Hattu pitää luottamuksen lämpimänä – Terhi Ekebom

Hattu pitää luottamuksen lämpimänä

Terhi Ekebom palkittiin helmikuussa 2014 ansioituneesta urastaan Sarjakuvaseuran Puupäähatulla. Herttaista kuvaa, merkitysten kerroksia ja hienovaraista huumoria yhdistävä kerronnan taituri antoi Sarjainfolle hyväntuulisen haastattelun hatutusta seuranneella viikolla.

Teksti Hannele Richert, valokuvat Jaakko Seppänen

Sarjakuvataiteilijana ja kuvittajana tunnettu Terhi Ekebom (s.1971) asuu Helsingissä abiturienttityttärensä ja kihlattunsa kanssa. Kansainvälisyys on ollut itsestään selvä osa Ekebomin uraa alusta lähtien: seinämaalauksia ja installatioita on syntynyt tiloihin ja gallerioihin useassa eri maassa ja teoksia on käännetty eri kielille. Kuvien herttaisuus on vain mauste niiden pinnalla: lyhyimmänkin sarjakuvan sisältö on aina oivaltava ja käsittelee usein rohkeita aiheita.

Ekebom antaa levollisen ja viisaan vaikutelman, mutta on myös välitön ja hauska. Hän tuntuu saavan paljon aikaan vähällä vaivalla, vaikka viime vuosiin on kuulunut menestyksen lisäksi rankkoja asioita. Häneltä tekee melkein mieli kysyä elämänohjeita – ja niinhän onkin tapana, kun joku on ansioitunut, kerännyt kokemusta ja saanut tunnustusta.

Miltä Puupäähattu tuntuu?

– Ihanalta! Se on lämmin ja siinä on tilaa ajatella isosti. Puupäähattu on lupa tehdä juuri sellaista taidetta kuin haluan, siinä on uskoa ja toivoa omaan työhön.

– Niin täydellinen kuin hattu onkin, Suomen olosuhteissa siihen voisi lisätä iskunkestävyyttä siltä varalta, että joku yrittää tasapäistää, Ekebom nauraa.

Uskonpuutteen lisäksi rajoitteita voivat asettaa myös terveys ja palkkatyön kaltaiset välttämättömät asiat. Miten rajoitteiden ja tavoitteiden kanssa pysyy tasapainossa?

– Taiteilijana työskentelyyn tarvitaan lahjoja, harjoitusta ja tahtoa. Tahdon pitää olla niin voimakas, että se voittaa mahdollisen pelon. Pitää uskaltaa tehdä, vaikka pelkäisi epäonnistuvansa.

– Myös hyvä rytmi on tärkeä. Olen pyrkinyt tekemään asioita pakottamatta. Jos tekee hirveän listan asioita, jotka pitää hoitaa HETI, ei saakaan nukuttua koko yönä eikä saa tehtyä listalta juuri mitään. Mieluummin laitan kalenteriin vain yhden asian päivää kohti. Sen lisäksi voi ikään kuin ohimennen tehdä muita asioita, mutta niiden ehtimisestä juuri sinä päivänä ei voi ottaa paineita.

– Mottoni on “Köyhyys on rumaa” – se paitsi näyttää rumalta on sitä myös henkisessä mielessä. Suurin osa köyhyydestä on rakenteellista ja henkistä. Silloin, kun on vapaa ja onnellinen, elämä on rikasta eikä ihminen ole köyhä vaikkei hänellä olisi rahaa. Jos on vapaus luoda oma rytmi, niin kaikki onnistuu paljon helpommin. Saa nukkua jos nukuttaa, saa olla sosiaalinen jos haluaa, saa ahkeroida jos haluaa.

Rajoitteita on erilaisia. On ehkä helpompi hyväksyä jos taidetta jää tekemättä siksi, että joutuu esimerkiksi huolehtimaan toisista…

– Lapsesta huolehtiminen on helppo hyväksyä, sillä siitä saa niin paljon rakkautta, yhdessäoloa ja läheisyyttä. Kyllähän siinä suhteessa molemmat antavat ja saavat. Lapselle pitää vain antaa se aika. Kyse on ajasta, ja sehän on meillä kaikilla rajallinen. Silti ei saa hätäillä, vaan päinvastoin pitää rauhoittua hengittämään omaan tahtiin. Koska jokainen hengenveto on arvokas.

