MÅRTEN WESTÖ – ALEXEI EREMENKO SENIOR
EREMENKOT JALKAPALLOPERHEEN TARINA
Käsikirjoituksesta suomentaneet Susanna Hirvikorpi, Sirkka-Liisa Sjöblom ja Veijo Kiuru
Kustantamo S&S Helsinki
Kuvaliitteiden kuvat: Eremenkon perheen yksityisalbumi ellei toisin mainita Kannen kuvat: Nelia Eremenko (ylhäällä vasemmalla): Linda Tallroth-Paananen Alexei Eremenko senior (ylhäällä oikealla): Lehtikuva Roman Eremenko (keskellä): Lehtikuva Alexei Eremenko jr (alhaalla vasemmalla): Juha Tamminen Sergei Eremenko (alhaalla oikealla): Lehtikuva Suomennos: Susanna Hirvikorpi (Avauspotku, Uusi maa, Oman aikansa lapsi, Huipulla, Roman, Sergei) Sirkka-Liisa Sjöblom (Uusia tuulia, Jalkapalloidealisti, Nelia, Jalkapalloperhe, Epilogi) Veijo Kiuru (Esipuhe, Alexei junior, Jeppis, Kiitos) Ruotsinkielinen alkuteos Eremenko. Berättelsen om en fotbollsfamilj © Mårten Westö 2016 Kustantamo S&S Kansi Tuomo Parikka Ulkoasu Satu Kontinen Painopaikka Bookwell Oy, Porvoo 2016 ISBN 978-951-52-3975-4
Äitini, Pietarsaaresta ponnistaneen jalkapallon ystävän Christina Hedbergin (1938–2015) muistolle.
SISÄLLYS Esipuhe 8 Avauspotku 15
ALEXEI (”Jere”, s. 1964)
*
37
Uusi maa 38 | Oman aikansa lapsi 64 | Huipulla 106 | Uusia tuulia 152 | Jalkapalloidealisti 188
ALEXEI JUNIOR (Loša, s. 1983)
*
Oman tiensä kulkija 228
ROMAN (s. 1987)
*
281
SERGEI (s. 1999)
*
331
”Moskovaan, Moskovaan!” 282
Odotusten taakka ja siunaus 332
NELIA (s. 1964)
*
Isä, pojat ja pyhä henki 364
JEPPIS
*
363
383
Kierros Suomen Liverpoolissa 384
JALKAPALLOPERHE Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta 408
EPILOGI
*
457
Revanssi ja uusia otteita 458 | Jerexit 486 Kiitokset 496 Kirjallisuutta 497
*
407
227
Esipuhe
K
irjassaan The Football Men (2011) brittiläinen toi mittaja Simon Kuper paljasti alistuneena lakan neensa haastattelemasta jalkapalloilijoita, koska nämä eivät ikinä sano mitään. Hivenen ivallisesti hän viittasi kollegaansa, joka oli joita kin vuosia aikaisemmin raportoinut nimeltä mainitsematto man tähtipelaajan siirtymisestä Real Madridiin. Toimittaja oli matkannut lehdistötilaisuuteen samalla taksilla tähden kanssa ja tilaisuuden tarjoutuessa kysynyt, mitä tämä aikoi sanoa saadakseen sanomansa perille eri puolilta maailmaa saapuneen lehdistön edessä. Pelaaja oli kääntynyt katsomaan häntä hölmistyneenä. ”Minkä sanoman? Koko ideahan on muotoilla sanansa niin, ettei tule sanoneeksi yhtään mitään.” Kuperin ruotsalainen kollega Erik Niva on ilmaissut saman asian hiukan eri tavalla: ”Nykyaikainen jalkapallojournalismi muistuttaa äärimmäisen paljon kylmän sodan ajan kremlo logiaa. Nykypäivän toimittajat käyttävät samoja menetelmiä tulkitessaan jalkapallomaailmaa, joka on vain vähän avoi mempi kuin entinen Neuvostoliitto.” 8
No, tuskinpa kukaan odottaa – saati, että vaatisi – että jalka palloilijan pitäisi kommentoida Brexitiä tai Turkin sotilas vallankaappausyrityksen seurauksia, mutta kiistämättä olisi mielenkiintoista saada silloin tällöin kuulla hiukan enem mänkin pelaajien näkemyksiä myös elämästä pelikentän ulkopuolella. Millaisia unelmia heillä on? Mikä heitä motivoi? Entä millaisena he näkevät tulevaisuutensa jalkapallouran jälkeen? Siinä vain muutama esimerkki. Tämä kirja on yritys siihen suuntaan. Niinpä tämän voi myös nähdä jatkeena sille jalkapallokirjoittamiselle, johon olen paneutunut kohta jo kahdenkymmenen vuoden ajan eri lehtien palstoilla. Keskusteluissa Eremenkon perheen kanssa sain tilaisuuden syventää ajatuskulkuja, joita olen kolum neissani aiemmin pohtinut. Ennen muuta tämä on kuitenkin kertomus dynaamisesta perheestä, joka on neljännesvuosisadan ajan antanut leimansa suomalaiselle jalkapallolle. Aina siitä alkaen, kun Alexei ja Nelia Eremenko vuonna 1990 muuttivat Pietarsaareen silloisesta Neuvostoliitosta, perheen vaikutus lajiin on ollut kiistaton. 9
Alexei Eremenko senior pelasi monta vuotta FF Jarossa, voitti myöhemmin parikin SM-kultaa HJK:n riveissä ja palasi sitten Pietarsaareen, jossa toimi Jaron valmenta jana 2009–2016. Pojat Alexei junior ja Roman ovat vuosien ajan kuuluneet Suomen maajoukkueen kantaviin voimiin, ja heillä molemmilla on pitkä kokemus ammattilaisena pelaamisesta ulkomailla. Myös veljeksistä nuorimmalle, 17-vuotiaalle Sergeille, on povattu loistavaa uraa lajin parissa. Mikä sitten saa jalkapalloperheen toimimaan? Miten yhdis tää arki ja intensiivinen harjoittelu nuoresta pitäen? Miten se vaikuttaa perhedynamiikkaan? Entä mikä rooli menestyk sissä on ollut Nelia Eremenkolla, joka itse on entinen huippu voimistelija ja kokenut valmentaja? Kertomus Eremenkon perheestä tarjoaa myös näkymän maahanmuuttajuuteen, joka on aiheena ajankohtainen. Millaista oli muuttaa Neuvostoliitosta Suomeen kumouksel lisena ajankohtana? Miten varttuminen Neuvostoliitossa on leimannut Alexein ja Nelian elämää? Ja miten perheeseen on vaikuttanut asuminen ja kasvaminen pienessä suomen ruotsalaisessa rannikkokaupungissa? Muitakin kysymyksiä tuli eteeni. Millaisena Alexei Eremenko senior näkee varhaisen jalkapallouransa Neuvostoliitossa? Miten laji on kehittynyt neljän vuosikymmenen aikana? Millaiset tavoitteet ja ihanteet ohjaavat nykyään hänen omaa työtään val mentajana? Tällaisen kirjan kirjoittamiseen liittyy aina tiettyjä ongel mia. Yksi on sama ja ikuinen, eli ajan kulku. Urheilu elää nykyhetkessä ja nykyhetkestä; harvoin jää aikaa pysähtyä katsastamaan menneitä, vaan fokus on aina seuraavissa har joituksissa, seuraavassa ottelussa, seuraavassa turnauksessa. Huippu-urheilijat ovat harvoin kovin sentimentaalisia, erityi sesti aktiiviuransa aikana.
