Huoliteltua keveyttä – JP Ahonen

Huoliteltua keveyttä

JP Ahonen huomasi uppoutuvansa sarjojensa tekoon syvemmälle ja työläämmin kuin oli ajatellut.

Teksti Jyrki Vainio, valokuva Marjaana Malkamäki, kuvat JP Ahonen

Helsingin sarjakuvafestivaalien alla JP Ahosta jännittää. Useamman vuoden suururakka, lähes 200-sivuinen Perkeros-albumi, on lopultakin valmis ja lähtemässä lukijoiden käsiin. Tekijää mietityttää, millaisen vastaanoton teos saa.

– Osaan arvata, mitä muut olisivat tehneet siinä toisin, Ahonen pohtii. – Arvaan kyllä, mistä siinä tulee palautetta.

Perkeros kertoo aloittelevan bändin takkuilevasta taipaleesta ja taiteellisen itseilmaisun palon todellisuutta mullistavasta, jopa tuhoisastakin voimasta. Tarinan keskeisiä teemoja ovat luovuuteen heittäytyminen ja omaan tekemiseen uppoutuminen. Samoin kävi myös Ahoselle itselleen: albumiprojekti kasvoi tehdessä paljon mittavammaksi ponnistukseksi, kuin alun perin oli ajatus.

– Perkeroksen oli tarkoitus olla aiempia töitäni rosoisempi ja nopeampi rykäys, Ahonen muistelee. Mutta toisin kävi. Piirtäjä päätyi itse uppoamaan syvälle ja näkemään sarjakuvan tekemisen eteen enemmän vaivaa kuin koskaan.

Ahosen viivapiirrostyö saa Perkeroksessa uutta tarkkuutta ja voimaa, se nousee hänen jo aiemminkin loistokkaan värityksensä tasolle. Sivujen kerronta kulkee sujuvasti ja ruutuihin on nyherretty loputon määrä yksityiskohtia.

– Innostuin tekemisestä itse, enemmän kuin ehkä koskaan sitten teini-iän. En ole kyllä varmaan ainakaan viiteentoista vuoteen kokenut vastaavaa, Ahonen toteaa. – Toivottavasti se innostus välittyy myös lukijalle.

– En pysty tekemään albumia per vuosi, joten toivottavasti sisältöä on niin paljon, että se kestää myös useampia lukukertoja.

Suunnitelmallista hulluttelua

Ahosen (s. 1981) sekä hänen pitkäaikaisen ideointikumppaninsa KP Alareen sarjakuvakerrontaan kuuluu improvisoinnilta tuntuva keveys. Tarinat ovat täynnä irtonaisia yllätyskäänteitä ja päättömiä vitsejä. Ahonen huomauttaa, että Perkeroksessa tämä vaikutelma on kuitenkin pettävä: tarinaa itse asiassa hiottiin hyvinkin pitkään.

– Kaikki tarinan valinnat ovat harkittuja ja tarkkaan punnittuja, niitä palloteltiin moneen kertaan edestakaisin, useamman vuoden ajan.

Albumiin on rakennettu paljon allegorista ja symbolista kuvasisältöä tarinaa tukemaan, alkaen ruutujen taustalla olevien bäkkärien moninaisista seinägraffiteista, aina siihen saakka, mikä muumihahmo esiintyy kunkin henkilön kahvikupissa.

– Myös hahmoja etsittiin aika paljon. Päähenkilö Akselilla esimerkiksi oli alussa tumma tukka, mutta sitten alkoi tuntua, että se näytti kuvallisesti liian vahvalta. Asvaltinvaaleus korosti paremmin hahmon epävarmuutta.

Toisaalta tekijäkaksikko myös halusi pitää huolen, että liika säätäminen ei tukahduttaisi koko tarinaa. Keveydestä haluttiin pitää kiinni.

– Ei me myöskään haluttu siitä mitään proge-kikkailua, Ahonen naurahtaa.

