviinsa, tuhahti vain ja käänsi selkänsä, ja sekös miehistöä vasta vihastuttikin. Aloin aavistella pahaa.

ALOIN AAVISTELLA PAHAA.

iha, katkeruus ja pelko epävarmasta tulevaisuudesta ovat tunnetusti voimia, jotka kerran syttyessään leviävät tarttuvan taudin tavoin ja voimistavat itse itseään. Niinpä miesten ilmeisiin ilmaantui päivä päivältä yhä enemmän pahansuopuutta ja kapteenin ryhdikästä selkää

Rumasana

että Gregory oli taitavalla ohjauksellaan myös pelastanut heidät myrskystä. ”Ajoit meidät ylös kannen alta!” huusivat vihaiset nuoret messipojat. ”Sanoit satamassa minua kateelliseksi, koska olen mukamas pelkkä synapsi!” huusi tuo väkivahva mutta väsynyt merimies, joka piti kättään Gregoryn suulla. ”Sitä paitsi, kuka tietää miten kauan joudumme vielä soutamaan ennen kuin saavumme yhtään mihinkään, jos emme sitten kokonaan loiskahda maailman rajan yli pimeyteen ja tuntemattomaan! Meillä on nälkä ja me haluamme heti takaisin kotisatamaan!” he kaikki huusivat yhteen ääneen. Gregory-parka yritti riuhtoa itseään vapaaksi mutta eihän hänen voimansa riittäneet. Nyt Gregoryn pienintäkin rikettä – liian äkäistä komentoa tai liian ylvästä asentoa – pidettiin maanpetokseen rinnastettavana rikoksena. Niinpä vihainen mieslauma äityi aivan suunnattomiin väkivallantekoihin. Gregory yritti epätoivoisesti osoittaa kädellään tuota kaukaista pistettä kohti, saada heidän huomionsa sinne, saada heidät havaitsemaan että määränpää häämötti jo kulman takana, mutta vihaiset kapinoitsijat eivät älynneet edes kääntää katsettaan. Minä yritin huutaa heille, sanoa että he olivat melkein perillä ja että kokonaan uusi ennen tutkimaton maailma näkyi jo horisontissa, mutta he eivät kuulleet minua, tai ehkä he eivät halunneet kuulla. Ehkä Gregory oli ainoa joka minut oli kuullut. Mikään ei auttanut. Suurin merimiehistä kaivoi esiin puukon ja viilsi hänen kurkkunsa auki. Verta purskahti kaikkialle, sitten he yhteistuumin kaatoivat hänen ruumiinsa yli laidan. Kuului molskahdus, vain kolmikolkkalakki jäi lojumaan veden pintaan muistoksi hänestä, pian sekin kastui ja upposi. He nauroivat ja käänsivät veneen, lähtivät soutamaan takaisin kotisatamaa päin. ”Siitäs sai, mokomakin keikari, oikeus sentään lopulta voitti”, he tuhisivat tyytyväisinä mennessään.

”NAURA”, SE SANOI, ”NAURA SYDÄMESI KYLLYYDESTÄ KAIKELLE TYPERYYDELLE, MITÄ LÖYDÄT.” Minä olin jo kääntänyt katseeni muualle, yritin olla ajattelematta juuri näkemiäni kauheuksia ja murheeni ajamana ponnistin kaiken huomioni tuota pientä pistettä kohti joka taivaanrannassa hehkui omituisissa väreissä. Keskityin kuuntelemaan noita kevyitä ja pehmeitä ääniä joita tuuli puhalsi tuolta kaukaisuudesta, ja suru joka halkoi sieluani auttoi minua keskittymään joka solullani, koko olemuksellani. Ääni kuulosti harpun, tai ehkä huilun soitolta, mutta se lainehti luokseni niin pehmeänä, etten aivan saanut selvää. Tunsin kuinka se väreili kevyinä ja miellyttävinä aaltoina, se lohdutti minua. Yritin huutaa kaukaisuudelle, kirota kyvyttömyyttäni vaikuttaa näihin mieleni kauhistuttaviin liikkeisiin, mutta en osannut pukea tätä katkeruuden tunnetta sanoiksi. ”Mitä minä voin tehdä?” kysyin lopulta. ”Enhän minä voi vain antaa tällaisen typeryyden asua pääni sisällä...” ”Naura”, kuvittelin äänen vastaavan pehmeästi soittonsa seasta, tai ainakin toivoin, ääni oli nimittäin niin hento ja ohut että sain siitä hädin tuskin selvän, tai ehkä se olikin vain jonkin kaukaisen unohdetun muiston kuiskaus. ”Naura”, se sanoi, ”naura sydämesi kyllyydestä kaikelle typeryydelle, mitä löydät.” Ja ääni nauroi itsekin, pehmeää ja surullista naurua josta kuulsi ymmärrys ja kaipuu. ”Miksi? Mitä minä nauramisesta hyödyn?” minä kysyin. ”Me nauramme, koska emme voi muutakaan. Me nauramme, koska ihminen kieltäytyy olemasta se suuri olento, johon hänessä on potentiaalia kasvaa; ja koska ymmärtämättömyyttään

Rumasana

ihminen heittää nuo kehityksensä mahdollisuudet kerta toisensa jälkeen hukkaan. Me nauramme, koska muuten muserrumme, tai annamme periksi”, kuulin (tai kuvittelin) äänen vastaavan, puhuvan noita pehmeitä kuiskauksia jotka olivat pikemminkin sointuja kuin sanoja. Ja siinä hetkessä ymmärsin Gregoryn ihmeellisen, kohtaloa uhmaavan naurun, jonka hän oli päästänyt ilmoille kohdatessaan myrskyn. Hän oli kai ymmärtänyt: naura tai muserru, naura tai luovuta. ”Minä haluan tulla luoksesi!” huusin kaukaisuutta kohti ja kaipuu sai minut vapisemaan, yritti pakottaa minut loikkaamaan tuonne kaukaisuuteen, mutta harmikseni en voinut mennä ääntä kohti, en kyennyt kohdentamaan kaikennäkevää katsettani enää tuon pidemmälle. Hohtava piste horisontissa jäi pelkäksi katteettomaksi lupaukseksi paremmasta huomisesta, jostakin kaukaisesta uudesta ja ihmeellisestä maailmasta, eikä se häilyvä lupaus lievittänyt suruani lainkaan. Ilmeisesti minun olisi odotettava, kunnes uusi laiva kenties vielä joskus seilaisi sinne – siihen saakka tuo tajuntani osa-alue pysyisi minulle tuntemattomana, käsittämättömänä. Kuulin kuinka ääni nauroi taas, heleää ja surumielistä naurua. Odotti ja nauroi siellä yksin, koska kukaan ei ollut uskaltautunut myrskyn ohitse. Oman suruni täytyi olla pientä tuon ikuisen odotuksen rinnalla. Ja mitä enemmän tätä ajattelin, sitä enemmän minuakin nauratti, nauratti ihmisen typeryys ja halu palata kotisatamaan yhä uudestaan, tosin tuo nauruni saattoi olla myös itkua, en ole varma. Käännyin takaisin, kuljin nopeasti kuin valonsäde (jollainen ehkä olinkin?) takaisin lähtöpisteeseen, satamakaupunkiin. Elämä siellä jatkui kuten aiemminkin, samat kasvot, sama tohina torilla. Pienen lohdun sentään sain suunnatessani katseeni kohti satamaa, siellä oltiin nimittäin lastaamassa toista puulaivaa uutta merimatkaa varten. Ehkäpä Gregoryn kaltaiset uskaliaat ja seikkailumieliset kapteenit tulisivat jonakin päivänä saavuttamaan tuon luvatun maan? Sillä sanoihan Gregory itsekin, että kun ihmisluonto on kerran

päässyt kulkemaan tajuntansa reunamilla, sen on pyrittävä aina vain pidemmälle, se haluaa siirtää noita rajoja aina vain kauemmas ja luoda itsestään aina vain suuremman, eikä kotisataman turvallisuus voi siinä vaiheessa enää tarjota ihmiselle mitään muuta kuin hetkellisen leposijan. Tämä lohduttava ajatus mielessäni muljautin silmäni takaisin oikein päin. Olin taas täällä, omassa kehossani.

atselin sormiani kuin olisin nähnyt ne ensimmäisen kerran, koko keho tuntui jotenkin vieraalta. Oli ylipäätään omituista, että minulla oli taas muoto. Hyödyllinenhän se on monin tavoin, mutta kovin raskaalta se tuntui. En muutenkaan jaksanut olla innoissani paluusta. Kuin tämä ”heräämiseni” olisi ollut pikemminkin nukahtamista, siirtymistä todellisuudesta johonkin vähemmän todelliseen. Tunnustelin kädellä päätäni ulkoapäin, ja kavahdin niitä voimia joita ihmisen pään sisällä liikkuu – ja sitä, kuinka vähän ihmisellä itsellään onkaan sanomista mielenliikkeisiinsä. Sitten muistin, kuinka tuo kaukainen ääni oli nauranut, ja minäkin nauroin, nauroin oikein sydämeni pohjasta. Nauroin omalle päälleni, nauroin ihmisyydelle, joka ei kykene ymmärtämään kuinka suuri typeryys hänen päänsä sisällä elää, nauroin ja tunsin oloni pohjattoman surulliseksi. En ole mennyt sinne enää. Lääkärini sanoo, että silmien jatkuva ympärimuljauttelu voi olla vaarallista pitkässä juoksussa, se saattaa rasittaa silmämunia. Mutta joskus pitkinä unettomina öinä hiljennyn kuuntelemaan niitä ääniä, jotka pääni sisässä liikuskelevat, ja jos oikein keskityn, voin aistia pehmeän tuulahduksen jossakin hyvin syvällä, aivan tajuntani laitamilla. Se kuiskii ja puhuu pikemminkin soinnuin kuin sanoin, pikemminkin väreilyn kuin äänteiden muodossa, ja minusta tuntuu että se yrittää kutsua minua, herättää minussa kaipuuta ja surumielisyyttä, jotta lähettäisin yhä uusia laivoja sitä kohti.

Rumasana

ALASTIKO. JUKKA AHOLA Erkko 2012, voittaja

I En laittanut tänään alushousuja jalkaan. Bussissa numero 12 minua tuijotti kaksikymmentäneljä tummaa silmänalusta. Huonosti nukuttuja öitä, perheongelmia, seksuaaliperversio, joka todellisuudessa oli niin yleinen, että siitä poikkeaminen oli kummallisempaa kuin se, että joskus halusi laittaa peniksensä toisen ihmisen suuhun. Tämä oli vain minä, mutta muut kaksikymmentäkaksi eivät sitä tienneet. Ikkunan takana valo, valon takana sähköä. Linja-auto kiihdytti, ja kuvani repeytyi ikkunan reunasta toiseen. Hätätilanteessa riko lasi. Jossakin vaiheessa sitä alkaa kuvitella, että kaikki ovat samanlaisia. Lauseet ovat lyhyitä. Ajatukset selkeitä. Hiljaisuus on ujon pitkäpiimäisyyttä, joka taajaan nautittuna saattaa aiheuttaa yksinäisyyttä, masennusta ja altistaa eturauhassyövälle. Liika masturbaatio johtaa haluttomuuteen. Kuiskasin tämän vieressä istuvalle naiselle, jota halusin rakastaa. Pitää häntä kädestä, haroa hänen hiuksiaan, katsoa kun hän lakkaa kynnet. Kuvittelen, että rakkaus on sitä, että ajattelee toista koko ajan ja muita ei ole olemassa ja kynsien punainen lakka ei kulu koskaan. Nainen pusersi huulensa ja silmäluomen pienenpieni lihas kertoi, että minä en ole se oikea. Hän siirtyi bussin takaosaan, ja minä painoin reiteni siihen kohtaan, missä hänen istuimensa varastama naisenlämpö säteili farkkujani läpi. Huomenna minä laitan pikkuhousut jalkaan. Ehkä nainen rakastaa minua sitten, vaikka olen hyi hylkiö syvimmästä helvetistä.

Rumasana

II Hengitys raapi kurkkua kuin liian kauan jatkunut nauru. Hreeh-hreeh-hreeh-hreeh-hreeh-hree-hraah-hreeh. Jalat löivät tahtia asfalttiin. Veri pakkautui niskaan, ja ojensin kaulani pitkäksi. Juoksin savannilla leijonia karkuun, mutta nämä eivät olleet mitään kissanpentuja kuonot veressä. Kysy leijonalta, haluaako se tappaa. Ehkä huomenna. Hreeh-hreeeeh-reeh-hreeeeh-aaa-hreeh. Olin gaselli. Olin seepra. Elin mustavalkoisessa maailmassa, jonka televisiossa kaikki näkyi väreissä. Minulla oli ongelma. Huumeongelma. Huumausaineongelma. Hreehrhaah-haa-haa-rhaaa-aaaaa-hraaah. Sisäänhengitys oli, että pysyisin elossa, ulos hengitin hilpeää. Minä lyön lyön lyön ja paljaat jalat lyövät, työntävät yötä edessään. En nosta itseäni ylös, vaan joka askeleella painan maapalloa avaruudessa alas. Unohdin kengät, mutta äitimaa kantaa lastaan keveästi. Musta kivi sen pinnalla toisaalta jos ihan vakavalla naamalla sanotaan… hreeh-hraahhreeeeh… päkiät veressä, koska astuin elefantin luurangon päälle ja Otto Karhin kohdalla rikottu kaljapullo. Lauma saavutti. Puiden takaa paistoi katuvalo, johon tahdoin ratsastaa. Hreeeh-hreeh-hreeeh. Otin käsillä tukea viisi senttiä polvista pohjoiseen. Univelat maksetaan haudassa. Joskus muutkin. David Attenborough’n veitsenterävä englanti selosti saaliseläimen vatsan auki.

