Tove Jansson ja loputtoman etsimisen taakka

Tove Jansson: Perhe (1942). Yksityiskokoelma.

Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen © Tove Janssonin kuolinpesä

Tove Jansson ja loputtoman etsimisen taakka

Tove Janssonin (1914–2001) elämästä löytyy muumimaista seikkailua, suuria rakkaustarinoita ja tinkimätöntä taiteellista pyrkimystä.

Teksti Vesa Kataisto

Muumit ovat kaikkien tuntema ja samalla äärimmäisen harvinainen tapaus. Suomalainen fantasiasarja, jonka sanomalehtisarjakuvaversiolla oli maailmalla miljoonia lukijoita ennen kuin yksikään kotimainen lehti otti Muumeja julkaistavakseen.

Mutta eipä Tove Janssonkaan ollut tavanomainen kansalainen. Tove oli luonteeltaan ikuinen etsijä, joka suurimpien saavutustensa hetkellä kaipasi eniten omaa rauhaa. Ristiriitainen persoona, joka tahtoi jatkuvasti luoda sekä kokea uusia asioita. Nopeasti paikkaa vaihtavat onnen ja surun hetket olivat hänellä omaa suuruusluokkaansa.

Rauhanenkeli ei löydä paikkaa tappovälineisiin hukkuvan maan päältä.

Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä

Klöntistä kuvataiteilijaksi

Taiteilijaperheen lapsena Jansson oppi jo lapsena mielikuvituksen voiman. Taiteilijaisä, kuvanveistäjä Viktor ”Faffan” Jansson oli vahva persoona, ja samaa voi sanoa kuvittaja- ja karikatyristiäiti Hamista eli Signe Hammarsten-Janssonista.

Ruotsalainen Hammarsten oli pienestä pitäen innokas ulkoilmaja luontoihminen. Hän oli mukana perustamassa Ruotsin tyttöjen partioliikettä. Hovisaarnaajan tytär oli koulutukseltaan kuvaamataidon opettaja joka tapasi Janssonin opintomatkalla Pariisissa.

Vuonna 1914 he olivat naimisissa ja asettuneet Helsingin Katajanokalle asumaan. Viktorin taiteilijanura oli lähdössä nousuun ja perhe lisääntyi 9. elokuuta tyttärellä. Ham piirsi lapsesta ensimmäisen kuvan vauva-albumiin heti seuraavana päivänä, ja kirjoitti piirroksen viereen: ”Hauskaa, että saimme tytön. Mutta voi miten ruma hän on, kuin ryppyinen vanha mummo!” Vauva kulki pari kuukautta nimellä klonten eli klöntti, kunnes marraskuussa nimivaihtoehdot oli karsittu Toveen.

Ajat kääntyivät pian hankaliksi, sisällissota jätti jälkensä Faffaniin ja perheen talous onnahteli. Kesti kuusi vuotta ennen kuin Tove sai Per Olov -veljen (1920-) ja vielä toiset kuusi kunnes Lars (1926–2000) syntyi. Per Olovista tuli valokuvaaja, Lars innostui kirjoittamisesta ja Tove pyrki seuraamaan äitinsä työtä. Joskus liiankin tarkkaan. ”Tämä on huono piirros, äitini Ham sanoi. Älä kopioi minulta vaan piirrä jotain mikä on täysin sinun omaasi”, muisteli Tove äitinsä opastuksia.

Tove Jansson pilkkasi rohkeasti "ystävällismielisen valtion päämiestä" pilapiirroksissaan, mutta sota oli jo väistämätön.

Ham rakasti karikatyyrien piirtämistä ja oli luonteeltaan kuvia kumartelematon, joten hän ryhtyi avustamaan suomenruotsalaisia pilalehtiä. Ensin Fyrenia, sitten Kerberosta ja lopulta näiden pohjalta syntynyttä Garmia (1923–53), jonka Henry Rein perusti. Garm on Kerberoksen kaltainen kuolleitten valtakunnan vahtikoira, hahmo skandinaavisista Edda-runoista. Lehden nimihahmon piirsi Ham. Esikuvana oli mahdollisesti kuuluisan saksalaisen pilalehti Simplicissimuksen bulldoggi-tunnus. Garmin ilmestyminen jatkui Reinin kuolemaan asti.