10
Valitettavasti urheilu ei myöskään ota huomioon kirjan häämöttäviä aikarajoja ja visaisia jäsentelykysymyksiä. Kun aloitin kirjan työstämisen, Alexei senior toimi val mentajana Pietarsaaressa, vanhin poika Alexei junior pelasi Skotlannissa, keskimmäinen poika Roman oli vastikään muuttanut Moskovaan, kun taas nuorimmainen Sergei otti ensiaskeleitaan miesten jalkapallon parissa. Kun tätä luetaan kahta vuotta myöhemmin, Alexein ja Jaron tiet ovat erkaantuneet, Alexei junior on lopettanut ammat tilaisuransa, Romanista on tullut Venäjän mestari TsSKA:n riveissä, mutta hänet on syksyllä 2016 myös määrätty Uefan asettamaan pelikieltoon syystä, jota tätä kirjoitettaessa ei vielä tarkkaan tiedetä, ja Sergei on juuri muuttanut ammat tilaiseksi Sveitsin Baseliin. Sitä paitsi Nelialle ja Alexeille on siunaantunut kaksi lapsenlasta lisää. Aika ei todellakaan ole jämähtänyt paikoilleen. Pyrkimyksenäni on ollut tehdä kirja, joka puhuttelisi kaikenikäisiä lukijoita, myös sellaisia, joilla ei kenties ole entuudestaan mitään kokemusta jalkapallosta. Lukemista toki helpottaa, jos tuntee tiettyjä lajin perusasioita. Olen kui tenkin yrittänyt välttää höystämästä tekstiä liiallisilla tak tisilla hienouksilla ja muulla jalkapallojargonilla. Ennen muuta toivon, että kirja löytäisi tiensä nuorten lukijoiden ja jalkapallojuniorien käsiin ja että heihin tarttuisi Eremenkon perheen rakkaus lajia kohtaan. Kiitoksen ansaitsevat Svenska kulturfonden, Stiftelsen Finlandssvensk Bokkultur, Svenska folkskolans vänner sekä Finlands svenska författareförening, jotka kaikki ovat tuke neet kirjoitustyötäni. Erityisen lämmin kiitos kuuluu luonnollisesti kaikille Eremenkon perheen jäsenille, jotka niin auliisti uhrasi vat aikaansa käyttööni ja vastasivat kärsivällisesti kaikkiin enemmän tai vähemmän asiallisiin kysymyksiin. 11
Ja lopuksi: näinä aikoina, kun jalkapallosta on tullut glo baalia megateollisuutta ja kansainvälistä jalkapalloyhteisöä ravisuttavat korruptio- ja lahjusskandaalit yksi toisensa jälkeen, voi olla syytä pohdiskella sitä tosiseikkaa, että urhei lussa on onneksi kyse myös muusta kuin rahasta ja vallasta. Kirjassa Fotbollsfeber on Petter Karlssonin hieno reportaasi romanialaisista munkeista koostuvasta AS Franciskaner -joukkueesta, joka on kavunnut alasarjoista huipulle. Isä Peretti ilmaisee asian näin: ”Jalkapallo kasvattaa. Kyse on siitä, että kantaa vastuuta toisista, pitää aggressionsa kurissa ja on kärsivällinen. Me pelaamme kunnioittaaksemme Jumalaa, pitääksemme hauskaa, mutta myös oppiaksemme jotakin elämästä ja itsestämme.” Tämä on hyvä muistaa niin kentällä, kabineteissa kuin siellä kotona TV-sohvallakin.
Helsingissä marraskuussa 2016 Mårten Westö
12
AVAUSÂPOTKU
Pietarsaari, elokuu 2014
S
ateinen loppukesän ilta. Jaro kohtaa Veikkausliigan ottelussa FC Hongan. Pietarsaaren Keskuskentän pääkatsomo on mel kein täynnä huolimatta siitä, että myöhäiskesän sää
on kolea. Ottelu alkaa hapuillen. Pelissä on paljon. Aikaisemmin tällä kaudella joukkueet ovat pelanneet tasapelin 1–1 Espoossa. Molemmat valmentajat ovat paineen alla – Hongan Shefki Kuqi, joka on tapansa mukaan pukeutunut hyvin istuvaan pukuun, tällä kertaa tummanharmaaseen, syöksähtelee pen kiltä ja karjuu pelaajilleen, käsivarret huitovat, ja välillä tur hautuminen saa hänet potkaisemaan rajusti nurmea. Entisen maajoukkuehyökkääjän olisi syytä pysyä nahoissaan: kesän mittaan hän on ehtinyt saada jo kaksi toimitsijakieltoa epäurheilijamaisesta käytöksestä. Myös kuukautta aiemmin Jaroa vastaan pelatussa nolossa 0–5-kotitappiossa Kuqi passitettiin katsomoon sen jälkeen, kun hän oli lehtitietojen mukaan saanut ”lapsellisen raivokohtauksen”. 17
Yhtäkkiä muistan lukeneeni jostakin, että Ruotsin maa joukkueen päävalmentaja Erik Hamrén teki opiskeluaikoi naan tutkimuksia, joiden mukaan valmentajien stressiarvot olivat tärkeiden otteluiden aikana kolme kertaa korkeammat kuin ihmisillä, jotka hyppäävät laskuvarjolla ensimmäistä kertaa. Toivottavasti Shefki Kuqi kestää paineen. Häneen verrattuna Alexei Eremenko on kuin viilipytty. Hän seisoo kentän laidalla tyylikkääseen tummansiniseen trenssiin pukeutuneena ja seuraa tarkasti kentän tapahtu mia. Välillä hän kävelee sivurajalle ja huutaa pelaajille eng lanninkielisiä ohjeitaan: ”Yes!”, ”Do it!”, ”Shoot!” Mutta ei hänelläkään ole aihetta sen suurempaan ilon pitoon. Jaron kauteen on tähän mennessä mahtunut yhtä ja toista. Kevään aloitus oli loistava, ja kesäkuun alussa Turun Interistä otetun kotivoiton 2–0 jälkeen joukkue oli aivan sarjakärjen tuntumassa, kaksi pistettä HJK:ta jäljessä. Parhaimmillaan Jaro on pelannut juuri sellaista hyökkäys voittoista jalkapalloa, josta on tullut seuran tunnusmerkki – peliä, joka perustuu pallonhallintaan ja korkeaan prässiin ja joka on herättänyt kunnioitusta ympäri maata. Sittemmin peli on sujunut huonommin. Keskikesän voito ton putki ja maalinteko-ongelmat ovat paljastaneet kapean pelaajamateriaalin heikkoudet, ja joukkue on vajonnut sar jataulukon häntäpäähän. Viikkoa aiemmin Jaro oli hävinnyt kiihkeän paikallistaiston Seinäjoella 0–1. Hongan erottaa putoamisviivasta vain kolme pistettä; espoolaisseura saa kiittää sarjajumbo TPS:n kehnoa kuntoa siitä, ettei sen asema ole vieläkin tukalampi. Siihen verrat tuna Jaron tilanne on parempi: ennen ottelua se on seitse mäntenä, kuusi pistettä illan vastustajaa edellä. Viisi jouk kuetta on kahden pisteen sisällä – liigan keskikasti on tänä vuonna tasaväkisempi kuin koskaan.
