Ines 1918 – lukunäyte

INES 1918

Anna Lindholm

Suomentanut Susanna Hirvikorpi

Kustantamo S&S Helsinki

Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut tämän kirjan suomentamista.

Ruotsinkielinen alkuteos Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918 (Schildts & Söderströms) © Anna Lindholm 2015 Kustantamo S&S Kannen valokuva: Ines Nyberg, yksityisarkisto Graafinen suunnittelu: Emma Strömberg Painopaikka: Oy Nord Print Ab, Helsinki 2018 ISBN 978-951-52-4534-2

SISÄLLYS

Esipuhe

9

Tuskallinen tarina Luokka, valta ja kansalaisliike 1917 – kuinka sota alkaa?

Tammikuusta toukokuuhun 1918 – sisällissota Sodan loppunäytös – milloin sota on ohi?

13 63 93 141 283

Epilogi Lopuksi

311 315

Sanastoa Kiitos!

Lähdemateriaali Kuvalähteet Kirjallisuutta

321 323 325 326 327

”En olisi halunnut opiskella historiaa ollenkaan, jos se käsittelisi pelkkiä miehiä.»

Frida Bogren, tukholmalaisen Bagarmossenin koulun oppilas (Dagens Nyheter 15.1.2015)

ESIPUHE

Esipuhe

2009 isoisäni Sten noutaa minut Västeråsin rautatieasemalta, ja ajamme isovanhempieni kotiin Skultunaan. On kulunut jokunen kuukausi siitä, kun isoisä näytti minulle kirjeitä, jotka hänen äitinsä Ines kirjoitti miehelleen Vernerille vuonna 1918. Ines ja hänen miehensä joutuivat eroon toisistaan vastoin tahtoaan sen vuoden kevättalvella.

Ines oli kotona Snappertunassa kolmen lapsen kanssa ja Verner punaisten vankileirillä Helsingissä. Ineksen kirjeet olivat ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni vuoden 1918 sisällissotaan.

Mieleeni nousi muutamia epämääräisiä muistikuvia Suomen itsenäistymisestä ja sitä seuranneesta sisällissodasta. Vuonna 1997 juhlimme Suomen 80-vuotista itsenäisyyttä Tammisaaren ylä­ asteella. Tiesin, että sota punaisten ja valkoisten välillä oli alkanut itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Sisällissota jäi kuitenkin toisen maailmansodan varjoon sekä koulussa että sen ulkopuolella.

Sinä toukokuisena päivänä 2009 ajoin äitini isän, Ineksen pojan, kanssa alkukesänvihreiden niittyjen halki kohti Skul­ tunaa. Isoisä itki. Kirjoitin parhaillaan Suomen sisällissotaa käsittelevää tutkielmaa, jossa Ineksen kirjeillä oli keskeinen rooli, ja juttelimme isoisän äidistä. Kyyneleet valuivat isoisän poskia pitkin, kun hän ymmärsi, että olin oppinut tuntemaan hänen äitinsä.

Skultunassa haastattelin sekä isoisääni että isoäitiäni Helenaa. Puhuimme Ineksestä. Kuka hän oli, millaisissa olosuhteissa hän eli ja mitä hän tarkoitti kirjeissä kirjoittamillaan asioilla. »Ines oli enkeli», isoäiti sanoi.

ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ TOUKOKUUSSA

11

12

INES 1918

Tutkielmaani Ineksestä piti sisältyä muitakin naisia, mutta siihen se kymmenviikkoinen, joka minulla oli käytettävissäni ennen palautuspäivää, ei riittänyt. En ehtinyt löytää muita naisia niin lyhyessä ajassa, ja niin Ines sai olla ainoa päähenkilö.

Tutkielma valmistui ja minusta tuli opettaja. Päivänä, jona juhlin valmistumistani, isoisä veti viimeisen henkäyksensä.