Musiikista kuviin

Perkeroksen idea lähti liikkeelle jo vuonna 2006 Ahosen ja Alareen keskinäisestä heitosta bändisarjiksen tekemiseksi. Kaksikko oli koulukavereita yläasteelta saakka ja yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin olivat aina kuuluneet sekä sarjakuvat että musiikki.

– KP oli meistä aina paitsi se parempi piirtäjä ja kirjoittaja, myös lahjakkaampi muusikko, Ahonen toteaa vaatimattomasti. – Me yritettiin tehdä joitain omia biisejä yhdessä, covereiden soittaminen ei sillä tavalla innostanut. Mutta en minä koskaan uskaltanut mihinkään bändien koesoittoihin, se jäi enemmänkin semmoiseksi omassa makkarissa fiilistelyksi.

Vuodesta 2008 lähtien Alare ja Ahonen kehittelivät tarinaa aktiivisemmin ja henkilöt ja teemat alkoivat hahmottua. Vuoden 2010 keväällä oli kasassa tekstimuotoinen käsikirjoitus. Sen pohjalta Ahonen laati kaksitoista näytesivua kustantajille esiteltäväksi: kaksi kuuden sivun pätkää eri puolilta kirjaa.

WSOY otti kirjan kustannettavaksi ja Ahonen ryhtyi haalimaan itselleen mahdollisimman paljon kaupallisia kuvitustöitä voidakseen koota edes jonkinlaista taloudellista bufferia albumin toteutuksen vaatimaa pitkää työputkea varten.

– Niin että siinä vaiheessa, kun pääsin aloittamaan Perkeroksen kuvakäsikirjoituksen tekoa vuoden 2012 alussa, olin jo valmiiksi burn outissa, hän nauraa.

Kuvakäsikirjoituksen valmistuttua Perkeroksen lopullinen piirrostyö valmistui, lopputulokseen nähden, huomattavan kiivaassa tahdissa: Ahonen piirsi tarinan vuodessa, samalla pyörittäen vakituisia lehtisarjojaan, viikoittaista Villimpää Pohjolaa ja joka toinen viikko ilmestyvää Puskaradiota.

Tavoiteaikataulu oli ollut vieläkin tiukempi, joten puristus otti koville niin henkisesti, sosiaalisesti kuin taloudellisestikin.

Oman lisänsä prosessiin toi – sekä hyvässä että pahassa – se, että Ahonen päätti käyttää albumia myös uuden työtekniikan opetteluun. Perkeroksen kuvat on toteutettu kokonaan digitaalisesti, myös viivapiirroksen osalta. Alussa laaditun kuvakäsikirjoituksen jälkeen yhtään albumin piirrosta ei ole tehty paperilla.

Alkuun uuden tekniikan omaksuminen vei aikansa, mutta juuri se lopulta oli se ratkaiseva tekijä, joka nosti lopputuloksen uudelle tasolle.

– Halusin tehdä tästä jotain erilaista kuin aiemmin, Ahonen sanoo. – Kokeilin tehdä sarjaa aluksi sekä käsin että diginä, mutta käsin piirretty näytti liikaa Villimmältä Pohjolalta.

Pitkä tekoprosessi koitui lopulta myös albumin eduksi: kuluneiden vuosien aikana Ahonen kehittyi koko ajan lisää tekijänä.

– Nyt en kyllä enää itse tajua, mitä aikanaan niissä ensimmäisissä näytesivuissa näin.

Opiskelijaelämää

Ahonen ja Alare, jonka isä oli Puupäähatulla palkittu, nuorena kuollut sarjakuvantekijä Veli-Pekka Alare, piirtelivät siis sarjakuvia yhdessä jo koulussa. Lukiovuosien jammailusarjakuvista Ahonen kokosi kaveriensa kanssa kirjan Ester Pärbergin tarinoita (2009).

