Ain laulain ryöstös tee lukunäyte

Ain laulain ryรถstรถs tee SUOMENTANUT VEIJO KIURU

Kustantamo S&S Helsinki

Sarjassa aiemmin ilmestyneet: Kakkua, kiitos! 2014 Ryöstön hetki kullan kallis 2015

Ruotsinkielinen alkuteos Rån och inga visor Bokförlaget Forum, Stockholm, Sweden © Catharina Ingelman-Sundberg 2016

by Agreement with Grand Agency.

Kustantamo S&S Kansi: Maria Taari Taitto: Jukka Iivarinen / Vitale Ay Painopaikka Bookwell Oy, Porvoo 2017 ISBN 978-951-52-4022-4

Kaikille ihanille lukijoilleni, jotka ovat tukeneet minua monien vuosien ajan!

Pankin ryöstäminen on parasta spiidiä!

(Märtha, 72 vuotta)

Esinäytös Vanha rouva pani samppanjapullon viilenemään ja sulki jääkaapin oven. Pankkiryöstön jälkeen oli aina mukava juhlia, mutta silloin samppanjan piti olla kylmää.

Märtha Anderson hyräili hiljaa itsekseen pannessaan keittiönpöydälle tarjottimen, viisi korkeaa samppanjalasia ja vähän pikkupurtavaa. Sitten hän meni makuuhuoneeseen laittautumaan yöllistä seikkailua varten. Pukeutuessaan hän kävi suunnitelman läpi päässään vielä viimeisen kerran. Tasan kahden tunnin päästä Keinutuoli­ kopla iskisi jälleen, ja se tekisi tähänastisista kaikkein huimimman rikoksensa. Hän noukki eteisen pöydältä mukaansa avaimet ja astui pimeyteen.

7

1 Kun roska-auto pysähtyi pankin edustalle, kukaan ei reagoinut. Ei silloinkaan, kun imuletku laskettiin alas ja kytkettiin jätekuiluun.

Kello oli 04.30 aamulla, eikä kukaan Tukholman kaduilla liikkuvista ollut kiinnostunut roskista. Paitsi Keinutuolikopla. Taivasta valaisi salama, ja nuo viisi eläkeläistä katsoivat tyytyväisinä toisiaan. Juuri ukkosta he olivat odottaneet. ”Kas niin”, Märtha sanoi ja katsahti ison pankkipalatsin suuntaan. ”Pankit eivät pidä siitä, että sieltä ottaa rahaa. Mutta nyt saavat totta tosiaan nähdä kunnon jutun!”

Hän sormeili jäteimurin ohjauspaneelia ja katsoi ulos tuulilasin läpi. Jäteautoon mahtui yhdeksän tonnia tavaraa. Pankkiholvin sisältö mahtuisi ilman muuta. Nyt oli vain saatava kaikki autoon. ”Okei, tässä teille irtonaamat”, Märtha sanoi ja antoi parrakkaan Pavarotti-naamarin Nerolle, virnistävän Elton Johnin Haravalle ja sileäihoisen Brad Pitt ‑naamarin Stinan pojalle Andersille. ”Menkäähän siitä sitten, ja onnea matkaan!” ”Entä minä?” Anna-Greta huomautti ja kurottui ottamaan hymyilevää lateksista Margaret Thatcheria. ”Ai niin”, Märtha mutisi ja ojensi naamarin.

Tulevat rikolliset panivat irtokasvot päähänsä, poistuivat autosta ja asettuivat asemiinsa kadulle, kun Märtha ja Stina jäivät istumaan paikalleen. No nyt!

Jalkakäytävällä seisova Nero taputti tyytyväisenä jätehuoneeseen johtavaa putkea, kohensi työvaatteitaan joissa oli rinnassa logo 9

HUIMAAVAN PUHDASTA ja lähti kohti ulko-ovea. Huomattavasti nuorempi Anders samasta firmasta tuli perässä kahden roskamiehen kanssa, ja toiset odottivat hetken ennen kuin menivät perässä. Haravalla oli tuttuun tapaan huivi kaulassaan, ja kollega Anna-Greta, jolla oli leveä huopahattu päässään, otti näön vuoksi tukea kepistään.

(Se oli muuten vieläkin hiukan vääntynyt sen kerran jäljiltä, kun hän oli ottanut sen mukaansa Grand Hôtelin höyrysaunaan. Mutta se oli hänen lempikeppinsä.) Ystävykset katsoivat taivaalle. Tummia raskaita pilviä, salamoiva valonkaje ja muutama ensimmäinen sadepisara. Näytti lupaavalta.