Peikko pimeästä

Ham oli tyytyväinen Toven valintaan kehittää piirtäjän taitojaan ammatiksi asti, ja niinpä tyttären ensimmäinen piirros ilmestyi Garmissa jo 1929. Vuotta myöhemmin Tove lähti Tukholman taideteolliseen kouluun opiskelemaan muun muassa mainosgrafiikkaa. Hänet majoitti eno Einar Hammarstein, joka eräänä yönä yllätti Toven keittiöstä syömässä yöpalaa. Eno varoitti Tovea keittiökomerossa piileskelevästä Muumi-peikosta. Ajatus kiilusilmäisestä mustasta peikosta jäi kytemään Janssonin mieleen.

"Kaupungilla kävelevä musta muumi", 1934. Ensimmäisiä kuvia Muumipeikoista, jotka sittemmin vilahtelivat "snork"-hahmoina Garm-lehden pilakuvissa ennen oman kirjansa ilmestymistä 1945.

© Tampereen taidemuseo / Jari Kuusenaho

Tove palasi Helsinkiin 1933, ja silloin ilmestyi myös hänen esikoisteoksensa, kuvakirja Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat sekä ruotsiksi että suomeksi, tosin salanimellä Vera Haij. (Suom. uusintapainos 2014 nimellä Seikkailu merenpohjassa.)

Jansson jatkoi opintojaan taiteilijaksi Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa eli Ateneumissa, jossa isä-Viktorkin oli opiskellut. Toven päämääränä oli nimenomaisesti maalaus, koska hän totesi, ettei omaa kuvanveistäjältä vaadittavaa muodon tajua.

Oma ääni alkoi löytyä, mutta se ei koskaan kuulunut vain maalauksissa, ainakaan muotokuvissa tai asetelmissa. Janssonin taulut heräsivät henkiin vasta sitten kun niihin tuli mukaan fantasia, sisäänrakennettu kertomus jonka katsoja sai tulkita haluamallaan tavalla.

Kun Jansson halusi todella tuulettaa päätään, hän purki tuntonsa Garm-lehden piirroksiin. Euroopan taivas oli mustumassa, ja herkemmät sielut aistivat tämän nopeasti. Hitler ja Stalin olivat hahmoja, joita mikään lieka ei kauaa pidättelisi.

Tove vihasi varsinkin natsismia, jonka takia Janssonin ystäviä joutui pakenemaan maasta. Hän piirsi Hitleristä ja tämän hakaristioheistuotteista rohkeita pilakuvia, joissa diktaattori on riehuva koliikkikakara liian isoissa saappaista. Lapsillekin on lelukaupassa tarjolla vain ”heilhitleriä” hokevia nukkeja.

Rikottu elämä

Kun sota syttyi, kaikki muuttui vielä kauheammaksi. Pommitukset särkivät ihmisiä ja taloja, myös Janssonin ateljeen. Samaan aikaan elanto piti tienata kuvituksilla, kuten hilpeillä, eläinaiheisilla postikorteilla. Tove tajusi, että kaikkein kammottavimmissakin oloissa vain huumorilla on merkitystä. Se pitää järjen tallella, koska naurettavaksi tuleminen, kasvojen menettäminen on ainoa asia mitä hullut sodanlietsojat todella pelkäävät.

Janssonia arvostettiin pilapiirroksistaan varsinkin Ruotsissa, ja hän olisi voinut hyvin siirtyä Tukholmaan jatkamaan työskentelyä rauhallisissa oloissa. Tove ei kuitenkaan lähtenyt, vaan ampui rauhansanomaa omilla pilapiirroksillaan, joita ihme kyllä sensuroitiin varsin vähän.