18
Istun katsomossa tekemässä taustatyötä. Olen tutustu massa Pietarsaaren kaupunkiin pitkän tauon jälkeen – ja teke mässä huomioita Alexei Eremenkosta, hänen työtavoistaan ja jalkapallofilosofiastaan. Seuraavana päivänä tapaamme perheen kuntosalilla jutellaksemme tästä kirjasta, ja myö hemmin syksyllä keskustelemme useaan otteeseen. Tehtävä sekä innostaa että kiinnostaa. Vaikka totuuden nimissä on myönnettävä, että hiukan minua myös epäilyttää: Kuinka avomielinen voi oikeasti olla, jos on uransa huipulla? Kuinka suurta etäisyyttä tapahtumiin vaaditaan, jotta pystyy näkemään kehityksen tärkeät virs tanpylväät, ne ratkaisevat silmänräpäykset, jotka muovaavat miestä jalkapalloilijana, valmentajana – ja ihmisenä? Olen lukenut liian monta jalkapallokirjaa, joista tuo etäi syys on puuttunut, ja seurauksena on ollut tyhjänpäiväistä selontekoa yksittäisistä otteluista ja kausista ilman todel lista syvyyttä, ehkä siksi, että kirjan päähenkilö on halunnut varoa loukkaamasta ihmisiä, jotka ovat yhä tärkeitä hänelle tai hänen uralleen. Mutta ehkä Alexeilla, joka on ylittänyt 50 vuoden raja pyykin, alkaa olla tarvittavaa, uusia oivalluksia synnyttä vää näkökulmaa. Entä muu perhe sitten? Pojat Alexei junior, Roman ja Sergei? Ja vaimo Nelia? Haluan puhua heidän kaik kien kanssa luodakseni kokonaiskuvan siitä, miten perheestä on tullut sellainen kuin se tänä päivänä on. Alexei ja minä emme tunne toisiamme entuudestaan. Olemme kyllä tavanneet kerran aiemmin, europarlamentaarikon vas taanotolla Brysselissä lähes kymmenen vuotta sitten. Neliavaimokin oli silloin paikalla. Alexei oli vastikään ripusta nut nappiksensa naulaan ja aloittanut valmentajanuransa. Vaihdoimme pari sanaa, siinä kaikki. Muistan ajatelleeni jäl keenpäin, että tuon lyhyen tapaamisen aikana hän antoi itses 19
tään hiukan etäisen vaikutelman. Ehkä hän oli vain hermos tunut. Tai sitten minua hermostutti. Yhtä kaikki, äkkiä tuntuu kuin siitä olisi todella kauan. Olen tietenkin seurannut hänen uraansa vuosien mittaan, mutta tosiasia on, että hyvä kun yhdessä vaiheessa edes seu rasin jalkapalloa – ja se vaihe sattui osumaan juuri 1990luvun alkupuoliskolle, eli niihin vuosiin, jolloin Eremenkon peliura oli huipussaan. Kuitenkin kiinnostuin perheen tarinasta. Miksi? Minäpä kerron.
*
Rakastuin jalkapalloon seitsenvuotiaana. Sinä kesänä MM- kisat pidettiin Länsi-Saksassa. Suosikkijoukkueeni Hollanti tosin hävisi finaalissa isäntämaalle, mutta pettymyksestä huolimatta olin jäänyt koukkuun. Muutamaa vuotta myö hemmin aloin itse pelata aktiivisesti ja jatkoin pelaamista parikymppiseksi, jolloin kirjallisuus, musiikki ja kirjoitta minen veivät mukanaan. Mutta monen vuoden ajan jalka pallo oli keskeinen osa elämääni. Kymmenvuotiaana tun sinkin aika usein olevani niin kuin päähenkilö Bengt Cidden Anderssonin runossa ”Harhautus”: Otin pallon vastaan spurttasin harhautin tuikkasin pallon maalivahdin vasemmalle puolelle. Kaikki kävi nopeasti, kun tuomari vihelsi maalin merkiksi, tajusin. Ilon nauruaalto pärskähti sisälläni.
20
Kun tein harhautuksen minusta tuntui kuin olisin osannut soittaa varpaillani vaativaa Chopinin pianokappaletta.
Oman lyhyen jalkapallourani kohokohtia olivat hopeami tali B-juniorien SM-sarjassa sekä voitto Helsinki Cupissa samassa ikäluokassa (tein jopa maalin televisioidussa finaa lissa päästyäni kentälle toisella puoliajalla). Mutta niin kuin rakkaudessa useimmiten käy, tähänkin tuli vähitel len ryppyjä. Eräänä päivänä lopetin pelaamisen lähes yhtä äkkinäisesti kuin olin sen aloittanutkin. Se tapahtui silloin, kun minun olisi pitänyt siirtyä miesten sarjaan. Harjoittelin yhden talven divarijoukkueen kanssa, mutta into lopahti jo ennen kuin kausi pääsi alkuun. Muistan, että yritin todistella itselleni, ettei jalkapallo ollut enää hauskaa, mutta jos totta puhutaan, minut oli jo paljon aikaisemmin pakotettu turhau tuneen vaihtomiehen rooliin. Päätös oli siis helppo.