Kului muutama vuosi, mutta en saanut mielestäni ajatusta, etten ollut löytänyt muita naisia, joiden elämää seurata halki sisällissodan. Siksi kirjoitin tämän kirjan. Kirjoittamastani tutkielmasta tulikin pitempi projekti, Ines-projekti. Olen nyt löytänyt muitakin naisia isoisäni äidin Ines Nybergin rinnalle.

Tässä kirjassa seuraamme myös seurapiireihin kuuluneen Anita Topeliuksen, sairaanhoitaja Dagmar Ruinin, saaristolaisnaisen Josefina Häggin ja poliittisesti aktiivisen Anna Forsströmin elämää.

TUSKALLINEN TARINA » Haluaisin, että minua rakastetaan intohimoisesti.»

ANITA

Tuskallinen tarina

Helsingin yllä, ja sade roikkuu ilmassa.

Lähestymme kaupunkia mereltä myöhäisenä marraskuun iltapäivänä. Livumme Kaivopuiston sileiden kallioiden ohi, siellä missä meri loppuu äkisti ja kaupunki alkaa. Suuntaamme kohti talonkattojen, fasadien, puistojen ja kirkkojen labyrinttia. Tähtäämme Kauppatorille. Näin kosteana päivänä kaduilla ei kuljeskele järin paljon suurkaupunkilaisia, mutta Haglundin kulmalla puolitäysi raitiovaunu ajaa ohitsemme, ja jatkamme matkaa sen kyydissä Unioninkatua pitkin. Näen silmäkulmastani edessä häämöttävän valkoisen tuomiokirkon, Nikolainkirkon. Siellä se kohoaa ylväänä portaiden päässä vihreine kupoleineen ja kultaristeineen, se on ristitty venäläisen keisarin mukaan. Sumu pehmentää kirkon ääriviivat, ja lähemmäksi liukuessamme näemme, että se on todellinen eikä kaunis kulissi. Ohitamme hämärässä suuren vihreän kupolin melkein hipaisten sitä. Käännymme takaisin kohti Unioninkatua ja yliopiston kirjaston kuparikupolia ja kiidämme Fabianinkatua pitkin yliopiston ohi. Kuuluu vain kylmän tuulen suhinaa. Tässä kaupungissa tuulee liian usein, mutta on se kuitenkin kertakaikkisen kaunis. Tunnemme sateen ja tuulen selässämme ja annamme kurjan sään vauhdittaa kulkuamme ja sysiä meitä eteenpäin pitkin Henrikinkatua, kaupungin pääkatua.

On vuosi 1914. Lauantai, 15. marraskuuta, kello on noin viisi iltapäivällä, ja täällä Henrikinkadulla tapaamme Anitan, ilmi­ elävän viisitoistakesäisen neidin. Kahden viikon kuluttua hän rakastuu silmittömästi, ja vuotta myöhemmin kaikki siinä rakkaudessa on niin solmussa, ettei hän tiedä, mitä tehdä tunteillaan.

SUMU LEPÄÄ SAKEANA

15

16

INES 1918

Mutta sitä hän ei aavista tänä pimeänä syysiltana kävellessään rautatieasemalta punaisessa hatussaan sateen piiskatessa häntä kasvoihin. Takana on kouluviikko Kauniaisissa ja edessä pyhä kaupungissa äidinäiti Olga Kiseleffin luona, joka asuu Henrikinkatu 12:ssa vastapäätä Ruotsalaista teatteria ja Runebergin Esplanadia. Luultavimmin Anitalla on mielessään viimeisin konventtijuhla Kauniaisissa tai mahdollisesti Punainen neilikka, jota hän parhaillaan lukee.

Meille Henrikinkatu on yhtä kuin Mannerheimintien viimeinen pätkä Kiasman ja Erottajan välissä. Nykyään liikenne siellä on miltei hengenvaarallinen, mutta vuonna 1914 se on kävelijä­ystävällinen puistokatu, jota pitkin Anitan kelpaa käyskennellä. Silloin tällöin ajurinrattaat rymistävät ohi. Kovin monta autoa ei näy.