Hapuileva, harmaa sade alkoi langeta maahan, ja talot muuttuivat hämärässä tummiksi hahmoiksi. Monikaan ei pystynyt näkemään kadulla liikkuvia hahmoja, saati tunnistamaan heitä. Tämä sopi mainiosti. Nero näppäili ulko-oven koodin ja piti herrasmiesmäisesti ovea auki toisille. ”Älkääkä unohtako olla hiljaa. Tässä talossa on ihmisiä nukkumassa muutamaa kerrosta ylempänä”, hän muistutti. ”Ilman muuta, me ollaan hipihiljaa”, Anna-Greta sanoi jylisevällä äänellään. Hänellä ei tuttuun tapaansa ollut kuulolaitetta mukanaan. Keinutuolikopla livahti äkkiä ovesta sisään, ja ultrakevyestä styroksista erikoisvalmistettuja roska-astioita työntävä Anders jättäytyi hiukan jälkeen. Märtha oli ehdottomasti vaatinut kevyitä roska-­ astioita, koska kokoon taitettavat tikkaat, työkalut ja muu varustus olivat aika raskaita. 80-vuotiaan konnan oli syytä säästellä voimia.

He eivät piitanneet pohjakerroksen pankkisalista vaan nousivat hissillä ensimmäiseen kerrokseen pankin henkilökunnan sisäänkäynnille. Joukkio oli tutkinut kiinteistön piirustuksia ja tiesi, että jos pankkiholviin aikoi tavallista tietä, oli päästävä läpi puolen metrin paksuisista ovista. Pelkästään teljet olivat paksumpia kuin jykevimmätkään puhelinpylväät. Silloin oli parempi keskittyä yläpuolella olevaan lattiaan, joka oli mäntyä ja eristetty kipsi- ja lastulevyillä.

10

”Sellaisen fuskurakenteen läpi menee yhdessä hujauksessa”, Märtha oli sanonut heidän suunnitellessaan keikkaa. ”Lastulevyä ja kipsiä, voi helvetti mitä roskaa!”

Valmistelujen yhtenä vaiheena hän oli käynyt pankissa keskustelemassa sijoituksista, ja silloin hän oli ollut tarkkana muistaakseen kehua pankkimiehelle lattian tyylikkyyttä. Siinä yhteydessä hän oli luonnollisesti kysynyt, millainen lattia oli rakenteeltaan ja mistä saisi samanlaista, sillä hän halusi omaan asuntoonsa vähintään yhtä hienon lattian. Hyvä suunnittelu oli tärkeää niin kuin jokaisessa rikoksessa.

Nero tunsi leuallaan hikipisaran. Työvaatteet olivat liian lämpimät, ja lateksisen Pavarotti-naamion pitäminen oli toki hyvä tapa harhauttaa poliisia, mutta se oli tahmeampi kuin pahinkaan toffeenekku. Haravan Elton John ‑valeasu ei vaikuttanut ollenkaan yhtä hankalalta, ja Anna-Greta näytti suorastaan viihtyvän Margaret Thatcherina. Vaikka entinen pääministeri tuskin olisi käyttänyt työvaatteita, joissa luki HUIMAAVAN PUHDASTA. ”Tässä se on!”

Nero katsoi ympärilleen, veti syvään henkeä ja tiirikoi nopeasti auki henkilöstösisäänkäynnin lukon. Sen jälkeen hän avasi varovasti oven, astui muutamalla pikaisella askeleella hälytyslaitteiston luo ja oikosulki sähkön. Muut seurasivat perässä, ja oven sisäpuolelle päästyään he sytyttivät pienet led-lamppunsa ja antoivat valokeilojen pyyhkiä pitkin huonetta. Tummat tiiliseinät, vasta asennettu lattia, muutama kirjahylly, tuoleja ja keskellä huonetta neuvottelupöytä.

Täällä näytti aivan samalta kuin missä tahansa työpaikassa – erona vain se, että tämän huoneen alapuolella oli pankkiholvi, jossa oli vähintään kymmenen miljoonaa kruunua.

