Kertonut Lauri Ahtinen Kuvittanut Anna Sofia Vuorinen
E
räänä iltapäivänä, kun isä Karhula saapui päiväkodin villasukanhajuiseen eteiseen, häntä oli vastassa kysymys. Tai tarkalleen ottaen kolme kysymystä, mutta enemmän tai vähemmän niissä oli kyse samasta asiasta. – Mitä vauvat siis oikeastaan tekevät äidin vatsassa, ennen kuin ne syntyvät? Ruusi Karhula kysyi. – Eikö niillä ole kurjaa kellua siellä ahtaassa ja pimeässä pussissa pää alaspäin? kysyi Puro Karhula. – Ja itkevätkö ne syntyessään siksi, että niillä on ollut kamalan kauheaa ja tylsää? lisäsi Remu Karhula.
Ursula Karhula kaivoi nenäänsä.
I
sä katsoi mietteliäänä kattoa. Hän huokaisi ja siirsi katseensa kengänkärkiinsä, joita peittivät siniset muovipussit. Päiväkotien eteisissä ei ole sallittua olla rapainen, ainakaan jos on aikuinen. Sitten isä nosti katseen lapsiröykkiöönsä ja avasi suunsa. – Kuulkaas, jos te olette nyt oikein suoraviivaisia, olematta lainkaan käyräviivaisia, puette ulkovaatteet päällenne, kävelette suorinta tietä pyörälle ja nousette kyytiin ilman riitaa, niin minä paljastan teille salaisuuden. Isä Karhulan lapset eivät olleet suoraviivaisia eivätkä nousseet pyörän kyytiin ilman riitaa.
S
ilti isä rupesi paljastamaan salaisuutta. – Muistatteko miten vauvat joutuvat sinne mahaan? isä aloitti. – Tuulisina kesäpäivinä ilmassa lentelee vauvansiemeniä, Ruusi vastasi epäröimättä. – Joo, ja joskus äidit nieleskelevät nälissään niitä, koska sekoittavat ne jäätelönsiemeniin! Puro lisäsi. – Ja sitten on vielä ne pasaatituulet, muisteli Ruusi. – Niin, ja jos äidit juovat tarpeeksi, siemenistä voi kasvaa oikeita vauvoja, Remu sanoi. Isää hikoilutti, vaikka matka oli vasta aivan alussa.