Havityksenjumala lukunayte

Hävityksen jumala K ate Atkinsonin suomennetut teokset

Museon kulisseissa suomentanut Leena Tamminen · 1997

Ihan tavallisena päivänä suomentanut Kaisa Kattelus · 2011

Kaikkein vähäpätöisin asia suomentanut Kaisa Kattelus · 2012

Eikö vieläkään hyviä uutisia suomentanut Kaisa Kattelus · 2013

Elämä elämältä suomentanut Kaisa Kattelus · 2014

Joka lapsia ja koiria rakastaa suomentanut Kaisa Kattelus · 2015

2

Kate Atkinson

H盲vityksen jumala

路 S U O M E N TA N U T 路

Kaisa Kattelus

Kustantamo S&S Helsinki

3

Hävityksen jumala L AINAUSTEN SUOMENNOKSET

Lordi Baden-Powell of Gilwell, Partiopojan kirja · Paula Koho William Blake, Karitsa, Viattomuuden tunnusmerkit · Risto Ahti William Blake, Sairas ruusu · Aale Tynni Emily Dickinson, Kärpänen – kuulin – surisi · Sirkka Heiskanen-Mäkelä Emily Dickinson, Turvassa alabasterihuoneissaan · Merja Virolainen Emily Dickinson, Valo viistoon lankeaa · Helvi Juvonen Ralph Waldo Emerson, Luonto · Antti Immonen Robert Frost, Metsän reunassa lumisena iltana · Ville Repo Hanhiemon iloinen lipas · Kirsi Kunnas Gerard Manley Hopkins, Kevät ja syksy nuorelle tytölle · Risto Ahti Gerard Manley Hopkins, Täplikäs kauneus · Kirsi Kunnas Alfred Edward Housman, Kastanja soihtujansa pudottaa · Aale Tynni John Keats, Kauneus, Oodi satakielelle · Jaakko Tuomikoski William Shakespeare, 73. sonetti · Aale Tynni William Shakespeare, Henrik IV, ensimmäinen osa, Juhannusyön uni, Kuningas Lear, Macbeth, Myrsky · Matti Rossi William Shakeskeare, Kuten haluatte · Kirsti Simonsuuri William Shakespeare, Romeo ja Julia · Marja-Leena Mikkola Percy Bysshe Shelley, Leivoselle · Jaakko Tuomikoski Edmund Spenser, Epithalamion · Aale Tynni Edward Thomas, Adlestrop · Alice Martin Oscar Wilde, Ihmissielu sosialismissa · Asmo Koste William Wordsworth, Oodi · Yrjö Jylhä William Wordworth, Sepitetty Westminsterin sillalla · Aale Tynni William Wordsworth, Säkeitä · Lauri Viljanen

© Kate Costello Ltd, 2015 Englanninkielinen alkuteos A God in Ruins Kus ta n ta mo S &S 2016 kustantamo.sets.fi Kansi ja ulkoasu Anders Carpelan isbn 978-951-52-3754-5 Painopaikka: Bookwell, Porvoo 2016

4

”Ihminen on jumala hävityksen keskellä. Ihmisen ollessa viaton elämä tuntuu pitkältä ja kulkee kohti kuolematonta yhtä lempeästi kuin unesta herääminen.”

R alph Waldo Emer son, Luonto ”Taiteen tarkoitus on välittää totuutta, ei olla totta.”

Sylv ie Ber esfor d Todd Kerran [Pyhä Yrjänä] tuli Selem-nimiseen kaupunkiin, jonka lähettyvillä eli lohikäärme. Sille oli joka päivä syötettävä yksi kaupungin asukkaista, joiden kohtalon arpa ratkaisi.

Sinä päivänä, jolloin Pyhä Yrjänä tuli kaupunkiin, oli arpa langennut kuninkaan tyttären, Cleolindan, osalle. Pyhä Yrjänä päätti, ettei prinsessa saisi kuolla, ja niin hän hyökkäsi läheisessä suossa makaavan lohikäärmeen kimppuun ja tappoi sen.

Kun häntä kohtasi vaikeus tai vaara, miten suuri tahansa, vaikkapa lohikäärmeenkin muodossa, hän ei koettanut paeta sitä peläten, vaan hyökkäsi sen kimppuun omin ja hevosensa voimin.

Vaikka hän oli huonosti aseistettu tämän kaltaista ottelua varten, hänellähän oli vain keihäs, hän kuitenkin kävi siihen, teki parhaansa ja lopulta onnistui voittamaan taistelun, mihin kukaan ei ollut uskaltanut ryhtyä.