– Olen kehottanut tytärtäni menemään heti unelmiaan kohti. Elämä voi olla lyhyt ja valinnat kannattaa tehdä sen mukaisesti. Tyttäreni haaveilee taiteilijan urasta ja harkitsee muuttamista Vantaan Matariin, missä vanhemmillani on rivitalo. Sen toinen pääty oli lukioikäisenä ja tuoreena opiskelijana minunkin ensimmäinen oma kotini.

Minkälaista teillä oli kotona kun olit lapsi?

– Ihan kaikkea en halua kertoa... mutta oli siinä paljon hyviäkin puolia. Asuimme melkein metsän keskellä. Minulla oli hirveästi vapaata aikaa käytössäni. Ennen kuin sinne muutti muitakin lapsia, piti keksiä keinot viihdyttää itseään. Mielikuvitusta sai käyttää paljon. Kun sitten alueelle alkoi muuttaa muitakin ikäisiäni ja sain seuraa, meillä oli kymmenien lasten isoja leikkejä. Isäni oli esimerkiksi rakentanut meille leikkimökkiveneen, jolla seilasimme. Rakensimme lauttoja takapihan isoon puroon ja majoja, leikimme hirveästi ulkoleikkejä ja käytimme mielikuvitusta, se oli aivan mahtavaa.

Se oli aikaa ennen kiisteltyjä tablettitietokoneita, mutta kyllä silloinkin piti tehdä valinta TV:n katselun ja ulkoleikkien välillä...

– Telkkaria en juuri saanut katsoa, koska isä oli todella tiukka sen suhteen, ettei katsottu hömppää tai väkivaltaa. En saanut katsoa Riemukuplaa enkä Ritari Ässää. Olin ihan hulluna animaatioihin, mutta niitäkin tuli katsottua hyvin vähän.

Oletko koskaan halunnut tehdä tai teetkö itse animaatioita?

– Viimeksi tänään katsoin Muurlan opiston tarjontaa, siellä voisi opiskella animaatiota. Opiskeluaikana olisin jo ollut kiinnostunut animaation opiskelusta Taideakatemiassa, mutta sitten olisi pitänyt muuttaa Turkuun. Tyttäreni oli silloin vielä pieni ja muualla opiskelu olisi ollut siksi hankalaa. Nythän sellaiseen olisikin aikaa, mutta toisaalta en halua viettää talvea jossain kaukana kotoa. Oma koti on tullut niin tärkeäksi.

Millainen on tyypillinen työpäiväsi?

– Haluan jättää omille projekteilleni entistä enemmän aikaa. Olen pyytänyt kuvitusagentuurilta hieman pienempiä keikkoja ja teen vähän lyhyempää päivää kuin aiemmin. Sairastan välilevyrappeumatautia, jonka takia pystyn tekemään piirtelyä ja suunnittelua 4–6 tuntia päivässä. Osan töistä teen sohvalla maaten, osan tietokoneella seisten, tai istun jumppapallon päällä tai polvillani. Välillä venyttelen. Jos saan valita, teen hommia mieluiten kello 20–02 välillä. Alan olla työskentelyvireessä vasta kuuden aikoihin illalla. Yritän käydä joka päivä kävelyllä ja aloitin hiljattain myös pilateksen. Aion kasvaa sen avulla pituutta!

Lapsi joka melkein aineellistui

Viimeisimmässä albumissasi Kummituslapsi (Asema, 2013) päähenkilö erakoituu sellaisen metsän viereen, jonne henget ovat jääneet vangeiksi. Kirja alkaa japanilaisen Kokinshūn lainauksella, jossa mainitaan “Tädinhylkäysvuori”. Mihin sillä viitataan?

– Lainaus on kirjasta Keisarinnan hovineidon päiväkirja (Sugawara Takasuen tytär, Basam Books 2005), jota luin samalla kun piirsin albumia. Metsän esikuvana taas on Fuji-vuoren tyvessä sijaitseva Jukain metsä Japanissa. Siellä tehdään enemmän itsemurhia vuosittain kuin missään muualla koko maassa, ja aiemmin köyhät perheet hylkäsivät metsään lapsia ja vanhuksia, joista ei pystytty huolehtimaan. Kun aloin piirtää albumia, olin sairastunut syöpään ja kävin läpi rankkoja hoitoja. Koin olevani kuoleman rajalla. Samastuin henkilöihin, joiden tarinaa aloin kertoa: sekä lapsensa menettäneeseen naiseen että niihin hylättyihin henkiin.