Nero veti toisen roska-astian luokseen ja noukki sieltä pistosahan, poran, vasaran sekä sinisen ja vaaleanpunaisen pienen porsaan, jotka hän oli saanut Swedbankista. Ne olivat säästöpossuja, joita oli parempi olla ravistelematta, sillä tällä hetkellä niissä ei ollut rahaa 11

vaan ruutia. Nero, joka oli kokenut insinööri ja keksijä, oli ollut sitä mieltä että 12-tuumaiset mustaruutia sisältävät ilotulituspommit helpottaisivat työtä, ja Märthan tietämättä hän oli höystänyt paukkuja vähän lisää. Varsinkin vaaleanpunaisessa possussa oli oikein kunnon lataus. ”Sitten tikkaat, kiitos”, Nero sanoi ja raapi kasvojaan Pavarotti-­ parran alta. Anders nosti ne roskapöntöstä nro 2 ja hapuili hetkisen hämärässä, mutta sai lopulta osat yhdistetyksi, minkä jälkeen Nero veti jälleen tutun, syvän henkäyksen ja sanoi: ”Kas niin, ystäväiseni, sitten ei muuta kuin reikä lattiaan.”

Pora ja pistosaha otettiin esille, ja Nero, Harava ja Anders ryhtyivät toimeen. Anders oli muuten valinnut Brad Pitt ‑naamarin siksi, ettei halunnut näyttää yhtä vanhalta kuin muut, ja sitä hän nyt katui.

Se kiristi niin pahasti, että hän sai hädin tuskin ilmaa.

Valjujen, hailakansinisten valokeilojen loisteessa miehet onnistuivat poraamaan useita reikiä ja sitten laajentamaan niitä pistosahalla, minkä jälkeen oli säästöpossujen vuoro. Nero hikoili niin vuolaasti, että pelkäsi pyörtyvänsä pian nestevajauksesta, sillä hänellä ei ollut vesipulloa mukanaan. Nestevajaus pankissa – kuka sellaista olisi osannut ajatella?

Märtha kohotti katseensa kohti päätyrakennusta, johon hänen vale­ asuiset ystävänsä olivat menneet sisään. Vain hän ja Stina olivat jääneet autoon. Nero viestittäisi, kun he olisivat päässeet holviin ja saaneet reiän roskakuilun muuriin. Silloin piti olla valmiina. Roska­ imuri käyntiin ja täysi puhti päälle… Märtha yritti muistella pohjapiirustusta. Nerolta ja muilta veisi varmaan tovin saada reikä lattiaan ja sitten ehkä vielä puolisen tuntia holvin ja roskakuilun välisen seinän puhkaisemiseen. Siis ellei tielle tulisi mitään odottamatonta.

He olivat valinneet yhden Tukholman suurimmista pankeista, jossa oli eniten käteistä. Sillä nykyään oli tehtävä isoja iskuja, jos halusi saada riittävästi rahaa tukea tarvitseville. Ja täällä pitäisi olla paljon 12

saatavilla. Tietorekistereistä ei kuitenkaan ollut saatu selville kaikkea tietoa rakennuksesta, koska pankkikonttorin yläpuolisten kerrosten pohjapiirrokset oli turvallisuussyistä poistettu. Märtha oli lopulta pillittänyt kaupunginarkistossa kertoen vavahtelevalla äänellä tärkeästä rakennushistoriallisesta tutkimushankkeestaan. Hänhän oli kirjoittamassa kiinteistön historiikkia, josta oli tarkoitus tulla hänen elämäntyönsä. Vasta silloin arkistonhoitaja myöntyi, ja hän sai käyttöönsä muutaman vanhan mikrofilmin talosta.

Märtha tirskui itsekseen ja leikitteli sormiaan ohjaussauvalla. Se, mitä hän ei nyt tiennyt pankin varastotiloista, rappukäytävistä, roskakuiluista tai sähkökaapeleista, ei ollut tietämisen arvoista. Hän tiesi jopa lattioiden ja seinien paksuuden. Hän katsahti taas pankin suuntaan. Kylläpä niillä meni siellä aikaa. Kun ei vain mikään olisi mennyt pieleen. ”Kappas vain! Viisikymmentä senttiä paksu, aivan niin kuin Märtha sanoi”, Harava nyökkäsi katse kohdistuneena lattiaan tehtyyn aukkoon.

Nero laski pistosahan käsistään. ”Okei, säästöpossut alas!” ”Tässä on säästöpääoma”, Anna-Greta lausahti ja ojensi possut. ”Onneksi ei tehty roskakuilun reikää ensin. Silloin täällä olisi kamala löyhkä”, Harava sanoi. ”Niinpä, rahaltahan täällä haiseekin”, Anders mutisi. ”Kuvitelkaa sitä lahjusten määrää…”

Nero pani säästöpossut aukkoihin ja perääntyi. ”Hiljaa! Tulpat korviin ja suojaan!” hän hihkaisi ja viittilöi muut mukaansa pankinjohtajan huoneeseen vähän matkan päähän. Hänellä ei ollut sytytyslankaa ja sytytintä, vaan hän aikoi laukaista kaiken sähköllä. ”Ai korvatulpat!? Oletko ikinä yrittänyt panna korvatulppia Elton Johnin lateksinaamariin?” Harava mutisi. ”Huti taas”, Nero mutisi, sulki silmänsä ja painoi laukaisinta.