Toivottomimpana hetkenä mieleen palasivat muumihahmot, joiden rauhallinen elämäntyylialkoi muovautua Janssonin mielessä. Muumien oma, turvallinen maailma, jonka tasapaino on vaarassa järkkyä.

”Fiktion kirjoittaminen lapsille ja jokaisessa aikuisessa elävälle lapselle vaatii suuren paletillisen lahjakkuutta. Kyvyn suorasanaisuuteen, selkeyteen ja rohkeuteen välttää teeskentelyä. Tämä pitää paikkansa erityisesti silloin, kun luodaan kuvitettuja tarinoita, joissa kuvat kertovat tarinaa samalla kuin sanatkin, ja molempien on tuettava sekä täydennettävä toisiaan sivun asettamissa raameissa. Muumitarinoissaan Tove Jansson pääsi ilahduttavan syviin tuntoihin näennäisen yksinkertaisissa puitteissa”, totesi sarjakuviin erikoistunut kuraattori, tietokirjailija Paul Gravett. Hän vieraili puhujana vuonna 2000 järjestetyssä, ensimmäisessä muumisarjakuviin keskittyneessä seminaarissa.

© WSOY / Bulls

Muumilaakson synty

Sodan päätyttyä Jansson kaivoi talvisodan aikaisen käsikirjoituksensa esille, ja muokkasi siitä kirjan Småtrollen och den stora översvämningen (1945), (suom. Muumit ja suuri tuhotulva 1991). Aihe ei jättänyt rauhaan, vaan seuraavaksi oli vuorossa ensimmäinen tekstipainotteinen teos Kometjakten (1946, Muumipeikko ja pyrstötähti 1955).

Päätyökseen Tove sai tehdä koristemaalauksia ja freskoja, mutta kirjoittaminen ja kuvittaminen jatkuivat, huolimatta siitä ettei niistä kertynyt tuloja.

Janssonin taannehtiva miesystävä, vasemmistolaisen Ny Tidin päätoimittaja Atos Wirtanen, joka oli suositellut Tuhotulva-käsikirjoituksen tekemistä valmiiksi kirjaksi, ehdotti että Jansson voisi piirtää Pyrstötähdestä sarjakuvaversion. Toven ensimmäinen julkaistu sarjakuva oli lastenlehti Lunkentuksessa 1929 ilmestynyt tarina kahdesta mittarimadosta, Prickinasta ja Fabianista.

Tämän jälkeen sarjakuvat olivat jääneet, vaikka Muumin alkumuotoja, ”snork”-hahmoja vilistikin toisinaan Garmin pilapiirroksissa. Jansson aloitti käytännössä alusta sarjakuvan perusteiden opettelun. Esimerkiksi Muumipeikko ja maailmanloppu -tarinassa tekstit olivat kuvien alla. Lukijat eivät innostuneet, ja kahden ensimmäisen muumikirjan myynti oli niin heikkoa, että edessä oli kustantajan vaihtaminen.

Trollkarlens hatt (1948) oli tekijänkin mielestä vasta oikeaoppinen Muumiteos. Janssonin taannehtiva naisystävä Vivica Bandler ehdotti teoksen muokkaamista näytelmäksi. Samaan aikaan ulkomailla kiinnostuttiin virtahepomaisista muumipeikoista. Taikurin hattu eli Finn Family Moomintroll ilmestyi englanninkielisenä vuonna 1950.

Fantasian ja satiirin jano

Toisen maailmansodan jälkeen omissa maailmoissaan eläville fantasiahahmoille oli kysyntää. Englantilaisissa sanomalehtisarjoissa ihmismäiset eläinhahmot olivat kasvattaneet suosiotaan 1910-luvulta lähtien. Mary Tourtelin Rupert-karhu (1920-) nousi lasten suosikiksi, George Studyn Bonzo-koirasta (1922-) tuli suuri menestys myös oheistuotemarkkinoilla, ja hahmo tuli tutuksi Suomessakin.

Amerikassa esimerkiksi Mikki Hiiren seuraan ilmestyi tulevaisuuden mies Eka Vekara (1947), ja Disneyllä aloittanut Walt Kelly loi 1948 Okefenokeen suon satiirisine eläinhahmoineen, jotka eivät kaihtaneet poliittisia kommentteja.