Anita kääntyy Henrikin Esplanadille, joka johtaa isoäiti Olgan luo. Yhtäkkiä Anitan punainen hattu kohoaa päästä ja lentää tuulen mukana. Se käy äkkiä! Hän ei löydä hattua, vaikka kuinka yrittää. On pimeää ja sataa. Hän etsii turhaan, luovuttaa ja jatkaa matkaa isoäitinsä luo. Kun hän pääsee perille, talonmies lähetetään etsintöihin, mutta turha toivo. Hattu on mennyttä. Hieno punainen hattu, josta hän piti niin paljon.

Saamme luoda Anitan silmin katseen 1910-luvun Suomeen ja samalla sisällissodan alkuun, sodan, joka puhkeaa tammi­kuussa 1918. Anitan sukunimi on Topelius, ja kuten saatte huomata, hän on energinen ja elämäniloinen ihminen. Hän kävelee mielellään Runebergin Esplanadilla, tai Espalla kuten hän kutsuu Ruotsalaiselta teatterilta Kauppatorille ulottuvaa puistokujaa.

Teatterissa Anita käy mielellään ja usein, sillä hänen perheensä on kiinnostunut näyttämötaiteesta. Hän kertoo päiväkirjassaan, mitä näytelmiä hän on nähnyt, ja antaa vielä lyhyen selonteon näytelmän toteutuksesta. Suomalaisen teatterin Car­ menista Anita kirjoittaa: »Hyvin he näyttelivät ja musiikki oli hurmaavaa, mutta itse aiheesta en pitänyt lainkaan. Se oli niin julkea ja vastenmielinen.»

Tuskallinen tarina

Hän rakastaa lukemista, ja siitä on hänelle apua, kun rakkaushuolet käyvät vaikeiksi hallita. Kirjallisuuden lisäksi juhlilla on keskeinen rooli hänen elämässään. Hän tuntuu harvoin kieltäytyvän tanssiaiskutsusta eikä suinkaan lähde juhlista ensimmäisenä. Sen sijaan hän tanssii koko yön aamuvarhaiseen asti.

Tanssiaiset ovat aina parhaita Kauniaisissa. Muissa juhlissa hän saattaa käpertyä nojatuoliin ja todeta happamasti, että onpa paikalla ikävää väkeä. Mutta myöhemmin samana iltana hän ehkä heltyy ja juhlii aina pikkutunneille asti. Joululomalla 1914–1915 käy juuri niin. Anita kirjoittaa päiväkirjassaan: Kello oli 3 ennen kuin lähdimme kotiin. Meillä oli mahdottoman lystiä kotimatkalla. Poltimme ja juttelimme ja lauloimme.

Joten kun pääsimme kotiin – kello oli yli 4 – järjestimme kunnon kemut. Etsimme käsiimme kaiken mahdollisen ruuan: viiniä ja makkaraa ja juustoa ja voita ja leipää ja silliä, ja ahmimme kaiken. Nils ja minä joimme »sinunmaljoiksi» madeiraa, joten nyt me totisesti sinuttelemme toisiamme.

Tammikuun 5. päivänä on taas juhlat. Nilsiä, jonka kanssa hän oli kilistellyt, hän kutsuu nyt Nisseksi ja kertoo tämän huomioineen häntä koko illan. »On ihmeellistä, miten nopeasti sitä tulee hyväksi ystäväksi, kun alkaa sanoa toiselle ’sinä’. ’Te’ on kuitenkin aina jäykkä puhuttelusana», Anita päättelee.