Rumasana

III Taivaanranta on haalistunut Jaffa-mainos kyläbaarin auringonpuoleisella ikkunalla. Puissa on lehdet kuin Rembrandtin kaiverrus, joka paljastaa liukuvärjätyn metallin alta mustan eebenpuun. Illan paletti on levitetty voipaperille. Pariisin sinistä, ainoaa punaista, mitä minulla on. Sitruunankeltaista. Joku sanoi, että väreistä tulee ruskeaa, jos ne sekoittaa kaikki samaan aikaan. En usko. Pensselin päässä on pellavaöljyltä haiseva kertymä kaikkia niitä kertoja, kun olen alkanut johonkin ja lopettanut kesken. Mutta minä olen… Kesken jäänyt ajatus, eikä Descartes’n tunnustus. Yhtäkkiä puun alla eloveena. Eloveenan vieressä tumma saatana, jolla on varjo poskella. Sillä on valkoiset hampaat. Niissä on nuppineulanpää keltaista, sillä nyt on sininen hetki ja sitä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että kulttuurien välisissä kohtaamisessa ensimmäisenä reaktiona on usein kiinnostus – seksuaalinenkin. Ja kun valkoisessa on hiven keltaa, se hohtaa kirkkaammin kuin jos se olisi pelkkää titaanioksidia. Mutta vain sinivalkoisissa yhteyksissä. Saatana nostaa eloveenan paidan helmaa. Minä en enää hengitä, sillä harvoin tällaista luonnonnäytelmää näkee lähietäisyydeltä. Eloveenan rinta on taiteellinen pettymys. Se on liian matalalla, ja sen muoto on luonnoton. Piirrän sen multaan kahdella viivalla, jotka ovat samaan suuntaan koveria. Hetken impressio. Värit sekoittuvat. Käteni liikkuu. Olen taitelija, joka ohjaa mallejaan asennosta toiseen. Päälle päälle. Mene päälle. Mallit tottelevat muutaman minuutin viiveellä. Maalaan vimmatusti. Kun työni on valmis, vedän viimeisen vedon hiljaa, sillä olen tottunut taiteilemaan yksin.

Rumasana

IV Kokoelma valheita, joita toistan itselleni. Olet ihan hyvä tyyppi. Se, ettet ole leikannut kynsiäsi kolmeen viikkoon, ei johdu huonosta hygieniasta vaan siitä, että sinulla on ollut muuta tekemistä. Maailmassa ei ole yhtä oikeaa ihmistä sinulle, vaan monta. Kukaan ei puhu pahaa sinusta selkäsi takana. On oma valintasi, että voisit tehdä mitä vaan, mutta et tee mitään. Kaikkien naisten olisi parempi olla sinun kanssasi. Sinisen neulepaidan ja punaisen t-paidan käyttäminen samaan aikaan ei ole merkki huonosta vaatemausta, vaan rajoja rikkovasta tyylitajusta. Et ole rasisti. Jos katsoisit lampeen ja sormella koskisit veden kylmää pintaa, sulautuisit yhteen kuvajaisesi kanssa ja runoratsu korskahtaisi vesipisarat päällesi kun kohoaisitte kohti kuuta, joka ei polta vaan hopeaa ja empiirinen minäsi ei pelkäisi kylmää, vaikka avaruudessa ollaan kaukana kolkosta kodosta. Ne, joita pidät ystävinäsi, pitävät sinua ystävänään. Olet kohdellut elämäsi ihmisiä pääsääntöisesti hyvin. Sinussa on enemmän kuin päälle päin näyttää. Ranteesi voi olla ohut, mutta se on silti miehekäs.

Rumasana

V Lepotauko. Olen unessa useasti varrellasi Yliopistokatu.

Rumasana

VI Tortelliinit riekkuvat vitkua. Vanutettu verkiö tarastaa purppelinvärisellä tuomaalla rahkomatta. Tortelliinit karahtavat riekkumasta. Vitku keiluu tertsiinin, ypöltä karahtaa. ”Kas maa oon reksi”, verkiö hulitsee. ”Kas maa ruumaan kunat paran.” Tortelliinit retivät, valla reksi het paraisi. ”Kas maa oon reksi ja maa oon ruumannut, valla justaan ei parata”, verkiö hulitsee. Tertsiinin vitku. Vistiltä tortelliinien ypö on giljotiinin saara.

Rumasana

VII Olipa kerran katulamppu. Se ei ollut mikään tavallinen katulamppu. Sillä oli metallinen hattu, keltaiset kasvot ja pitkänhuikea keskivartalo. Se oli erilainen kuin muut, koska se piti kahdella jalalla kävelevien ihmisten kanssa keskustelemisesta ja heidän tapojensa seuraamisesta. ”Hyvää huomenta, herra katulamppu”, sanoivat monet ohikulkijat matkallaan toimistoihinsa ja tehtaisiin. ”Hyvää huomenta, herra Nevalainen. Huomenta, rouva Raatikainen. Onpas teillä kaunis hattu tänään”, vastasi katulamppu. Se oli hyvin kohtelias, jopa katulamppujen mittapuulla. Katulamppu oli ystävällisestä ulkokuorestaan huolimatta kovin surullinen. Se ei pystynyt sanomaan, mistä se tarkalleen ottaen johtui. Ehkä jokin piuha sisälläni on katki tai kiertynyt, se ajatteli usein itsekseen. Katulamput ovat siinä erikoisia valaisimia, että ne eivät nuku kuin muutaman tunnin päivässä, joten sillä oli paljon aikaa ajatella. Joka aamu kello 6.30 – paitsi tiistaisin, jolloin kipusisar saapui mittaamaan rouva Hirvosen verenpaineen – katulamppu tapasi parhaan ystävänsä, koiraherra Ruffen. Kun Ruffe nosti jalkaa katulampun kuvetta vasten, he vaihtoivat kuulumisensa. Ruffe oli kiinnostunut maailmanpolitiikasta, mutta rouva Hirvosella oli usein niin kiire, ettei Ruffe ehtinyt kuin aloittaa. Katsos rouva Hirvosen ääreisverenkierto oli vanhemmiten huonontunut, eikä hän voinut seisoskella kovin kauaa paikallaan. Eräänä päivänä katulampun metallinen kuori oli haljeta, niin paljon se halusi saada kerrottua, mitä edellisyönä oli tapahtunut. Oli keskiviikko kello 6.28. Katulamppu näki ystävänsä jo kaukaa ja hoputti tätä mielessään. Se oli niin innoissaan, että oli unohtanut tavanomaisen surumielisyytensäkin. ”Tiesitkös, että EKP:n oletetaan nostavan ohjauskorkoaan…” Ruffe aloitti. Katulamppu ei voinut odottaa ja vaikka se tiesi sen olevan erittäin epäkohteliasta, se korotti ääntään ja keskeytti Ruffen. ”Oi, voi, Ruffe ystäväni kallis! Et ikinä arvaa, mitä näin. Muistatko, kun puhuimme ihmistenvälisestä rakkaudesta? Eilen myöhään kaksi-

Rumasana

jalkainen nuorukainen juoksi kovaa vauhtia Isonkadun suunnalta. Hänen perässään pinkoi joukko muita kaksijalkaisia, jotka tarrasivat häneen kiinni ja vuorotellen halasivat häntä ja taputtivat selkään. Lopulta raukka oli niin väsynyt, että kaatui maahan ja jäi siihen nukkumaan”, katulamppu kertasi. Se yritti pitää kovaa kiirettä, sillä aamu oli kylmä, ja rouva Hirvonen kiskoi jo Ruffen hihnaa. ”Ajattelepa”, katulamppu sanoi. ”Suomalaiset muka kylmää kansaa! Tunteenpaloa! Kosketusta! Niin ja jälkeenpäin vilkkuvaloauton mukavat miehet peittelivät nuorukaisen. Katsos, kylmähän se tulee, kun asfaltilla nukkuu.” Ruffen takajalat raapivat asfaltin pintaa, kun rouva Hirvosen suonet pakottivat koiraherran liikkumaan. ”No niin, no niin, huomisiin sitten”, katulamppu huusi Ruffen perään. Koko sen päivän ja seuraavankin katulamppu puisteli päätään. Se oli niin otettu kaksilahkeisten eriskummallisista edesottamuksista, että unohti jopa murehtia katkenneita ja kiertyneitä piuhojaan.

Rumasana

VIII Keskiâ&#x20AC;Ś

Rumasana

Interludi ”Mina olen kirjoittanut sinulle rakkausrunon”, tumma saatana sanoi. Eloveenan silmäkulmassa viekkaan ranskattaren hymy. ”No, anna kuulua.” ”En mina uskallan.” ”Anna tulla vaan.” ”Kirjoitin sinulle runon minun kielellä.” ”Ei se haittaa. Kato mulla on korvat täällä”, eloveena sanoi ja vei miehen käden sydämensä kohdalle. Taivaanranta oli hiekka varpaiden välissä, ja eloveenan rinta vesileili tumman saatanan kämmenellä.

Rumasana

IX …aukeama.

Rumasana

X Olipa kerran kengät. Ne asuivat suuressa linnassa, jossa oli eteinen, keittokomero, kylpyhuone ja makuuhuone. Linnan kuningas oli omalaatuinen, mutta kengät ja kuningas olivat hyvin läheisiä. Minne kuningas meni, sinne menivät myös kengät. Mutta eräänä päivänä kuningas lähti metsästysretkelle ilman kenkiään. Kengät laskivat eteisen muut jalkineet ja päättelivät, että kuningas oli lähtenyt avojaloin. Ne päättivät seurata kuningasta, sillä eihän niin korkea-arvoisen henkilön sovi esiintyä paljain päkiöin. Mutta voi itku ja nauhojen kiristys! Ne olivat vain kengät, eivätkä pystyneet liikkumaan omin avuin. Suureen murheen vallassa se sepitti runon, mutta koska se oli hyvin yksinkertainen kenkäpari, myös runosta tuli hyvin yksinkertainen. kunkku vierasainekierrossa pikavippi vikatikki matka pitkä, askel painaa kengätönnä oisit vainaa

Rumasana

XI Anelmus väkee ranton, kuni hulitaan. Ja anelmus väkee selosti ravarinkin, kuni kävi Vartolle, ka räähkäsi eloveenan ainuna akrilla ja ukkosessa riisteessä ravasi eloveenan. Mikä vitku ja väkellys! Sankia, puolelmia, vallatusta ja Varton olmissa ravattu eloveena. Hää on ypössä! Eloveenan ravaus on rikko reksiä pahki. Tää väkee häästä tortelliinin. ”Ma reksi on paraavainen ja reksi mut paraa”, Varto hulitsee hulitsemistaan. ”Ma reksi on paraavainen ja reksi mut ypöltä paraa.”

Rumasana

XII Lepotauko. Professorilla on sininen auto ja se auto se hyrrää näin. Jälkitavujen vokaalienvälisen h:n sisäheitto on elävä ja yleistyvä piirre maaseudulla mutta kaupungeissa se lähtee sinistä maata päin.

Rumasana

XIII Tärkeintä on ymmärtää viiva ennen kuin sen vetää paperille. Kahvilan viereisessä pöydässä istuvalla naisella on peukalonmittainen kaula, joka kaartuu hennon leuan loppuun. Kasvot ulko-ovelle päin, jalan alla odotus, jota nainen polkee pienemmäksi. Hän koskettaa vaaleita hiuksiaan, asettaa ne paremmin, asettaa ne takaisin, vetää korvan taakse, tulee toisiin aatoksiin, ristii kätensä pöydälle. Odotus karkaa kantapään alta etusormen päähän. Vedän kynääni paperilla, mutta en anna sen jättää jälkeä. Lyijy hyväilee naisen muotoja uskaltamatta koskettaa. Naisen huulet ovat kaksi täydellistä ympyrää sivuprofiilissa. Ne eroavat raukeasti toisistaan ja palaavat sitten yhteen. Ne on puettu huulipunaan – asuun, jota jokainen kosketus kuluttaa. Painan kynän paperiin. Ovi aukeaa. Aloitan alahuulen ääreltä. Ovi sulkeutuu. Siirrän kynää kohti suupieltä, mutta huulten rendezvouz elää. Alahuuli huomaa sisään tulleen miehen, ja sen päät vetäytyvät ylös. Halu kiristää lihaa. Tumma mies suutelee naista poskelle. Tämän huulien viiva paksunee; se on kuuma, seksuaalinen, irvokas. Tiedän, mitä se sanoo. Minä haluan tätä miestä, koska hän ei ole kuten sinä. Lyijy katkeaa, pirstoutuu pieneksi sirpaleiksi, jotka repivät naisen muotokuvan.

Rumasana

XIV Asemakatu 21:ssä on ovi, joka johtaa alas helvettiin. Lasciate ogne speranza, voi ch’intrate. Kukaan ei ollut suostunut oppaakseni, joten menin manalaan yksin. Istuin baarin pöytään vanhan miehen viereen. ”Voiko tähän istua?” ”Voi.” Viiden metrin päässä seisoi lihava mies, jolla oli hullunkurinen hattu. Hän yritti piiloutua mikrofonin taakse, mutta johto oli liian ohut piilottaakseen hänen ruumiinsa. Onneksi hän esitteli jonkun muun kehoa kuin omaansa. Väänsi sitä asentoon, johon sen alkuperäinen omistaja tuskin oli sitä tarkoittanut. Muut taputtivat, kun lihava mies lopetti tanssiesityksensä. Lavalle nousi seuraava uhri. Viisikymppinen nainen. Punaiset hiukset ja polvissa semmoinen kulma, että taisi jännittää. Hän riisui itsensä vaate kerrallaan ja kun vasta takki oli yleisön päällä, minusta tuntui kuin saattaisin oksentaa. En voinut katsoa suoraan luomekasta löysää nahkaa, jota olisi pitänyt näytellä pimeässä kahdenkymmenen vuoden aviomiehelle eikä tällä tavoin revitellä julkisesti. Tukin korvani. Muut baariin kokoontuneet pitävät näkemästään. Yksi nyökkäili löysien allien tahdissa, toinen taputti jalallaan. Kaikkien suupielet olivat jähmettyneet kannustavaan puolihymyyn. Nojauduin eteenpäin. Kehoni ei totellut. ”Onpa ruma akka”, sanoin vanhalle miehelle. Kieleni ei totellut. Nainen päätti lausuntansa ja istuutui pöytääni miehensä viereen.

Rumasana

XV Tuijotin. Tuijotin. Tuijotin niin kauan, että sanan sisäinen rakenne hajosi kahdeksi atomiksi ja kolmeksi väriksi, joista osasin nimetä vain yhden. Katsoin kelloani. Silmäni liikkuivat kuin joku olisi valellut ne siirapilla. Ei saatana! Joku on valellut silmäni siirapilla! Ei taas. Nyt rauhoitut. Rauhoituin. Sekunti venyi… kuin siirappi. Ei taas. Nyt rauhoitut. Älä ajattele siirappia. Älä ajattele siirappia. Ajattelin jotakin muuta. Jos kallistan päätäni liikaa, onko mahdollista, että se putoaa… Paras pitää se paikallaan. Vaikutus alkoi tuntua. Televisio. Käteni ylsi maasta Marsiin ja niin kaukaa oli hyvin vaikea vaihtaa kanavaa. Olen astronautti. Vanha suomalainen latoromanssi. Uutiset. Historiaohjelma keskiajan kuninkaista. Giljotiini. Avara luonto. Uutiset. Saippuasarja. Kuvat välkkyivät. Sanojen atomit ovat ylipainoisia ballerinoja. Ne törmäävät. Alkuräjähdys. Räähkään hulitsevani varttuisasti.