Miksi kerron tämän? Ehkä siksi ettei intohimo ikinä hiipunut kunnolla. Ja siksi että kokemukseni perusteella urheilun ja vaikkapa kirjalli suuden välillä on jonkinlaisia näkymättömiä raja-aitoja, mikä on aina ärsyttänyt minua. Yhtä pidetään vulgaarina ja rah vaanomaisena, toista hienostelevana ja elitistisenä vähän sen mukaan kummalla puolella aitaa on. Kun lopetin jalkapallon ja pääsin vähitellen kirjallisiin pii reihin, tein niin kuin moni muukin vastaavassa tilanteessa: otin järjestelmällisesti etäisyyttä kaikkeen urheiluun. Seuraavina vuosina en siis erityisemmin piitannut jalka pallosta. Se oli aikaa, jolloin Alexei asettui perheineen Pietarsaareen ja aloitti menestyskulkunsa kotimaisessa jalka palloliigassa. Itse perustin perheen, aloittelin kirjailijanuraani 21
ja antauduin muiden harrasteiden vietäväksi. Kiinnostukseni urheilua kohtaan oli päättynyt luku elämässäni. Niin uskoin. Kun vanhempi poikani alkoi pelata juniorijalkapalloa 1990-luvun lopussa, mielenkiinto heräsi uudestaan. Samoihin aikoihin kirjoitin myös ensimmäiset urheilukolumnini. Onhan yksi kirjoittamisen perussäännöistä tunnetusti se, että pitäisi kirjoittaa etupäässä sellaisesta mistä tietää jotain. Vaikka urheilusta kirjoittaminen ei kyllä ole ikinä ollut erityisen ongelmatonta, vaikka joku voisi niin kuvitella. Esimerkiksi ruotsalainen kirjailija Per Olov Enquist kertoo omaelämäkerrassaan Ett annat liv siitä sisäisestä ja ulkoisesta vastarinnasta, jota hän tunsi ryhtyessään politisoituneella 1960-luvulla kirjoittamaan urheilusta. Tuntui kuin kuin olisi raahannut perässään häpeäkuormaa, hän kirjoittaa, koko aihepiiriä pidettiin salonkikelvottomana, peräti epä-älylli senä. Silloin piti ”olla kriittinen, se oli tärkeää, mieluusti ylen katsova”. Tuo kuulostaa harvinaisen tutulta. Heitin itse monta vuotta hukkaan yrittäessäni suotta teeskennellä, että keskus telin mieluummin postmodernista taideteoriasta kuin Johan Cruyffin jalkapallofilosofiasta. Nykyään olen viisaampi. Tai pikemminkin: olen ymmär tänyt, ettei yhden tarvitse sulkea pois toista. Molemmille on tilaa. Luojan kiitos. Mutta mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme urheilusta? Emme pelkästä urheilusta, se ainakin on selvää. ”Tarkkasilmäiselle katsojalle jalkapallo kertoo usein enemmän maassa vallitsevasta tilanteesta kuin tusina val tiollisia mietintöjä”, Erik Niva kirjoittaa kirjassaan Den nya världsfotbollen. Uruguaylainen kirjailija Eduardo Galeano kuvaa MM- jalkapallon historiaa eteläamerikkalaisesta näkökulmasta 22
kirjassaan Jalkapallo valossa ja varjossa. Mutta suurimmasta jalkapalloelämyksestä unelmoiminen tarjoaa samalla henki sen ulospääsytien sotilasdiktatuurin kahlehtimasta elämästä. Max Lundgrenilta ilmestyi 1960-luvulla Harjuvaaran pallo kerhosta kertovia kirjoja, joissa sosiaalirealismi yhdistyy har vinaisen uskottavaan jalkapallokuvaukseen. Vasta aikuisiällä ymmärsin, kuinka paljon juuri Lundgren vaikutti maailman kuvaani – luultavasti paljon enemmän kuin myöhemmin luke mani vaikeaselkoiset poliittiset klassikot. Nick Hornby kuvaa Hornankattila-kirjassaan sairaalloista jalkapallofanitusta ja analysoi samalla sodanjälkeisen mies sukupolven psykohistoriaa; tästä kaikesta hän kirjoittaa humoristisesti ja nokkelasti. Hornby oivalsi myös varhain, ettei urheilu ole vain jokin yhteiskunnasta irrallaan oleva harmaa alue; päinvastoin, se tarjoaa erinomaiset lähtökohdat sosiologiseen havainnoin tiin. Hornankattila osoittautuukin syvälle luotaavan hai keaksi kertomukseksi rikkonaisesta keskiluokkaisesta per heestä, joka asuu lontoolaislähiössä 1970-luvun alkuvuosina. Erääseen Max Lundgrenin kirjaan sisältyy sitä paitsi tun nettu jalkapalloon liittyvä viisaus, jota haluan lainata: ”Jalkapallo itsessään on omanlaisensa taiteen laji; se on ilmiselvää yhteisöllistä taidetta. Se antaa paljon sellaista, mitä kaikkien ihmisten pitäisi saada kokea: yhteisöllisyyttä työssä, vastoinkäymisissä, menes tyksessä. Kykyä ymmärtää toisia, iloisen tietoisuu den siitä, ettei koskaan jää todella yksin, tutustumista omaan itseen ja joukkuetovereihin. Iloa siitä, että voi osana ryhmää luoda jotakin rakentavaa, tavoitella päämäärää, ehkä saavuttaa sen.”
23
Tämä on mielestäni hyvä kuvaus siitä, mitä jalkapallo – ja oikeastaan kaikki joukkueurheilu – voi ja sen pitäisi kin parhaimmillaan olla. Uskon tämän olevan myös Alexei Eremenkon jalkapallofilosofian perusta. Ja yksi hänen ja Nelia Eremenkon kasvatusperiaatteiden kulmakivistä. Palaan siihen myöhemmin.
Mutta nyt: takaisin otteluun. Istun ja tarkkailen omien pelaajapenkkiensä vieressä seisovia Alexei Eremenkoa ja Shefki Kuqia. Heillä on paljon yhteistä. Tosin Kuqi on kaksitoista vuotta venäläistä kolle gaansa nuorempi, mutta kumpikin tuli Suomeen 1990-luvun alussa ja on luonut itselleen uuden elämän uudessa ympäris tössä. Uransa he kuitenkin rakensivat melko erilaisista lähtö kohdista. Toisella oli synnynnäisiä kykyjä, toiselta luontainen lah jakkuus puuttui, mutta hän loi silti menestyksekkään jalka pallouran paljolti kivenkovan tahtonsa avulla. Kumpikin on elänyt koko elämänsä jalkapallon ehdoilla. Kumpikin myös rakastaa syvästi itse lajia, mikä käy ilmi kiihkeänä omistau tumisena. Ehkä he juuri sen tähden kunnioittavat toisiaan. Kun katselee suomalaista liigaottelua kesällä 2014, tajuaa myös, miten paljon jalkapallo on muuttunut 25 vuodessa – ja kuinka paljon itse jalkapallomaailma on muuttunut, jopa Suomessa. Kolmekymmentä vuotta sitten, 1980-luvun puo lessavälissä, koko liigassa pelasi vain neljätoista ulkomaista pelaajaa; tämän illan ottelussa, loppukesällä 2014, yhtä monta ulkomaalaista pelaa pelkästään tällä kentällä; seit semän kummassakin joukkueessa. Globalisaatio on todella muuttanut myös jalkapallon perinpohjaisesti. Ja Jaro – pal jolti Alexei Eremenkon laajojen kansainvälisten verkostojen ansiosta – on puoltanut yhä useampien ulkomaisten pelaa 24
jien tuomista maahan, lähinnä siksi, että hinta- ja laatusuhde on ulkomailla parempi. Tähänkin aiheeseen palaamme myö hemmin.