Koulun loma-ajat hän viettää perheensä kanssa isän sisarten seurassa, useimmiten Savijärvellä. He omistavat siellä tilan, jonka Anitan äiti on perinyt suvultaan. Mutta useimmat päiväkirjamerkinnät on kirjoitettu Kauniaisissa, missä hän asuu oppilas­ asuntolassa ja käy koulua. Koulun nimi on Kauniaisten yhteiskoulu, ja oppilaina on sekä tyttöjä että poikia. Anita menestyy hyvin kokeissa vaikka ei olekaan aina varma, tuleeko todistuksesta hyvä. Mutta yhdeksää huonompaa arvosanaa hän ei mainitse. Tytöistä vastuussa olevalla Hilda-tädillä on kuitenkin täysi työ saada heidät noudattamaan kotiintuloaikoja iltaisin.

17

18

INES 1918

Sillä ainakin päiväkirjan mukaan ystävät, juhlat ja poikaoppilaskodin pojat ovat täsmällisiä kotiintuloaikoja tärkeämpiä.

Kun Anitan punainen hattu karkaa tuulen mukana, ensimmäis­ tä maailmansotaa on käyty jo runsaat neljä kuukautta. Euroopassa kylät tyhjenevät miehistä, jotka lähetetään ihmiskunnan historian ensimmäiseen teollisen aikakauden sotaan. Sota, jonka moni uskoi kestävän muutamia kuukausia, jylisee neljä vuotta.

Naiset korvaavat miehet tehtaissa ja konepajoissa. Maailma ei ole entisensä. Mutta Suomessa tykit eivät jysky. Vielä. Sotaa käydään turvallisen välimatkan päässä. Samalla kun ihmisiä kuolee valtavat määrät Euroopan mantereella, Anita saa jatkaa huvitteluaan vielä hyvän tovin.

Sota ei ole pelkkää hävitystä, vaan se vaikuttaa myös teollisuuteen ja talouteen. Suomessa maailmansota synnyttää taloudellisen nousukauden, koska suomalaiset tehtaat valmistavat sotakalustoa. Vuosina 1914–1915 Venäjä rakentaa Suomeen puolustuslinjan Saksaa vastaan, mikä tarjoaa nuorille miehille kesätyötä. Perustetaan uusia varuskuntia ja laivastoyksikköjä.

Rakennetaan vallihautoja ja bunkkereita, joista muodostuu uusi maalinnoitus Helsingin ympärille. Venäjä sitoo Suomen entistä tiukemmin itseensä. Maailmansota vaikuttaa myönteisesti Suomen talouteen aina vuoteen 1917 asti.1

1

Klinge, Matti: Finlands historia 3, Schildts (1996) s. 484–485.

Tuskallinen tarina

Sota, sota. Sodan kumu.

Suomen sotahistoria on toistuva selitys kaikkiin mahdollisiin ilmiöihin maassamme. Se selittää konsensuspolitiikan. Se selittää sen, että vältämme mieluummin keskustelua ja annamme esimiehen päättää. Päätös, josta voi valittaa, on parempi kuin päätös, josta neuvotellaan. Ei meiltä sellaiseen liikene aikaa.

Sota selittää melankolian ja hiljaisuuden. Se selittää sisun ja toimintatarmon. Se selittää pakolaispolitiikkamme ja koulujärjestelmämme. Sota vaikuttaa useimpien asioiden taustalla.

Sota voi tulla puheeksi milloin vain. Meillä Suomessa kaikilla on sukulaisia, jotka ovat selvinneet sodasta hengissä tai kuolleet sodassa. Sotatarinoita on lukemattomia. Mutta. Lapsena minusta tuntui, että niitä kerrottiin pääni yli. Tunsin, ettei kaikkia oteta mukaan keskusteluun ja että meitä on monia, joiden odotetaan istuvan hiljaa ja kuuntelevan.

Emme ole esittäneet avoimia kysymyksiä. Sen sijaan olemme kuulleet lukemattomia luentoja siitä, mitä tapahtui, miten tapahtui, miksi tapahtui. Luentoja on pidetty koulussa, niitä on luettu kirjoista, niitä on kuunneltu kahvipöydissä ja päivällisillä.