Britanniassa lähimmäs pääsi jazz-muusikko Wally ”Trog” Fawkesin piirtämä ja muun muassa koomikko Barry Tookin käsikirjoittama Flook. Daily Mailissa ilmestynyt Flook oli kuin kahdella jalalla kävelevä karvainen possu, hiukan Teletappeja muistuttava kielinero, joka kykeni muuttamaan muotoaan. Flook (1949–85) oli aluksi lasten seikkailusarja, mutta kääntyi pian ironian ja satiirin puolelle.

Jotain samankaltaista oli Associated Newspaper Syndicaten johtaja Charles Suttonin mielessä, kun hän kirjoitti Tove Janssonille tammikuussa 1952 ja ehdotti muumien muovaamista sanomalehtisarjakuvaksi.

Jansson noudatti annettuja kerronnallisia sääntöjä, ei pilkannut uskontoa eikä kuningatarta ja inhosi jo valmiiksi politiikan käsittelemistä missään muodossa.

Jansson oli tuolloin heikossa taloudellisessa tilanteessa, tauluja meni oravannahkakauppana ja erilaisten kirjankuvitusten, korttien jne. piirtäminen sai Toven tuntemaan itsensä ”tussiruiskuksi”.

Äkkiä saapuu kirje Suttonita, jossa kuvaillaan ajatusta kiinnostavasta strippisarjasta, joka ei olisi vain lapsille suunnattu, ja joka Janssonin hahmojen kautta satirisoisi ”niin sanottua sivistynyttä elämänmuotoa”.

© Wally Fawkes / Daily Mail

Jokainen peikko on laulun arvoinen

Ajatus, että tarvitsisi piirtää ”vain” kuusi sarjaa viikossa ja tienata sillä enemmän kuin kaikenlaisella silppupiirrännällä vaikutti riemastuttavalta. Jäisihän silti varmasti aikaa maalaamiselle ja kirjoittamiselle. London Evening News oli maailman suurin iltapäivälehti, joten tulo olisi varmaa.

Kuten alkuun olikin, mutta Janssonin levottomalle luonteelle ei tämänkaltainen liukuhihnatyö pitemmän päälle sopinut. Kaksi vuotta kestäneen kouluttautumisen jälkeen muumisarjakuva alkoi ilmestyä vuonna 1954. Jansson noudatti annettuja kerronnallisia sääntöjä, ei pilkannut uskontoa eikä kuningatarta ja inhosi jo valmiiksi politiikan käsittelemistä missään muodossa.

Tove Janssonin aikana sarjakuvassa pääosassa olivat perhekeskeisyys sekä normeista poikkeavat hahmot, kuten pakkomielteiset Kultaisen hännän palvojat, sympaattinen rosvo Haisuli, hempeä poliisimestari, aatelisuuttaan inhoava mutta hyvistä oloista nauttiva markiisi Mongaga, alistettu palvelijatyttö Miska ja tämän vain kissoista pitävä koira Surku.

Tarinoiden rakenne on aivan erilainen kuin muumikirjoissa, ja Tove tajusi pian ettei hän mitenkään ehdi tehdä niin huolellista työtä kuin olisi halunnut, varsinkaan jos kaikki pitäisi keksiä itse. Niinpä mukaan tuli veli Lars, joka ensisijaisesti kirjoittajana oli tottunut tarinavetoisempiin ratkaisuihin.

Kun sopimus meni katkolle, Lars otti myös Muumien piirtämisen kontolleen. Hän teki sarjasta seikkailullisemman. Muumit saivat aikakoneen, kohtasivat agentteja James Bondin hengessä ja päätyivät sekoilemaan etelänlomalle Torrelorcaan. Toki mukaan mahtui hempeämpiäkin jaksoja, kuten rihkamaan mieltyneiden Hosulin ja Suskan aviokriisitarina Nappeja ja avioliittoja (1962).