Rumasana

XVI Vihreillä laatoilla päällystetyn kerrostalon viides kerros. Harmaan veden yli piirretty rautasilta. Päänsärky, johon yksi pilleri ei riitä. Olen loukussa kaupungissa, joka haluaa minut hengiltä. Seinien kaatuminen on aloittelijoille, minä herään aamuisin kerrostalo rintalastan päällä. Runkopatjaan on painunut sarkofagin ääriviivat. Kulutin päivän kuuntelemalla vuotavaa vesihanaa, kunnes lopulta se kuunteli minua. Nietzschen syvyys katsoo takaisin. Tip tip tip tip. Sillä on valtavat korvat, jotta se voisi kuulla, kun yritän pidättää hengitystäni viisitoista minuuttia. Kerran huhtikuussa kävin ulkona. Kellun. Herään. Otsassani on kanjoni. Olen elänyt kymmenen vuotta, jotka kuluessaan olivat vuosisata, mutta mentyään olivat vähemmän kuin se kerta, kun kerran kävin ulkona. Keväällä en käytä pikkuhousuja.

Rumasana

MOOTTORISAHANOVELLI JUKKA-PEKKA PÖYLIÖ

uljin miesten mukana metsällä. Olin vielä nuori eikä kukaan pitänyt minua kuin pojankloppina joka roikkui isänsä mukana. Mielin jo kuitenkin moottorisahan varteen, vaikka tiesin työn ruumiilliseksi. Monen pojan pituuskasvu oli tyssännyt, kun nämä olivat ryhtyneet työhön liian varhain. Kylä olikin täynnä kitukasvuisia miehiä, joiden pojat olivat pitempiä kuin he kuunaan olivat olleet. Olin itsekin jo melkoinen hongankolistaja, viisi–kymmenen senttiä pitempi kuin isäukkoni. Olin jo tarpeeksi pitkä tehdäkseni oikeita töitä. Mutta isäni oli oikea jääräpää. Kun hän sanoi jotakin, siinä ei kahta kertaa saanut empiä, muuten tuli tupen rapinat. Kaikki taipuivat hänen tahtoonsa. Hän oli perheen pää. Olimme taas olleet kotvan kotona kun oli aika lähteä. Olin riiaillut yhtä kylän tyttöä. Mutta tämäpä vain oli omapäinen hänkin. Sanoi, ettei alkaisi millekään ennen kuin olisin turvannut selustani, taloudellisesti puhuen. Hän kuiski korvaani, että minun täytyi näyttää olevani mies. Tiesin, että kaikki oli ristiriidassa isäni tahdon kanssa. Tiesin voivani sahata petäjiä, mutta hän ei antanut minun ostaa omaa sahaa. Ei kerta kaikkiaan ottanut ehdotustani kuuleviin korviinsakaan. Ärähti vain kieltävästi ja joi synkkänä viinaa. Koirat luimistivat korviaan isäukon nähdessään. Osasivat pelätä tätä, mutta minä en aikonut olla yksi tuollainen koira. Sen isänikin tulisi huomaamaan tulevan viikon kuluessa. Tytön nimi oli muuten Elviira. Oikein sorea tyttönen, joka oli kova paiskimaan töitä. Hän kantoi kaivosta vettä

Erkko 2012, kunniamaininta

Rumasana

lie montako sankoa minuutin aikana. Kantoi yhden, palasi kaivolle, pumppasi rivakasti ja vesi hölskyen viipotti talolle ja kaatoi veden sammioon ja lähti hakemaan uutta. Eipä voinut häntä laiskaksi moittia. Kun hän oli kantanut veden, hän alkoi kuoria perunoita ja kuorenpalasia lenteli vimmatulla tahdilla. Kaikki sanoivat, että saisin hänestä hyvän naisen. Enpä voinut väittää heidän olevan väärässä. Mutta oli myös ongelmia... Elviira ei päästänyt minua vielä sänkyynsä. Ei puhettakaan että olisi päästänyt. Hän moiskautti minulle kunnon pusun. Pientä teerenpeliä siis. Ja olin minä kuullut kylällä, että hänellä oli muitakin kosijoita. Se minua salaa korpesi, mutta onneksi olin sukua isälleni ja osasin kätkeä oikeat tunteeni kovan, parkkiintuneen nahkani alle. En siis kysynyt Elviiralta keitä nämä muut miehet olivat. Makoilimme Elviiran kanssa heinikossa. Minulla oli heinänkorsi huulteni välissä ja toljotin aurinkoa ja pilviä. Elviira pötkötti siinä vieressäni ja hänen rintansa olivat valahtaneet hieman kainaloihin. Pukkasin sormella toisen rinnan kylkeen ja Elviira kavahti. ”Mitä hittoa sinä teet”, hän kivahti. Kohautin olkiani ja vaihdoin korren asentoa yhdestä suupielestä toiseen. ”Sen kun hipelöin”, vastasin. Sillä sitähän minä olin tehnyt. En kyllä tiennyt miksi. Miksi olin hipaissut Elviiran rintaa? Miksi miehet ylipäätänsäkään olivat kiinnostuneita rinnoista? Elviira rypisti kulmiaan paheksuvasti. ”Saat kyllä lopettaa tuollaiset temput. Hanki se työpaikka, niin saat ehkä koskea.” Katsoin häntä syrjäkarein ja siirsin sitten silmäni takaisin taivaalle. Pilvet liukuivat nopeaa taivaalla. Yksi niistä asettui

puolittain auringon eteen ja hetkeksi musta viipale varjoa verhosi meidät. Elviiralla tuli kylmä ja hän tukeutui minua vasten. Se tuntui hyvältä. ”Saatan minä vain senkin tehdä.” Sitten Elviira kierähti päälleni hajareisin ja näin hänen paitansa sisälle enkä voinut olla toljottamatta kuin pösilö. Suutelimme ja mieleni täyttyi toiveikkuudesta, mutta juuri kun oli siirtämässä käteni Elviiran lanteilta tämän pepulle, hän nousi ja sanoi lähtevänsä. Ja niin hän lähtikin ja käännyin katsomaan hänen loittonevaa hahmoa, joka halkoi pitkää heinää. Oli kulunut viikon päivät, kun olin nähnyt Elviiran viimeksi. Mietin mahtoiko hän miettiä minua. Kaipa hänellä oli aikaa sellaisellekin ajatukselle aina silloin tällöin, vaikka hänen päivänsä tuntuivatkin olevan täynnä kaikenlaisia askareita. Sitten mietin niitä miehiä, joista olin kuullut puhuttavan kylällä. Pääasiassa olin kuullut näitä juoruja supistavan kaupalla, mikä kokosi kylän ihmiset yhteen. Muutoin he paiskivat töitä, mutta kaupalla asioidessaan heillä oli aikaa vaihtaa kuulumisia. Kauppareissulla saattoi sitten kuluakin useampi tunti. Itse kauppias oli aika kiero kelmi. Monet juoruista olivat hänen aloittamia. Hän kuunteli mitä yhdellä asiakkaalla oli kerrottavanaan, poimi puheesta jonkun makean yksityiskohdan, jota hieman rukkasi mieleisekseen – niin että siitä tuli mehukas – ja kertoi sitten tämän valheen seuraavalle asiakkaalle. Ehkä juorut Elviirasta olivat tämän höntin horinoita, tuumailin pyöräillessäni kaupalle. Kauppiaan oikut eivät rajoittuneet pelkkään juoruiluun. Hänellä oli varaa valita omat asiakkaansa. Hän möi vain

ONNEKSI OLIN SUKUA ISÄLLENI JA OSASIN KÄTKEÄ OIKEAT TUNTEENI KOVAN, PARKKIINTUNEEN NAHKANI ALLE.

Rumasana

niille, jotka eivät hänelle keljuilleet. Hän sitä vastoin naljaili kaikille, se oli hinta mikä täytyi maksaa hänen kaupassa asioimisestaan. Isä lähetti minut ostamaan eväitä puusavottaan, joka alkaisi taas ensi viikolla. Pääsin kaupan pihaan, kun ykskaks alkoi kuulua pahaenteistä sihinää. Aivan niin kuin joku olisi puhaltanut ilmapallon ja antanut sitten ilman ryöpytä ulos hiljalleen. Harmikseni huomasin pyörän etukumin puhjenneen. Syy löytyi muutaman metrin päästä takaani. Kaupan pihalle oli särkynyt pullo ja minä pöljä olin ajanut suoraa sirpaleiden päältä. Kauppias tuli pihalle ja hänen otsansa rypistyi harmista hänen nähdessään minun langenneen siruihin. Hän pudisti päätään ja hänellä oli kädessään katuharja. ”Voi surku”, hän taivasteli, ”minäkö olin juuri tulossa harjaamaan sirut talteen. Edellisellä asiakkaalla tipahti maitopullo maahan vain hetkeä aikaisemmin.” Hassua, tuumailin, jos jollakulla oli vain hetkeä aikaisemmin hajonnut maitopullo pihalle, miksei maassa näkynyt jälkeä nesteestä? Ei litra maitoa nyt niin nopeaa maahan imeytynyt. Ei kauppias ollut ollut tulossa harjaamaan sirpaleita syrjään. Sen verran hyvin minä hänet sentään tunsin. Hän oli olevinaan hyvä ihminen, vaikka tiesi jopa itse itsensä ryökäleeksi. Kaikki tiesivät, mutta hän nyt oli vain yksi niitä ihmisiä joita täytyi sietää jos mieli pysyä appeen syrjässä. Tietenkin minä olin närkästynyt. Meiltä tulee kaupalle seitsemisen kilometriä ja joutuisin nyt taluttamaan pyörän takaisin. Tai odottamaan sitten linja-autoa. Mutta bussilippu maksaisi ja minulla oli rahaa vain ostoksiin, joita olin tullut kylälle tekemään. ”Minulla on paikkoja”, kauppias sanoi lakaisun lomasta. ”Sellaisia hyviä, jotka on helppo liimata. Mennään sisälle kohta katsomaan.” Asetin pyörän jalaksen varaan ja menin sisälle kauppaan. Otin säilykelihoja, koska ne säilyivät metsällä kesähelteilläkin. Otin säilykkeitä reilusti ja sitten muistin että minun täytyi

HÄN OLI OLEVINAAN HYVÄ IHMINEN, VAIKKA TIESI JOPA ITSE ITSENSÄ RYÖKÄLEEKSI. ostaa myös paikka kumiin. Kuinka paljon se maksaisi? Olin vakuuttunut siitä, että kauppias oli sirotellut siruja pihalleen aivan tahallaan. Että joku pahaa-aavistamaton höntti ajaisi niiden päältä ja kumi suhahtaisi tyhjäksi. Ja minähän ajoin ja nyt kumi oli puhki. Lehmäkello kilahti ja kauppias oli taas sisäpuolella. Hän huiski kärpäslätkällä hyönteisiä kannoiltaan. Hänellä oli silmälasit nenällään ja hän laski ne kaulassaan roikkuvan lenkin varaan. ”No niin”, hän virkkoi, ”menemmepä tänne.” Seurasin häntä sapen maku suussani. Tulimme kaupan perälle jossa oli ompelutarvikkeita ja kaiken näköistä tilpehööriä, hyödyllistä ja hyödytöntä. Kauppiaalla oli pieni lipasto jonka laatikot olivat pieniä. Hän aukoi laatikon toisensa jälkeen ja hämmensi niiden sisältöä. Kun hän oli käynyt tusinan lipasta lävitse, hän löysi oikean. ”Täällähän nuo ovat”, kauppias sanoi ja suki hiuksiaan koska ne olivat valahtaneet silmille. Hän ojensi minulle paikkasarjan. Pikkupaketin, jossa oli erikokoisia paikkoja ja liimaa. En tarvinnut kuin yhden paikan, mutta kauppias oli tietenkin toista mieltä. Hän halusi kyniä minulta hinnan kaikista paikoista. Voisin samalla vaikka korjata jokaisen talon kumisaappaan. Yritin tähdentää hänelle etten minä tarvinnut kuin yhden paikan. Eivätkä minun rahani edes ”En minä voi myydä vain yhtä paikkaa”, kauppias solkotti.

Rumasana

”Sinun täytyy ottaa kaikki tai ei mitään”, hän sanoi ja hymyili teennäisesti. Jopa vihamielisesti. Hinta oli tietenkin aivan hirvittävän suuri, koska tällä miehellä oli kylän ainoa kauppa ja hän lätki hintalappuja aivan summan mutikassa. Hänellä oli pienoinen ongelma alkoholin kanssa, niin kuin nyt tietysti miltei jokaisella tässä pitäjässä, ja pikku pierussa hän muuttui entistä pirullisemmaksi ja lätki aina vain isompia hintalappuja tuotteisiinsa. Minun oli tietenkin laitettava muutama säilyke syrjään jotta sain ostettua pyöränpaikat. Isä ei tulisi ilahtumaan, ajattelin asettaessani kaksi säilykepurkkia takaisin niille kuuluville paikoille. Menin kassalle ja kauppias asettui sen taakse. Hän hymyili taas ilkeästi. ”Sinä olet sitä Kalevin tytärtä liehitellyt”, hän sanoi ja näppäili laskukonetta. ”Oletko saanut pillua vielä?” hän piruili ja nosti katseensa laskukoneesta nähdäkseen ilmeeni. Punastuin, sillä en ollut tottunut moiseen puheeseen. En varsinkaan asioidessani kaupassa. Miehet nyt puusavotassa saattoivat käyttää sellaista kieltä, mutta varmasti siistivät suunsa tullessaan kirkolle. Liikehdin kiusaantuneesti miettiessäni, mitä vastaisin tuohon järjettömään kysymykseen. ”Me olemme vain ystäviä”, sanoin väistellen kauppiaan kovia silmiä, jotka tapittivat minua. ”Ystäviä”, kauppias pukahti halveksuvasti. ”Joku toinen nappaa sen sinulta ellet ala jo tosimielellä riiaamaan. Viet kuule Elviiran lähimpään latoon ja teet temput. Kuka ensimmäisenä polkaisee, se koko matkan ajakoot. Näin meillä päin oli tapana sanoa.” Nyökkäsin kuuliaisesti, koska kauppiasta kohtaan ei passannut käyttäytyä röyhkeästi. Muutoin saattaisivat jollakin kauppareissulla jäädä ruoat ostamatta. Ja silloin muistin!

”ET OLE KUULEMMA AINOA JOKA ON SIIHEN ELVIIRAAN HAIRAHTUNUT”, KAUPPIAS SANOI.