13

Märtha vilkaisi huolestuneen näköisenä pankin yläpuolisen huoneiston suuntaan. Hän näki välillä yhdessä ikkunoista valjun valokaistaleen, ei muuta. Jonkin vaiheen oli täytynyt pettää. ”Stina, odota tässä. Minä tulen ihan kohta”, hän sanoi lipuessaan alas penkiltä. ”Eikä, seis”, miehekkäisiin työvaatteisiin ja syvälle päähän painettuun lippalakkiin sonnustautunut ystävätär protestoi. ”Minä en osaa hoitaa roskaimuria yksin.” ”Mutta minä tulen ihan kohta takaisin, käyn vain katsomassa että kaikki on kunnossa.” Märtha siveli rauhoittavasti hänen kämmenselkäänsä. ”Sinua tarvitaan toistaiseksi tässä.”

Stina pälyili ahdistuneesti, ja Märtha taputti häntä varmuuden vuoksi myös poskelle. Nyt täytyi pysytellä tyynenä. Ystävätär huolestui aina aivan suotta. ”Minä tulen ihan kohta”, Märtha toisti, avasi oven ja livahti kadulle. Hän katsoi ympärilleen, ei nähnyt ketään, meni ulko-ovelle ja näppäili koodin. Sitten hän nousi ylös portaita ja pysähtyi henkilöstösisäänkäynnin eteen. Oli aivan hiljaista. Sisäpuolelta ei kuulunut edes Anna-Gretan ääntä. Märtha kokeili kahvaa, painoi sen alas ja astui sisään. Voi herrajumala, mitä Pavarotti täällä tekee, eikö se ole kuollut? hän ehti ajatella ennen kuin muisti, että kyseessä oli Neron lateksinaamari. ”En uskaltanut panna liikaa ruutia. Se sanoi vain ’fiuuu!’” Nero mutisi. ”Sanoit, ettei panos saa olla voimakkaampi kuin yksi ilotulituspaukku”, hän puolustautui ja osoitti lattiaa, jossa oli vain vähän palanutta aukkojen ympärillä. ”Minä tarkoitin isoa ilotulituspaukkua”, Märtha sanoi. ”No sitten”, Nero replikoi ja haki roskatynnyristä lisää säästöpossuja. ”Nyt sitten saat kunnon jytinää. Mene suojaan!”

Jos Pavarotti-naamari ei olisi ollut niin kankea, Neron olisi voinut nähdä hymyilevän, mutta kumissa oli sama lateksihymy kuin aikaisemminkin, eikä kukaan huomannut Neron tyytyväistä virnettä.