Siitä huolimatta Ahonen kuitenkin kertoo päätyneensä ammattimaiseksi sarjakuvantekijäksi lähinnä vahingossa ajautuen. Kun hän opiskeli graafista suunnittelua Lapin yliopistossa, mielessä oli ennemminkin ura graafikkona.

– Vaikka piirtelinkin joitain asioita pöytälaatikkoon, en tuntenut toisia piirtäjiä, enkä ollut käynyt festareilla, Ahonen muistelee.

Pesti Aamulehden kesägraafikkona vuonna 2002 avasi kuitenkin mahdollisuuden piirroksille. Lehden viikkoliitteeseen kaivattiin sarjakuvaa ja Ahonen päätyi ehdottamaan, että tekisi sellaisen itse. Ensimmäinen sivu piti saada aikaan viikossa, vaikka mitään varsinaista ideaa sarjan sisällöstä ei vielä ollutkaan. Näin kuitenkin sai alkunsa Villimpi Pohjola. – Siinä mentiin kyllä täysin perse edellä puuhun, Ahonen puistelee päätään. – Rupesin alkuun tekemään vain geneeristä sarjakuvaa opiskelijaelämästä, ilman vahvoja henkilöitä. Mutta sitten yleisöltä saatu palaute rupesi ohjaamaan sarjan kehitystä: ensimmäisen omakustannealbumin jälkeen lukijat toivoivat enemmän hahmovetoisia tarinoita.

– Alkuun hahmot olivat myös aika samannäköisiä, olen sittemmin yrittänyt niitä hiljalleen kehittää.

Hahmojen kehittymistä tapahtui, kun sarja oli puoli vuotta telakalla Aamulehden Allakkaliitteen loputtua. Sen jälkeen sarja palasi lehden sunnuntaisivulle ja siirtyi neliväriseksi.

Ahonen alkoi rakennella sarjaan pitempiä tarinakaaria, mutta huomasi, että myös sillä oli rajansa: kuusitoista viikkoa kestävät tarinat eivät sanomalehden lukijoille oikein toimi. Ahonen kokee, että lopulta oppi ymmärtämään, miten Villimpää Pohjolaa kuuluu tehdä kasatessaan Kypsyyskoe-albumia (Arktinen banaani, 2011).

– Kokosin ensin kasaan paljon raakamateriaalia ja rupesin rakentamaan yksittäisistä jaksoista isompia kokonaisuuksia vasta kirjan taittovaiheessa, lisäten väliin uusia sivuja, Ahonen selittää. – Tulos ei ole yhtä koherentti kuin suoraan albumiksi tehty tarina, mutta kuitenkin parempi kuin vain kasa irrallisia sivuja.

Kypsyyskokeeseen Ahonen kertoo tehneensä noin 12 sivua uutta materiaalia albumia varten. Sen kautta hän oppi ennakoimaan myös tulevien kirjojen tarpeita sarjaa tehdessään. Hän koosti Pelinavaus-albumin (Arktinen banaani, 2012) kahdesta omakustanteestaan, mutta jäsenteli sisällön uudestaan, lisäten mukaan parikymmentä uutta sivua, joista noin puolet oli kokonaan uusia, puolet aiemmin albumissa julkaisemattomia.

– Sen ongelmaksi kyllä jäi, että materiaalia on niin monelta vuodelta, että niiden tyyli vaihtelee suuresti.

Poliittisia eläimiä

Koska Villimpää Pohjolaa julkaistaan lehdessä Tampereella, on Ahosen suurin yleisö myös aika Tampere-keskeistä, kun taas muualla Suomessa se rajoittuu enemmän sarjakuvia aktiivisesti seuraaviin ihmisiin. Uutta lukijakuntaa Ahonen on saanut Puskaradio-sarjalla, joka on laajentanut Ahosen ilmaisua ajankohtaiseen satiiriin – ja eläinhahmoihin.