Isän tupakat. Ei herran jumala, jos tämä jäi ilman tupakoitaan. Hän tulisi hulluksi ja ottaisi kirveen ja alkaisi kävellä ympyrää pihalla. ”Minä en voi sittenkään ottaa pyöränpaikkoja”, sanoin hätääntyneenä. Kauppias kavensi silmiään ja hymyili pirullisesti. ”Haluatkin niitä kumihattuja

pikku-ukolle, eikö vain?” Lykkiminen oli kaikki, mitä kauppias ajatteli. Jos hän ei puhunut seksistä, hän vihjaili siitä. Oli siinä miehellä likainen mielikuvitus. ”Minä en muistanut isän tupakoita.” ”Älä helkutissa unohda Maurin tupakoita, älä helkutissa”, kauppias sönkötti ja otti tupakkaa hyllystä. Hän tiesi isän merkin, Boston. Hän laski kaiken yhteen ja ilmoitti loppusumman. Rahani eivät riittäneet, koska hän ei ollut ottanut pois pyöränpaikkoja. Ne olivat nyt pakko jättää pois laskuista. ”Ne pyöränpaikat”, sanoin ja näin tuskan kauppiaan kasvoilla, kun hän joutui siirtämään paikkansa sivuun. Hän oli varmasti yrittänyt myydä niitä jo useamman vuoden ja oli keksinyt pienen jekun, jonka avulla päästä niistä eroon. Hän näytti myrtyneeltä silittäessään rahan kassalippaaseen. ”Et ole kuulemma ainoa joka on siihen Elviiraan hairahtunut”, kauppias sanoi kostoksi siitä etten ollut ostanut hänen paikkojaan. ”Minähän sanoin, että me olemme ystäviä, luulisi menevän perille”, äyskäisin. Kauppias taputti olkapäätäni ja sanoi, että hän vain toisti sen minkä oli kuullut. Tietysti se häiritsi minua koko matkan kotiin. Kaiken lisäksi minulla oli aikaa pohtia asiaa kaikki ne seitsemisen kilometriä, jotka talutin pyörää vierelläni. Tullessani kotipihaan

Rumasana

näin isän, joka istui portailla teroittamassa viikatetta. ”Miten niin kauan kesti?” hän murahti. ”Olen odottanut tupakoita koko päivän. Tiedät ettei minulla aika kulu ellei ole tupakkaa.” Tiesinhän minä senkin, mutta kumi oli tyhjä enkä voinut pelkällä vanteellakaan ajaa. Muuten olisin rikkonut koko pyörän ja remontista olisi tullut entistä kalliimpi. Puhjennut rengas ei kelpaisi isälle selitykseksi, joten en vastannut mitään. Ojensin vain tupakat hänelle. Isä aukaisi pussin ja myöhensi tupakanpuruja. ”Jo on saatana taas kuivaa tupakkaa. Tästä saa kuin yhdet henkoset ja se on siinä.” Talutin pyörän talon seinustalle ja kapusin portaat sisään. Äiti ja sisko tekivät ruokaa. Asetuin pöytään istumaan ja otin kirjan joka oli pöydällä. Se oli joku sotatarina. Sisko tuli luokseni ja sieppaisi kirjan käsistäni. ”Sinä sekoitat minun sivun”, hän sanoi ja taittoi sivun hiirenkorvalle. Hän laittoi kirjan takaisin pöydälle. Äiti kääntyi katsomaan minua ja hänen silmänsä olivat muljahtaa päästä kun hän hoksasi säilykelihojen määrän. ”Miten noita on noin vähän”, hän tiukkasi. ”Miten niin niin vähän”, penäsin. ”Siinä on tarkalleen niin monta kuin sillä rahalla sai. Suurin osa rahasta meni tupakkaan.” ”Ennen sillä rahalla on kyllä saanut paljon enemmän”, äiti marmatti ja pyyhki käsiään esiliinaan. Hän kiirehti hellalle hämmentämään keittoa. ”Elviira kävi sinua täällä etsimässä”, hän jatkoi lieden luota. Kun kuulin hänen nimensä ja sen että hän oli käynyt kysymässä minua, sydämeni tuntui pakahtuvan. Minulle tuli kylmiä väreitä. ”Mitä – mitä hän tahtoi”, takeltelin. ”Mistä minä tiedän”, äiti pukahti. ”Ei hän sanonut mitään. Seisoi vain tuossa oven suussa vähän aikaa ja häipyi sitten mitään sanomatta. Onko hän jotenkin ujo?”

Siskoni hirnahti kirjan takaa kysymykselle. ”Ujo? Tietäisitpä vain”, sisko kyräili kirjansa suojasta ja puraisi omenaa. ”Ujolla tytöllä tuskin olisi niin montaa rautaa tulessa kuin Elviiralla on. Hänelle on kuulemma tehty aborttikin.” ”Ei tuommoista saa sanoa ääneen”, äiti hyssytteli. ”Joku ilkeä juoru vain”, hän pyöritti silmiään tyttärensä suuntaan. ”Abortti”, minä tapailin sanaa apeana. Kun kuunteli talon naisten puheita, alkoi kaivata takaisin työmiesten tuvalle, jossa kukaan ei juoruillut. Kertoiltiin vain tarinoita ja monesti työpäivän päätteeksi kaikki olivat niin naatti, etteivät enää jaksaneet puhua. Silloin olimme hiljaa. En ikinä kuullut sanottavan mitään hyvää Elviirasta. Miksi ihmiset olivat sellaisia? Puhuivat puhumasta päästyään, vaikkeivät itsekään olleet kovin häävejä. Olin kuullut siskostakin huhuja, mutta enpä viitsinyt niitä äidin kuullen ääneen sanoa. Vaikka mieli tekikin. Sisko ei peitellyt sitä, että inhosi Elviiraa. Söimme pukahtamatta sanaakaan. Isä maiskutti suureen ääneen ja talon naiset ryystivät lientä miltei yhtä kovalla äänellä. Isä kaivoi lusikalla luuydintä ja imi luun tyhjiin. Sitten hän heitti luun lattialle, koiria varten. Keitto oli ollut tulikuumaa eikä se ollut jäähtynyt millään. Suuni oli aivan arka. Menin pihalle ja olin levoton. Halusin lähteä tapaamaan Elviiraa ja ottamaan selvää minkä takia hän oli tullut katsomaan minua. Oliko hän halunnut tunnustaa jotakin? Että hänellä oli toinen mies? Mieleni myllersi ja keksin koko ajan uusia selityksiä sille, miksi Elviira oli tullut. Hän oli tullut tunnustamaan juorut todeksi. Hänellä oltiin tehty kohdunkaavinta. Oli hirveää ajatella semmoista. Rauhoittaakseni mieleni päätin mennä etsimään liiteristä paikkavehkeitä. Isä viilasi moottorisahan terää. Hän katsoi minua tuimasti. Tarkkaili minua, mutta sitten kun katseemme kohtasivat, hän painoi omansa alas. Etsiskelin paikkoja ja kun en meinannut niitä löytää, isä pukahti:

Rumasana

”Mitä sinä oikein haet?” ”Pyöränpaikkoja”, minä vastasin rauhallisella äänensävyllä. ”Katso sieltä ylähyllyltä. Siitä punaisesta kiposta.” Siinähän ne olivat. Menin työkaluineni pihalle ja kävin työhön. Se oli puolen tunnin homma ja ilta-aurinko helotti matalla kun olin saanut työn valmiiksi. Hyppäsin satulaan ja olin juuri lähdössä ajamaan Elviiran luokse, kun isä ilmestyi ulkovaraston oven suuhun ja karjaisi: ”Minne vittuun sinä nyt olet menossa? Huomenna on aikainen lähtö.” ”Menen hyvästelemään Elviiran”, huusin ja siirsin painon toiselle koivelle jolloin pyörä lähti liikkeelle ja sitten toiselle jolloin olin jo pihapiirin ulkopuolella. Isä karjui perääni. Hän se osasi olla kuumapäinen mies. Mistä lie pahapäisyytensä oli perinyt. Ei ainakaan mummolta, sillä tämä oli lauhkea kuin lehmä. Ukkia en sitten ollut ikinä tavannutkaan, joten tokkopa tuo oli vaikuttanut enemmän siihen, minkälainen poikansa oli. Jos meillä olisi ollut toinen pyörä, mies olisi varmasti lähtenyt perään. Auton rattiin hän ei viitsinyt enää kivuta koska oli ottanut naukkua pitkin päivää. Sotkin pyörällä kovaa vauhtia ja kun tulin Elviiran pihaan, huomasin että luudanvarsi oltiin asetettu ovea vasten sen merkiksi ettei ketään ollut kotona. Huomasin että talonväki oli unohtanut sulkea yhden yläkerran ikkunoista. Ajattelin, että tekisin heille palveluksen jos kävisin laittamassa sen kiinni. Talon seinustalla oli tikkaat ja raijasin ne ikkunan alle. Lähdin kiikkumaan ja tupsahdin Elviiran huoneeseen. Katsoin hänen vaatteitaan sängyllä ja nuuhkaisin hänen yöpukuaan. Tuoksu päihdytti minut. Miten joku saattoi tuoksua niin raikkaalle? Olin tottunut tunkkaiseen hajuun

joka oli työmiesten tuvalla. Pöydällä oli harja, jossa oli Elviiran hiuksia. Punaruskeita. Menin hänen piironkinsa tykö ja istuuduin. Aukaisin piirongin kannen ja katsoin kirjeitä jotka olivat yhdessä lokeroista. Tiesin, että se mitä tein oli väärin, mutta houkutus oli aivan liian suuri. Otin kirjeen ja aukaisin sen. Olin juuri livauttamassa paperia ulos, kun kuulin askeleita portaista. Johan oli markkinat, ajattelin. Tämä oli ansa. Elviira oli vain halunnut nähdä kuinka paljon halusin tietää hänen asioistaan. Askeleet lähenivät ja turha siinä oli tehdä enää itseään tyhmemmän näköiseksi ja yrittää paeta ikkunan kautta hirvittävän ryminän saattelemana. Elviira oli ovensuussa. Hänen hiuksensa olivat auki ja ne lainehtivat. Hän katsoi minua suu tiukasti supussa, muttei vihaisesti. ”Löysitkö mitään”, hän kysyi lempeällä äänellä, ”mitään vastausta niihin juoruihin joita olet minusta kuullut. Etkö tullutkin niitä etsimään? Vastauksia.” Nyökkäsin epävarmasti. Ja nielaisin. ”Uskotko sinä niihin”, hän kysyi. Pudistin päätäni. ”Miksi sitten tongit kirjeitäni?” ”Halusin vakuuttua.” ”Mistä?” ”Siitä ettei ole toisia miehiä.” Elviira käveli minua kohden. Hänen katseensa rauhoitti minut. Hän oli itse järjestänyt minut hänen huoneeseensa. Hän kuljetti sormeaan leukani alla, kunnes sormi tuli leuan kärkeen. Hän siirsi sen huulilleni. Sitten hän kävi istumaan sängylleen. Mekko paljasti hänen säärensä ja minä liikuin hänen vierelleen ja kuljetin kättäni hänen mahallaan. Silitin hänen mahaansa ja Elviira vain katsoi minua.

ISÄ KARJUI PERÄÄNI. HÄN SE OSASI OLLA KUUMAPÄINEN MIES.

Rumasana

hereillä, puoliksi nukuksissa. Pirtin pöydällä oli pulloja. Kaikki tyhjiä ja miesten silmät olivat sikkuralla ja he käkättivät jollekin mitä oli tapahtunut edellisenä iltana. Mauri oli aika totinen. Hän suutahti ja paineli ulos. Hän luuli että miehet olisivat olleet paremmissa kantimissa ja että nämä olivat käyneet viikonloppuna kotona. Mutta ei, he olivat jääneet viikonlopuksi rilluttelemaan keskenään tuvalle. Heidän kasvonsa olivat mustat, koska he eivät olleet huomanneet peseytyä koko viikonloppuna. Kämppä haisi aivan tolkuttoman pahalle ja Jari Koskivuoma käski minun keittää heille kahvia. Katsoin isä Mauria ikkunan lävitse. Hän pyöri hermostuksissaan pihamaalla. Minulla oli huono aavistus. ”No, meinaatko sinä keittää sitä kahvia”, Jari Koskivuoma penäsi, ”vai seisoa möllöttää siinä vain?” Nyökkäsin ja otin pannun ja kaadoin sakat pihalle ja kävin kaivosta vettä ja palasin tupaan. Löin muutaman klapin lappeelleen takkaan ja sytytin. Sitten siirsin pannun tulelle. Miesten alusvaatteet olivat mustat ja niissä oli reikiä. Ne roikkuivat perseen kohdalta ja kaikki tuntuivat piereskelevän ja hihittelevän. Taisivat olla hieman päissänsä vielä, arvelin ja lähdin ulos katsomaan minne isä Mauri oli mennyt. Hän teroitti sahaansa ja minä olin sitä mieltä, että kyllä minun pitäisi saada jo oma saha; ja omat rahat! En minä voinut ikuisesti isän kukkarolla käydä. Mietin minkälainen surku. En voinut ostaa edes pyörän paikkaa ilman että olisin suututtanut isääni. Kyllä minä tarvitsin omat rahani. Mutta Maurille ei puhuttu sillä tavalla. Hän vaati ehdotonta vaitioloa perheen raha-asioista. Jari Koskivuoma tuli portaille ja venytteli. Hän vaikutti onnelliselta. Ei ollenkaan kärttyiseltä, vaikka hänellä olikin kohmelo ja edessä oli rankka, lie monenko tunnin sahausurakka. Hän ei ottanut edes vastoinkäymisiä kovin tosissaan. Ne kuuluivat elämään eikä niitä kannattanut jäädä murehtimaan. Muutoin tulisi samanlaiseksi apaattiseksi murisijaksi

Suutelimme ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin kuunaan. Se varmasti johtui siitä etten ollut pahemmin pelehtinyt naisten kanssa. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun olin päässyt sängylle saakka. Elviira alkoi riisua minua ja minä häntä. Olimme ilkosillamme ja suutelimme ja pian olimme painautuneina toisiamme vasten. Elviira risti jalkansa ympärilleni ja minä piehtaroin hänen koipiensa välissä. Sitten se oli ohi ja syleilimme toisiamme läkähtyneinä. Voitte kuvitella kuinka yrmeä isä Mauri oli kun palasin kotiin. Mutta edes hänen mielialansa ei saanut kitkettyä hyvän olon tunnetta, joka oli tullut Elviiran kanssa. amulla isä potki minut hereille. Lähtisimme sahaamaan puita kunhan olisimme ensin saaneet vähän syödäksemme. Äiti paistoi läskiä pannulla ja kahvipannu muhi myssyn alla pöydällä. Otin kupin ja norutin kahvia siihen. Yritin olla ajattelematta liikaa mitä eilen oli tapahtunut. Enhän kumminkaan tietänyt varmasti mitä se oli tarkoittanut. Elviirasta ei ottanut helpolla selvää. Tai sitten olin todella hieman tyhmempi kaveri enkä nähnyt mitä oli tekeillä vaikka kaikki muut näkivätkin ja yrittivät supista korvaani. Palasin kuitenkin koko ajan siihen kun keinuimme yhdessä Elviiran sängyssä. Kuinka hän oli liikkunut allani ja painanut jaloillaan minua syvemmälle ja syvemmälle itseensä. Join kahvia välittämättä syödä ruokaa joka oli lautasella edessäni. Isä mukisi minua kiirehtimään. Meidän täytyi olla työmaalla tunnin kuluttua. Puin ylleni vaatteet ja kengät ja olin valmiina lähtemään. Nousin autoon ja ajoimme työmaalle. Matkaa kertyi viitisenkymmentä kilometriä ja isä Mauri poltteli tupakan toisensa perään ja minä yritin nukkua, mutta roudan rikkoma tie piti minut hereillä aina määränpäähän saakka. Menimme tupaan ja siellä oli miehiä jotka olivat puoliksi