14

Seniorit vetäytyivät ja kyyristyivät raskaiden tammipöytien ja seinäkkeiden taakse. Kului muutama sekunti, sitten jyrähti. ”Voi pyhä perkele!” yski pölyyntynyt Elton John Göteborgin murteella, kun laastia, lankkuja, lattialautoja ja kipsiä rysähti pölypilveksi. ”Ei hassumpaa!” hihkaisi Anders Brad Pitt ‑naamarinsa takaa, pudisteli hiukan laastia kumihiuksista ja yritti tukahduttaa aivastusta. ”Aivan, hupsista miten se toimikaan!”, Anna-Greta hirnui niin kovaa, että Margaret Thatcher ‑naamari oli pudota kasvoilta. Märtha ei sanonut mitään. Hänen sydämensä jyskytti niin kovaa, että hän sai tuskin ilmaa. Nero oli luvannut olla käyttämättä liian isoa latausta, mutta tämän oli täytynyt kuulua koko talossa. ”Meidän täytyy pitää kiirettä”, hän sai kakaistuksi ja ryömi lattian reunalle. Räjähdysvaikutus oli ollut armoton ja raastanut lattian auki niin, että näkyi suoraan alas pankkiholviin. Eikä siinä kylliksi. Talle­ lokerot olivat vaurioituneet ja ovet retkottivat vinojen saranoiden varassa. Papereita, koruja ja jopa kokonaisia kultaharkkoja lojui holvissa sikin sokin kipsinjäänteiden ja laastin seassa. ”Tikkaat esille”, Nero kehotti ja viittilöi Andersin luokseen. Stinan poika oli heidän yksityinen kotipalvelunsa ja hoiti yleensä raskaammat vaiheet Keinutuolikoplan iskiessä. Nyt hän asetteli tikkaat niin, että kopla pääsi laskeutumaan pankkiholviin. He kapusivat alas ja katsoivat ympärilleen. Kaikki oli hyvin, paitsi tärkein: roskakuilun vastainen tiiliseinä oli ehjä. ”Sitten minä pamautan vielä kerran”, Nero ehdotti. ”Eikä, odota!” Märtha sanoi, meni seinän viereen ja tunnusteli peukalolla tapetin reunaa. ”Ihan niin kuin ajattelinkin. Kiinteistö remontoitiin 1960-luvulla, ja silloin rakennuttajat eivät osanneet yhtään mitään. Ei siinä kylliksi, että katto, lattiat ja seinät homehtuivat, katsokaapa tätä!” Hän repäisi irti palan tapettia, niin että rappausta putosi lattialle. ”Saumat rapautuvat. Pinnalta näyttää hienolta, mutta sisältä seinät ovat kuin hienoasokeria. Monet tekivät betonia murtoveteen. Ei täällä mitään dynamiittia tarvita. Se…” 15

”Luennoi sitten myöhemmin, nyt ollaan ryöstämässä pankkia”, Harava mutisi. ”Niin, mutta pitäähän teidän ymmärtää”, Märtha intti. ”Meidän tarvitsee vain hakata saumat auki ja nostella tiilet pois niin pääsemme suoraan roskakuiluun. Pankaa toimeksi. Minun täytyy palata autolle.” Sen sanottuaan hän kiiruhti tikkaita ylös, astui pankinjohtajan huoneeseen ja hiippaili varovasti ulos ulko-ovesta.

Muu joukkio jatkoi työskentelyään pankkiholvissa. Anna-Greta hakkasi teräväkärkisellä geologinvasaralla rikki saumoja hyräillen samalla laulua, jota Bohusin läänin kivityömiehet olivat laulaneet entisaikaan. Entiseksi pankkivirkailijaksi hän toimi merkillisen vapautuneesti. Vanhainkodin ulkopuolella vietetty aika oli eittämättä tehnyt hänelle hyvää. ”Minulla on vielä vähän ruutia varalla”, Nero hihkui litimärkänä Pavarotti-naamarin alta ja hapuili roskatynnyrin pohjaa. Hän nosti riemuissaan esille vielä kaksi säästöpossua, tällä kertaa vaaleansinisiä. ”Ette osaa arvatakaan, millaista kyytiä nämä antavat!”

Kun Märtha astui ulos, katu vaikutti yhtä hiljaiselta ja hylätyltä kuin aikaisemminkin. Yksinäinen yövaeltaja tallusteli nurkan takaa, ja hiukan edempänä häämötti auto. Hän tihrusti hiukan ja astahti askelen taaksepäin. No mutta voi, poliisiauto! Se ajoi Fleminggatania mutta ei pysähtynyt, vaan kääntyi S:t Eriksgatanille ja katosi. Märtha veti henkeä ja päästi hitaasti ilman keuhkoistaan. Parasta panna vauhtia ennen kuin alkavat epäillä jotain, hän ajatteli. Roska-auto ei ehkä ole mennyt läpi katsastuksesta, tai sitten on varmaan jokin uusi määräys, joka poliisin täytyy tarkistaa.

Hän katsoi myrkynvihreitä, heijastimin varustettuja työvaatteitaan ja olisi toivonut, että yllä olisi ollut jotain tyylikkäämpää kuin roska­ univormu. Miksei hän ollut valinnut jotain vähemmän huomiota herättävää?

16

Sitä hän nyt katui, ja istuutuessaan Stinan viereen roska-autoon hän oli todella tyytymätön itseensä. Ystävätär pani merkille Märthan ilmeen ja ojensi hänelle lohduttaen pussillisen apinasalmiakkia, Djungelvrålia. Stina tiesi, että Märtha rakasti makeisia, vaikka yrittikin arjessa pidättäytyä. Poikkeusoloissa – kuten vaikkapa pankkiryöstön aikana – hän kuitenkin soi monesti itselleen vähän ylimääräistä. ”Kiitos”, Märtha sanoi ja otti kourallisen. Ja sitten äkkiä vielä toisen. Stina pälyili häntä. ”Ongelmia?” ”On tämä ryöstäminen vähän hitaampaa näin vanhana”, Märtha vastasi. ”Eivät olleet päässeet edes tiiliseinän läpi.” ”Älä viitsi! Mutta voi hyvä ihme sentään!” Stinan ääni kipusi falsettiin.