Sota Venäläinen Rintama Mannerheim

19

20

INES 1918

Lenin Vapaussota Talvisota Karjala Ruotsi Tampere Viipuri Saksalaiset Jatkosota Koko lapsuuteni sanat singahtelivat edestakaisin aikuisten, opettajien ja vanhusten välillä. Niiden, jotka olivat mukana sodassa tai syntyivät heti sen jälkeen, niiden, jotka tietävät. Mutta onko joku kysynyt meiltä nuoremmilta, mitä me ajattelemme historiasta? Onko joku antanut meille puheenvuoron?

Ei. Kukaan ei ole pyytänyt juuri minua puhumaan sodasta. Mutta nyt aion joka tapauksessa avata suuni. Monia kysymyksiä mielessäni mutta melko niukin tiedoin ryhdyn työhön, lähden matkalle historiaamme. 1910-luvulle.

Tutustun menneisyyteen tietystä näkökulmasta käsin, ja se on feministinen, valta-analyyttinen. Kaikilla on näkökulma. Paikkasi maailmassa vaikuttaa siihen, miten maailman näet.

Feministinen näkökulma perustuu siihen, että miehille ryhmänä annetaan yleensä enemmän valtaa kuin naisille ryhmänä ja että miehiä pidetään normina, kun taas naiset muodostavat poikkeuksen.

Maailmassa vallitsee vallan epätasapaino, ja feminismin perustana on halu muuttaa tilanne.

Kirjoitan tämän kirjan, koska haluan tietää enemmän Suomen itsenäisyydestä ja sisällissodasta. Haluan, että perehdymme paremmin siihen, mitä tapahtui, ja haluan meidän keskustelevan siitä, miten tapahtumat vaikuttavat meihin tämän päivän ihmisiin. Kirjoitan sinulle, joka olet minun laillani lähinnä vain kuunnellut osallistumatta itse keskusteluun.

Tuskallinen tarina

Kirjoitan myös siitä syystä, että haluan tehdä näkyväksi, miten vääristynyttä historiankirjoituksemme on. Suomessa käydyistä sodista voi lukea pääasiassa kirjoja, jotka miehet ovat kirjoittaneet miehistä ja näin ollen miehiä varten. Ei tarvitse kuin mennä lähimpään kirjastoon ja tutkia sotakirjallisuushyllyjä. Pelkkiä miesten­ nimiä. Tätä kutsutaan androsentrismiksi – miehet kirjoittamassa miehistä miehille.

Sisällissotaa käsittelevä kirjallisuus ei ole mikään poikkeus. Toki naiset ovat kertoneet sotakokemuksistaan, ja toki heitä on kuultu. Tietyssä määrin. Mutta tilanne on hiukan samanlainen kuin silloin, kun Tarja Halonen oli presidentti. »Meillähän on naispresidentti», toistuva argumentti kuului, ja se oli osoitus siitä, ettei Suomessa ollut tasa-­ arvo-ongelmia. Mutta mielestäni argumentti on pikemminkin osoitus siitä, ettei Suomi ole tasa-arvoinen. Yksi kerta ei vielä muodostu tavaksi. Se on poikkeus.

Marraskuussa 2013 Iltalehdessä oli liite toisesta maailmansodasta.

Liitteen etusivulla luki: »Kansa taisteli – miehet kertovat.» Kuusikymmentä sivua miesvaltaa.

Androsentrisellä historiankirjoituksella on seurauksensa. Se esimerkiksi tarkoittaa, että merkityksellisiä osia historiasta jää pimentoon, unohdetaan ja katoaa. Jäljelle jää lähinnä vain miehiä. Naiset ovat poikkeus. Naisten elämää historiassa pidetään vähemmän arvokkaana kuin miesten.