*
Muisti on petollinen ystävä. Kun istun Keskuskentän kuluneella puupenkillä, muistan äkkiä YouTubesta näkemäni pätkän brasilialaisen Ronaldon viimeisestä, latautuneesta lehdistötilaisuudesta vuodelta 2011, kun hän oli päättänyt jättää pelaamisen lopullisesti. Miehen katse oli nauliutunut pöytään, silmät olivat kyy nelten sumentamat ja ääni heikko – ja tätä kaikkea säestivät tukijoukkojen myötätuntoiset seläntaputukset mikrofonien täyttämän pöydän takaa. Ronaldo itse istui keskellä ja näytti melkein pelokkaalta. Niin kuin pikkupoika, joka äkkiä tajuaa, että nyt se alkaa. Elämä. Todellinen elämä. Ajattelin: kuinka helposti muisti tekeekään meille teppo set. Kuinka nopeasti unohdammekaan, millaista kerran oli. Jokunen vuosi sitten hymyilimme jäykkäniveliselle vete raanille Jari Litmaselle, jonka kömpelö patsas komeilee Lahdessa, mutta muistammeko enää, miten hyvä hän oikeasti oli Ajaxissa? Käsitämmekö, miten suurta oli että suomalainen voitti Mestarien liigan maalikuninkuuden? Viimeisinä aktiivivuosinaan Ronaldokin tunnuttiin muis tavan parhaiten poukkoilevasta painostaan, loukkaantumi sistaan ja epäonnistuneista paluuyrityksistään. Mutta ei asia siitä miksikään muutu: hän oli kerran maailman paras. Piste. Samalla tavoin Alexei Eremenko senior oli aikoinaan suo malaisen jalkapalloliigan kirkkain tähti. Usean vuoden ajan hän kuului lähes itseoikeutetusti liigan all stars -joukkuee seen kauden lopussa. 25
Tai niin kuin Veikkausliigan virallisilla kotisivuilla sano taan otsikon Keskikentän keisari alla: ”Neuvostoliitosta Suomeen vuonna 1990 muuttanut Alexei Eremenko on yksi parhaista Suomessa koskaan pelanneista ulkomaalaispelaajista. Perinteisenä hyök käävänä keskikenttäpelaajana Eremenko kuului siihen nykyisin uhanalaiseen pelaajatyyppiin, jonka ympärillä koko joukkueen peli pyörii. Tämä toteutui erityisesti ’Jeren’ ensimmäisessä seurassa Suomessa, FF Jarossa, jossa luova Eremenko pelikäsityksensä ja laajan syöttökavalkadinsa turvin lähes dominoi liiga kenttiä 1990-luvun alkupuolella. Teknisiltä taidoiltaan muiden yläpuolella ollut pelintekijä turhautui ajoit tain joukkuetovereihinsa, jotka eivät pysyneet maest ron aivoitusten perässä – seurauksena ’Jereen’ koh distettiin ajoittain syytöksiä ylimielisyydestä ja puut teellisesta joukkuepelistä. Olivat syytökset aiheellisia tai eivät, oli Eremenko kiistatta Veikkausliigan ensim mäisten kymmenen kauden aikana yksi liigakenttien valovoimaisimmista tähdistä.”
Niin, muistammeko enää miten hyvä hän oli? Esitän kysy myksen aluksi muutamille asiantuntijoille: ”Muistan yhä ne ensimmäiset kerrat, kun Jaro vieraili Helsingissä kivuttuaan liigaan kaudella 1991”, Ilta-Sanomien urheilutoimittaja Juha Kanerva sanoo. ”Alexei oli vasta suh teellisen nuori mies, joka oli tullut melkein suoraan Moskovan Dynamosta, joka oli tuolloin mantereen parhaita jalkapallo seuroja. Oli elämys päästä näkemään hänen laukaisu tekniikkaansa, syöttötyyliään, pelisilmäänsä… Hyökkääjä Jari Vanhalan kanssa hän pystyi melkein kaksissa miehin haas tamaan mahtavan HJK:n vieraskentällä. Tuskin kotimaisen
26
jalkapallon korkeimmalla sarjatasolla oli ikinä nähty yhtä hallitsevaa pelaajaa.” Suomen entinen maajoukkuevalmentaja Antti Muurinen, joka valmensi Alexei Eremenkoa sekä Jarossa että HJK:ssa, rinnastaa hänet kenties kaikkien aikojen parhaimpaan suo malaispelaajaan. ”Peliälyltään ja tekniikaltaan Alexei oli aivan samaa tasoa kuin Jari Litmanen. Hän oli häikäisevä tekniikkataituri, jolla oli lyömätön pelisilmä. Voi vain arvailla, kuinka pitkälle hän olisi päässyt, jos hän olisi saanut kulkea samaa tietä kuin suo malainen kollegansa.” Markku Peltoniemi, HJK:n monivuotinen joukkueenjoh taja, ei myöskään säästele sanojaan, kun pyydän häntä luon nehtimaan Alexei Eremenkoa pelaajana. ”On tietenkin vaikeaa asettaa eri vuosikymmenten pelaa jia arvojärjestykseen, mutta Hakassa pelanneen Valeri Popovitšin ja HJK:ssa kaudella 2013 ja tänä vuonna pelan neen Anthony Annanin ohella rankkaan hänet ehdottomasti kolmen parhaan Suomessa milloinkaan pelanneen ulkomaa laisen joukkoon. Peliäly ja pallonkäsittelytaito luonnehtivat sekä Popovitšia että Eremenkoa. Kumpikin hallitsi kenttää peliälyllään ja taidoillaan. Jere oli sitä paitsi vahva kummal lakin jalalla.” ”Voisi myös kuvitella, että sen tason tähtipelaaja olisi pär jännyt pelkän taitonsa varassa, mutta Alexei oli aina erin omaisessa fyysisessä kunnossa. Hän jaksoi toisin sanoen ahertaa kentällä 90 minuuttia jopa vuosien karttuessa. Sitä oli vaikuttavaa seurata.” Niin, kuinka hyvä Alexei oli? Hänestä olisi todennäköisesti voinut tulla menestynyt ammattilainen Espanjassa. Tai Italiassa. Tai Saksassa. Mutta hän valitsi Suomen. Hän valitsi ennemmin perheen kuin ammattilaiselämän Etelä-Euroopassa. Hän valitsi mieluum 27