Rumasana

”Koska se nuori mies ottaa sahan käteen?” ratsaille noussut mies kysyi. Olin yllättänyt siitä, että hän oli puhutellut minua. Vääntelehdin hevosen vieressä kiusaantuneesti. Minun olisi pitänyt esiintyä kuin mies, mutta tiesin, ettei isä antaisi minulle omaa sahaa. Hänen sanansa tulivat suustani: ”Ei minulla ole omaa sahaa enkä minä jaksaisikaan sahata vielä kokonaista päivää. Olen vielä vesurimies.” Mies nyökkäsi tuijottaen jonnekin kauas horisonttiin. Liekö tuo edes kuunnellut mitä minulla oli sanottavanani. Sitten hän siirsi haalean siniset silmänsä minuun. ”Selvä. Sanokaa, kun olette löytäneet sopivan sahan. Minä voin tulla tukemaan teitä sen ostossa.” Sitten mies käänsi ratsunsa ja hevonen lähti laukkaamaan metsätietä pitkin. Paarmat, jotka olivat hyörineet hevosen ympärillä, ampaisivat kimppuuni. Joskus ne olivat niin nälkäisiä, että puraisivat paidan lävitse. Huiskin kädelläni niitä loitommas, mutta ne eivät jättäneet minua rauhaan. Menin miesten luo. He olivat sytyttäneet nuotion ja kahvipannu riippui keitistangon nokassa. Tuli nuoleskeli pannua ja miehet olivat loikoneet itsensä pitkälleen kuivalle kankaalle. Otin pihkaa tihkuvan pöllin ja istahdin sen nokkaan. Isä tuli vierelleni kädet puuskassa. Hän oli nähnyt minun ja maanomistajan juttelevan. Varmasti oli nähnyt, sillä hän piti minua tuon tuostakin silmällä siltä varalta että töpeksisin jotakin ja hän pääsisi minua moittimaan. ”Mitä se ukko sanoi?” Jos sanoisin maanomistajan ehdottaneen moottorisahan ostamista, isä takuulla tulistuisi. Tämä ei varsinkaan saisi auttaa sen ostamisessa. Se olisi loukkaus, josta isäukko ei tokenisi ikinä. Jos joku moottorisahan osti, se oli ainoastaan hän. Mutta olin jo pitemmän aikaa laittanut rahaa sivuun äidin kaupparahoiksi antamista. Niin kuin silloin, kun toin kotiin vain kolme lihasäilykepurkkia, neljän sijasta. Silloinkin

MIKSEIVÄT HE ANTANEET MINUN KOKEILLA? MINULLA OLI HYVÄ SELKÄ. kuin isä Mauri. Jari Koskivuoma meni kämpän nurkalle ja kusaisi. Hän raaputti niskaansa ja kokeili sitten sänkeään. Se oli kunnon maantierosvon parta. Isä Mauri, joka tuntui olevan vihoissaan miehille, ei puhua pukahtanut eikä Jarikaan sitten viitsinyt. Hän aisti kyllä milloin kannatti vaieta. Tämä maanantaiaamu oli juuri sellainen. Lähdimme sitten metsään ja minä sain käyttää vesuria sillä aikaa kun miehet sahasivat. Monet valittivat selkiään. Oikeastaan kaikki valittivat selkiään paitsi isä Mauri, joka pysytteli vaiti, mitä nyt silloin tällöin tupisi jotakin sahalleen. Mikseivät he antaneet minun kokeilla? Minulla oli hyvä selkä. Saisivat levähtää sillä aikaa kun minä tömäyttäisin muutaman puun nurin. Maanomistaja tuli työmaalle hevosella. Hän seurasi urakan valmistumista laskeutumatta ratsailta ja hevonen käyttäytyi hermostuneesti. Se ei ollut tottunut sahojen raikunaan. Menin maanomistajan luokse ja otin hevosen samalla kun hän laskeutui ratsailta. Talutin hevosen sivummaksi ja pikkuhiljaa miehet huomasivat tulijan ja sahat hörähtelivät sammuksiin yksi toisensa jälkeen. Silitin hevosen turpaa ja taputtelin sen kylkeä. Katsoin kuinka miehet juttelivat. Sikkurasilmäiset miehet katsoivat maanomistajaa veikeä ilme kasvoillaan. Isä oli totinen ja esiintyi puhemiehenä. Hänellä oli ehkä eniten hajua siitä kuinka paljon urakka vielä veisi aikaa. Hän tunsi miehiensä työtahdin. Lopulta nämä puristivat kättä ja mies tuli luokseni ja otti hevosen.

Rumasana

laitoin vähän rahaa sivuun. Minulla oli suunnitelma niiden rahojen varalle. ”Hän sanoi, että minun olisi aika hypätä sahan varteen”, virkoin ja kaikki miehet nuotion ympärillä katsoivat miten isäukko uutiseen suhtautuisi. Hän kääri savuketta ja ensimmäinen savukepaperi repesi hänen sormiensa välissä. Hänen sormensa olivat kuivat ja halkeilleet. Eivät oikein soveltuneet pikkutarkkaan työhön. Ja niin ratkesi toinenkin savukepaperi. Lopulta hän heitti savukkeen raakileen nuotioon ja kysyi joltakulta valmista savuketta. ”Etkö sinä jumalauta usko ettei sinulla ole vielä voimaa sahata koko päivää”, isä ärjäisi saatuaan savukkeen sytytetyksi. Savua pelmahti kasvoilleni. Miehet nuotion ympärillä mulkoilivat toinen toisiaan. Minä istua jökötin pöllin nokassa ja tuijotin tulta. En katsonut isää, hänen julmistuneita silmiään. Tärisin raivosta, mutta toivoin, että näytin täydeltä viilipytyltä. Miesten edessä ei passannut alkaa kyynelehtimään. Mutta Mauri halusi minun katsovan häntä ja sanovan ymmärtäväni, mitä hän minulle oikein tolkutti. Hän tarrasi minua olkapäästä ja riuhtaisi minut pölkyltä niin että mätkähdin perseelleni maahan. Olin pitkälläni maassa ja katsoin isä Maurin silmiä, jotka tuntuivat leiskuvan suuttumuksesta. Nielaisin niiden edessä. Itku oli asettunut kurkkuuni. Nousin kyynärpäideni varaan. ”Sinä pyysit häntä ostamaan sahan, etkö pyytänytkin? Saatanan pojan nulkki!” isä Mauri mörisi hampaat irvessä. Kyynel tipahti jostakin poskelleni. Vannon ettei se tullut kyynelkanavastani. Se vain ilmestyi siihen. Silmien loimu korvensi minua sisältä ja nousin seisomaan ja lähdin kalppimaan johonkin suuntaan. Kun oli saanut raivon asettumaan, palasin taukopaikalle. Kahvitauko oli ohi ja miehet olivat siirtyneet takaisin töiden pariin. Jostakin etäältä kuului sahojen pauhua ja katkeavien puiden räksähtelyä. Tulipaikalla oli enää Jari Koskivuoma.

Tulet olivat hiipuneet ja kahvipannu oli laakean kiven päällä. ”Säästettiin sinulle kuppi kahvia”, Jari Koskivuoma nyökkäsi. Hymyilikin. Eihän hän vain alkaisi keljuilemaan siitä kyyneleestä joka oli tipahtanut jostakin? Eipä hän olisi nähnyt sitä. Moottorisahat raikasivat etäällä ja puita tömähteli kunttaan. Puhdistin kupin ja norutin siihen kahvia. En välittänyt vaikka kahvi oli hiukan sakkaista. Jari Koskivuoman moottorisaha oli maassa kyljellään ja hän kiri ruuveja. Kun hän oli kiristänyt jokaisen ruuvin, hän nousi seisaalleen ja otti moottorisahan käteensä ja nykäisi kaksi kertaa narusta. Saha hörähti, muttei lähtenyt käymään. Hän tempoi narua edestakaisin ja saha vain puksahteli. Hän pudisti päätään, mutta hän ei ollut niin kuin Mauri isä, joka olisi heittänyt sahan siinä vaiheessa nuotioon ja antanut sen hulmahtaa liekkeihin. Ei, vastoinkäymiset vain huvittivat Jari Koskivuomaa. Hän huulensa muikistuivat hymyyn ja hän kaivoi tupakkavehkeet taskustaan. Hän kääri rauhassa ja otti nuotiosta hiiltyneen karahkan ja sytytti sillä savukkeensa. Hän tarjosi tupakkavehkeitä minulle, mutta pudistin päätäni. Join kahvia hampaat irvessä ja syljin kahvinporoja suustani. ”Täytyy perhana löysätä kukkaron nyörejä ja ostaa uusi saha”, Jari Koskivuoma tuumi, ”hangoitellut vastaan jo toista viikkoa.” Nyökkäsin enkä sanonut mitään, koska ei saha oikeasti temppuillut. Se oli aika uusi peli ja Jari Koskivuomalla ei ollut ollut mitään ongelmaa sen kanssa koko savotan aikana.

TÄRISIN RAIVOSTA, MUTTA TOIVOIN, ETTÄ NÄYTIN TÄYDELTÄ VIILIPYTYLTÄ. 57

Rumasana

Hän hymyili veikeästi sanoessaan: ”Olisi siinä tietenkin hyvä peli aloittelijalle.” Äkkäsin mistä oli kysymys. Miehet olivat päättäneet, että minulle hankittaisiin saha, halusipa ukko sitä tai ei. ”Mutta etkö sinä itse tarvitse sahaa?” kysyin. ”Äh”, Jari Koskivuoma ähisi, ”minulla on toinen saha kotona. Saat tämän ränkkänän satasella. Onko sinulla rahaa?” ”On minulla”, sanoin, ”mutta miksi minä ostaisin rikkinäisen sahan? Sahan joka ei lähde edes käymään.” Jari Koskivuoma pudisti päätään ja käänsi sahan kyljelleen ja otti meisselin ja ryhtyi ruuvaamaan. Tovin kuluttua, hän suoristautui seisaalleen. Hän antoi minun vetää sahan käyntiin ja menin sen luokse ja nostin toiselle kädelle. Sitten rykäisin narusta olan takaa ja pakokaasu suhahti pakoputkesta. Saha puksutti ja kokeilin kaasua. Se kirskahti. Jari Koskivuoma myhäili. Sovimme, että ostaisin sahan kuluvan viikon perjantaina. Jari Koskivuoma ei jäisi viikonlopuksi juopottelemaan savotalle vaan lähtisi käymään kotona. Hän hakisi toisen sahansa. Niin tuli perjantai ja päivän päätteeksi Jari Koskivuoma tuli sahoineen metsästä ja luovutti sahan minulle. Valkkasin metsästä isoimman kuusen ja laitoin sahan piiloon sen perseeseen. Sitten lähdin tuvalle ja siellä isä Mauri istui pöydän ääressä ja teki paperihommia. ”Keitä kahvit”, hän komensi jyrkkäsanaisesti. Minä venyttelin jäseniäni suureleisesti. Haukottelin ja isä Mauri mulkaisi minua. ”Mikä maksaa? Hae vettä ja keitä kahvit. Maanomistaja tulee tuota pikaa.” Kun miehet olivat lähteneet tuvalta, uskalsin viimein puhua isälle niin kuin puhuin kotonani. Isä ei millään sietänyt

ajatusta, että nolaisin hänet hänen miestensä silmien edessä. Nyt kun olimme kahden, minulla oli varaa sanoa vastaan. ”Minä olen keittänyt koko viikon. Sinun vuoro.” Isän kynä pysähtyi paperilla. Hän katsoi minua ja laski kynän. Hetken hän minua mulkoili ennen kuin nyökkäsi ja nousi seisaalleen. Arveli, että kaipa minä olin ansainnut pienen hengähdystauon, olinhan karsinut vesurilla koko viikon. Hän otti kahvipannun ja lähti kaivolle. Minä seurasin perässä ja menin kuusen perseelle ja otin sahan esiin ja vedin sen käyntiin. Otin ensimmäisenä sen nimenomaisen kuusen käsittelyyn ja annoin sahajauhon suihkuta. Tuore puun tuoksu humallutti minua. Ohjasin puun kaatumaan siihen suuntaa jonne isäni oli kaikonnut, kaivolle. Puun latvus läsähtikin aivan likelle polkua, joka vei kaivolle. Isäukko joutui oikein silmä silmästä asian kanssa. Kyllä häntä korpeaisi. Sitten tepastelin tuvalle ja laitoin sahan pölkylle. Auringonvalo heijastui sahan tankista. Jäin odottamaan isä Maurin palaavan. Hän palasi vesi pannun nokasta hölskyen ja käveli ohitseni katsomatta silmiin. Menin hänen jälkeensä ja istuimme tuvassa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tovin kuluttua maanomistaja tuli tuvalle katsomaan paperitöitä isän kanssa. Hän kävi istumaan pöydän ääreen ja katsoi ulos ikkunasta. ”Poikako kuusen kaato?” hän kysyi. ”Minä sen kaadoin”, vastasin selkeällä äänellä. Isä toi kahvipannun pöytään ja laittoi sen muhimaan myssyn alle. ”Onko teillä jo oma saha?” mies kysyi. Kauko kai hänen nimensä oli. Mutta ei kukaan puhutellut häntä nimeltä. ”On minulla. Tänään ostin. Sain halvalla, kun yksi miehistä luuli, että siinä oli jokin pikkuvika. Mutta minä olin jo pitemmän aikaa katsonut, että saisin kyllä sen korjattua

”OLISI SIINÄ TIETENKIN HYVÄ PELI ALOITTELIJALLE.”