Juuri tällä tavalla partiolaisen olisi suhtauduttava vaikeuksiin tai vaaraan, olkoot ne miten suuria tai pelottavia tahansa tai olkoon hän miten huonosti varustettu tahansa.

Robert Baden-Pow ell, Partiopojan kirja

5

H채vityksen jumala

6

Reubenille

7

H채vityksen jumala

8

30. maaliskuuta 1944

Viimeinen lento Naseby

Hän käveli pensasaidalle, joka oli lentokentän rajana.

Rajankäyntiä. Miehet sanoivat kävelyä hänen päivittäiseksi kuntolenkikseen ja hermostuivat, jos hän jätti sen väliin. He olivat taikauskoisia. Kaikki olivat taikauskoisia.

Pensasaidan takana oli paljaita peltoja, jotka oli edellissyksynä kynnetty. Hän ei odottanut enää näkevänsä kevään alkemiaa, apean ruskean mullan muuttumista heleän virheäksi ja sitten kalpean kultaiseksi. Ihminen voi mitata elämäänsä korjatuilla sadoilla.

Hän oli nähnyt niitä kylliksi.

Heitä ympäröi tasainen peltomaa. Maatalo jökötti nelikulmaisena ja liikkumattomana vasemmalla. Koko yön sen katolla loisti punainen valo, jotta he eivät törmäisi siihen. Jos he lensivät sen yli laskeutuessaan, he tiesivät menneensä ohi ja olevansa pulassa.

Hän näki maatalon tyttären pihalla ruokkimassa hanhia. Jokin lastenloru härnäsi hänen mieltään. Ei, lorussa taisikin olla talon emäntä – emäntä pätki hiirten häntiä leikkuuveitsellä. Kamala mielikuva. Hiiriraukat, hän oli ajatellut ollessaan vielä poika.

Ajatteli nytkin ollessaan jo mies. Raakoja nuo lastenlorut.

9

Hävityksen jumala

Hän ei ollut koskaan tavannut maatalon tytärtä eikä tiennyt hänen nimeään mutta oli silti suhteettoman kiintynyt tyttöön.

Tyttö vilkutti heille aina lähtiäisiksi. Joskus isäkin tuli vilkuttamaan, pari kertaa oli tullut myös äiti, mutta tyttö seisoi pihamaalla kuin nakutettu joka lennon alussa.

Tyttö näki hänet nytkin ja vilkutti. Hän ei vilkuttanut takaisin vaan teki kunniaa. Hän arveli tytön ehkä pitävän siitä. Kaukaa tyttö tietysti näki vain univormun. Hän ei voinut tietää, kuka tässä seisoi. Teddy oli vain yksi monista.

Hän vihelsi koiraa.

10

1925

Alouette

”Katso!” hän sanoi. ”Tuolla – leivonen. Kiuru.” Hän katsoi tätiään ja huomasi, että tämä tuijotti aivan väärään suuntaan. ”Ei vaan tuolla”, hän sanoi ja osoitti. Täti oli toivoton tapaus. ”Ai”, täti sanoi lopulta. ”Tuolla, nyt minä näen! Outoa – mitä se tekee?” ”Leijuu, ja kohta se taas luultavasti lentää ylös.” Kiuru liiteli ylimaallisen laulunsa langalla. Linnun väräjävä lento ja sen musiikin kauneus herättivät hänessä yllättävän syviä tunteita. ”Kuuletko?”

Täti kupersi teatraalisesti käden korvalleen. Hän oli väärässä ympäristössä kuin riikinkukko, päässään kummallinen hattu, joka oli paloautonpunainen ja jonka pitkät fasaaninsulat keinahtivat, kun hän vähänkin heilautti päätään. Teddy ei olisi yhtään hämmästynyt, vaikka joku olisi ampunut tätiä. Ampuisikin, hän ajatteli.

Teddy sai – omalla luvallaan – ajatella raakoja ajatuksia, kunhan ei lausunut niitä ääneen. (”Hyvät tavat”, oli äiti selittänyt, ovat ”haarniska, joka on puettava ylle joka aamu”.) ”Mitä pitäisi kuulla?” täti kysyi lopulta. ”Laulu”, Teddy sanoi kooten kärsivällisyytensä. ”Leivosen laulu.

Se loppui jo”, hän jatkoi, kun täti edelleen esitti kuuntelevaa. ”Voihan se alkaa uudelleen.”