Kun päivittäisen sarjan taakka oli väistynyt, Tove valitsi kuvittamisen. Hän laati ruotsalaiselle kustantajalle kuvat oman innoittajiensa teoksiin. Ensin oli vuorossa Lewis Carrollin outo runoelmateos Kraukijahti (1959), sitten J. R. R. Tolkienin Hobitin (1962) vuoden 1973 Lohikäärmevuori-suomennos. Tätä seurasi vielä Carrollin klassikko Liisa Ihmemaassa (1966).

Tuulikki Pietilä rakensi kolmiulotteisia dioraamoja Muumilaakson tapahtumista.

© Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Lopulliset asetelmat

Yksityiselämäkin oli ehtinyt muuttua paljon. Isä Faffan oli kuollut 1958. Pitkä, usein mielipiteiden eroavuuden takia riitainen suhde ehti kehittyä loppua kohden ymmärtäväisemmäksi puolin ja toisin. Pahimmillaan Viktor Janssonilla oli vaikeuksia hyväksyä naisia muuten kuin patsaidensa malleina. Toven roolista isän teoksissa on muistona esimerkiksi kevään hengetär Convolvusta kuvaava veistos (1931) Kaisaniemen puistossa. Jansson kirjoitti isästään teoksissa Bildhuggarens dotter (1968, suom. Kuvanveistäjän tytär 1969) ja Dockskåpet (1978, suom. Nukkekaappi 1980). Nukkekaappi sisältää lisäksi Janssonin omakohtaisen novellin ”Sarjakuvapiirtäjä”.

Tove oli myös löytänyt pysyvän elämänkumppaninsa, taidegraafikko Tuulikki Pietilän (1917–2009) eli Tuu-tikin, jonka kanssa hän matkusteli runsaasti ja vietti kesät rakkaan meren rannalla Klovharun saarella viimeisiin vuosiinsa asti.

Muumibisnes paisui, ja Jansson pysytteli mukana minkä jaksoi. Vaikka sarjakuvien teko olikin ollut uuvuttavaa, ei Tove koskaan hylännyt hahmojaan. Veli Lars ja myöhemmin tämän tytär Sophie kehittivät muumien tuotteistamista niin, että hahmot ovat nykyisin Suomen tärkein immateriaalinen vientituote.

Muumikirjoja ilmestyi vielä Hamin kuolinvuoteen 1970 asti. Ne kävivät vähitellen synkemmiksi, Janssonin nuoruuden suosikkikirjailija Edgar Allan Poen vaikutus on ilmeinen. Tietenkin kirjoja toivottiin lisää, mutta päätös oli ehdoton. Silti, niin kauan kuin voimia riitti, Jansson vastasi kaikenikäisten ihailijakirjeisiin.

Äidin kuoleman jälkeinen Toven loppuelämän tuotanto on eräänlaista tilintekoa ja -päätöstä, johon sisältyvät niin aikuisille suunnatut kirjat, taulut kuin Pietilän kanssa toteutetut muumidioraamatkin, joihin viimeinen Janssonin muumikirja, Skurken i Muminhuset (1980, suom. Outo vieras Muumitalossa) perustuu.

Tampereen taidemuseo sai lahjoituksena suuren osan alkuperäisestä muumimateriaalista, kuten Muumitalon pienoismallin ja sarjakuvastrippien säästyneet luonnokset. Lähitulevaisuuden toiveisiin jää, että Tove Janssonin perintö pääsee aikanaan omaan, hänen tuotantoaan kunnioittavaan museoon. ●

Tove Jansson -näyttely Ateneumin taidemuseossa on osa Helsingin 29. sarjakuvafestivaalien ohjelmistoa ja avoinna 7.9.14 asti. Lähteet: Karjalainen, Tuula: Tee työtä ja rakasta. Tammi 2013. Tolvanen, Juhani: Muumisisarukset. WSOY 2000. Westin, Boel: Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä. Schildts 2008. Kruskopf, Erik: Boken on Ham. Schildts 1994. www.paulgravett.com