Puskaradio-kokoelma (Arktinen banaani, 2012) on koostettu samoin opein kuin Villimpi Pohjola: sivut on jäsennetty temaattisiksi kokonaisuuksiksi ja niitä sitoo löyhä kehyskertomus.

– Ensimmäiset näytesivuni sarjasta olivat yksinkertaisia, tarkoitukseni oli tehdä siitä enemmän ideavetoista. Mutta ihan mahdottomuuksiin tämäkin on mennyt, Ahonen nauraa.

– Yritän tehdä sarjat niin täyteen gageja kuin mahdollista, jotta ne kestäisivät aikaa albumissakin, vaikka uutiset, johon ne viittaavat, olisivat jo unohtuneet. Mutta kyllä sen tekemisessä varmaan vähän vähemmälläkin voisi päästä.

Puskaradio ilmestyy Journalisti-lehdessä. Ahonen aloitti lehden piirtäjänä Ville Rannan jälkeen. Koska yleisönä ovat ammattitoimittajat, koki Ahonen alkuun painetta sarjan sisällön suhteen.

– Ajattelin, että tässä täytyisi nyt olla jotenkin erityisen sanavalmis ja nokkela. Alkuun yritin tehdä jutuista vakavampia – mutta sitten ajattelin että ”fuck it, tämmöinen mää nyt oon”, ja laitoin sarjaan enemmän omaa ääntä ja revittelyä.

Eläinhahmot juontuivat toisaalta Ahosen halusta välttää tehdä Villimpi Pohjola -toisintoa, toisaalta hänen varhaisesta kiinnostuksestaan piirroselokuviin. Mutta ne tuovat ajankohtaissatiiriin myös klassisen faabelin tuntua ja mahdollistavat sellaisten asioiden esittämisen visuaalisesti, joita tekstillä olisi vaikea sanoa.

– Niillä voi joko vahvistaa jutun teemaa, tai sitten luoda sille vastakohtia: esimerkiksi jos vahvan henkilön esittääkin heikoksi miellettynä eläimenä, se tuo siihen kontrastia.

Ahonen kokee, ettei halua piirtäjänä julistaa vahvoja teesejä, olla liian mustavalkoinen. Eläinhahmot auttavat myös esittämään mielipiteitä hieman epäsuoremmin.

Kansainvälisiä työyhteisöjä

Kansainvälisiä kokemuksia Ahoselle on kertynyt osallistumisesta Flight-antologiaprojektiin, joka kokosi yhteen nuoria sarjakuvantekijöitä ympäri maailmaa.

Ahonen törmäsi netissä Kazu Kibuishiin, joka toimi projektin päävetäjänä. Tämä kutsui hänet projektin nettifoorumille, ja sieltä edelleen sivuston suljetulle puolelle, jossa sarjojen tekijät pallottelivat tulevia ideoitaan.

– Siellä oli huippuporukkaa. Yleinen ilmapiiri oli avoin ja kannustava. Siellä korostettiin etenkin tarinan hiomisen merkitystä, kuinka se ohjaa tekemisen muita ratkaisuja. How does this work for the story? – Sitä yhteisöä on ikävä työporukkana. Ahonen teki sarjat viiteen Flight-antologiaan sekä yhteen Fablewood-antologiaan. Se ei vielä kuitenkaan ole johtanut sen merkittävämpään kansainväliseen läpimurtoon. Siihen olisi vaadittu pidempää tarinaa. Mutta nyt sellainen on Perkeroksen myötä kasassa.

– Se on kyllä vähän kummallinen juttu, Ahonen hämmästelee. – Suomessa minua pidetään ihan äärikaupallisena tekijänä, mutta Ranskaan tai Yhdysvaltoihin olen sitten jotenkin liian artsy – tai sitten liian amatöörimäinen.

– Ranskassa Lewis Trondheim sanoi minulle päin naamaa, että piirrokseni eivät ole tarpeeksi hyviä. ●