11

Hävityksen jumala

”Ei ala. Ei voi, se on poissa. Se on lentänyt pois.” Teddy läpytti käsiään malliksi. Vaikka tädillä oli hatussaan sulkia, hän ei selvästi tiennyt yhtikäs mitään linnuista. Eipä kyllä muistakaan eläimistä.

Hänellä ei ollut edes kissaa. Hän suhtautui välinpitämättömästi Trixieen, heidän sekarotuiseen koiraansa, joka parhaillaan eteni innokkaasti kuono maassa pitkin kuivunutta ojaa. Trixie oli Teddyn uskollisin seuralainen, se oli kulkenut hänen rinnallaan jo pentuna, niin pienenä, että oli mahtunut sisään siskojen nukkekodin ovesta.

Teddy aprikoi, oliko hänen tarkoitus kouluttaa omaa tätiään. Siksikö he olivat täällä? ”Leivo tunnetaan laulustaan”, hän sanoi opettavasti. ”Sen laulu on kaunista.” Oli tietenkin mahdotonta opettaa sellaista asiaa kuin kauneus. Kauneus vain on. Se joko liikuttaa tai ei. Teddyn siskoja, Pamelaa ja Ursulaa, se liikutti. Hänen isoveljeään Mauricea se ei liikuttanut. Jimmy-veli oli liian nuori kokemaan kauneutta, isä ehkä liian vanha. Hugh-isällä oli gramofonilevy The Lark Ascending, jota he toisinaan kuuntelivat sateisina sunnuntaiiltapäivinä. Kaunista mutta ei yhtä kaunista kuin oikea leivonlaulu. ”Taiteen tarkoitus”, Teddyn äiti Sylvie sanoi – melkeinpä opetti – ”on välittää totuutta, ei olla totta.” Äidin kauan sitten kuollut isä, Teddyn isoisä, oli ollut kuuluisa taiteilija, ja tämä suhde teki äidistä taiteen auktoriteetin. Kauneuden myös, Teddy tuumi. Kaikki nuo käsitteet – Taide, Totuus, Kauneus – alkoivat isolla kirjaimella äidin puhuessa niistä. ”Kun leivo lentää korkealla”, Teddy selosti toivottamana Izzielle, ”tietää, että on kaunis sää.” ”No sen kai nyt tietää ilman lintuakin, riittää kun katsoo ympärilleen”, Izzie sanoi. ”Ja tämä iltapäivä on upea. Minä palvon aurinkoa”, hän lisäsi, sulki silmänsä ja kohotti maalatut kasvonsa kohti taivasta.

Kukapa ei, Teddy tuumi. Ei ehkä hänen isoäitinsä, joka vietti 12

1925 · Alouette

synkkää elämää salissaan Hampsteadissa – talossa, jonka ikkunoita peittävät paksut harsoverhot pitivät valon ulkona. Tai ehkä ne pitivätkin pimeyden sisällä. ”Ritarilaissa” jonka Teddy oli opetellut ulkoa Partiopojan kirjasta – epävarmojen hetkiensä vankkumattomasta oppaasta, vaikka hän ei enää ollutkaan mukana itse liikkeessä – sanottiin näin: ”Ritarius vaatii, että nuoret on kasvatettava suorittamaan raskaimmatkin ja halvimmatkin tehtävät ilomielin ja armeliaasti ja tekemään hyvää toisille.” Izzien viihdyttäminen oli luultavasti juuri sellainen tehtävä. Ainakin se oli raskas.

Teddy varjosti silmiään auringolta ja tähysi kiurua taivaalta. Se ei tullut enää näkyviin, ja hän joutui tyytymään pääskyjen ilmailutaitojen seuraamiseen. Hän ajatteli Ikarosta ja mietti, miltä Ikaros olisi näyttänyt maasta käsin. Mutta Ikaroshan oli kai myytti. Teddy oli menossa kesäloman jälkeen sisäoppilaitokseen, ja hänen oli pikkuhiljaa saatava tietonsa järjestykseen. ”Sinun on sitten oltava lujaluontoinen, poikaseni”, isä neuvoi. ”Koulu on koetus, se kai on sen nimenomainen tarkoitus. Parasta vain pitää pää alhaalla”, isä lisäsi. ”Ei pidä upota eikä kellua, kannattaa vain uiskennella siinä välimaastossa.” ”Kaikki suvun miehet” olivat käyneet samaa koulua, oli Hampsteadin-isoäiti sanonut (ainoa isoäiti, koska Sylvien äiti oli kuollut jo aikoja sitten), ikään kuin kysymys olisi ammoin laaditusta laista. Teddy arveli, että hänenkin poikansa joutuisi sinne, vaikka poika olikin olemassa vain tulevaisuudessa, jota Teddy ei kyennyt ollenkaan kuvittelemaan. Turhaa se olisi ollutkin, sillä tuossa tulevaisuudessa hänellä ei ollut poikia, ainoastaan tytär, Viola, mikä herättäisi hänessä haikeutta, vaikka hän ei koskaan tunnustaisi sitä kenellekään, ei varsinkaan Violalle joka olisi kuitenkin närkästynyt vuolassanaisesti.