Pankin yläpuolisessa huoneistossa ikään kuin leimahti, ja pölypilvi hakeutui kohti ikkunaruutuja. ”Voi ei! Nero on mennyt paukauttamaan vielä yhden säästöpossun”, Märtha sanoi. ”Nyt tuli kiire!”

Hän työnsi ohjaussauvaa eteenpäin ja roskaimuri käynnistyi. ”Kas niin, se siitä”, Nero sanoi ja laski viimeisen kiven tiilikasan huipulle. ”Ei tarvittu enää kuin yksi säästöpossu.”

Hän lakaisi sivuun muutaman sinisen muovin jäänteen ja kurottui kohti roskakuilua. Vanhojen jätteiden raskas lemu tunkeutui naamarin sisäpuolelle ja huoneeseen. ”Aika alkaa ammentaa, toverit.

Nyt pitää kiirettä. Äkkiä lapioita ja ämpäreitä tänne!” ”Mutta hajuhan on ihan kaamea”, Harava valitti. ”Ei rahakaan taivaasta tule, se pitää ansaita maan päällä. Käy kimppuun vain”, Anna-Greta komensi Margaret Thatcher ‑naamarin sisältä. ”Joo joo, älä jankuta”, kuului toisten suusta, ja niin Pavarotti ja Elton John alkoivat mättää kalleuksia roskakuiluun valtavalla 17

vauhdilla Brad Pittin avustaessa ja kannustaessa. Koruja, kultaa ja seteleitä sujahti nykyaikaiseen jätejärjestelmään oikein kunnolla viuhuen. Arvotavara vain suhahti torveen, ja kaikki käsittivät, että Märtha oli pannut jäteimurin täysille kierroksille.

Kolme kultaista kaulaketjua, viisi kultaharkkoa ja 300 000 Ruotsin kruunua tuhatlappusina ehti Anna-Greta ynnätä ennen kuin yllätti itsensä laskemasta. Nyt ei tarvinnut, eihän hän enää ollut pankin palveluksessa.

He ahkeroivat ankarasti, ja koko eläkeläisjengi puuskutti huolestuttavasti. Lateksinaamarien takana työskentely oli poikkeuksellisen rankkaa, eikä kukaan uskaltanut riisua naamiotaan. Paikallahan oli valvontakameroita. ”Enää vähän jäljellä”, Nero yllytti ja kauhaisi vähän lisää. Luojan kiitos kalleuksien kasat hupenivat ja alhaalta roskakuilusta kuului mukavaa hörppimistä. Ei enää paljonkaan jäljellä. Nero näki, miten setelit, paperit ja korut imeytyivät kohti jätehuonetta, ja yhden todella syvän hörppäyksen kohdalla hän yllätti itsensä miettimästä, miten monta miljoonaa olikaan lapioinut kuiluun. Kun eivät vain vuokralaiset heräisi ja alkaisi heittää roskapussejaan kuiluun, koska silloin oltaisiin lirissä, hän ehti ajatella ennen kuin yhtäkkiä iso muovikassillinen seteleitä imeytyi roskakuiluun, jumittui ja tukki aukon. ”Minä hoidan tuon”, Anna-Greta sanoi reippaasti, ja ennen kuin kukaan oli ehtinyt estää, hän tökkäsi pussin alas kepillään. Liike oli kuitenkin niin voimakas, että paitsi muovikassi myös keppi imeytyi alas. ”Ei mutta hyvä ihme sentään”, hän puuskahti kauhistuneena kepin kolistellessa alaspäin kohti jätehuonetta niin että sälöt sinkoilivat. ”Tuo herättää taatusti naapurit. Paras alkaa miettiä kertosäettä.” ”Ai kertosäettä vai? Siis sinä alat puhua kertosäkeestä!? Tässä on kyse VANKILATUOMIOSTA, tajuatko sinä?” Harava sähähti jäykän lateksivirneensä takaa. Hän ehti tuskin lausua virkettään 18

loppuun, kun hän keskeytti äkisti. Rappukäytävästä kuului unenpöpperöisiä ääniä sekä huutoja ja kirkunaa.