min turvallisuuden kuin kulkurinelämän toisilla leveysas teilla. Ja niin kuin useat asiantuntijat ovat sanoneet minulle tämän kirjan parissa työskennellessäni: Olisiko Eremenkon perhe onnistunut kasvattamaan kolme pelitaidoiltaan maa joukkuetasoista poikaa, jos Alexei olisi kierrellyt maita ja mantuja La Ligassa, Bundesligassa tai Serie A:ssa 1990luvulla, niin kuin monet hänen entisistä neuvostoaikojen joukkuetovereistaan tekivät, joskus kohtalokkain seurauk sin? Se ei ole lainkaan varmaa. Kun ranskalainen Arsène Wenger tuli Englantiin ja lontoolai sen Arsenalin valmentajaksi vuonna 1996, hän aloitti hiljai sen vallankumouksen, joka vähitellen muutti koko englanti laisen jalkapallon – lopullisesti. Uudet ruokavaliot ja erilainen näkemys valmennustavoista ja otteluihin valmistautumisesta pakottivat konservatiivisen englantilaisen jalkapallon muut tumaan. Nykyään Valioliiga on maailman kansainvälisin jalka pallosarja, yhä globaalimman maailman supertuote, joka ei kuitenkaan ole täysin unohtanut englantilaisia juuriaan. Voidaan sanoa, että Alexei Eremenkolla oli hiukan vastaa vanlainen vaikutus suomalaiseen jalkapallokulttuuriin. ”Kun Jere tuli tänne Pietarsaareen pelaajana vuonna 1990, se muistutti vähän Eric Cantonan saapumista Manchester Unitediin muutamaa vuotta myöhemmin”, sanoo toimittaja Sören Bäck, joka on seurannut pohjanmaalaista jalkapalloa 1990-luvulta lähtien. ”Yhtäkkiä meillä olikin pelaaja, joka jäi kentälle harjoitusten jälkeen ja opetteli asioita omalla ajalla ja näytti hyvää esimerkkiä muille tekniikallaan, laukaisuil laan ja pallonkäsittelytaidoillaan. Se oli kulttuurišokki, joka muutti täkäläisen jalkapallon lopullisesti. Tämän ammat timaisen asenteen hän on myös onnistunut juurruttamaan pieneen Pietarsaareen, ja se vaikuttaa edelleen. Se on ehkä hänen suurin urotyönsä.” 28
Alexei Eremenko, samoin kuin hänen vanavedessään seu ranneet muut venäläiset pelaajat (Valeri Popovitš ja Oleg Ivanov muiden muassa) sekä porilaisseura Jazzissa pari vuotta myöhemmin pelanneet useat taitavat brasilialaiset, vaikuttivat uuden, ammattimaisemman jalkapallokulttuurin syntyyn Suomessa. He innostivat joukkuetovereita esimerkil lään ja nostivat suomalaisen jalkapallon tasoa useita pykäliä kertaheitolla. Ei siis ole ihme, että niin monet korostavat juuri Alexein ammattimaisuutta ja jalkapallotietämystä, kun heiltä kysy tään, mikä häntä luonnehti pelaajana. ”Kunnioitan Jereä suuresti”, sanoo HJK:n puheenjohtaja Olli-Pekka Lyytikäinen, jonka seurassa Alexei pelasi neljä vuotta 1999–2003. ”Olin sitä mieltä – ja olen edelleen – että hän pelasi aivan väärässä maassa, väärässä sarjassa ja väärällä tasolla koko uransa ajan. Hän ei ollut vain loistava pelaaja, jolla oli erinomainen pelisilmä, vaan myös viimei sen päälle ammattilainen. Siksi hän oli valtavan vaativa, myös joukkuettaan kohtaan; kaikki piti tehdä prikulleen. Mikään puolinainen ei kelvannut.” Myös Hannu Touru, Alexein ensimmäinen valmentaja Jarossa, kehuu vuolaasti Eremenkon sitoutuneisuutta. ”Olen tavannut urani aikana monta taitavaa pelaajaa, mutta en ole koskaan työskennellyt kenenkään kanssa, joka olisi ollut yhtä tarkka yksityiskohdista. Ikinä ei tarvinnut miettiä tai huolehtia, oliko Jere kunnossa ennen ottelua tai pelaisiko hän hyvin treeneissä. Hän antoi aina kaikkensa joka tilanteessa, kaikissa harjoituksissa, mutta osasi myös ottaa rennosti, jos keho alkoi protestoida. Tämä onkin epäilemättä yksi syy siihen, miksi hän loukkaantui niin harvoin urallaan.” Ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta Alexei ei ollut ikinä sellainen, joka olisi keskittynyt vain omiin suorituk siinsa, vaan hän asetti aina joukkueen etusijalle, nyttemmin 29
eläkkeelle jäänyt urheilutoimittaja Göran Wallén painottaa ja mainitsee esimerkkinä Eremenkon yhteistyön Jaron maali tykin Jari Vanhalan kanssa 1990-luvun alussa. ”Vanhala teki Jarossa kaikkiaan yhdeksäntoista maalia debyyttikaudellaan liigassa vuonna 1991, useimmat niistä Eremenkon loistavista syötöistä. He olivat oikea tutkapari. Yhden loistokauden jälkeen Vanhala siirtyi HJK:hon. Siellä hän pärjäsi kohtuullisen hyvin kolme vuotta mutta ei ikinä loistanut entiseen malliin, koska hänellä ei ollut Eremenkoa rinnallaan. Vuonna 1995 Vanhala palasi Jaroon ja hänestä tuli taas pelätty maalintekijä, kun hän sai tehdä osumansa Eremenkon syötöistä. Mielestäni tämä kertoo aika paljon Eremenkosta – hänellä oli huippupelaajan kyky tehdä toisista hyviä. Se on pelaajien aateluuden merkki: että he eivät kun nostaudu vain itse vaan saavat myös muut loistamaan.” Jarkko Wiss, Alexein entinen joukkuetoveri Jaron ajoilta, on samaa mieltä. ”Vaikka Alexei antoi välillä erittäin kriittistäkin palau tetta, hän osasi myös kehua. Ja vaikka voittomme olivat pit kälti hänen ansiotaan, hän ei ikinä ottanut niistä henkilökoh taista kunniaa, vaan voitimme aina joukkueena. Teimme sen yhdessä. Hän omisti voiton aina koko joukkueelle.” Nuorille pelaajille Alexei Eremenko oli ilmiselvä esikuva. ”Jos mietin yksittäisiä pelaajia, jotka ovat vaikuttaneet eniten uraani – ja tapaani suhtautua jalkapalloon – Jere kuuluu ehdottomasti tärkeimpien joukkoon, ehkä hän on jopa se kaikkein tärkein”, sanoo entinen maajoukkuepuolustaja Ville Nylund, joka oli nuori juniori Oulussa, kun Alexei pelasi ensim mäistä kesäänsä Suomessa OLS:ssa vuonna 1990. Myöhemmin hän oli Eremenkon joukkuetoveri sekä Jarossa että HJK:ssa. ”Kentällä Alexei oli vahva persoona, ja hän oli vaativa sekä otteluissa että treeneissä. Mutta se auttoi meitä muita kehit tymään pelaajina.” 30