13

Hävityksen jumala

Teddy havahtui, kun Izzie alkoi odottamatta laulaa ja – mikä hätkähdyttävintä – tanssahdella vähän. ”Alouette, gentille alouette.”

Teddy ei osannut vielä sanottavasti ranskaa ja luuli, että Izzy lauloi ”aluetta, santsialuetta”, mikä oli käsittämätöntä. ”Tiedätkö tämän laulun?” Izzy kysyi. ”En.” ”Se on sota-ajalta. Ranskalaiset sotilaat lauloivat sitä.” Izzyn kasvoilla vilahti varjo – ehkä surun varjo – mutta siinä samassa hän oli taas hilpeä ja sanoi: ”Ihan kamalat sanat. Siinä kerrotaan pääskyparan kynimisestä. Linnulta viedään silmät ja höyhenet ja jalat ja niin edelleen.”

Mahdottomassa mutta väistämättömässä sodassa joka oli vasta tulossa – Teddyn sodassa – Alouette oli ranskankanadalaisen 425. lentueen nimi. Helmikuussa 1944, vähän ennen viimeistä lentoa, Teddyn kone sai osuman Kanaalin yllä ja teki hätälaskun heidän tukikohtaansa Tholthorpeen kaksi moottoria tulessa. Quebeciläiset tarjosivat hänen miehilleen brandya, kitkerää lientä, josta he kuitenkin olivat kiitollisia. Lentueen merkissä oli pääskyn kuva sekä tunnuslause: Je te plumerai, ja Teddy ajatteli tätä päivää Izzyn kanssa. Tuntui kuin muisto olisi kuulunut aivan toiselle ihmiselle.

Izzie pyörähti piruetin. ”Se oli leivos, aamun airut!” hän sanoi nauraen. Tätäkö isä tarkoitti sanoessaan, että Izzie oli ”uskomattoman epävakaa”, Teddy mietti. ”Anteeksi?” ”Leivos, aamun airut!” Izzie toisti. ”Shakespearea. Etkö ole lukenut Romeota ja Juliaa?” Yllättävästi hän kuulosti hetken aivan äidiltä. ”Mutta minä vain väänsin vitsin. Eihän täällä enää ole kumpiakaan. Ei leivoksia eikä leivosia. Sinne meni. Lensi veks”, hän sanoi hölmöllä cockney-aksentilla. ”Olen muuten syönyt leivojakin”, hän jatkoi kuin ohimennen. ”Italiassa. Sikäläisten mie14

1925 · Alouette

lestä ne ovat herkkua. Ei leivossa kyllä ole paljon syötävää. Hyvä kun suupalan saa.”

Teddyä puistatti. Ajatus, että nappaisi ylimaallisen pikkulinnun taivaalta, katkaisisi sen taiturilaulun kesken lennon, oli hänestä kammottava. Monia monia vuosia myöhemmin, 1970-luvun alussa, Viola opiskeli yliopistossa Amerikan tutkimusta ja löysi Emily Dickinsonin. Huolimattomalla, kurittomalla käsialallaan hän jäljensi ensimmäiset säkeet runosta, josta arveli isänsä pitävän (oli liian laiska kirjoittamaan lyhyttä runoa kokonaan): ”Kun halkaisee leivon, löytää musiikin. Sipulin ja sipulin, hopeaan käärityn.” Teddy hämmästyi, koska tytär oli ajatellut häntä. Sellaista ei usein sattunut. Teddy arveli, ettei heillä ollut juuri muuta yhteistä kuin kirjallisuus, josta he eivät kuitenkaan ikinä keskustelleet.

Hän harkitsi, että lähettäisi vastaukseksi runon, ehkä pari tarkoin valittua säettä, yrittäisi sillä tavalla vaihtaa ajatuksia tyttärensä kanssa. ”Terve raikas henki – lintu et sä lie”, tai: ”Ja kuule, kuinka linnut ilakoivat! Ylistyslaulua soivat”, tai: ”Taivaan soittoniekka!