Valaiseva esimerkki siitä, kuinka miehiä pidetään normina ja naisia poikkeuksena, sisältyy kieleen. On historiaa ja naishistoriaa. On sotureita ja naissotureita, jääkäreitä ja naisjääkäreitä, sotilaita ja naissotilaita. Mies on normi eikä siksi edellytä nimeämistä. Hän on itsestäänselvyys.

Historiankirjoitus, joka asettaa naiset sulkeisiin ja pitää naisten elämää ja naisnäkökulmaa erityisalueina suoden samalla miehille yleispätevän ja itsestään selvän aseman, johtaa yksipuoliseen ja vääristyneeseen kuvaan historiastamme. Kyse on tietokäsityksestä, siitä, kenen tietoja ja kokemuksia pidetään merkityksellisinä. Mikä

21

22

INES 1918

on muistamisen arvoista? Historiankirjoitus, jossa miehet ovat keskiössä ja naiset sivuroolissa, tuudittaa meidät käsitykseen, että miehiä koskevat seikat ovat arvokasta tietoa, ja samalla kyseenalaistamme, voidaanko naisia koskevaa tietoa edes pitää tietona. Ehkä patriarkaalinen ääni kuiskuttaa korvaasi: »Onko tällä merkitystä? Onko tämä historiankirjoitusta?» Se ääni kuiski minun korvaani kirjoittaessani kirjani ensimmäisiä rivejä. Olen joutunut väittelemään sen kanssa, ja viimein se vaimeni.

Feminististä lähestymistapaa, kirjoittamista historian naisista samoilla ehdoilla kuin miehistä, kutsutaan täydentäväksi tutkimukseksi.

Olen lukenut muutamien naisten vuonna 1918 kirjoittamia ajatuksia vuodesta 1918. He ovat kertoneet minulle omin sanoin, mitä tapahtui ja miten nämä todelliset naiset ajattelivat ja tunsivat vuonna 1918.

Työmenetelmäni perustuu hermeneutiikkaan. Se tarkoittaa, että yritän ymmärtää ihmisiä, joiden elämää ja olosuhteita tutkin, ja samastua heihin. Tavoitteenani on koota ymmärrettävä kokonaisuus irrallisista osista, jotka tuntuvat aluksi sopivan huonosti yhteen.

Tuskallinen tarina

laskenut kuinka monta kertaa tanssin hänen kanssaan, sillä luku olisi ollut suuri.» Anita istuu sängyllään yöpaidassa päiväkirja ja kynä seuranaan 5. joulukuuta 1914 ja mainitsee Tönnen ensimmäistä kertaa. Tönnestä tulee nyt päiväkirjan päähenkilö, ja muutaman päivän kuluttua Anita myöntää rakastuneensa häneen ja tietävänsä tunteiden olevan molemminpuolisia. Joululoman 1914–1915 jälkeen he alkavat seurustella, ja elämä hymyilee Anitalle muutamia kuukausia. He seurustelevat vapaa-ajallaan Kauniaisissa ja viettävät usein aikaa muiden oppilaiden seurassa. Suhde on yhtä viaton kuin se on tulinenkin.

Tammikuun 22. päivä Anita kirjoittaa päiväkirjaansa: »HARMI VAIN, ETTEN

Eilen olimme potkukelkkaretkellä. Taivaallinen keli! Mutta olin pirullisella tuulella. Minun ja Tönnen riita jatkui, nimittäin minä jatkoin sitä. Piikittelin häntä julmasti koko ajan ja vaikka näin, että hän halusi minut kelkkaansa, ajelin melkein koko ajan Bergiksen kanssa. Kostoksi hän ei tullut muiden kanssa eikä saattanut minua kotiin vaan meni menojaan.