– Naisen hahmo eristäytyy, muttei ole lähtenyt metsään suremaan itseään. Jos voi tarpeeksi huonosti, ei jaksa olla yhteydessä muihin ihmisiin. Shokkivaiheessa syöpää en itsekään jaksanut juuri mitään, olin todella väsynyt ja halusin vain olla rauhassa niiden voimien kanssa mitä minulla oli. En osannut jutella seuraavan kesän suunnitelmista, koska en tiennyt, näkisinkö sitä kesää. Kummituslapsen päähenkilö ei myöskään pelkää metsän henkiä, koska on jo ehkä kohdannut pahimmat pelkonsa. Kun joutuu tarpeeksi kauheaan tilanteeseen, sen jälkeen ei pelkää enää. Siinä vaiheessa on kuitenkin tärkeää, että on “pikkulintusia”, hyviä asioita joihin keskittyä.

Päähenkilöllä on kuitenkin melko ratkaisukeskeinen lähestymistapa henkiin?

– Nainen ei pelkää henkien pitämää meteliä, se vain ärsyttää häntä. Ei hän aktiivisesti etsi ratkaisua tilanteeseen, vaan ryhtyy toimeen kun mahdollisuus siihen avautuu. Ehkä nainen pystyi samastumaan henkiin, joilla ei ole poispääsyä pahasta olostaan, ja halusi auttaa niitä, koska löysi siihen keinon.

Nainen oli valmis antamaan kallisarvoiset lapsenkengät kummituslapselle, vaikkei tämä ole “oikea lapsi”.

– Niin, hän ei valanut niitä pronssiin, ei jäänyt vaalimaan kenkiä muistoesineenä. Jos kummituslapsi pystyy tuntemaan olonsa kokonaisemmaksi ja ehjemmäksi kenkien ansiosta, onhan se naisellekin hyvä asia antaa ne eteenpäin. Surevalle voi olla eteenpäin vievä hetki antaa muistoesine toisen käyttöön, jos se tuntuu sillä hetkellä oikealta. Käyttämättömät lapsenkengät ovat surun symboli, mutta ne pääsivät käyttöön ja muuttuivat joksikin muuksi.

Sekä kirjan alku että loppu ovat avoimia tulkinnalle. Etkö koe houkutusta selittää enemmän, ohjata lukijaa?

– En varsinaisesti. En tiedä kaikkea itsekään. Kirjastahan saa sellaisen vaikutelman, että kummituslapsi on hyvä, mutta mistä sen tietää! Voihan se olla hirveä räyhähenkikin. En haluaisi niin, mutta onhan silläkin varmasti salaisuutensa. Olen kyllä miettinyt, haluaisinko ehkä kertoa, mitä kummituslapselle kävi… Olen luonnostellut tulevaan Kutikutin sarjakuva-aapiseen sellaista pätkää, jossa tuo lapsi on koulussa. Jos kummitus pystyy pitämään kynää kädessä ja kirjoittamaan, niin voisiko se muuttua oikeaksi lapseksi?

Onpa helpottavaa!

– Ehkä muutkin koululaiset olisivat kummituksia, tai sitten tavallisia lapsia. Tai ehkä luokassa olisi molempia… Ei me tiedetä! En ehkä halua paljastaa luokan olosuhteita.

– Kummituslapsen toiveet ja halut ovat niin vahvat, että se pystyy tekemään asioita, joihin sen ei pitäisi kyetä. Eivät ne metsän muut, pahoinvoivat henget varmaan edes muista, mitä ne ovat aikaisemmin olleet. Päähenkilö virittää kummituksille poispääsyn metsästä pelkäämättä kostohenkiä, ja päästessään vapauteen henget häviävät, sulautuvat valoon. Tämä kummituslapsi varmaan osaisikin mennä entiseen kotiinsa, mutta eihän siellä ehkä ole enää ketään, jos lapsi on viettänyt pari sataa vuotta metsässä. Se haluaa olla lapsi, jonkun toisen olennon lapsi jota hoidetaan. Sen päämäärän se ainakin saavuttaa.

Maria miettii, Martta toimii

Kummituslapsessa hengillä on merkittävä rooli. Ovatko henget sinulle todella olemassa vai ovatko ne symbolisia tarinan elementtejä? – En voi varmuudella tietää, onko henkiä olemassa. Olen kristitty, mikä merkitsee minulle rukoilemista ja tietoisuutta siitä, etten ole kaikkivoipa. Se merkitsee myös tavoitteita ihmisenä, esimerkiksi pyrkimistä kaksoiskäskyn toteuttamiseen. Pyrin ajattelemaan hyvää ja olemaan hyvä, myös itselleni. Toistuvasti ääneen lausutut asiat muuttuvat todeksi, joten on mietittävä, mitä sanoo. Kun pyrkii hyvyyteen, on myös määriteltävä sekä hyvyyden että pahuuden käsitteet, jotta tietää mitä ne itselle merkitsevät.