Ilon vaeltaja! Maata halveksitko, huolten kalvamaa?” (Oliko olemassa runoilijaa, joka ei olisi kirjoittanut leivoista?) Tytär luultavasti pitäisi sellaista holhoavana. Viola ei halunnut oppia isältään yhtään mitään, ei ehkä keneltäkään muultakaan, ja niinpä Teddy kirjoitti mutkattomasti: ”Kiitos, olitpa huomaavainen.”

Teddy ei ehtinyt hillitä itseään – hyvien tapojen haarniska pääsi putoamaan – vaan sanoi: ”On inhottavaa syödä leivosia, Izzie-täti.” ”Miksi se on inhottavaa? Syöthän sinä kanaakin. Mitä eroa niillä muka on?” Izzie oli ajanut ambulanssia maailmansodassa. Kuolleet siipiniekat eivät häntä hetkauttaneet.

Vaikka kuinka paljon eroa, Teddy ajatteli, mutta aprikoi kuitenkin, miltä leivonen maistuisi. Onneksi hänen ajatuksensa katkaisi Trixie, joka haukkui vimmaisesti jotakin. Teddy kumartui tutki15

Hävityksen jumala

maan. ”Kappas, vaskitsa”, hän tuumi ihailevasti ja unohti hetkeksi leivoset. Hän poimi vaskitsan hellävaroen molempiin käsiinsä ja näytti sitä Izzielle. ”Käärme?” Izzie sanoi irvistäen – ilmeisesti käärmeet eivät herättäneet hänessä ihastusta. ”Ei, vaskitsa”, Teddy sanoi. ”Se ei ole käärme. Eikä mato. Se on itse asiassa lisko.” Sen pronssinkultaisina päilyvät suomut kiilsivät auringossa. Tämäkin oli kauneutta. Oliko luonnossa mitään, mikä ei olisi kaunista? Jopa etana ansaitsi kunnioitusta, joskaan ei äidiltä. ”Sinä olet sitten hassunkurinen pieni poika”, Izzie sanoi.

Omasta mielestään Teddy ei ollut ”pieni” poika. Täti – isän nuorempi sisko – tiesi luultavasti vielä vähemmän lapsista kuin eläimistä. Teddy ei voinut ymmärtää, miksi täti oli kidnapannut hänet. Oli lauantai, lounas oli syöty, ja Teddy oli lorvaillut puutarhassa taittelemassa paperilennokkeja Jimmyn kanssa, kun Izzie oli käynyt hänen kimppuunsa ja maanitellut hänet mukaan kävelylle ”maaseudulle”, millä Izzie ilmeisesti tarkoitti kujaa, joka johti Fox Cornerista rautatieasemalle ja joka ei tosiaankaan ollut mitään kallioiden ja jokien villiä luontoa. ”Pieni seikkailu. Ja juttuhetki.

Eikö olisi mukavaa?” Nyt Teddy sitten oli Izzien oikkujen vanki, ja täti vain vaelsi eteenpäin ja kyseli kaikkea kummaa: ”Oletko koskaan syönyt matoja? Leikitkö cowboyta ja intiaania? Mikä sinusta tulee isona?” (En. Joo. Veturinkuljettaja.)

Teddy laski varovaisesti vaskitsan takaisin ruohoon, ja koska Izzie oli epäonnistunut leivojen tarkkailussa hän tarjosi tädille hyvitykseksi englanninsinililjoja. ”Metsään pitää mennä laitumen poikki”, Teddy sanoi ja katsoi arvellen Izzien kenkiä. Ne näyttivät alligaattorinnahalta, mutta ne oli värjätty niin räikeän vihreiksi, ettei yksikään itseään kunnioittava alligaattori olisi tunnustanut 16

1925 · Alouette

niiden nahkaa omakseen. Ne olivat upouudet, eikä niitä selvästi ollut tarkoitettu laitumilla tarpomiseen. Oli myöhäinen iltapäivä, ja karja, jonka laitumelle he olivat menossa, oli onneksi muualla.

Izzie olisi saattanut lehmät ymmälleen, nuo isot kömpelöt elikot, joilla oli lempeät kysyvät silmät.