Rumasana

käden käänteessä. Onnekseni hän ei sitä äkännyt ja möi halvalla”, veistelin kuin kokenut työmies. Isä Mauri kokosi paperityöt yhteen eikä mukissut vastalauseita. Olin nujertanut hänet. Ostanut sahan omilla rahoillani. Tietenkin miehet olivat laskeneet sahan hinnaksi summan johon minulla oli varaa. Isä Mauri aisti, että kaikki olivat kääntyneet häntä vastaan. Miehet olivat lähteneet mielenosoituksellisesti kotiin eivätkä jääneet viikonlopuksi latkimaan viinaa, niin kuin isä Mauri oli toivonut. Hän olisi halunnut jäädä siksi viikonlopuksi. Mutta eipä meillä nyt ollut mitään syytä jäädä. ”Ensi viikolla jo sahaamaan”, maanomistaja kysyi toinen kulma koholla. Nyökkäsin.

ISÄUKKO JOUTUI OIKEIN SILMÄ SILMÄSTÄ ASIAN KANSSA. KYLLÄ HÄNTÄ KORPEAISI. muutaman askeleen taaksepäin. He jatkoivat taas toistensa kiertelemistä. ”Miksi he tappelevat?” kysyin. ”Minä annoin heille kummallekin rukkaset”, Elviira huokaisi. ”He ovat ne miehet joista olet kuullut kylillä. Ne jutut ovat kyllä suureksi osaksi täyttä puppua. Ovat taitaneet itse leveillä kaupalla ja juorut ovat sitten kasvaneet ja heidän on sitten täytynyt esiintyä niiden mukaisesti.” ”Jaahas”, puhahdin. ”Taitavat olla tosimielellä.” Elviira vaihtoi painon toiselle jalalle ja hamusi minun käteni omaansa. ”Mennään sisään kahville”, hän sanoi. Käännyimme kannoillamme, nousimme kolme porrasta ja jätimme tappelupukarit pyörimään pihamaalle. Illan tullen he olivat kaikonneet.

ämistelin pyörälläni kohti Elviiran kotipihaa. Moottorisaha oli tarakalla siltä varalta, että isä Mauri innostuisi sitä peukaloimaan sillä aikaa kun olin poissa. Kun olin likellä määränpäätäni, huomasin että Elviira seisoi talon portailla kädet puuskassa. Pihamaalla oli kaksi nuorta miestä. He olivat paitahihaisillaan ja tappelivat keskenään. Pyörivät kehää ja humauttivat iskuja toisiaan kohden. Minä kiersin tappelunremakan ja tulin kuistille ja laitoin pyörän seinää vasten. Huomasin, että isä Kalevi oli ikkunassa ja että hänen kasvonsa olivat hymyileväiset. Hän pudisti päätään ja katosi ikkunasta henkseleitään venytellen. Asetuin Elviiran viereen portaille. ”Minä ostin moottorisahan”, tokaisin. Elviiran suupielet nykivät. Hän yritti hymyillä vaikka oli huolestunut tappelun osapuolista. Keitä he olivat? ”Niinpä näkyy”, hän sanoi ja antoi hymyn lopultakin nousta huulilleen. Nyt miehet olivat pistäneet painiksi ja toisen pää oli toisen kainalossa. Alakynteen joutunut kaveri ei kuitenkaan luovuttanut, vaan riuhtaisi päänsä vapaaksi ja kavahti

Rumasana

PÄIVISIN HETA HEISKANEN Erkko 2012, Etelä-Savo-palkinnon voittaja

elsinkiläisten mielestä muualta tulleiden ajatukset ovat maakuntanäkövinkkeliä. Inhoan sitä sanaa. Se pääsee täysin spontaanisti korkeasti kouluttautuneiden suusta, jonka jälkeen he pyytävät kertomaan lisää. Jumalauta. Minun ajatukset ovat omiani. En pidä siitä, että kaikki kehä-3:n ulkopuolinen niputetaan yhdeksi vitun näkövinkkeliksi. En ole koskaan ymmärtänyt Rosa Liksomin halua kiroilla kirjojensa hahmojen suulla tarpeettoman paljon, sillä se vähentää jokaisen kirouksen painoarvoa tehden paskasta kakkaa ja kyrvästä kikkeleitä, mutta tämä minua kiroiluttaa. Voisi sanoa jopa, että kyllä minä tästä helsinkiläisten ylimielisyydestä mieleni pahoitin, vaikka todellisuudessa Kyrö kyllä ei ole parhaimmillaan vanhana äkäisenä ukkona. Hän ehtii sitä kyllä vielä myöhemminkin olla. Ärsyttää minua muukin. Se kun seiskaluokkalaiset pojat kysyvät: ”Mitä välii jos saimaannorppa kuolee?” Tai parikymppiset miehet ensin vetävät toisiaan turpaan ja sitten sanovat ””Et en mä viittiny stressaa.” Helvetti, se olisi voinut olla kuolemaksi kun toinen makaa maassa pää auki. Kyllä silloin on ihan okei hyvän stressatakin. Olen huolestunut siitä, kuinka vähän kansalaiset ovat

perillä yhteiskunnan menosta. Osa on ulkoistanut ajattelun muille, kuten uskonnollisille johtajille. Se on helppoa, toimii vain niin kuin yhteisö kertoo. Ja osa, he eivät vain seuraa aikaansa. Aamulla he heräävät, vievät lapset hoitoon ja menevät itse tekemään töitä ja vapaa-aikanaan he juovat pään täyteen tai keskustelevat puutarhanhoidosta sekä säästä. Sitten ovat he, jotka katsovat asiaa omasta poterostaan suomalaisina tai akaalaisina. Heillä riittää ymmärrystä turkis- ja autoalan yrittäjille, mutta ei maailmanlaajuisille ympäristöongelmille. Ja onpa niitä muitakin totuuden pakoilijoita. En halua antaa väärää kuvaa, en minä mikään miesten vihaaja ole. Tai helsinkiläisten. Ja jokainen uskokoon mihin haluaa, niin kauan kun se ei ole vahingoksi kenellekään. Tai olkoon uskomatta, jollei se ole vahingoksi muille. Satun olemaan vain ongelmakeskeinen ja rakastan yhteiskunnallisia teemoja. Niin jotta saisinko töitä? Jos ei tullut selväksi, olen kriittinen, joskus jopa vihainen nuori nainen. Lukekaa se sinne vahvuusosioon ja heikkouksiin kanssa. Ps. Ja palkkaa haluaisin kanssa.

Rumasana

VALON LAPSI MARISSA MEHR

uuli kuiski talojen korviin. Se kulki kaupungin käytävillä ja yritti löytää lisää kuulijoita tarinoilleen. Kujilla se kävi käännähtämässä, parantamassa asentoaan ennen kuin jatkoi taas toisaalle. Laajoilla aukeilla se tervehti jokaista paikalle eksynyttä ja suuntasi iloisesti matkan kohti keskustaa. Mitä lähemmäs kansallispalatsia tuuli tuli, sitä vahvemmin ilmassa alkoi haista pelko. Sitten se törmäsi edessä roikkuvaan esteeseen. Se haisteli hetken ilmassa leijuvia jalkineita, sääriä ja takin liepeitä. Ne heilahtivat sen painautuessa niitä vasten. Naru oli kiristynyt tiukaksi viivaksi. Se piti narisevaa ääntä, kun kreivi Ménieur heilui tuulen syleilyssä. Eteen, taakse. Eteen, taakse. Sammuneiden katulyhtyjen mykkä jono johdatti tuulen entiselle kuninkaan palatsille. Kukaan ei halunnut irrottaa ruumiita ja ne jotka halusivat, eivät uskaltaneet. Kuolleet olivat siellä tervehtimässä itsevaltiaan himmentynyttä muistoa. Ryhdikkäästi, aina vartiossa ja valppaina palvelemaan. Kauniissa rivissä rikottujen katulyhtyjen rinnalla.

Erkko 2012, 2. sija

ienet jalat kipittivät hurjaa vauhtia portaita alas. Tyttö näki jo oviaukon. Vikkelästi hän väisteli naisten muhkeita helmoja, miesten vöistä törröttäviä miekkoja. Enää kukaan ei lähtenyt kaupungille aseetta. Ei ollut enää moneen vuoteen. Hän pureskeli pulleaa, rohtunutta alahuultaan ja pelkäsi, ettei pääsisi rakennukseen. Se oli hänenlaisiltaan kielletty. Tungoksen käydessä liian suureksi hän kumartui ja ujuttautui takkien, kellovitjojen ja hajuvesien lomasta suoraan sisälle. Sydän rummutti tytön laihassa rinnassa. David oli julkistanut uusimman teoksensa ja kaikki olivat tulleet katsomaan sitä. Ihmiset liikehtivät levottomina, kuin tietämättä miten päin olla ja kenen kanssa puhua. Aiemmin

Rumasana

he olivat nauraneet, ihastelleet ylväitä, kreikkalaisia kaaria ja roomalaisia aiheita. Hän on kansakuntamme ääni, hän tuo kauneuden keskellemme! Niin he olivat huutaneet kuin yhdestä suusta vielä muutama vuosi aiemmin. Sitten taulujen aiheet olivat alkaneet muuttua. Ja huhut olivat alkaneet kulkea. Kuin rutto ne olivat kiertäneet suusta suuhun, kadulta toiselle, piilopaikasta piilopaikkaan ja lopulta koko kaupunki oli pidättänyt hengitystään. Mitä enemmän heidän kaltaisiaan tavattiin aamuisin rikotuista lyhtypylväistä, sitä haaleammaksi kävi heidän hymynsä. Tyttö pysähtyi. Maalaus oli salin perällä. Hän näki siitä vain yläkulman, kappaleen rusehtavaa pintaa. Tästäkin teoksesta oli huhunsa. Kuullessaan ne tyttö oli päättänyt, että hänen oli nähtävä maalaus itse. Hänen oli pakko katsoa sitä omin silmin ja tarkastaa, oliko paronittaren entisen ompelijan sanoissa perää. Tyttö luovi tiensä eteenpäin, puikkelehti aina kun näki vapautuvan kolon ihmispaljouden keskellä. Ja sitten, kuin äkkiarvaamatta maalaus aukeni hänen edessään. Se oli suuri, suorastaan valtava. Harmaan, vihreän ja rusehtavan tuhannet sävyt ottivat mittaa toisistaan ja leikkivät kuuropiiloa kankaan karhealla pinnalla. Vesihöyryä, sitä se kuvasi. Maalaus huokui kosteaa lämpöä. Teoksen painopiste oli taulun alaosassa. Valkea kylpyamme ja siinä mies. Ja siisti, miltei kaunis pistohaava rintakehässä, häivähdys verestä värjäytynyttä vettä. Maassa makasi veitsi, orpo murha-ase. Lattiaa viisti sulkakynä, melkein jo kirvonneena miehen otteesta ja toisessa kädessä kirje. Täynnä tekstiä. Mutta ennen kaikkea katsojan huomio kiinnittyi itse mieheen. Sillä mies oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Iho kuin huurteinen aamu maaliskuussa. Kasvot herkät, kosketusta kestä-

mättömät. Hän näytti ennemmin nukkuvalta kuin kuolleelta. Vain pieni lepohetki kirjeen kirjoittamisen lomassa, mitätön tauko suurten yhteiskunnallisten tehtävien keskellä. Sitä se oli. Tyttö tiesi, että tämä tulisi olemaan kauneinta, mitä hän elämässään näki. Äkkiä ajatus tuntui laahaavalta, päässä kumisi ja naisten pistävä hajuvesimeri ei tavoittanut häntä. Sanat muodostuivat hitaasti hänen sisällään. Hengitys pakkautui keuhkoihin, hän unohti hengittää. Sydän jätti lyönnin väliin, tai sitten se löi yhden ylimääräisen tahdin. Tyttö tuijotti maalausta silmät suurina. C’est papa, hänen huulensa muotoilivat. Joku tönäisi häntä. Tyttö horjahti ja säilyttääkseen tasapainonsa tarttui vieressä seisovaa takista. Kuului vihainen äännähdys, tyttö huomasi kiinnittäneensä ihmisten huomion. Hän perääntyi, niiasi ja pakeni ovea kohti.

atu oli pimeä ja hiljainen. Vain lyhtyjen alastomat rangat jatkoivat surullista partiotaan. Lasit oli rikottu jo aikapäiviä sitten, eikä kukaan enää korjannut niitä. Ei, sillä ne rikottaisiin seuraavana yönä uudestaan. Kolmen sylen päässä tärisi yksi, joka yritti vaivoin pitää kiinni heikosta elämästään ja luoda valoa kadun mukulakiveykselle. Kokonaisia kaupunginosia oli ollut valotta jo vuosia. Tytölle ja hänen kaltaisilleen se tiesi valtaa. Kuka tahansa ei uskaltanut kävellä alueella. Ihmiset eivät olleet tottuneet tuhansiin eri sinisen ja mustan sävyihin. Paitsi he. He olivat koko elämänsä kulkeneet pimeydessä. Ja sitten he olivat nousseet kapinaan. Hänen isänsä oli saanut toimia viestin viejänä vallankumouksen johtomiesten välillä. Isä oli ollut ylpeä työstään. À Marat. Tyttö maisteli sanoja. Inhon karvas suola pyrki kielelle ja sai tytön sylkäisemään. À Marat. À Marat. Niin

HÄN NÄYTTI ENNEMMIN NUKKUVALTA KUIN KUOLLEELTA.

Rumasana

Haluan päästä Davidin puheille, tyttö sanoi. Miehet katsoivat häntä ja alkoivat nauraa. Vartija päästi otteensa tytöstä ja työnsi tätä kovakouraisesti. Tyttö kaatui kiveykselle. Hän katsoi käsivarttaan, vaivoin umpeutunut haava oli auennut ja helmeili kuulaan punaisissa sävyissä. Jomottava kipu heijastui koko käsivarteen. Mene kotiisi, piika. Mitä siellä tapahtuu? kuului heidän päänsä yläpuolelta. Tyttö nosti katseensa äänen suuntaan, muttei kyennyt näkemään puhujaa. Kysykää mitä hän haluaa ja päästäkää hänet sisälle. Tarkistakaa, ettei hänellä ole teräaseita. Tyttö levitti kätensä ja vastasi silmää räpäyttämättä vartijan haastavaan katseeseen. Hän kuuli oven avautuvan ja astui miesten patistamana sisälle. Ullakolle johti kapeat, nitisevät portaat. Tyttö keräsi helmansa yhdeksi sykkyräksi ja kiipesi varovasti toiseen kerrokseen. Rakennuksessa oli pölyistä ja pimeää, vaikka aurinko oli korkeimmillaan. Jyrkkä portaikko päättyi yllättäen oveen, joka oli auki. Tyttö astui varovasti kynnyksen yli. Häntä tervehti voimakas kemikaalien tuoksu. Se kirveli silmiä ja pisteli nenää, tyttö alkoi yskiä. Suuren maalaustelineen ja kankaan takana kyyristeli laiha, kaikin puolin kurjan näköinen mies. Hänet nähdessään tyttö lakkasi yskimästä. Hänen silmissään musteni, karvas maku nousi jälleen kielelle. Hänen teki mieli sylkäistä. Käytit minun isääni. Miten sinä kehtasit käyttää isääni likaisessa maalauksessasi! Mies havahtui ja katsoi tyttöä taulun takaa. Likainen? Onko tauluni sinusta likainen? taiteilija

maalauksessa oli lukenut. Hänen isänsä oli omistettu Marat’lle. Aseteltu ammeeseen esittämään mielivaltaista pahantekijää. Tyrannia. Oliko amme sama, jossa Marat oli ottanut viimeisen kylpynsä? Sama, johon hänet oli tapettu? Vain David tiesi vastauksen. Tyttö noukki talon kulmalta maasta irronneen kivenlohkareen. Hän käveli särisevän lyhdyn luo ja tähtäsi. Lasi kirskahti, sirpaleet kilisivät pitkin katukiveystä. Se oli viimeinen. Kaikki peittyi pehmeään mustaan. Nyt he eivät voi pakottaa meitä kulkemaan valossa, tyttö ajatteli.