Mutta tänään kaikki on taas niin kauhean hyvin! Kävimme hiihtämässä kaksin ja juuri ennen kuin erosimme, hän sanoi tosissaan ja painokkaasti: »Tänä iltana (tänäänkin menemme retkelle) joko sinä otat kelkan tai minä otan sen, minulle on ihan sama kumpi meistä, mutta se eilinen ei saa toistua.» Niin että nyt illasta tulee varmaan mukava. Tänään välitunnilla valokuvasimme toisiamme. Se oli kauhean lystiä, seisoimme vastatusten ja näppäsimme kuvan tismalleen yhtä aikaa. Kaikki siinä ympärillä remahtivat nauruun.»

23

24

INES 1918

Anita ja Tönne riitelevät ja sopivat. Mutta helmikuussa 1915 Anita ei yhtäkkiä enää käykään koulua Kauniaisissa. Nadine-­ äiti ottaa hänet pois koulusta, ehkä hän haluaa tukahduttaa Anitan ja Tönnen suhteen. Pääsiäisestä lähtien Anita saa opiskella kotona »Neiti Nylundin» johdolla, ja noina viikkoina Nadine yrittää estää Anitan ja Tönnen kirjeenvaihdon, mutta he kirjoittavat siitä huolimatta. Joskus he sujauttavat kuoreen valo­kuvan. Anita ikävöi Tönneä ja Kauniaisia mutta tuntuu kuitenkin odottavan kärsivällisesti pääsevänsä takaisin, ja runsaan kuuden viikon pääs­tä hän onkin palannut kouluun. »Tuntuu täysin mahdottomalta ajatella, että olen taas täällä; se on aivan liian ihanaa ollakseen totta.»

Huhtikuun 11. päivänä hän kirjoittaa, että heidän on vaikea pysyä sovussa ja että hänellä on jostakin syystä »niin kauhea vimma ärsyttää Tönneä». »En tiedä miksi», hän kirjoittaa.

Tönne kostaa jättämällä Anitan seinäruusuksi, mistä tämä pahoittaa mielensä.

Nyt heidän suhteensa alkaa mennä solmuun. Huhtikuun 12. päivänä Anita on vakuuttunut, ettei hänen ja Tönnen suhde muutu hyväksi enää koskaan. »Mutta yksi asia on varma, mitä ikinä tapahtuukin: en unohda häntä milloinkaan.»

Tanssiaiset ja elämä Kauniaisissa jatkuvat. Anita asuu Medinan ja Mockan kanssa, ja joskus he vetäytyvät omiin oloihinsa juoruilemaan ja pohtimaan, mitä oikein on tekeillä.

Sunnuntai – 18. huhtikuuta 1915 Eilen iltapäivällä, kun Medina ja minä olimme ulkona kävelemässä, aloimme puhua siitä, miten umpimielinen ja hiljainen Tönne on ollut viime aikoina. Hän uskoi tietävänsä syyn, muttei halunnut sanoa sitä. Lopulta hän myönsi, että Tönne ei kai itse oikein tiennyt, kummasta piti, Elsestä vai minusta. Poissa ollessani hän oli viettänyt paljon aikaa Elsen kanssa. Medina kysyi, haittasiko se minua, ja vastasin ei. Sehän oli vale, mutta minusta tuntui, etten voinut uskoutua hänelle. Päätin heti, että

Anita

26

INES 1918

tuli mikä tuli, teen lopun epätietoisuudestani saman illan konventissa. Ja niin minä tein. Tönne ei välitä enää Elsestä. Kun konventtilehteä luettiin ääneen, hän tuijotti minua, ja kun Ester hiukan myöhemmin soitti Sibeliuksen nocturnen, katsoimme äkkiä hievahtamatta toisiimme ja meistä tuntui, että siinä samassa kaikki oli selvää välillämme. Kun me 11 tienoin illalla kävelimme kotiin ja puhuin Tönnen kanssa, hän oli aivan eri mies kuin vielä muutama tunti aikaisemmin. Hän oli taas iloinen ja hilpeä, ja raskas tunnelma, joka oli vallinnut välillämme paluuni jälkeen, oli kuin poispuhallettu.