Izzien hiha repeytyi, kun hän kipusi aitaportaan yli, ja sitten hän onnistui upottamaan toisen alligaattoriin verhotun jalkansa lehmänläjään, joka kenen tahansa olisi pitänyt huomata. Hän paransi vähän asemiaan Teddyn silmissä suhtautumalla kumpaankin kommellukseen ihailtavan ja huolettoman hilpeästi. (”Varmaan hän vain heittää molemmat epäkelvot vaatekappaleet pois”, äiti sanoi myöhemmin.)

Englanninsinililjat kuitenkin tekivät Izzieen latistavan vähäisen vaikutuksen. Fox Cornerissa vuotuiseen sinililjanäyttelyyn suhtauduttiin yhtä hartaasti kuin jossain muualla suuriin mestareihin.

Vieraat marssitettiin ylpeästi metsikköön ihailemaan loputonta siniaavaa. ”Wordsworthilla oli narsissinsa”, Sylvie sanoi, ”meillä on sinililjamme.” Eivät ne olleet heidän sinililjojaan, eivät suinkaan, mutta äiti oli omistajaluonne.

Kävellessään kujaa takaisin kotiin Teddy tunsi rinnassaan odottamattoman värähdyksen, kuin sydän olisi pakahtunut. Muisto leivosen laulusta ja äidille poimitun suuren sinililjakimpun kirpeä vihreä tuoksu yhdistyivät puhtaaksi juopumukseksi, euforiaksi joka vihjaisi, että kaikki mysteerit selviäisivät pian. (”On olemassa valon maailma”, hänen sisarensa Ursula sanoi. ”Mutta me emme näe sitä pimeässä.” ”Meidän pikku manikealaisemme”, Hugh sanoi hellästi.)

Sisäoppilaitos ei tietenkään ollut Teddylle täysin uusi paikka.

Hänen veljensä Maurice opiskeli nyt Oxfordissa, mutta kun hän 17

Hävityksen jumala

oli vielä ollut koulussa, Teddy oli usein lähtenyt äitinsä seuraksi (”minun pikku esiliinani”) palkintojenjakoihin ja perustajan päivän juhliin ja toisinaan myös kerran lukukaudessa järjestettäviin ”vierailupäiviin”, jolloin vanhemmat saivat – vaikka heitä ei erityisesti siihen rohkaistukaan – käydä tapaamassa lapsiaan. ”Pikemminkin rangaistuslaitos kuin koulu”, äiti tuhahti. Sylvie ei ollut niin vakuuttunut koulutuksen siunauksellisuudesta kuin olisi voinut luulla.

Siihen nähden, että isä oli vankkumattoman uskollinen entiselle opinahjolleen, hän oli huomattavan haluton ”vierailemaan” siellä. Hughin poissaoloa seliteltiin vetoamalla milloin pankin asioihin, milloin taas tärkeisiin kokouksiin tai rauhattomiin osakkaisiin. ”Ja niin edelleen, ja niin edelleen”, Sylvie mutisi. ”Yleensä on raskaampaa palata taaksepäin kuin mennä eteenpäin”, hän lisäsi, kun kappelin urut pihisivät alkusoittoa virteen Dear Lord and Father of Mankind.

Tämä oli tapahtunut kaksi vuotta sitten Mauricen viimeisen lukukauden palkintojenjaossa. Maurice oli ollut varajohtajapoika, ja tittelin vara-etuliite oli rieponut häntä syvästi. ”Alipäällikkö”, hän oli puhissut saadessaan viran viimeisen vuoden alussa. ”Omasta mielestäni minä olen ennemminkin päällikkö kuin mikään varamies.” Maurice uskoi olevansa sankariainesta, mies joka johtaisi toisia miehiä taisteluun, vaikka tulevan sodan hän viettäisikin tukevasti paikoillaan, tärkeän pöytänsä takana Whitehallissa, missä kuolleet olisivat hänelle vain hankalia numerolistoja. Tuona kuumana kesäkuun päivänä vuonna 1923 koulun kappelissa ei ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi aavistanut, että uusi sota seuraisi niin pian edellisen kannoilla. Kappelin tammisissa kunniatauluissa oli entisten oppilaiden (”uljaiden kaatuneiden”) nimien kultaus vielä uutuuttaan kiiltävää. ”Paljon iloa kunniasta onkin, kun he ovat 18

1925 · Alouette

kuolleita”, Sylvie kuiskasi äkäisesti Teddyn korvaan. Suursota oli tehnyt Sylviestä pasifistin, hyvin sotaisan pasifistin.