SIVUSILMÄLLÄ HÄN NÄKI VÄLÄHDYKSEN VEITSEN KIILTÄVÄSTÄ PINNASTA, JOKA HEIJASTI PÄIVÄNVALOA.

ven edessä ei näkynyt ketään, vartijat olivat kauempana. Tai eivät he näyttäneet vartijoilta, puvut olivat halpaa puuvillaa ja kengät rikkikuluneet. Mutta tyttö tiesi, että heillä oli veitset pukujensa suojissa. Ja tavasta, jolla he silloin tällöin vilkuilivat sisäänkäyntiä, tyttö varmistui siitä, että mies oli asunnossa. Ummehtunut löyhkä löysi tiensä tytön sieraimiin, jostain takaa kuului hevosen hirnahdus. Kun vartijoiden luo saapui nuori mies, eleistä päätellen viestintuoja, tyttö hiipi lähemmäs ovea. Hän tarttui kahvaan, mutta ovi ei auennut. Hän kokeili uudestaan. Käytti ronskimpaa otetta, mikäli puu oli vain paisunut, mutta mitään ei tapahtunut. Vahva käsi tarttui häneen ja riuhtaisi yhdellä voimakkaalla liikkeellä kauemmas. Tyttö tunsi vihlaisevan kivun käsivarressaan. Sivusilmällä hän näki välähdyksen veitsen kiiltävästä pinnasta, joka heijasti päivänvaloa. Mitä asiaa? Mies oli noin kolmekymmenvuotias, hänen silmänsä pienet ja ruskeat.

Rumasana

Mies upotti pensselit suureen ämpäriin, jossa oli vettä. Yksitellen hän ryhtyi hieromaan pensseleiden päistä väriä. Tyttö katsoi, kuinka värit sekoittuivat veteen ja levisivät viuhkoina pitkin pintaa. Ne murtuivat kukin useiksi eri sävyiksi ja muodostivat viehkeitä kuvioita. Yleensä minulla on apupoika tekemässä tätä. Luoja tietää missä se pojankloppi nyt juoksentelee, mellakoissa varmaan. Pestyt pensselit mies asetti lautakasan päälle kuivumaan. Päivä ei ollut mitenkään erikoinen. Tuskin muistan sitä. Marat’n jaloissa pyöri koira. Se ei millään meinannut lähteä, kunnes Marat potkaisi sitä. Silloin se vingahti ja jolkotti tiehensä. Tyttö polkaisi lankkulattiaa. Taiteilija nosti katseensa ja huomasi etenevänsä liian hitaasti. Isäsi oli toimittamassa viestiä. Niin, se oli hänen tehtävänsä. Hän tuli luoksemme uupuneena, hikisenä. Se iljetti Marat’a. Hän oli aina niin tarkka puhtaudesta. Jopa silloin, kun se ei hänelle kuulunut. Isäsi antoi viestin Marat’lle. Vain surkean rypistyneen kirjeen. Sinetti oli pieni ja musta. Tiesin, että kirjeen kirjoittaja oli joko arvovallaton pelkuri tai sitten piilossa. Emme koskaan puhuneet kirjeen sisällöstä. Davidin puhe katkesi, kun häneltä putosi pensseli. Hän kumartui noukkimaan sitä maasta, kunnes huomasi sen pudonneen lattialautojen välistä alempaan kerrokseen. Kun seuraavan kerran näin hänet, mellakat olivat jo nousseet. Paljon suuremmiksi kuin ikinä uskalsin pelätä. Herttua d’Hirvy ripustettiin keskusaukion valaistuspylvääseen, ja Marat oli päässyt tavoittelemaansa asemaan. Hän näytti minulle ruumiita. Niitä oli satoja, ellei peräti tuhansia. Sitten näin isäsi. Hän oli hautautunut muiden alle, vain ylävartalo ja kasvot olivat näkyvissä. Mies piti pienen tauon, kunnes jatkoi. Oli mahdotonta nähdä, mikä häneltä oli vienyt hengen. Miekka, luoti, kenties myrkky. Hän näytti täysin samalta kuin maalauksessa. Tytön kädet puristuivat nyrkkiin.

HÄN NÄYTTI MINULLE RUUMIITA. NIITÄ OLI SATOJA, ELLEI PERÄTI TUHANSIA. kuulosti loukkaantuneelta. Hänen äänensä oli hiljainen ja pehmeä. Liian pehmeä vallankumouksen äänitorveksi. Tyttö alkoi epäröidä. Ei se minusta oikeasti ole. Se on todella kaunis, tyttö vastasi. Mies näytti rentoutuvan. Vasta silloin tyttö huomasi katsoa tarkemmin ympärilleen. Huone oli täynnä tavaraa, tai ennemmin rojua. Keskellä lattiaa oli yllättäen suuri lautakasa ja sen päällä erilaisia purkkeja, jotka kaiketi sisälsivät värejä. Seiniä peitti huteranoloiset, itse tehdyt hyllyköt, joilta tavara pursui yli kuin roikkukasvit siivottomassa puutarhassa. Ikkunalasit olivat niin sameat, ettei niistä nähnyt läpi. Saadakseen kaiken mahdollisen valaistuksen taiteilija oli avannut ne selkoselleen. Nyt tuuli ilmoitti läsnäolostaan paukuttelemalla luukkuja, mutta se ei näyttänyt taiteilijaa häiritsevän. Tila muistutti kaikin puolin ennemmin varastoa kuin työtilaa. Mikä sinun nimesi on? Kun tyttö ei vastannut, taiteilija huokaisi. Ojentaisitko liinan, sieltä takaasi. Kolmannella hyllyllä, se sininen. Tyttö hämmentyi. Sitten hän kääntyi ja ryhtyi penkomaan hyllykköä. Hän tarttui liinaan ja irvisti. Se oli märkä. Hän ojensi liinan miehelle, ja tämä putsasi siihen kätensä. En koskaan tavannut isääsi, mies aloitti. Se oli vain typerä yhteensattuma. Näin hänet vain ohimennen. Ensin Bastiljin luona kuudes elokuuta. Ennen linnan purkamista.

Rumasana

Jonka teit Marat’sta, hän huomautti. Mies ponkaisi seisaalleen. Mitä haluat? hän kivahti. Se kuulosti ennemmin syytökseltä kuin kysymykseltä. Kostoa? hän lisäsi, kun tyttö ei vastannut. Ulkona teurastetaan tuhansia. Ja sinä vain maalaat, kun et uskalla muuta. Ja mitä? Maalaat kuolleita! tyttö sylki. David viskasi kädessään olleen pyyhkeen tyttöä kohti. Ele oli säälittävä, kevyt liina ei kaartanut kuin lyhyen matkan ja laskeutui ponnettomasti tytön jalkojen juureen. Mene kotikadullesi rikkomaan katulyhtyjä, kuten muutkin. Ettekö te niin tee? David huitaisi kohti ovea. Hiljaisuus laskeutui sekasortoiseen ullakkohuoneeseen. Se jäi roikkumaan lukuisista hyllyistä, tuolien selkänojista ja valui alas kuin löyhkäävä lima. David huokaisi raskaasti, hän tapaili kädellä takanaan olevaa jakkaraa ja lysähti istumaan. Mietteliäänä hän hieroi takaraivoaan. Tyttö näki, kuinka miehen katse oli nauliutunut johonkin olemattomaan, kaukaiseen pisteeseen. Oli kuin hän olisi katsellut suoraan menneisyyteen. Hän oli kaunein näkemäni ihminen, David sanoi. Sitten hän kääntyi taas tytön puoleen. Sinussa on paljon isääsi. Tunnistan nuo silmät, ja tuon leuan. Huulet ovat saman malliset. Kasvosi valot ja varjot ovat yhtä seesteiset, puhtaat. Yhtäkkiä taiteilijan valtasi levottomuus. Se oli samaa, jota tyttö näki kaduilla päivittäin. Se oli kuin katseen välityksellä tarttuva hulluus. Kuoleman tauti, joka sai ihmiset tarttumaan kuokkiin ja käymään naapureitaan vastaan. Olen täynnä virheitä. Tiedän se, mies mumisi. Hän nousi, astui askeleen taakse ja kompastui puiseen pesuämpäriin. David tarrasi tukea maalaustelineestä, mikä pudotti siinä olleen kankaan maahan. Tyttö katsoi miehen kompurointia. Sitten taiteilija kiiruhti tytön luo ja tarttui häntä ranteista. Miehen silmiin syttyi kipinä. Mutta sinulla, sinä voit vielä valita. Päättää, mitä teet. Te

olette nouseva sukupolvi. Te olette valon lapsia, taiteilija mumisi. Tyttö tunnisti tuon katseen, tuon silmissä pilkahtavan riemun, uskon ja toivon, lähes naiivin varmuuden tulevaisuudesta. Hän perääntyi niin hienovaraisesti kuin osasi ja pudisti päätään. Ei voi olla valoa enää tämän jälkeen. Kipinä Davidin silmissä sammui. Yhtä nopeasti kuin oli syttynyt. Olen pahoillani. Samassa tyttö näki vuosikymmenten painolastin maalarin silmistä. Miehen ryhti oli lysähtänyt, hiukset olivat sekaisin, hänen kämmenensä olivat liian karheat ollakseen taiteilijan. Kaikki hänen olemuksessaan ja katseessaan kuvasti äärimmäistä väsymystä. Kun näin isäsi, ajattelin ensimmäistä kertaa, onko tässä mitään järkeä. Kuva ei lähtenyt mielestäni, se tuli vastaan kokouksissa, maalatessa ja mellakoissa. Niinpä nousin seuraavana yönä ja palasin ruumisröykkiöille. Rukoilin, ettei häntä olisi vielä ehditty polttaa. Kun löysin hänet, iho kuulaana kuin kevätaamu, nostin hänet muiden seasta ja pakenin aukiolta. Taiteilija hengitti syvään. Olisin voinut menettää pääni, hän totesi. En tiennyt, missä hän piti majaa tai mistä päin hän oli kotoisin. Olin joskus kuullut Marat’n lausuvan Montparnassen viestintuojasta, joten kannoin ruumiin sinne. Piilotin sen erään kuuluisan paronittaren entisen ompelijan talon taakse, tyhjien viinitynnyreiden viereen. Toivoin miehen sukulaisten löytävän hänet sieltä. Tyttö kuunteli hievahtamatta. Sieltä hän oli isänsä löytänyt. Viinitynnyreiden luota. Toisin kuin David, hän tiesi, mihin isä oli kuollut. Hän oli pessyt isänsä ruumiin naapurin eukon avustuksella ja nähnyt siistin, tuskin huomattavan tikarin piston rinta-alassa. Vaatteet olivat tuskin lainkaan likaantuneet verestä. Tyttö havahtui taiteilijan viimeisiin sanoihin.

Rumasana

Meidän kaikkien on selviydyttävä jollakin tavalla. Ei kyse ole enää neljän vuoden takaisista tapahtumista. Vallankumous oli suuri, tyhjä illuusio. Katso, missä olemme nyt. Mies naurahti ponnettomasti. Hiljaisuus laskeutui ullakolle. Avoimesta ovesta kuului vartijoiden välinen kähinä ja hevosen kavioiden loittoneva askeltaminen.

Katso Manon, me teemme historiaa. Mies oli tarttunut tyttöä hartioista ja ravistanut hellästi. Silmissä oli pilkahtanut riemu ja vakaa usko. Me saamme nähdä uuden aikakauden. Kun olemme vanhoja, ihmiset kysyvät kuka oikein oli Ludvig XVI. Tyttö istui alas ja nojasi lyhtypylvääseen. Hän sulki silmänsä ja kuuli tuulen. Se kosiskeli miestä keveään valssiin, liehitteli tytön hiuskiehkuroita. Köysi alkoi narista, sen ääni sai kaipaamansa kaikupohjan mykistä rakennuksista. Ja tyttö ajatteli, että jos he todella olivat valon lapsia, se tarkoitti, että asiat kääntyisivät parempaan päin.

VALLANKUMOUS OLI SUURI, TYHJÄ ILLUUSIO. KATSO, MISSÄ OLEMME NYT.

evoton liikehdintä palasi kaduille auringon paetessa toisiin, rauhallisempiin valtioihin. Huojentunein mielin se jätti pariisilaiset taistelemaan yön pimeydessä. Tyttö kulki hitain askelin poispäin keskustasta, jossa kansallispalatsi ja uuden vuosikymmenen puoluejohtajat pitivät vallankumouksellisia talutusnuorassaan. Hän ei välittänyt torin laidalla tihenevästä väkijoukosta, vihaisista huudoista, mellakoista tai tulisoihduista. Ei ruumiista, lyhtypylväissä roikkuvista aatelisista, joita ilmestyi kaupunkikuvaan jokaisen normaalia synkemmän yön jälkeen. Tyttö saapui tutulle kadunpätkälle ja kuulosteli ympärillään vallitsevaa tyhjyyttä. Levottomuuksien alettua hän ei ollut törmännyt näin hiljaiseen katuun. Hän pysähtyi lyhdyn alle, nosti katseensa ja näki kiristyneen köyden. Tämä ruumis oli uusi. Se oli tuotu paikalle saman päivän aikana, ellei jo edellisenä yönä. Tyttö ojensi kätensä ja tarttui miehen nilkkoihin. Ohuen sukan läpi hän tunsi jäykän, kylmän ihon. Ainakin päivän vanha, hän tuumi. Tyttö hieroi nilkkoja hetken, kuin olisi yrittänyt saada veren taas kiertämään. Herättää ne eloon. Kaksi päivää ennen katoamistaan isä oli tullut kotiin. Tyttö oli ollut leikkaamassa lihaa, kunnes hänen otteensa oli livennyt. Tyttö oli jähmettynyt katsomaan käsivartta pitkin noruvia punaisia helminauhoja. Rivakasti isä oli leikannut keittiöpyyhkeestä kaistaleen ja sitonut tytön käden nopeasti.