”Jere asetti kovia tavoitteita sekä itselleen että ympäristöl leen”, vakuuttaa myös Jaron nykyinen toimitusjohtaja Niklas Storbacka. ”Alexei tapasi usein sanoa: ’Nyt ei olla missään päiväkodissa.’ Eikä totisesti oltukaan! Palaute tuli välittö mästi, jos oli tehnyt jotain hyvin, ja varsinkin silloin, kun oli tehnyt jotain vähemmän hyvin. Monet eivät kestäneet niin suoraa tapaa ilmaista kritiikkiä kuin mihin Jere oli tottunut Neuvostoliitossa. Kulttuurit törmäsivät liian rajusti. Mutta ne meistä, jotka pystyimme olemaan välittämättä hänen tavas taan ilmaista asioita ja sen sijaan kuuntelimme, mitä hän oikeasti sanoi – me opimme ihan valtavasti.” Alexei Eremenko oli ehkä parhaimmillaan Jarossa 1990luvun alkupuoliskolla. Lyhyt kyselykierros hänen silloisten joukkuetovereidensa parissa vahvistaa vaikutelmaa. ”Huippuvuosinaan vuosikymmenen puolessavälissä Alexei oli liigan ylivoimaisesti paras pelaaja”, Niklas Vidjeskog toteaa. ”En ole ikinä nähnyt yhtä hyvää jalkapalloilijaa meidän leveysasteillamme, en sitä ennen enkä sen jälkeen.” ”Valkeakoskelaiset muistavat aina mainita Valeri Popo vitšin, mutta me pietarsaarelaiset olemme sitä mieltä, että parhaina vuosinaan Alexei Eremenko oli selvästi tasok kain kaikista pelaajista, jotka ovat ikinä pelanneet Suomen Veikkausliigassa”, Jimmy Wargh puolestaan arvelee. ”Hän oli aikoinaan Suomen liigan paras pelaaja, ja sillä hyvä”, huomauttaa Timo Kivilompolo, joka toimi monen vuoden ajan Alexein akseliparina Jaron keskikentällä, missä he täydensivät loistavasti toisiaan. Myös kaupungin poliitikkojen mielestä Eremenkon per heen muutto on ollut myönteinen asia. Ajatus siitä, etteivät he ehkä jonain päivänä asuisi Pietarsaaressa, tuntuu vieraalta. ”He ovat tuoneet yhteisöömme valtavan paljon”, Anna-Maja Henriksson, kansanedustaja ja entinen oikeusministeri, sanoo. ”Pietarsaari olisi toisenlainen ja paljon köyhempi kaupunki 31
ilman Eremenkon perhettä, se on selvää. Olen iloinen, että he päättivät aikoinaan tulla tänne ja ovat saaneet elää täällä rau hassa. Että he viihtyvät. Heidän ei ole tarvinnut luopua omasta kulttuuristaan, vaan he ovat sopeutuneet valtavan hyvin.” Myös Märta-Lisa Westman, Pietarsaaren kunnallisaktiivi monen vuoden ajalta, on samaa mieltä: ”Kyllähän Alexei senior on käsite kaupungissa, kaikki tie tävät keitä Eremenkot ovat. Uskon, että ihmiset pitivät val tavan suuressa arvossa sitä, että perhe asettui tänne. Ja jäi tänne. Heistä tuli pietarsaarelaisia. He ovat osa Pietarsaarta. Kaksi vanhinta poikaa on muuttanut pois eri syistä, mutta hekin palaavat tänne aina kesällä. Pietarsaaresta on tullut tärkeä myös heille. Täkäläiset arvostavat sitä hyvin paljon.”
*
Mutta palataanpa takaisin elokuuhun ja Jaron ja Hongan väli seen otteluun. Nuori espoolainen vierasjoukkue ottaa johdon heti alussa. 21. minuutilla Mathias Kullström rikkoo ja hänet ajetaan ken tältä. Pablo Counago sijoittaa tilanteesta seuraavan rangais tuspotkun varmasti maaliin. Jonas Emet siirtyy väliaikaisesti alas toppariksi, mutta siitä ei juuri ole apua, sillä runsaat neljä minuuttia myöhemmin Yerai Vilaboa ampuu maalivahti Jesse Östin eteensä sylkäisemän pallon maaliin, ja vieras joukkue siirtyy 0–2-johtoon. Liukas kenttä tekee tepposet, ja äkkiä Roni Porokara on täysin vapaana kotijoukkueen maalin edessä ja vie vieraat hallitusti jo 0–3-johtoon. Peli vaikuttaa pelatulta. Mutta tauolla tapahtuu jotain, ja toisella puoliajalla Jaro tulee kentälle kuin uudestisyntyneenä. Emet laukoo ilmasta 1–3, kun toista puoliaikaa on kulunut kuusi minuuttia, ja kun Hendrik Helmke tekee vielä toisen kavennus maalin, koti yleisön toivo herää. Aivan oikein: lisäajalla Jaro saa 32
rangaistuspotkun, jonka liigan maalikuningas Emet viimeis telee tyynesti. Olemme saaneet nähdä viihdyttävää, hyökkäysvoittoista jalkapalloa, kuusi maalia, ja juhlimme nyt joukkuetta, joka on saanut kiinni kolmen maalin etumatkan, vähän niin kuin Liverpool pelatessaan AC Milania vastaan Mestarien liigan finaalissa 2005. Ei ihme, että Alexei loistaa kuin aurinko. Hän jää joukkueen kanssa pääkatsomon eteen useaksi minuutiksi vastaanottamaan yleisön suosionosoituksia, ennen kuin pelaa jat vähitellen poistuvat pukuhuoneeseen ja sunnuntairauha laskeutuu pienen kaupungin ylle Suomen länsirannikolla.