Koulun kappelissa oli tukahduttavaa, uneliaisuus laskeutui penkkeihin kuin pölykerros rehtorin jaaritellessa loputtomiin. Lasimaalausikkunoista paistava auringonvalo muuntui vinoneliöiksi, joiden hehkuvat värit eivät vetäneet vertoja sille, mitä oli ulkopuolella.

Pian tämä olisi Teddynkin osa. Tylsä kestävyyskoe.

Loppujen lopuksi kouluelämä ei ollut niin kamalaa kuin hän oli pelännyt. Hänellä oli ystäviä ja hän oli urheilullinen, mikä takasi aina jonkinasteisen suosion. Ja hän oli ystävällinen poika, joka ei kuitenkaan antanut kiusaajille armoa, mikä sekin teki hänestä suositun, mutta lähdettyään Oxfordiin hän oli kaikesta huolimatta sitä mieltä, että koulu oli raaka ja sivistymätön paikka eivätkä hänen omat poikansa jatkaisi suvun tunteetonta perinnettä. Hän toivoi saavansa monta poikaa – monta iloista, uskollista ja vahvaa poikaa – mutta hänen toiveensa suodattuivat (tai ehkä supistuivat) Violaksi. ”Kerro vähän lisää itsestäsi”, Izzie sanoi, nyhtäisi koiranputken pensasaidasta ja pilasi samalla koko hetken. ”Mitä minusta?” Teddy ihmetteli, ja euforia oli tiessään, mysteerit olivat jälleen kätkeytyneet verhon taa. Myöhemmin koulussa hän lukisi Rupert Brooken runoa ”Ääni”, jonka säe ”lumous särkyi, pois avain vietiin” kuvasi osuvasti tätä hetkeä, mutta silloin hän oli jo unohtanut koko hetken, sillä tällaiset tunnelmat olivat luonnostaan ohikiitäviä. ”Ihan mitä tahansa”, Izzie sanoi. ”No, olen yksitoistavuotias.” ”Sen minä tiedän, pöhkö.” (Toisinaan Teddy vähän epäili.) ”Mikä tekee sinusta sinut? Mitä sinä tykkäät tehdä? Keitä sinun ystäväsi ovat? Onko sinulla se härveli, siis se” – Izzie pinnisteli vieraan sanaston kanssa – ”Daavid ja Goljat – se linkokapistus?”

19

Hävityksen jumala

”Ai ritsa?” ”Niin! Ihmisten kolkkaamiseen ja eläinten tappamiseen ja niin edelleen.” ”Tappamiseen? Ei! En minä mitään tappaisi.” (Maurice-veli kyllä.) ”En edes tiedä missä se on. Ennen minä ammuin sillä kastanjoita alas puusta.”

Teddyn pasifismi tuotti selvästi Izzielle pettymyksen mutta ei saanut häntä luopumaan kuulustelusta. ”Entäs kommellukset? Kai sinulle sattuu kommelluksia, eikös pojille aina satu? Kommelluksia ja kömmähdyksiä.” ”Kommelluksia?” Teddy muisti kauhusta värähtäen erään vihreään maaliin liittyvän sattumuksen. ”Kuulutko partioon?” Izzie kysyi, otti pilanpäiten asennon ja teki kunniaa. ”Varmasti kuulut. Aina valmiina ja niin edelleen.” ”Kuuluin ennen”, Teddy mutisi. ”Olin sudenpentu.” Hän ei olisi halunnut keskustella aiheesta Izzien kanssa, mutta valehteleminen oli hänelle mahdotonta, aivan kuin hänen ylleen olisi langetettu loitsu syntymässä. Molemmat sisaret – ja jopa Nancy – valehtelivat sujuvasti jos oli pakko; Maurice ja totuus (tai Totuus) olivat hyvin etäisissä väleissä keskenään, mutta Teddy oli järkyttävän rehellinen. ”Oletko saanut potkut partiosta?” Izzie kysyi kärkkäästi. ”Erotettiinko sinut? Liittyikö lähtöösi jokin kauhea skandaali?” ”Ei tietenkään.” ”Kertoisit nyt. Miksi sinä lopetit?”

Kibbo Kiftin takia, ajatteli Teddy. Jos hän livauttaisi sanat suustaan, selittämiseen menisi varmasti tuntikausia. ”Kibbo Kiftin?” Izzie sanoi. ”Kuulostaa klovnin nimeltä.” ”Entäs makeiset? Pidätkö niistä paljon, ja jos pidät niin millaisista?” Izzie veti esiin pienen muistikirjan, ja Teddy säikähti. ”Älä 20

1925 · Alouette

tästä välitä”, Izzie sanoi. ”Nykyään kaikki tekevät muistiinpanoja.