– Olen pohdiskellut paljon Martan ja Marian problematiikkaa. Luterilaisuudessa painotetaan tekemistä ja työntekoa, mutta toisaalta Luther sanoi, että pelastus on mahdollinen “yksin uskosta”. Tekeminen ei siis voi olla kaiken perusta, yksistään arvokas asia. Martta on käytännöllinen tekijä, Maria taas enemmän kuuntelee eikä aina suorita. Maria olisi saattanut hyvin vaikka maalata tauluja. Molempia tarvitaan taiteen tekemiseen. Maria kuuntelee, ymmärtää ja tuottaa sisällön, Martta tekee puurtamista vaativan työn ja esimerkiksi apurahahakemukset!'

Maisemat vaihtuvat, kädenjälki pysyy

Terhi Ekebom kävi Torkkelin kuvataidelukion Helsingin Kalliossa ja opiskeli sen jälkeen Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataideopettajaksi 1990-luvun alussa. Hän kuuluu sukupolveen, jolle sarjakuva on itsestään selvästi taidetta. Hänellä on myös graafisen suunnittelijan tutkinto EVTEKistä. Painotuotteiden lisäksi hän on tehnyt muun muassa seinämaalauksia ja veistoksia. Ekebomin sarjakuvateoksissa tekniikka määrittyy aina sen mukaan, minkälainen kirjassa kuvattu maailma on. Myös Puupäähatun palkintoraati painotti perusteluissaan tekijän monipuolisuutta. Ekebom kokeilee välineitä ennakkoluulottomasti ja saa yllättävillä valinnoilla aikaan mieleenpainuvaa jälkeä. Taiteilijan omien sanojen mukaan eri välineiden suvereeniin käyttöön rohkaistiin jo kuvataideopinnoissa.

Eräänlaista Martta ja Maria -asetelmaa kuvaa myös Ekebomin esikoisalbumi A Cow’s Dream (Napa 2001). Siinä toinen sisaruksista päätyy vastuunkantajaksi, kun toinen “toteuttaa itseään”.

Teoksessa käsitellyt teemat pulpahtavat pintaan läpi Ekebomin koko tuotannon: vanhemmuus, identiteetti, rakkaus ja vastuu. Mustavalkoisin, pääosin äänettömin kuvin etenevä kertomus on tekijälle sikäli tyypillinen, ettei se välttämättä aukea heti ensi vilkaisulla. Vaikka Ekebomin teokset vaativat lukijalta tarkkaavaisuutta, ne eivät missään nimessä ole kryptisiä vaan kuvien asettelulla on kerronnallinen merkitys.

Läpimurtoteos, Timo Teräsahjon novelleihin perustuva Uusissa maisemissa (Asema 2005) kertoo nuoren pojan näkökulmasta tämän vanhempien synkistä puuhista. Pojan sulkeutuminen omaan maailmaansa, hetkellinen kaveruus ja pahat aavistukset on kuvattu kevein, tiukasti rajatuin liitupiirroksin. Päähenkilössä on tiettyä sukulaisuutta Kummituslapsen päähenkilön kanssa: molemmat pyrkivät rakentamaan itselleen siedettävät olosuhteet ympäristön ahdistavista tekijöistä huolimatta. Uusissa maisemissa on kuitenkin sikäli synkempi, ettei lapsipäähenkilöllä ole valtaa muuttaa ympärillä tapahtuvia vääryyksiä vaan hän joutuu jäämään niiden vangiksi.

Novellipituisia tarinoita sisältävä Honeymoon Island ja kuvitteelliseen sademetsään sijoittuva Voyage (Napa Books 2007 ja 2010) on raaputettu itsetehdylle raapepohjalle. Tarinoiden tragikoomiset sävyt toistuvat kuvissa, kun mustan pinnan alta paljastuu raapaisu kerrallaan sen pohjalla oleva väri-ilottelu.

Samat värit toistuivat Terhi Ekebomin näyttelyssä Puutarhassa, joka oli esillä Sarjakuvakeskuksella maalis-huhtikuussa 2014. Tällä kertaa musta oli pohjana liitutaulumaalilla tehdyissä seinämaalauksissa ja kirkkaat värit niiden päällä pastelliliitupiirroksina. Kasvillisuusteema yhdistää tavalla tai toisella kaikkia Ekebomin kirjoja. Eri teosten ruuduista oli koottu installaatioon uusiksi rajattuja “ikkunoita”, joissa valokeila olikin siirtynyt sivulla oleviin kasveihin.