Anita sekä luottaa että ei luota huonetoveriinsa Medinaan. Toisaalta hän uskoo Medinan puheisiin, toisaalta hän ei paljasta tälle todellisia tunteitaan. Ja Tönneen, jonka kanssa hänen kannattaisi keskustella kunnolla, hän vain luo katseita uskoen voivansa sillä tavoin pitää Tönnen itsellään.

Huhtikuun 30. päivänä 1915 Anita juhlii kuudettatoista syntymä­päiväänsä. »16 vuotta! Se kuulostaa niin ihmeelliseltä!» hän kirjoittaa ja jatkaa: »Niin loputtoman pitkä rivi vuosia takanapäin.» Hän kirjoittaa, että nyt kuusitoistavuotiaana hän tuntee olevansa kypsä ja vanhempi ja että se liittyy Tönneen. »Vuosi on ollut elämäni onnellisimpia.»

Tunteet ailahtelevat. Kuluu vain viisi päivää, ja kaikki on ohi Tönnen kanssa eikä mikään ole enää entisellään. Toukokuun alussa pidetyssä juhlassa Medina, joka tuntuu olevan perillä ystävien välisistä suhteista, paljastaa Tönnen pitävän Elsestä. Samana iltana Tönne ja Else kävelevät ulkona myöhäiseen yöhön.

Anita on petetty kaksinkertaisesti. Hän on ystävänsä ja rakkaan Tönnensä pettämä.

Hän kirjoittaa päiväkirjaansa toukokuun 6. päivänä: Nyt kaikki on ohi – lopullisesti – Tönnen ja minun välillä. Hän on ihastunut Elseen […] Aion elää villiä elämää, humuta kaikkien poikien kanssa, tehdä kaikenlaisia tyhmyyksiä näyttääkseni

Tuskallinen tarina

hänelle, etten ole riippuvainen hänestä. Ja kun Elsellä kerran on niin monta kosijaa, eikö hän voinut suoda Tönneä minulle?

Olisin tarvinnut häntä niin äärettömän paljon.

Tästä lähin Tönne synnyttää Anitassa ristiriitaisia tunteita. Milloin hän haluaa kostaa tälle, milloin puolustella tätä. Tönnen läheisyydessä häntä alkaa hermostuttaa ja polvet tuntuvat pettävän. Hän on niin tavattoman rakastunut, että kipeää tekee.

Pahinta on, että Anita oli saanut olla Tönnen rakkain vuoden 1915 neljä ensimmäistä kuukautta. He olivat pari! Mutta nyt kun kouluvuoden viimeiset päivät lähestyvät, asiat ovat toisin. Miten siinä saattoi käydä niin, kun kaikki alkoi niin hyvin? Tönne ei vaikuta luotettavalta pojalta.

Kirjoitan vaaleanpunaiselle post-it-lapulle Anitan, Tönnen ja Elsen nimet kolmion kulmiin ja lisään sanan KOLMIODRAAMA. Huokaisen ja totean Tönnen leikkivän Anitan tunteilla. Yksissä tansseissa Anita on yhä hänen itseoikeutettu parinsa, jota hän pyytää tanssiin yhä uudestaan. He tanssivat loppuvalssin kolmesti, Anita kirjoittaa. Välillä Tönne ei vilkaisekaan häneen vaan keskittyy sen sijaan muihin tyttöihin. Anitan parhaisiin ystäviin! Totta kai se tuntuu Anitasta nöyryyttävältä ja turhauttavalta. Juttu Tönnen kanssa ei silti lopu toukokuussa 1915 vaan kestää vielä yli vuoden. Niin nöyryytetty kuin Anita onkin Tönnen käytöksen tähden, hän ei pysty päästämään irti. »Tönne the Player», kirjoitan ja tunnen syvää myötätuntoa Anitaa kohtaan.

Googlaan Tönne von Christiersonin ja saan selville, että hänestä tuli ratsuväen luutnantti. Tuhahdan.

27