Rumasana

KAIKKEIN VAIKEIN ANSSI SEPPÄNEN uni on jotain mitä voit arvostaa. niin on myös mahdollinen kykysi kävellä ja lokkien kirkuna ulkoa sisälle kantautuva ja pienet muutokset elämässä. eikä sinun tarvitse tehdä mitään, sinun ei tarvitse todistaa mitään kenellekään.

Rumasana

pyri vapauteen, ole luuseri, maleksi, katso televisiota seuraa uutisia, tunne ja puhu kun aikasi koittaa, sinun ei ole pakko tehdä mitään, koska sinun työnäsi on olemassaolo, elävänä olentona oleminen, tietäminen, tunteminen: töistä kaikkein vaikein.

Rumasana

ELÄ PUHU pyöräilin Toppilasta kohti Tuiraa ku näin tutunolosen hahmon hoippuvan suuntaani Talloushallilta päin ajattelin että ehkäpä en viitti mennä juttelemmaan, kaveri näyttää olevan päissään tai jotenki muuten sekasi olin menossa ohi, ku kuulin sen huuon: ”SAATANA!” käännyin kaveria kohti ja se jatko: ”TUTTU MIES!” ”no joo, muistanhan minä sinut, sinä oot se...” ”Kaarlo” juteltiin niitä näitä

Rumasana

”onko sulla tyttökaveria?” se kysy ”no on mulla yhenlainen... me on pikkuhilijaa tutustuttu...” ”elä puhu paskaa!” se vastas ja yritti sytyttää tupakkaa tuulessa.

Rumasana

LAPSET jos aiot jättää lapsesi päiväkotiin huutamaan itkien perääsi ja mennä itse töihin niin älä hanki lasta ollenkaan. jo niin moni sukupolvi on raiskannut lastensa sielut – ja omansa – työelämän alttarilla. jos aiot pakottaa lapsesi säännöllisyyteen, säännöllisiin nukkumaanmenoaikoihin, säännöllisiin ruokailuaikoihin, hampaidenpesuun, mihin tahansa, niin älä silloin edes ajattele lapsen hankkimista: oletat tietäväsi asiat lapsia paremmin. lapset ovat aitoja, lapset ovat viisaita, lapset tietävät aikuisia paremmin. älä pakota heitä päiväkotiin, älä pakota heitä kouluun; anna heidän opettaa sinulle jotain, anna heidän kertoa meille kaikille minkälainen yhteiskunnan tulee olla.

Rumasana

älä pakota heitä mihinkään, älä pakota heitä soittamaan nuoteista, anna heidän improvisoida ja oppia elämään ilman kellojen lyömiä sääntöjä. lapset tietävät enemmän, heitä ei vielä ole kaikkia tuhottu aikuisten näennäisen fiksuilla säännöillä. jos aiot ympätä heihin uskontoa, isänmaata ja kotia, niin älä tee heitä tähän maailmaan. Hitlerkin osasi nuo tutut valheet ulkoa. anna lasten löytää omat auktoriteettinsa. lapset ovat aitoja, epälineaarisia, äärettömiä, anna heidän luoda oma maailmansa ja pyri oppimaan heiltä. sillä meitä sotaisia tonttuja, planeetantuhoajia, ilmastonmuuttajia on täällä jo ihan tarpeeksi; anna lapsille mahdollisuus luoda jotain parempaa.

Rumasana

OSAAMISEN EVOLUUTIO MARI SILIÄMAA Ote lokakuussa julkaistusta esikoiskirjasta Napanuoralla, Torni kustantamo

ikä riski on sairastua kuolettavasti rintasyöpään? Entä influenssaan, keltakuumeeseen, malariaan, maksatulehdukseen, suolistomatoon, sydänlihastulehdukseen? Minulla ei ole harmainta aavistustakaan eikä ole koskaan ollut mitään tarvetta ottaa selvää. Toisin kuin äiti, olen kaikkea muuta kuin tautikammoinen. Pesen kädetkin vain, jos ne ovat tahmeat hiuslakasta tai pitää käsitellä presentaatiopapereita. Minussa virtaa isieni veri, joka ei seisahdu oksanraapaisusta eikä karhunkusemien mustikoiden syömisestä. Yhden asian minä kuitenkin tiedän sairauksista: raskaaksi voi tulla tuosta noin vain, ihan tupsahtamalla, ohimennen, siinä sivussa. Vahingossa, niin kuin vanha kansa sanoo. Tulla haluamatta tulla. Yhtäkkiä se, mikä eilen oli vielä tyhjä ja tarpeeton, on tänään täysi ja tarpeellinen. Jos minä saisin tietää kohdunkaulasyövästä, pernarutosta, epilepsiasta, syfiliksestä tai poliosta, olisinko minä yhtään onnettomampi? Kun minä saan tietää, että kohtu on niin terve, että se on ottanut vastaan itiön, minä en pelkää toivoa, että olisin niin sairas, ettei se olisi mahdollista. Minulla ei ole ollut koskaan haluja suorittaa meidän naisten synnynnäistä tehtävää: kantaa lapsia, ruokkia lapsia, hoivata lapsia. Jatkaa maailmaa, jumalan luomakuntaa. Minulla on jo kamera. Itse asiassa kaksi. En tarvitse lasta. En kaipaa

syytä sijoittaa ja tallentaa elämääni. Haluan pysyä paikoillani, liikkua paikoillani, olla elossa tässä ja nyt. Minulla ei ole aikaa huomiselle. Huomista ei edes ole. Tämä kaikki on sekopäistä ja itsekeskeistä. Tätä sanotaan oman navan ympärillä pyörimiseksi, ja sitä se kirjaimellisesti on: oma napa jököttää tuossa niin kuin tähänkin asti, tarpeettomasti. On olemassa vain, koska on keksitty laittaa siihen niin kuin leuka leuan paikalle ja lantio lantion paikalle. Nyt se tuijottaa minua kuin yksisilmäinen mutta tarkasti kuin vakooja. Arvioi, onko minulla aikeita ottaa ja puukottaa, lyödä hengiltä se, mihin se on jo kiinnittynyt, vetää nuora katki ennen kuin se on kunnolla edes kasvanut. On mennyt yksi päivä Pihkatie 5:stä. Vain yksi. Sen aikana olen toivonut, rukoillut, odottanut, rukoillut lisää. Olen hyppinyt, itseltäni salaa tietysti, sillä on naurettavaa kuvitella saavansa keskenmeno hyppimällä. Olen juonut pullollisen olutta mutta meinannut oksentaa saman tien. Kahvia on kulunut kannukaupalla. Kitkerää, vahvaa, pannujauhatusta keittimestä. Se on tehnyt olostani kammottavan, muttei ole hetkauttanut mahaani. Nenääni en ole pistänyt ulos enkä käynyt suihkussa. Tupakkaa olen kiskonut kaksin käsin, entistä huonovointisempana, avaamatta liesituuletinta tai ikkunaa. Pihkatie 5:n löytö ei poistu minusta.

Rumasana

HALKEAMA MUURISSA KATRI RAUANJOKI

apsena minäkin luulin olevani ehjä. Luulin, että kaikki ihmiset vaistonvaraisesti ja pakottamatta ymmärsivät minua, olivat kanssani samaa mieltä. Maailma oli lempeä tai ainakin hyväntahtoinen, meidän pihakatumme lehmuksineen ja omenapuineen siitä oiva esimerkki. Toiselta puolelta jäätelökioskiin ja toiselta kissanpenturouvan taloon rajoittuva tietoisuuteni oli kuin kenkälaatikkoon askarreltu hellyttävä kosmoksen pienoismalli. Niinpä, jos naapurissa asuva villaponchoon kääriytynyt iän rypistämä terapeutti olisi aamukävelyllään eksynyt pihallemme ja ryhtynyt selittämään viisivuotiaalle Jungin ajatuksia yhteisestä piilotajunnasta, olisin keskeyttänyt leikkini iloisesti hämmästyen: miten muutenkaan voisi olla. Kaikkihan me olimme ihmisiä, kaltaisiani. Olisin jatkanut keinumistani täysin tyynesti, maailman valtiaana kuten ennenkin. Olisin hymyillyt kilttinä tätinä pitämälleni naiselle avoimesti. Minun maailmassani pelkoa oli vain se pieni nipistys, joka keinuessa kuristi vatsanpohjaa niin, ettei vauhti päässyt liian hurjaksi. Miten onnellista. Miten pelottavan väärässä ihminen voi olla. Jälkeenpäin katsottuna lapsuuteni loppui siihen hetkeen, kun eksyin suuressa marketissa. Äiti oli jäänyt nostamaan pikkuveljeäni ostoskärryihin, pujottamaan hänen pulleita jalkojaan varovaisesti istuimen aukko-osiin, ettei helteestä nihkeä iho tarttuisi kiinni muoviseen pintaan ja raapiutuisi. Hän oli selin vain muutaman minuutin.

Ote lokakuussa julkaistusta esikoiskirjasta Muuri, Torni kustantamo

Rumasana

tuneesta taikalaatikosta saattoi kurkistaa takahuoneen salaperäiseen, kiellettyyn ilmapiiriin. Vasta silloin, kun en ollut istunut juoma-automaattia vastapäätä päivystävän sokean haitarinsoittajan vieressä esittämässä toivomuksia kuten tavallisesti, hän suostui hätääntymään. Kuulutus kaikui oudosti ja nimeni lausuttiin nopeasti kuin aikuisen ihmisen nimi. Väsynyt kassaneiti venytti ääntään ja kuulosti nuhaiselta. Minua kutsuttiin asiakkaaksi, minua kutsuttiin informaatiotiskin luokse. Silloin en vielä ymmärtänyt: he eivät halunneet paljastaa, että olin lapsi. He eivät halunneet kuuluttaa, että poninhäntäinen tyttö keltaisessa mekossa ja avojaloin oli ilman turvaa kenen tahansa vietävissä. Kuka tahansa saattoi kiertää kätensä minun käsivarteni ympärille, niin ohut se oli. Kuulutus oli virallinen ja ohi liian nopeasti, jotta olisin ehtinyt hahmottaa suunnan, mistä se kuului. Käytävät olivat pitkiä, loputtomia. Juoksin murohyllyn ja mehujen ympäri kerta toisensa perään; vuoroin toisin, vuoroin toisin päin. Vaikka viesti toistettiin aavistuksen hitaammin hetken kuluttua, aloin ymmärtää, etten löytäisi yksin tiskille. Miehen villakankaiset housut olivat tummanharmaat ja aavistuksen ryppyiset, vanhanaikaiset housut keskellä värikästä kesälahkeiden aallokkoa. Housut toivat mieleeni isoisän ja hänen turvallisen suuret kätensä, jotka nostivat minut aina kevyesti yli takapihan keväisin tulvivan ojan. Ehkä siksi kiersin käteni juuri tuon miehen jalan ympärille. Ajattelin hänen pysähtyvän ja ottavan minut mukaansa, hidastavan kulkunsa minun vauhdilleni sopivaksi. Ajattelin meidän nauravan, kun näkisimme äidin huolestuneen ilmeen: minähän olin ollut koko ajan turvallisesti seikkailemassa. Mutta villakangashousuisen miehen kasvot eivät olleet vanhat ja lempeät kuten isoisällä, ei, mies katsoi minuun alaspäin välinpitämättömästi kuin koiraan. Kuolapisara putosi hänen leualtaan harmaille housuille, kun hän aukaisi suunsa. Hän näytti minulle tupakan ja kahvin värjäämiä

SILLOIN EN VIELÄ YMMÄRTÄNYT: HE EIVÄT HALUNNEET PALJASTAA, ETTÄ OLIN LAPSI. HE EIVÄT HALUNNEET KUULUTTAA, ETTÄ PONINHÄNTÄINEN TYTTÖ KELTAISESSA MEKOSSA JA AVOJALOIN OLI ILMAN TURVAA KENEN TAHANSA VIETÄVISSÄ. Minulla oli kuuma ja ryntäsin mitään kuulematta parkkipaikan poikki pyöröovista sisälle. Kylmäkoneista hohkaava viileys sai lattian kivikatua matkivan laminaatin hiostumaan, muodostamaan viileitä pisaroita paljaiden jalkojen tallata. Lattia oli ruudukko, sen muistan, eikä ruudun reunoille saanut koskaan astua. Joka toiselle ruudulle oikea, joka toiselle ruudulle vasen jalka edellä. Hop, hop ja yhdellä jalalla kaksi ruutua kerrallaan. Välillä juoksin kevyin askelin ja väistelin kesäpäivästä hitaita isoja ihmisiä. Hop hop. Muistin äidin vasta, kun minun alkoi tehdä mieli samanlaista jäätelöä kuin vastaan tulevalla, keskittyneesti tötteröään tuijottavalla pojalla. Äiti oli astellut kauppaan linttaan astutuilla kesäkengillään ja etsinyt minua katseellaan peliautomaattien kilisevästä ryhmästä, jossa joskus seurasin vanhojen miesten tyyntä peliä aikaa vastaan. Hän oli hakenut minua rikkinäisen leikkihevosen paikkeilta ja sen oven luota, jonka raolleen unoh-

Rumasana

hampaitaan ja murisi. Hän sanoi minua rakiksi ja pikku nartuksi. Hän ravisti käteni irti reitensä ympäriltä ja sulki ranteeni kovien, ärisevien sormiensa puristukseen. Hänen hengityksensä haisi sipulille ja juhlapäivien jälkeisille aamuille. Hän ei päästänyt kädestäni irti, ennen kuin huusin Minulle ei tapahtunut mitään pahaa. Äiti ja kassaneiti löysivät minut huutoni perusteella. Pussikeittojen ja valmiskastikkeiden takaa he ilmestyivät näkyviin kasvot vääntyneinä kuin olisivat nähneet edessään ne kauhut, joita heidän päänsä oli hetki sitten loihtinut. Harmaahousuinen mies tuntui kutistuvan aikuisten saapuessa paikalle. Hän katosi nopeasti, nilkuttaen ja itsekseen mutisten uteliaaseen väkijoukkoon ympärillämme. Helpotus jähmetti kaikki aikuiset paikoilleen ja puf, hän oli kadonnut. Kohtaus oli ohi, äiti puristi minua itseään vasten ja seuraava kuulutus särähteli jo hoputtaen toisia asiakkaita kiillottoman tapaamispisteen luokse. Kaikki hyvin. Itse asiassa, kun vuosia myöhemmin kysyin äidiltä, hän oli tyystin unohtanut pikku välikohtauksemme. Mutta minä en unohtanut. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin ihmisiä olevan sekä hyviä että pahoja.

Rumasana