Jaron katsojamäärä on kauden aikana ollut keskimäärin vähän yli 1 560 maksanutta katsojaa. Kun ottaa huomioon, ettei kaupungissa ole kuin noin 20 000 asukasta, se on kelpo saavutus. Saman logiikan mukaan HJK:n, jolla on takanaan kuusi peräkkäistä liigamestaruutta, pitäisi vetää kotipelei hinsä 50 000 katsojaa. Se on tietenkin pelkkää utopiaa. Pietarsaarelaisten kiinnostus kaupungin suurinta jalka palloseuraa kohtaan ei ehkä ole ainutlaatuista Suomessa, mutta se on kuitenkin monin tavoin vaikuttavaa. Siksi on myös ymmärrettävää, että keskustelut Eremenkon jäämi sestä tai lähtemisestä ovat yleisiä. Tulevaisuus ilman Alexeita ruorissa tuntuu epävarmalta. Toimittaja Sören Bäckin mukaan suurin kysymys onkin se, mitä tapahtuu, kun Eremenko jättää seuran. Jonakin päivänä joku toinen valmentaa joukkuetta, mutta Alexein jättämä perintö on elinvoimainen, hän uskoo. ”Jarolle on kehittynyt vahva peli-identiteetti sekä sisäi sesti että ulkoisesti. Ihmisillä on tietty kuva siitä, mitä Jaro edustaa nykyään. Kyse on Jaromenkosta, tietyntyyppisestä jalka pallosta. Mielestäni se on hyvä. Uskon kauko näköi syyteen jalkapallossa. Muuten seurauksena voi olla äkillisiä 33
heilahduksia; seura on saanut identiteetin ja kulttuurin, joka on toivon mukaan niin vahva, että se säilyy jollakin tapaa sil loinkin, kun Eremenkot eivät enää ole aktiivisia kaupungissa.” Johdannon aiheeseen saa päättää Antti Muurinen, joka muistelee, kuinka hän yritti hiukan epäsovinnaisella tavalla parantaa suomalaisen jalkapallon tulevaa tasoa. ”Kun tapasin Alexein ja Nelian ensimmäistä kertaa, heillä oli jo kaksi jalkapalloa pelaavaa poikaa, Junior ja Roman. Muistan sanoneeni heille: ’Saattakaa nyt herran tähden mahdollisimman monta lasta maailmaan, jotta Suomi saa lopultakin kokoon kohtuullisen hyvän maajoukkueen!’ En osannut aavistaa, että sanat toteutuisivat osittain, niin että meillä on nyt ollut kaksi Eremenkoa ratkaisevissa rooleissa A-maajoukkueessa, ja kenties vielä kolmaskin tulossa.”
Kun astumme ulos stadionilta ottelun jälkeen ja kuljeske lemme ympäri uneliasta kaupunkia, päässäni pyörii kysy myksiä: Millaista oikeastaan oli saapua uuteen maahan – ja uuteen jalkapallokulttuuriin? Miltä tuntui riuhtaista perhe juuril taan ja muuttaa pieneen, suurimmalta osin ruotsinkieliseen kaupunkiin Suomen länsirannikolle hyvin sekasortoisessa maailmanhistorian vaiheessa? Mitkä olivat suurimmat haas teet? Mitä kotimaasta kaipasi eniten? Saadaksemme vastauksia näihin kysymyksiin meidän täytyy palata ajassa taaksepäin, tarkemmin sanottuna kesään 1990, jolloin nelihenkinen Eremenkon perhe ensimmäistä kertaa saapui Suomeen ja Pietarsaareen.
34
ALEXEI SENIOR (”Jere”, s. 1964)
UUSI MAA
Pietarsaari, kesäkuu 1990
”
Asun Pietarsaaressa, ja se on oikea perkeleen rotan loukko. Käyn Pietarsaaren yhteislyseota, joka on vie läkin pahempi rotanloukko, enkä tajua mitä minä siel läkin teen. Kesällä täällä on ihan asiallista mutta tal vella – jessus mikä paikka.” 16-vuotiaalla kertojalla Eki Bergmanilla ei ollut paljon hyvää sanottavaa kotikaupungistaan Lars Sundin esikoisro maanissa Natten är ännu ung (1975), josta tuli kulttikirja heti ilmestyttyään. Mutta kun Eremenkon perhe saapui paikkakunnalle juhannuksen tienoilla neljännesvuosisata sitten, Pietarsaari alkoi tuntua nopeasti idylliltä. Niin no. Ainakin melkein. Keväältä 1990 on säilynyt tunnelmallinen valokuva. Alexei Eremenko seisoo Pännäisten rautatieaseman edessä. On toukokuun loppu, ja hän on juuri noussut junasta. Hän on pukeutunut tyylikkääseen, ajan muodin mukaiseen vaaleaan trenssiin, jossa on leveä kaulus ja jonka alta pilkottaa 39
tummanharmaan puvun lieve. Raidallinen solmio on sidottu löyhästi kaulaan. Tummat hiukset ulottuvat olkapäille, hymy on aurinkoinen, ja valpas katse suuntautuu suoraan kame raan. Taustalla voi aavistaa Pohjanmaan leppeän, houkut televan alkukesän valon, voi melkein tuntea vastaleikatun ruohon tuoksun kymmenen kilometrin päässä sijaitsevalta Keskuskentältä, joka odottaa, että Alexei ottaa sen omakseen. Alexei näyttää innokkaalta ja toiveikkaalta, valmiilta uusiin seikkailuihin. Tuskin hän vielä aavistaa, että hänen ja hänen perheensä elämä on tulossa taitekohtaan. Tämä on hänen toinen vierailunsa Suomeen – ensimmäisen kerran hän kävi maassa alle 19-vuotiaiden EM-kisoissa kahdeksan vuotta aikaisemmin. Silloin hän oli Neuvostoliiton maajouk kueen kapteeni, eikä hänelle jäänyt vieraasta ympäristöstä mieleen juuri muuta kuin erinomaiset jalkapallokentät. Nyt hän on menossa esittäytymään mahdolliselle uudelle työnantajalleen, FF Jarolle, tuntemattomalle suomalaiselle seuralle, joka on edellisenä syksynä pudonnut korkeimmalta sarjatasolta ja jonka tulevaisuus näyttää epävarmalta. Vaikka samapa tuo. Alexein mielestä matka länteen saattaa tuntua hypyltä tuntemattomaan, mutta samalla se on kullan arvoinen tilaisuus, jota hän ei halua jättää käyttämättä. Ennen muuta hän haluaa taas pelata pitkän tauon jälkeen, jonka aikana hän on vain harjoitellut ja pyöritellyt peukaloi taan kotona Moskovassa odottaen tilaisuutta päästä muutta maan ulkomaille. Eremenkon perheen tulo Pietarsaareen oli oikeastaan sattu maa – niin kuin ratkaisevat käänteet elämässä usein ovat. Oikeastaan kaikki oli kaukalopallon ansiota. Alexein siirron taustalla vaikuttanut primus motor oli pai kallinen liikemies nimeltä Stig Helin, joka omisti metallialan yrityksen. Paitsi että hän oli innokas Jaro-fani, hän myös 40