Siis... makeiset?” ”Makeiset?” ”Makeiset”, Izzie vahvisti, huokaisi sitten ja sanoi: ”Katsos, kun asia on niin, rakas Teddy, etten minä tunne muita pikkupoikia kuin sinut. Olen usein miettinyt, mistä pienet pojat on tehty, paitsi tietysti niistä tavallisista etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista. Ja poika”, hän jatkoi, ”on tuleva mies. Poika miehessä, mies pojassa ja niin edelleen.” Hän puhui hajamielisesti ja katseli koiranputkea. ”Mahtaakohan sinusta esimerkiksi tulla isona samanlainen kuin isäsi?” ”Toivottavasti.” ”Ei, älä tyydy tavallisuuteen. Minä ainakaan en aio tyytyä. Haluan että sinusta tulee isona oikea kunnon merirosvo!” Izzie alkoi repiä koiranputkea silpuksi. ”Miehet sanovat aina, että naiset ovat salaperäisiä olentoja, mutta minusta he vain hämäävät, jotta me emme huomaisi heidän omaa täydellistä käsittämättömyyttään.” Viimeiset sanat hän lausui kovaa ja hyvin ärtyneesti, aivan kuin hänellä olisi ollut mielessä joku tietty ihminen. (”Ainahan hänellä on miehiä”, Teddy oli kuullut äitinsä sanovan.) ”Entäs pikkutytöt?” Izzie kysyi. ”Mitä niistä?” Teddy kummasteli. ”Onko sinulla ’erityistä ystävää’ – sellaista tyttöä, josta pidät oikein paljon?” Izzien kasvoilla oli typerä virne, joka kai pyrki kuvastamaan romantiikkaa tai muuta vastaavaa hölynpölyä (eikä onnistunut).

Teddy punastui. ”Pikkulintu on kertonut”, Izzie jatkoi armottomasti, ”että sinä olet hitusen pihkassa naapurintyttöön.”

Mikä pikkulintu, Teddy aprikoi. Nancy ja hänen sisarparvensa – Winnie, Gertie, Millie ja Bea – asuivat Fox Cornerin naapu21

Hävityksen jumala

rissa, talossa nimeltä Jackdaws. Nimen mukaisesti lähimetsikössä pesi runsaasti naakkoja, ja ne suosivat Shawcrossien ruohokenttää, jolle rouva Shawcross heitti kylmää paahtoleipää joka aamu.

Nancya Teddy ei aikonut Izzielle luovuttaa, ei missään olosuhteissa, ei edes kiduttamalla – ja nythän häntä juuri kidutettiin.

Hän ei paljastaisi Nancyn nimeä, sillä Izzie vain tahraisi sen ja nauraisi sille. Nancy oli Teddyn ystävä, hänen paras kaverinsa eikä mikään tyhmä mielitietty niin kuin Izzie vihjaili. Tietysti hän menisi joskus naimisiin Nancyn kanssa ja rakastaisi häntä, mutta hänen rakkautensa olisi puhdasta ja ritarillista. Ei hän tosin muunlaisesta mitään tiennytkään. Hän oli nähnyt sonnin lehmien kimpussa, ja Maurice oli sanonut, että ihmiset tekevät samalla tavalla – isä ja äiti myös, hän oli käkättänyt. Teddy oli melko varma, että Maurice valehteli. Hugh ja Sylvie olivat aivan liian hienostuneita mokomaan temppuiluun. ”Hyvä tavaton, punastutko sinä?” Izzie kujerteli. ”Olenkin tainnut onkia salaisuutesi esiin!” ”Hedelmäpommit”, Teddy sanoi, jotta kuulustelu viimein loppuisi. ”Mitä niistä?” Izzie kysyi. (Hänen ajatuksenjuoksunsa oli helppo katkaista.) Hän heitti tuhotun koiranputken maahan. Izzie vähät välitti luonnosta. Hän olisi varmaan marssinut suinpäin laitumen poikki, potkinut töyhtöhyypänpesiä, pelotellut peltohiiriä. Hän kuului kaupunkiin, koneiden maailmaan. ”Ne ovat minun lempikarkkejani”, Teddy sanoi.

Mutkasta käännyttyään he kohtasivat lypsyltä palaavan lehmälauman, joka eteni kujalla näykkien ja töytäillen. On varmaan myöhä, Teddy ajatteli. Hän toivoi, ettei ollut myöhästynyt ilta-aterialta.

22