Isossa, räikeänvärisessä roska-autossa istuva Märtha huomasi, miten roskaimuri alkoi yskiä huolestuttavasti samalla hetkellä, kun pankin yläpuolisissa kerroksissa alkoi syttyä valoja. ”Hupsista! Parasta häipyä. Meillä on jo kamalasti miljoonia”, hän sanoi suu täynnä apinasalmiakkia. Hän kurottui ottamaan lisää mutta hosui niin, että pussi tippui lattialle. ”Minä otan sen”, Stina sanoi auliisti ja heittäytyi eteenpäin, mutta päätyi mahalleen ohjaussauvan päälle. Silloin roskaimuri mylväisi. ”Mikä tuo oli? Joku raskas arvosäkki vai?” Märtha ihmetteli. ”Minusta tuntuu että minä…” Stina mutisi. ”Paras panna kaasu täysille”, Märtha sanoi, veti ohjauspaneelin itselleen ja työnsi sauvan pohjaan. ”Ei, ei!” kiljui Stina paniikissa, sillä hän oli osunut nappiin niin, että imuri oli päätynyt puhaltamaan. Vasta varastetut kalleudet olivat työntymässä täyttä vauhtia takaisin pankkiin.

Keinutuolikopla oli nousemassa pankkiholvista tikkaita ylös, kun yhtäkkiä alkoi kuulostaa samalta kuin silloin, kun kiinteistössä on katkaistu ensin vedentulo ja sitten avattu se uudelleen. Putkesta kuului yskintää, pauketta ja rahinaa, ja sitten tuli jättimäinen puuskahdus vanhoja roskia sekä kipsiä, lastuja ja laastia. Pian holviin lensi takaisin seteleitä, rintakoruja, testamentteja ja kultarannerenkaita kuin ammuttuna, ja lopuksi vielä kultainen kaulaketju ja Anna-Gretan vääntynyt keppi. ”Mutta Märtha pikkuinen, sulje se, sulje se!” voivotteli Nero yrittäen samalla Andersin kanssa raahata neuvottelupöytää aukon eteen puhalluksen pysäyttämiseksi. ”Voi hyvä ihme, minun keppini”, Anna-Greta huokaisi ja osoitti surullisena kädensijaa, joka oli saanut kolhun. Siitä puuttui iso sälö.

19

Kuului uusi, omituinen mylvähdys ja sen perään pitkittynyttä pihinää. Sitten hiljaisuus. Märtha oli selvästikin pysäyttänyt imurin.

Sitten se mörähti taas käyntiin, ääni kiihtyi ja tavara alkoi imeytyä takaisin alas roskakuiluun. Nyt läpi tunkeutui kuitenkin jo muitakin ääniä. Poliisin sireenejä. Ja ne olivat ihan lähellä.

Kadulla seisovassa roska-autossa oli levoton tunnelma. ”Vaikuttaa siltä että naapurit soittivat poliisille”, Stina totesi. ”Joo, voi herrajumala, meidän on varmaan paras häipyä”, Märtha sanoi stressaantuneena, ja hänen oli vaikea odottaa kunnes kaikki oli imeytynyt takaisin. Sitten hän pani kiireesti pakin päälle. ”Mutta älä nyt ihmeessä, älä unohda imuletkua”, Stina protestoi, heittäytyi eteenpäin ja painoi jalkansa jarrulle. ”No voi hyvä ihme, että sitä pitääkin nykyaikana ajatella niin paljon”, Märtha mutisi punehtuen. ”Siis kun sitä unohtaa niin helposti!” ”Apua, poliisiauto on jo näkyvissä”, Stina keskeytti. ”No jos ne tulevat ihmettelemään, sanotaan vain että meillä on ongelmia imurin syötön kanssa”, Märtha sanoi ja taitteli auki vanhan, tahmaisen pizzalaatikon. ”Tällaiset tukkivat monesti imuletkun.” ”Kaikkea sinä sitten ajatteletkin!” ”Niin, silloin kun en unohda…” ”Mutta voi olkoon, miten se löyhkää!”, Stina sanoi. ”Kuulehan nyt, ei tämä mikään taksi ole vaan roska-auto”, Märtha vastasi.