Uusimmassa teoksessa (Kummituslapsi, Asema 2013) jokainen sivu on yksi ruutu. Väriskaala on kutistunut viiteen harmaasävyyn ja yleisvaikutelma on rauhallinen, jopa staattinen. Päähenkilön hahmossa on nukkemaisuutta, kuin sen asennot olisi varta vasten lavastettu ja liike pysäytetty. Ääriviivaton harmaa tussi taas sopii kuvaamaan kummituslapsen ja henkien hehkuvaa, aineetonta olemusta.

Mitä kynää käytit piirtäessäsi Kummituslasta?

– Teini-ikäisten suosimia mangatusseja. Olen käyttänyt eri merkkisiä sävysarjoja. Ostin ensimmäisen sarjan itselleni piristykseksi Kiasma-kaupasta ja ajattelin testata niitä. Piirtelin niillä kopiopaperille, vaikkei sellaista ole noille tusseille suositeltu. Valitsin viitisen eri väriä ja olen täyttänyt kyniä täyttöpulloista, muutenhan näin mittava piirrosurakka ei olisi ollut mahdollinen. Aloin piirtää kaikista vaaleimmilla sävyillä, sitten tummensin vähitellen ja lopuksi piirsin ääriviivat lyijytäytekynällä. Paperin läpi sen toiselle puolelle muodostui aika erilainen kuva.

– Piirsin tarinaa kompaktiin kokoon. Halusin, että voisin piirtää albumia eri paikoissa ja kuljetella sivuja mukanani. Niitä piirrettiinkin monessa maassa; ainakin Sveitsissä, Ranskassa, Italiassa ja Virossa. Kahviloissa, lentokoneessa… suurelta osin myös kotisohvalla. Joskus yksityiskohdat muuttuivat, koska en pystynyt vertaamaan aiemmin piirrettyyn, ja jouduin piirtämään jotakin uudestaan.

– Päähenkilön vyötärö on erittäin korkealla (korkeus vähän vaihtelee edellä mainitusta originaalien reissaamisesta johtuen), koska olen ihastunut 1800- luvun siluettiin. Alun perin hahmolla oli tarkoitus olla vielä suurempi alaosa, sellainen “synnyttäjän lantio” ja hentoinen ylävartalo. Naisen kengätkin muuttavat hieman muotoaan tarinan edetessä. Omistin samantyyliset “luistinkengät” jokunen vuosi sitten, mutta jouduin luopumaan niistä, kun ne painoivat. Jostain syystä parinsadan vuoden takainen muoti viehättää minua, vaikken itse osaa käyttää sellaisia vaatteita. Kaappeja kaivellessani huomasin ostaneeni kasapäin röyhelövaatteita, vaikken pidä niitä koskaan… herää kysymys, kenellehän niitä oikein ostan? Ehkä minulla on alitajuinen 1800-luvun sivupersoona!

– Yritin tehdä Kummituslapsen originaalit mahdollisimman valmiiksi, jotta niitä ei tarvitsisi koneella korjata. Hyvin vähän jouduinkin niitä korjaamaan. Kuvitustöitä tehdessä lopputulos muodostuu koneella ja käteen jää vain silppua.

Käsin piirtäminen aktivoi eri aivojen alueita kuin koneella työskentely.

– Niin, toisaalta kauniisiin originaaleihin pyrkiminen pitää jossain vaiheessa osata lopettaa, ettei siitä tule ulkotaiteellinen tavoite.

Valmis sarjakuva on se painotuote, originaaleja pääsee näkemään harvoin…

– Kuvien täytyy palvella tarinaa. Olin kuitenkin tosi iloinen Honeymoon Islandin ja Voyagen kauniista originaaleista. Riippuu sekä tekniikasta että aihepiiristä millainen jälki on valmista. Seuraavan tarinan teen varmaan vielä samalla tekniikalla kuin Kummituslapsen, mutta joskus haluaisin tehdä teoksen, jossa näkyvät sekä hyvät että huonot työskentelypäivät. Sellainen toteutus sopisi parhaiten omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Olisikin outoa, jos päiväkirjasarjakuvaa yrittäisi piirtää puhtaaksi. Jokin sirpaleinen fiktiivinen tarina voisi myös toimia siten toteutettuna, että tyyli vaihtelee kirjan sisällä. ●