Eläkeläisjengi kuuli poliisin sireenit holviin, varmisti ettei mitään ollut unohtunut ja kiiruhti takaisin neuvotteluhuoneeseen. He pudistelivat kiireesti toisiltaan pahimmat pölyt ja astelivat sitten niin rauhallisesti ja tolkuissaan kuin pystyivät rappukäytävään ja kadulle roska-astiat välissään. Pankin ohi kulkeva juoppo hätkähti nähdessään Brad Pittin, Elton Johnin ja Pavarottin kuskaamassa kahta roskatynnyriä Margaret Thatcher tiiviisti perässään. Hän hieroskeli 20

silmiään. Liköörin juominen ei koskaan tiennyt mitään hyvää.

Likööriseoksethan saattoivat sisältää mitä tahansa.

S:t Eriksgatanin ja Fleminggatanin kulmaa lähestyi poliisiauto, joka hidasti vauhtiaan pankin kohdalla sateen yltyessä kaiken aikaa.

Poliisit laskivat sivuikkunan alas. ”Hei te siellä!

Harava ja Anders kuulivat äänet takaansa mutta olivat olevinaan kuin eivät olisi kuulleet mitään ja irrottivat roskaimurin letkun niin huolettomasti kuin ikinä pystyivät. He noukkivat näön vuoksi vielä maasta yhden oluttölkin ja muutaman McDonald’sin lautasliinan ja heittivät ne roska-astiaan. Sillä aikaa Märtha paineli ohjauspaneelin nappuloita, niin että imuri nousi ylös päätyen lepoasentoon, minkä jälkeen hydraulinen ohjauspuomi nosti roska-astiat paikoilleen.

Hänen kätensä hapuilivat jo hätäratkaisun sisältävää muovikassia kun – juuri silloin – vedentulo yltyi kaatosateeksi. Autosta jo nousemassa olleet poliisit perääntyivät takaisin kyytiin ja nostivat äkkiä sivuikkunan.

Nero ja Harava menivät roska-auton luo ja koputtivat kuljettajan puoleista ovea. ”Valmista!” Nero sanoi, avasi oven ja kapusi kyytiin. Sen jälkeen toiset asettuivat paikoilleen takana olevalle irtopenkille. Hytissä oli ahdasta, ja järjestely oli vaatinut niin hitsaustöitä kuin paljon ajattelun vaivaa. He olivat kuitenkin halunneet kahden auton sijasta vain yhden. Kahdella autolla pakeneminen oli aina paljon isompi riski. ”Olemme nähtävästi saaneet mukaan tosissaan pahalta haisevaa roskaa”, Harava nuuhki tyytymättömänä puristaen tiukasti Elton Johnin nenää. ”Ihan varmasti”, Märtha sanoi. ”Roskakuskina ei voi olla tarpeeksi vakuuttava, ja siksi otinkin mukaan tämän siltä varalta, että poliisit kävisivät liian tungetteleviksi.” Sitten hän avasi hapansilakkapurkkeja sisältävän kassin solmun ja laski sivuikkunan alas. ”Pidelkää nenää. Nyt lähdettiin.”

21

Raskaasti rattia vääntäen hän kääntyi kadulle, kaasutti ja hipoi poliisiauton kylkeä ennen kuin jatkoi rauhallisesti ja arvokkaasti S:t Eriksgatania eteenpäin. Juuri uudelleen sivuikkunan avanneet poliisit nostivat sen ähkäisten taas ylös, ja vei hyvän tovin ennen kuin he olivat tointuneet sen verran, että kiiruhtivat aseet käsissään sisään pankkiin. ”Arvatkaapa, miksi norjalaiset roska-autot ajavat niin kovaa?”

Märtha sanoi puristaen tiukasti rattia yrittäessään keventää autossa vallitsevaa jännitystä. ”No siksi että ne pelkäävät tulevansa ryöstetyksi”, kuului takapenkiltä yksiäänisesti. Kaikki tirskuivat auton kääntyessä kohti Roslagstullia ja jatkaessa siitä kohti Djursholmia. Auton roskasäiliössä oli vähintään kymmenen ellei viisitoista miljoonaa kaikille niille köyhille, jotka tarvitsivat valoisampaa elämää. Vaikka oikeastaan eläkeläisjengin olisi pitänyt hankkia joitakin satoja miljoonia pystyäkseen toteuttamaan Märthan suuren unelman: paikan, jossa iäkkäät seniorit voisivat seurustella, pitää hauskaa ja nauttia elämästä – siis paikan, jossa olisi monenlaista mukavaa. Aivan kuin entis­ ajan kylä, jossa kaikilla oli hyvät oltavat, mutta jolla kuitenkin olisi muodikkaampi nimi niin kuin vaikka Vintage-kylä, tai mikä ettei Ilokylä? Tai miksei vaikka Pantterinpesä?

22